Saarna pääsiäisyönä 30.3.2013
2.Moos.14:8,10-16,21-22; Room.6:3-11;
Mark 16:1-8
Me kuljimme hämärään
iltaan, tulimme yöhön, tulimme kirkkoon, valoako etsimme, jotain
lohdutusta, iloa, apuako kysellen, apuako kaivaten. Kuka auttaisi
meitä? Kuka auttaisi vierittämään kiven haudan suulta? Kuka
auttaisi silloin, kun emme itse pysty?
Emme pysty tai emme jaksa.
Kuka auttaisi silloin, kun taakka painaa kuin raskas kivi, taakka
jollaista nuo naisetkin kenties raahasivat mukanaan. Surun ja murheen
taakka, joka laskeutuu yllemme kuin yön pimeys. Kun maailma on
kaatunut. Kun toivo on mennyt. Kun Jeesus on kuollut. Vapahtaja on
poissa.
Murheen murtamina,
toivonsa haudanneina ja voimattomina käyvät nuo naiset kohti
Jeesuksen hautaa. Eikä olo tai tilanne siitä parane. He eivät
löydä, mitä etsivät. He löytävät vain tyhjän haudan.
Järkyttyvät entisestään. Huolestuvat. Säikähtävät.
Säikähtävät paitsi haudan tyhjyyttä ja Jeesuksen poissaoloa,
myös outoa nuorukaisen hahmoa, joka heille ilmestyy. Pyhä kohtaa
ihmisen. Pyhä, jonka läsnäolo saa naiset vapisemaan pelosta.
Jotenkin lohduton on tämä
kertomus tyhjästä haudasta, lohduton ja pelottavakin jos me
tuijotamme vain naisten kokemusta ja tunnereaktiota. Tyhjä hauta
sellaisenaan vain lisää pelkoa. Mutta kertomuksen lohtua on
etsittävä toisaalta. Kertomuksen tarkoitus ei voi olla vain kertoa
siitä, kuinka naiset löysivät tyhjän haudan. Vaan siitä, kuinka
sanoma Jeesuksen ylösnousemuksesta saavutti heidät tyhjällä
haudalla. Tyhjän haudan tarkoitus ei ole pelotella, vaan selittää
valkeavaatteisen nuorukaisen, enkelin ilmoitusta. Tyhjä hauta toimii
siis merkkinä, merkkinä joka vahvistaa enkelin sanomaa, ja eikö
myös merkkinä, joka tänä yönä voisi vahvistaa meidän uskoamme,
jotta toivo kasvaisi ja ilo saisi tilaa.
Kristillinen usko on uskoa
ylösnousseeseen Kristukseen. Kristityt ympäri maailman kokoontuvat
tänä yönä iloitsemaan juuri sitä ihmettä, että Kristus nousi
kuolleista ja voitti kuoleman vallan. Ilman ylösnousemusta ei olisi
myöskään kristillistä uskoa. Eikä olisi toivoa. Kun tänä yönä
ajattelemme omaa uskoamme ja elämme sitä todeksi, kuinka siihen
sinun mielestäsi sopii tämä uskon kuvaus heprealaiskirjeestä:
”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan,
sen näkemistä, mitä ei nähdä.” (Hepr.
11:1)
Että usko on sen
näkemistä, mitä ei nähdä. Turvautumista siihen, mitä ei voi
nähdä. Naiset eivät löytäneet Jeesusta. Heidän silmänsä eivät
enää häntä nähneet. Heidän uskonsa ei siitä kasvanut. Jonkun
on toisilla tavoilla piirrettävä silmiemme eteen ylösnousemususkon
todellisuutta. Vaikkapa sanoilla, vaikkapa teoilla, tai merkeillä,
symboleilla. Emmekö juuri siksi tarvitse näkyviä merkkejä, jotain
uskoamme vahvistamaan. Emmekö siksi kylvä pääsiäisruohoa, jotta
näkisimme omin silmin, kuinka haudatusta siemenestä versoo elämää.
Tai emmekö siksi koristele pääsiäismunia, jotta muistaisimme sen
kuinka kovan, kuolleen kuoren alle kätkeytyykin kaikki elämän
mahdollisuudet.
Ja emmekö siksi tarvitse
myös kertomuksen tyhjästä haudasta. Kertomuksen naisista, joihin
voimme samaistua, naisista jotka saivat kuulla ihmeestä. Naisista,
jotka kohtasivat pyhän.
Ehkä meidän uskomme
tarvitsee kertomuksen kohtaamisesta, jossa kohtaavat meidän ihmisten
todellisuus ja pyhän Jumalan todellisuus. Jossa kohtaavat meidän
pelkomme, huolemme ja murheemme, meidän epäilyksemme, ja jossa
kohtaa Jumalan todellisuus, todellisuus jossa kaikki on mahdollista.
Jossa meidän pelkomme voi tyyntyä, jossa huoliimme vastataan, jossa
kyyneleemme kuivataan. Ja jossa uskomme vahvistuu.
Ja eikö tuossa
kohtaamisessa nimenomaan Jumalan todellisuus kohtaa meidät. Kun
olemme ymmärtämättömän äärellä, haudan tyhjyyden reunalla,
Jumala kohtaa meidät. Hän on aloitteellinen. Jumala alensi itsensä
ja syntyi ihmiseksi jakamaan ihmisen osan. Jeesus Kristus eli ja koki
ihmisen elämän, hän kärsi loppuun asti, hän kuoli, hän antoi
henkensä. Lopulta hänet haudattiin, kuten kuolleille lopulta
tehdään. Kuten ihmisten todellisuudessa lopulta tehdään. Mutta
Jumalan todellisuus on toisenlainen. Se ei pysähdy haudan suulle, se
ei pysähdy vaikka vastassa olisi kuinka suuri kivi tai muu este.
Jumala tekee sen, mihin ihminen ei pysty. Kuka auttaisi meitä? me
kysymme. Kuka auttaisi uskomaan? Ja Jumala vastaa meille enkelin
suulla: ”Älkää pelästykö. Te etsitte
Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut
kuolleista, ei hän ole täällä.”
Nämä sanat me saamme
tänä yönä kuulla. Tänä yönä ne lausutaan meille. Vaikka
meidän onkin helppo samaistua tuohon naisten murheeseen ja pelkoon,
on myös pääsiäisen viesti osoitettu meille. Vaikka moni asia jää
vaille selitystä ja ymmärrystä, vaikka välillä tuntuisi että on
ihan mahdotonta uskoa, pääsiäinen lupaa että mahdoton tulee
mahdolliseksi. Elämä voittaa kuoleman, murhe muuttuu iloksi,
epätoivo kasvaa toivoksi. Jumala voittaa pahan. Kristus voittaa
synnin ja kuoleman. Ja tästä kaikesta meille lupaa osallisuuden ja
elämän meidän kasteemme.
Tämä yö on
ylösnousemuksen ja voiton yö. Tämä yö on myös kasteemme yö.
Kasteessa Jumalan todellisuus kohtaa meidän todellisuutemme. Hän
tulee auttamaan meitä siinä, missä jokin estää meitä
pääsemästä sinne, minne meidän on päästävä. Toistemme
yhteyteen, Kristuksen yhteyteen
Kasteessa Jumala kuljettaa
meidät kuolemasta elämään, läpi mahdottoman, läpi kiven, läpi
pelkojen merten. Hän on kutsunut omakseen. Hän on laittanut uskon
siemenen itämään. Hän on pukenut meidät ylösnousemuksen
valkeuteen. Hän on sytyttänyt yöhömme valon, joka ei sammu.
Viedään tätä valoa eteenpäin. Annetaan pääsiäisen ilon
levitä. Piirretään mekin sanoillamme ja teoillamme todistusta
ylösnousemuksen ihmeestä.
Älkää pelätkö.
Kristus on noussut kuolleista.
Kommentit