pappeudesta

hei. olen ville ja tahdon papiksi.

elämäni kenties merkittävin päivä koittaa huomenna, kun tampereen uusi piispa vihkii minut tuomiokirkossaan pappisvirkaan. olen suhtautunut asiaan suurella vakavuudella ja nöyryydellä - ja suhtaudun edelleen. alkuviikolla pidetty ordinaatiokoulutus vahvisti entisestään kutsumusta ja asian merkittävyyttä. tajuan kyllä paremmin, mihin olen ryhtymässä, mutta olen silti yhä äimissäni siitä, että olen siihen ryhtymässä.

ordinaatiokoulutuksen kaksi keskeisintä antia olivat nämä:

1. kenestäkään ei tavallaan ole papiksi. se on asia, jonka kanssa olen paininut. onko minusta tähän? koulutuksessa tai oikeastaan sen jälkeen silmäni avautuivat: ei minusta olekaan tähän, ei yksin. minusta on papiksi vain Jumalan avulla. hän on minut kutsunut ja minun on luotettava siihen, että hän myös pitää minusta huolen. kuten piispa vihkimyksessä Kristusta siteeraa:

Ota minun ikeeni harteillesi. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.

ja

Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.

2. erityiseen rooliin koulutus nosti meidän vihittävien välisen yhteyden. kollegiaalisuus on arvokasta ja tärkeää. toistemme kanssa voimme jakaa ja luoda, hoitaa ja purkaa. kun moni pappi sanoo, että pappeus on yksinäistä puuhastelua, pappien välinen tuki on asia, johon haluan nojata. siksi onkin hauskaa, että ensimmäinen työpäiväni pappina on ensi tiistaina alkavat papiston päivät.

nyt käyn päivälevolle. hotellin petiin. tyttö sairastaa, enkä tiedä, koska unet katkeavat. tämä on tämä toinen kutsumus.