bussi lähtee 16 minuuttia myöhässä lahdesta. on perjantai ja istumapaikat täytetty. matkustan viikonlopuksi jyväskylään. perhe on jo siellä.
perimmäinen syy on iloinen. sohvi täytti tiistaina vuoden. (meillä ei ole enää vauvaa!) juhlimme häntä kuitenkin vasta sunnuntaina ja siis mummolassa. tämä taas johtuu kahdesta seikasta. yksi: tiistain ja keskiviikon suoritin ensimmäisiä papillisia työtehtäviä miellyttävissä merkeissä papiston päivillä helsingissä. kaksi: viime viikolla kylpyhuoneemme räjäytettiin. kosteusarvot olivat lievät mutta siltikin remontin kokoiset. kylpyhuoneemme uusitaan, mikä on upeaa, mutta se vie tietenkin aikaa ja vaivaa. siksi yritämme olla evakossa kyllin paljon. alunperin siivotussa ja järjestetyssä kodissa aiotut juhlat siirtyivät siksi 200 kilometriä pohjoiseen. samalla siirtyi myös kodinlaittamispaineet.
mutta papiston päivistä. mielestäni päivien sisältö ja anti oli pääpiirteissään onnistunut. vaikkakin alku näytti hukkuvan kirkkohistorialliseen juoksuhiekkaan, sieltä noustiin loppua kohden mielenkiintoisiin sfääreihin. erityisesti petri merenlahden alustus jumalapuheen vaikeudesta oli paikallaan. kuinka puhua Jumalasta siten, että puhuu ymmärrettävästi ja puhuu totta? siinä on kilvoitusta meille kaikille ja etenkin meille viisi päivää vanhoille papeille.
toisaalta oli antoisaa pohdiskella myös ilkka halavan kanssa kirkon tulevaisuuden näkyjen äärellä. ajat muuttuvat ja muutoksia odotetaan tapahtuvan myös kirkossa. muutosten kohdalla on hyvä muistaa, että ne voivat olla parhaimmillaan myönteisiä. toisenlaisiakin esimerkkejä varmasti löytyy. kirkossa tarvitaan kuitenkin myönteisiä muutoksia, jotta sen pysyvä ja muuttumaton sanoma voisi kulkea paremmin eteenpäin. sellaisen kirkon pappi minä haluan olla.
tietysti päivien yksi isoin anti oli tuttujen näkeminen ja kollegiaalisuuden kokeminen. vaikka pappeus voi olla välillä ankarankin yksinäistä puuhaa, näin on minua peloteltu, emme ole yksin, vaan meitä on monta tässä korvaamattoman tärkeässä tehtävässä.
nämä mielessä laitan kannen kiinni ja katson eteenpäin, punaisten takavalojen letkana kipinöivää moottoritietä, jonka toisessa päässä odottaa toinen kutsumukseni. perhe.
perimmäinen syy on iloinen. sohvi täytti tiistaina vuoden. (meillä ei ole enää vauvaa!) juhlimme häntä kuitenkin vasta sunnuntaina ja siis mummolassa. tämä taas johtuu kahdesta seikasta. yksi: tiistain ja keskiviikon suoritin ensimmäisiä papillisia työtehtäviä miellyttävissä merkeissä papiston päivillä helsingissä. kaksi: viime viikolla kylpyhuoneemme räjäytettiin. kosteusarvot olivat lievät mutta siltikin remontin kokoiset. kylpyhuoneemme uusitaan, mikä on upeaa, mutta se vie tietenkin aikaa ja vaivaa. siksi yritämme olla evakossa kyllin paljon. alunperin siivotussa ja järjestetyssä kodissa aiotut juhlat siirtyivät siksi 200 kilometriä pohjoiseen. samalla siirtyi myös kodinlaittamispaineet.
mutta papiston päivistä. mielestäni päivien sisältö ja anti oli pääpiirteissään onnistunut. vaikkakin alku näytti hukkuvan kirkkohistorialliseen juoksuhiekkaan, sieltä noustiin loppua kohden mielenkiintoisiin sfääreihin. erityisesti petri merenlahden alustus jumalapuheen vaikeudesta oli paikallaan. kuinka puhua Jumalasta siten, että puhuu ymmärrettävästi ja puhuu totta? siinä on kilvoitusta meille kaikille ja etenkin meille viisi päivää vanhoille papeille.
toisaalta oli antoisaa pohdiskella myös ilkka halavan kanssa kirkon tulevaisuuden näkyjen äärellä. ajat muuttuvat ja muutoksia odotetaan tapahtuvan myös kirkossa. muutosten kohdalla on hyvä muistaa, että ne voivat olla parhaimmillaan myönteisiä. toisenlaisiakin esimerkkejä varmasti löytyy. kirkossa tarvitaan kuitenkin myönteisiä muutoksia, jotta sen pysyvä ja muuttumaton sanoma voisi kulkea paremmin eteenpäin. sellaisen kirkon pappi minä haluan olla.
tietysti päivien yksi isoin anti oli tuttujen näkeminen ja kollegiaalisuuden kokeminen. vaikka pappeus voi olla välillä ankarankin yksinäistä puuhaa, näin on minua peloteltu, emme ole yksin, vaan meitä on monta tässä korvaamattoman tärkeässä tehtävässä.
nämä mielessä laitan kannen kiinni ja katson eteenpäin, punaisten takavalojen letkana kipinöivää moottoritietä, jonka toisessa päässä odottaa toinen kutsumukseni. perhe.
Kommentit