villen blogi

Evankeliumi - ilosanomamme on

2012-01-15T13:53:00.005+02:00

Saarna 15.1.2012
2. sunnuntai loppiaisesta
Jeesus ilmaisee jumalallisen voimansa

Mark. 1:14–15

Kun Johannes oli vangittu, Jeesus palasi Galileaan ja julisti Jumalan evankeliumia. Hän sanoi: "Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!"

Saarna

Tämä 26-sanainen tekstikatkelma on Markuksen tiivis kuvaus, tiivistelmä Jeesuksen toiminnan alusta. Se on kuin otsikko, joka kiteyttää sen, mistä Jeesuksen toiminnassa ja julistuksessa on kyse. Se sanotaan selvästi. Jeesus julisti Jumalan evankeliumia.

Mutta mitä sana evankeliumi oikeastaan tarkoittaa? Siitä nousee meille ehkä mieleen tuttu sana ”ilosanoma”, tai suora käännös kreikasta ”hyvä sanoma”, ”hyvä uutinen”. Tai sillä voidaan tarkoittaa myös evankeliumikirjaa, yhtä Uuden testamentin kirjallisuudenlajia. Mutta nämä ovat ehkä Jeesusta myöhempiä, Jeesuksen myötä syntyneitä merkityksiä.

Aikaisemmin sanaa evankeliumi käyttivät Rooman keisarit, keisarit jotka pitivät itseään, ja joita epäilemättä osa kansastakin piti, maailman herroina, sen pelastajina ja vapauttajina. Keisarin lähettämiä sanoja sanottiin evankeliumiksi – riippumatta siitä, mikä oli viestin sisältö, riippumatta siitä oliko se edes erityisen iloinen tai hyvä. Koska sanoma oli peräisin keisarilta, pidettiin sitä pelastavana sanomana, sellaisena mikä muuttaa maailmaa, muuttaa sitä parempaan suuntaan.

Nyt kun sitten Markus kuvaa Jeesuksen julistusta Jumalan evankeliumina, hän antaa sanalle uuden merkityksen. Eivät jumalina itseään pitävät keisarit voi maailmaa pelastaa, vain Jumala voi. Jumalan evankeliumi ei jää vain puheeksi ja sanoiksi, viestiksi tai ilmoitukseksi, vaan se on jotain enemmän. Se on toimintaa, se on vaikutusta, evankeliumi on vaikuttava voima, jossa Jumala tuo maailmalle pelastuksen, totuuden ja muutoksen.

”Aika on täyttynyt. Jumalan valtakunta on tullut lähelle.” julisti Jeesus. Jotain tapahtuu. Jumala puuttuu peliin. Jumala ryhtyy pelastustyöhön. Hänen valtakuntansa on tullut lähelle. Ja tämä Jeesuksen julistus Jumalan valtakunnasta näyttäisi olevan hänen toimintansa ytimessä.

Sillä ilmaisu ”Jumalan valtakunta” esiintyy Uudessa testamentissa nimittäin 122 kertaa, joista Matteuksella, Markuksella ja Luukkaalla 99 kertaa, joista edelleen 90 kertaa Jeesuksen omissa sanoissa. Ilmaisu kuului siis erityisesti Jeesuksen omaan sanastoon. Sitä paitsi kyseessä ei ollut mikään tuona aikana kaikkien huulilla ollut sanapari, pikemminkin kyse on juuri Jeesuksen julistukselle tunnusomaisesta piirteestä, ikään kuin Jeesuksen omasta sloganista, joka muodostaa hänen julistuksensa keskuksen. Esimerkiksi Jeesuksen vertauksista mainitaan kymmenen suoranaisesti koskevan Jumalan valtakuntaa. Lisäksi monen muunkin vertauksen voidaan ymmärtää käsittelevän juuri tätä Jeesuksen ydinsanomaa.

Mitä Jeesus tällä ydinsanomallaan, sanomalla Jumalan valtakunnasta halusi sitten sanoa? Miten niin Jumalan valtakunta on tullut lähelle?

Kun palaamme tuohon Markuksen ytimekkääseen tiivistykseen Jeesuksen toiminnan alusta, me luemme, että ”kun Johannes oli vangittu, Jeesus palasi Galileaan ja julisti Jumalan evankeliumia.” Ajan murros ja muutos ilmaistaan meille Johanneksen vangitsemisen kautta. Nyt kun Johanneksen aika on ohi, alkaa toinen aika. Jeesuksen toiminnan aika. Tie on raivattu, kansaa on valmistettu. Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Jeesus, Jumalan Poika, on tullut keskellenne. Jumala on puuttunut peliin.

Viittaisiko Jumalan valtakunta jollain tavalla siis Jeesukseen itseensä? Otan avuksi kaksi vertausta. Matteuksen luvussa 13 Jeesus vertaa Jumalan valtakuntaa peltoon kätkettyyn aarteeseen. Siitä sanotaan näin: ”Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon.” Samassa yhteydessä Jeesus vertaa Jumalan valtakuntaa helmeen. Kun kauppias ”löysi yhden kallisarvoisen helmen, hän myi kaiken minkä omisti ja osti sen.”

Jollain tapaa nousevat vielä mieleen nämä Jeesuksen sanat rikkaalle nuorukaiselle, joka tuli kysymään, kuinka hän saisi iankaikkisen elämän. Jeesus sanoi: ”Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua."

Ehkä Jeesus onkin se kätketty aarre, ehkä hänen tuntemisensa onkin se kallisarvoinen helmi, jonka edestä kaikesta muusta on vara luopua. Ehkä Jeesus julistaessaan Jumalan valtakunnan läheisyyttä, julisti Jumalan valtaa ja tahtoa pelastaa maailma, jota hän rakastaa, ja näihin pelastustoimiin ryhtyminen merkitsi Jeesuksen saapumista luoksemme, hänen aikansa alkamista.

Sillä eikö juuri Jeesuksen persoonassa, eikö juuri hänen toiminnassaan, eikö juuri hänen elämässään ja sen eri vaiheissa Jumalan valtakunta tullut meitä lähelle. Sana tuli lihaksi ja asui keskellämme.

Eikö juuri siinä, kun Jeesus liikkui ihmisten, erilaisten ja eri tavoin hyljeksittyjen ja eri tavoin ulkopuolelle jääneiden Jumalan luomien keskellä, eikö juuri siinä Jumala kohdannut luomansa.

Eikö juuri niissä sanoissa, joita Jeesus puhui ja joilla hän opetti, eikö juuri niissä Jumalan viisaus tullut meidän tietoomme. Eikö juuri niissä Jumalan lohdutus tullut lääkkeeksi haavoihimme. Eikö juuri niissä Jumalan johdatus syttynyt valoksi tiellemme.

Eikö juuri ihmeteoissaan ja parantamisissaan Jeesus näyttänyt maailmalle jumalallisen luontonsa.

Ja eikö hänen koko elämässään, syntymästä lähtien aina ristinkuolemaan saakka, toteutunut Jumalan suunnitelma, hänen valtansa ja hänen pelastava tahtonsa. Ja eikö Jeesuksen kuolemassa, ylösnousemuksessa ja taivaaseenastumisessa Jumalan valta ja kaiken muuttava voima tullut koko universumin silmien eteen ihmeteltäväksi.

Eikö Jeesuksessa Jumalan evankeliumi tule todeksi, ei vain kerran Galileassa vaan yhä tänään, myös meidän keskellämme. Jeesuksessa Jumala vaikuttaa ja toimii meidänkin elämässämme. Evankeliumilla Jeesuksesta Kristuksesta on yhä tänäänkin pelastava voima ja elämää uudistava vaikutus. Hän saapuu luoksemme paitsi sanassaan, myös ehtoollisen leivässä ja viinissä hän tulee aarteeksemme, helmeksemme.

Siksi - kuten Jeesus sanoi - kääntykää, siis muuttakaa mielenne, ja uskokaa hyvä sanoma, evankeliumi, pelastava sana, jonka Jumala on meille antanut. Luetaan sitä. Vietetään sen kanssa aikaa. Tutustutaan sen avulla Vapahtajaan, joka kerran julisti, paransi ja opetti, kuolemallaan sovitti ja ylösnousemisellaan kukisti. Joka yhä on lähellä. Joka yhä näyttää voimansa meille.

Ensi keskiviikkona 18.1. vietetään ekumeenista rukouspäivää. Se aloittaa kahdeksanpäiväisen kristittyjen ykseyden ekumeeninen rukousviikon 18.-25.1. Jos Rooman keisarien lähettämiä sanomia kutsuttiin evankeliumeiksi, niin tasavallan presidentin antama vuoden rukouspäiväjulistus se vasta hyvä sanoma on. Siitä kelpaa mielellään lukea otteita tähän saarnan päätteeksi.

Julistus kahdesta ekumeenisesta rukouspäivästä.

Pakkasesta, pukeutumisesta ja parannuksesta

2012-01-08T09:13:00.003+02:00

Saarna 8.1.2012 Jyväskylän Kaupunginkirkossa & Lohikosken kirkossa
1. sunnuntai loppiaisesta - Kasteen lahja

1. Moos. 9: 12–16;
Gal. 3:23–29;
Luuk. 3:15–18, 21–22

Kansa on ollut odotuksen vallassa. Milloin se talvi tulee? Eiköhän se ole nyt viimeistään tullut. Lunta on jo talveksi emmekä ole näinä kuukausina tainneet vielä näin kylmiin pakkasaamuihin herätä kuin tämän viikonlopun aikana.

Talvisäässä nousee tärkeään rooliin pukeutuminen. Ehkä me aikuisemmat osaamme tuon taidon, mutta lasten kanssa voi joutua usein taistelemaan, että tulee tarpeeksi päälle. Ettei pakkasen kirpeä valta voittaisi, ettei alkaisi paleltamaan ja kylmyys kangistaisi.

Tänä kylmänä aamuna olemme muistamassa kastettamme. Myös kastetoimitukseen liittyy olennaisesti pukeutumiskysymys. Eivät vain vieraat ole juhlan vuoksi juhlatamineissa, vaan myös ja erityisesti päivän sankari, kastettava on ns. ykköset päällä, kastemekkoon puettuna.

Minulla on tässä kastemekko. Kun sitä katselee, niin huomaa, ettei se ei ole oikeastaan mikään käyttövaate tai tyköistuva. Se ei ole kovinkaan paksu mutta vauvalle se on ylisuuri. Kerran eräs äiti kysyi, miksi kastemekon täytyy olla niin valtava. En osannut vastata heti, mutta myöhemmin selvittelin, että kastemekon on tarkoitus peittää kastettava lapsi kokonaan. Kasteen armo, Jumalan rakkaus meitä kohtaan on niin suuri, että se peittää meidät täysin. Kasteessa armo oikein tulvii ylitsemme.

Paavali kirjoittaa: ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne.” Kastemekko on siksi villahousuja ja toppatakkejakin tehokkaampi asu. Se ei ehkä tepsi talvisäässä, mutta se muistuttaa Kristuksesta, ja siitä, että Kristus tepsii syntiä, kuolemaa ja pahan valtaa vastaan.

Kun olemme Kristuksessa, Kristukseen kastettuja, Kristukseen puettuja, ei pahan pakkanen yllä meihin, kuoleman kylmyydellä ei ole meihin valtaa. Kristuksessa olemme suojassa, turvassa, armon auringon lämmössä, emme kuoleman vaan ikuisen elämän verhoamia. Sillä Kristus on kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan voittanut synnin, kuoleman ja pahan vallan. Hänen puhtautensa, hänen puhdistava sovitustyönsä peittää meidän syntimme kuin lumi, joka sulkee alleen kuraisen, syksyisen maan.

Siksi kun olemme Kristuksessa, taivaallinen Isä katsoo meitäkin samalla rakkaudella kuin Poikaansa, ja sanoo jokaisen meidän kohdallamme: ”Sinä olet minun rakas lapseni, sinuun minä olen mieltynyt.”

Tähän väliin on toki sanottava, ettei kastemekon pukeminen ylle ole tietenkään yhtä kuin kastaminen. Se on vertauskuva, symboli, jollekin sille mitä merkitsee, kun ihminen kastetaan vedellä kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Se kuvaa jollain tapaa sitä lahjaa, jonka ihminen kasteessa saa. Isän ylitsemme tulvivaa rakkauttaan. Pojan kertakaikkista sovitustyötä, joka puhdistaa kaikesta synnistä. Pyhän Hengen meissä herättämää ja synnyttämää uskoa, jolla voimme ottaa kaikki kasteen lahjat, kaikki pelastuksen lahjat vastaan. Ja Pyhän Hengen voimalla me myös pysymme Kristuksessa.

Kastemekko muistuttaa siis myös siitä, että pelastus Jeesuksessa Kristuksessa on täysin lahjaksi annettua ja lahjaksi saatua. Tuskin kukaan meistä, jotka on pieninä vastasyntyneinä lapsina kastettu, on itse pukenut kastemekon juhlapäivänä ylleen. Ei, kyllä meidät on siihen puettu. Lahjana meidät on Kristukseen puettu, lahjana kolmiyhteinen Jumala tahtoo meille hyvyytensä ja rakkautensa vuodattaa. Jo aivan pienille ja avuttomillekin.

”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne.” Elämänkokemuksesta kuitenkin tiedämme, kuinka kristityn elämä heti pian tuon kasteen hetken jälkeen, sen tie on liukas ja vaikeakulkuinen. Kun kastemekko riisutaan ja meidän on jatkettava kristityn elämää tavallisissa arkivaatteissa, saatamme helposti unohtaa, mitä kerran olemme lahjaksi saaneet. Saatamme silloin luisua etäämmäksi Jumalasta, luisua armon tieltä kuin auto jäiseltä ajoradalta ojaan. Siksi tarvitaan opastajaa ja tiennäyttäjää. Johannes Kastaja kelpaa tähän tehtävään mainiosti.

Johannes, joka hänkin erottautui pukeutumisellaan, saarnasi kamelinkarva-asussaan ihmisille parannusta ja kääntymistä. Ottamalla Johannekselta kasteen Jeesus antoi meille esimerkin. Tuon Johanneksen saarnaaman parannuksen, kreikaksi metanoia, voisimme kääntää myös sanalla mielenmuutos. Kristityn elämä on siksi myös kasteen jälkeen siinä määrin pukeutumiskysymys, jos siis ajattelemme vaatteiden päälle pukemista sen vastustuksen kanssa kuten ulos lähtevät lapset. Siksi se on pukeutumiskysymys, se on asennekysymys, että sieltä ojasta, johon ajokkimme on jäiseltä tieltä luisunut, sieltä maailman kylmyydestä, jossa värjöttelemme, sieltä huudamme Isän puoleen, jotta voisimme yhä uudelleen pukeutua hänen armonsa lämpöön. Muutamme mielemme, asenteemme, muutamme suuntaa, käännämme nokan takaisin kohti kasteen armoa, lahjaa joka on jo meille annettu.

Sillä kaste antaa meille lujan lupauksen, jonka varassa saamme aina palata Isän luo, silloinkin kun olemme omaa tahtoa uhoten uhmanneet Isän tahtoa, uhmanneet kuin pienet lapset, jotka kiukuttelevat toppavaatteiden pukemista vastaan. Kasteessa on anteeksiantamus annettu meille kuin takataskuun. Se on Jeesuksen ansiosta aina ulottuvilla.

Vielä lopuksi haluaisin rohkaista siihen, että eikö kasteen lahjaa ole myös seurakunta, tämä joukko johon kaste on meidät liittänyt. Sillä vaikka meitä on täällä eriasuisia kristittyjä, kastettuina seurakunnan yhteisenä asuna, yhteisenä uniformuna on Kristus. ”Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen.” Meidät tunnistetaan kristityiksi kun pysymme Kristuksessa, kun uskomme Kristukseen, kun teemme Kristuksen tekoja. Kun kuljemme lähimmäisen rinnalla, autamme ja rakastamme toisiamme, emmekä vain toisiamme, vaan ketä tahansa, ketä tahansa, joka maan päällä elää. Silloin myös me voimme maailman kylmyyden kohdatessa olla lämmittämässä, rakkaudellamme ja välittämisellämme suojaamassa häntä, joka on paleltua huolineen ja haavoineen. Siihen kasteemme meitä kutsuu. Jakamaan armosta, josta itse olemme saaneet.

Armon vuotta 2012

2011-12-31T23:59:00.001+02:00

Luuk 13:6-9:
Jeesus esitti vielä vertauksen: "Eräällä miehellä oli viinitarhassaan kasvamassa viikunapuu. Hän meni etsimään siitä hedelmiä, mutta ei löytänyt. Silloin hän sanoi puutarhurille: 'Jo kolmena vuotena olen käynyt etsimässä hedelmiä tästä viikunapuusta, mutta en ole löytänyt. Kaada se, sehän vain vie voiman maasta.' Mutta puutarhuri vastasi: 'Herra, anna sen olla vielä yksi vuosi. Minä muokkaan ja lannoitan maan sen ympäriltä. Jospa se ensi vuonna tekee hedelmää. Jollei niin käy, käske sitten kaataa se.'"

Vielä yksi vuosi. Vielä yksi vuosi armonaikaa viikunapuulle. Vielä yksi vuosi armonaikaa meille.

Oletko tehnyt uudenvuodenlupauksia? Niiden kanssa kannattaa olla varovainen. Ettei vain lupaisi itselleen liikoja, kohtuuttomasti. Ettei lupaisi niin paljon, että lupauksesta kiinnipitäminen tai siihen pyrkiminen kääntyy itseään vastaan. Elämästä hälvenee ilo, kiitollisuuden tilalle tulee ryppyotsainen suorittamisen tarve.

Jeesuksen vertauksessa viikunapuu saa aikaa tuottaa hedelmää. Ihminen saa aikaa tehdä parannuksen elämässään. Jumalalla on aikaa odottaa, että ihminen kääntyy, kääntyy hänen puoleensa, tekee parannuksen ja tahtoo elää Jumalan antaman armon varassa. Armon, joka tekee meissä hedelmää.

Täytyykö silloin uudenvuodenlupaustemme olla sellaisia vaatimuksia, joilla armotta piiskaamme itseämme? Voisiko tuleva vuosi olla myös lupaustemme ja kristittynä kasvamisen osalta, voisiko se olla armon aikaa?

Voisinko tulevana vuotena ollakin armollisempi.Voisinko olla armollisempi itselleni. Voisinko katsoa omaa elämääni ja iloita niistä hedelmistä, joita tuotan, iloita siitä kaikesta, mitä Jumala on jo minulle antanut, enkä aina vain vaatisi itseltäni enemmän ja enemmän.

Voisinko olla armollisempi toisille? Ehkä muistaa sitä lähimmäistä, jota en tänä vuonna ehtinyt, tai ottaa yhteyden siihen, jonka kanssa en vuosikausiin ole jutellut.

Voisinko silloin löytää myös Jumalan armon, hänen rakkautensa, joka antaa anteeksi nekin menneet, joita minun on vaikea itse unohtaa. Voisinko näin kohdata sen rakkauden, joka auttaa minua armahtamaan itseäni ja rakastamaan toisia.

Sillä Jumalakin on tehnyt uudenvuodenlupauksen, jokaisen vuoden lupauksen. Hän lupaa, ettei hänen laupeutensa lopu koskaan. Joka aamu on Herran armo uusi. Joka aamulle ja joka vuodelle yltää se anteeksiantava rakkaus, jonka Vapahtajamme Jeesus on syntymällään ja kuolemallaan meille lahjoittanut.

Olkoon siksi myös alkava vuosi 2012 armon vuosi. Ole armollinen itsellesi ja toisille, koska Jumala on.

(Puhe Kaupunginkirkon yöpalveluksessa 31.12.2011)

Siinä on rakkaus

2011-12-30T13:21:00.001+02:00

Viikkomessun puhe 29.12.2011 klo 13

1. Joh. 4: 9-16

Siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.

Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Mutta jos me rakastamme toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa on saavuttanut meissä päämääränsä.

Me pysymme hänessä ja hän pysyy meissä; tämän me tiedämme siitä, että hän on antanut meille Henkeään. Me olemme nähneet, että Isä on lähettänyt Poikansa maailmaan pelastajaksi, ja siitä me todistamme. Joka tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi, hänessä Jumala pysyy, ja hän pysyy Jumalassa. Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen.

Puhe

Tuskin kukaan kaipasi jouluunsa talvimyrskyä, joka tapaninpäivänä riehui ja teki tuhojaan. Puita kaatuili teille, talojen päälle, sähkölinjoille. Moni vietti lomapäiviään ja edelleen joutuu selviytymään elämästään ilman sähköä. Kynttilän valossa, retkikeittimien ja tulisijojen varassa.

Ehkä luonto näyttää meille näin ihmisen pienuuden ja voimattomuuden. Ehkä kun olosuhteet heittelevät ja riepottelevatkin meitä, huomaammekin tarkastella asioita uusista näkökulmista. Ehkä silloin kun sähkövalo katoaa ja on sytytettävä aito luonnon valo, ehkä silloin näemmekin jotain enemmän.

"Siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän."

Alati muuttuvan ja uusien tuulten heittelemän maailman hämärässä meille tänäkin jouluna loistaa tuo kirkas joulun valo, tuo muuttumaton joulun ilosanoma, Vapahtaja on syntynyt.

Se on se joulusta jouluun sama lohdun sana, olivatpa tuulet sitten suotuisat tai myrskyisät seinien ulkopuolella. Niin tai seinien sisäpuolella. Jumalan rakkaus on onneksi meistä riippumatonta.

"Siinä on rakkaus - ei siinä että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi."

Vaikka luonnon voimien edessä olemme välillä avuttomia ja pieniä, joulun sanoma näkee meidät toisesta kulmasta. Jumala näkee meidät omasta vinkkelistään, Isän silmin, Luojan näkökulmasta. Ja jollain tapaa tänä jouluna minua on joulussa puhutellut tämä Jumalan näkökulma.

Ajattele, Jumala näki meidät, hän näki juuri sinutkin, kun päätti ilmaista rakkautensa, kun päätti lähettää Jeesuksen maailmaan. Hän näki meidät, katsoi rakastavin silmin, huomasi kaiken sen synnin pimeyden, jossa kuljemme, ja teki päätöksen. Valinnan. Rakkauden osoituksen. Jumalan Poika syntyisi ihmiseksi, olisi yksi meistä, eläisi ihmisen elämän, opettaisi meitä sanoillaan tuntemaan rakastavan Isän, mutta kokisi myös kaiken ihmiselämän ailahtelevuuden, ja lopulta antaisi itsensä uhriksi meidän edestämme ja vuodattaisi verensä meidän syntiemme - sinunkin syntiesi - sovitukseksi.

Siinä on rakkaus. Siinä, että Jumala on ensin ja kaiken alussa rakastanut meitä. Siinä on joulu. Siinä on meille ojennettu lahja. Siinä on lääke sisimpämme kipuun, siinä on vastaus kaipaukseemme, siinä eläinten ruokakaukaloon kapaloidussa Jumalan Pojassa on meille elämän leipä pelastuksen nälkäämme. Tämä lahja meille tänäänkin on tarjolla ehtoollisessa. Siinä meille vakuutetaan, että Kristuksen ruumis ja veri on meidän puolestamme annettu ja vuodatettu.

”Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme.”

Jumalan rakkaudessa on myös keskinäisen rakkautemme siemen. Maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. Kun olemme itse saaneet olla seimen äärellä ihmettelemässä Jumalan suurta rakkautta, ehkä sydämessämme tapahtuu jotain sellaista, että alamme nähdä toinen toisemmekin toisesta näkökulmasta. Emme omien arvioidemme mukaan, vaan enemmän Jumalan silmin. Enemmän rakastettavina kuin uskallamme itsestämmekään kuvitella.

Kun maailmat tuulet heittelevät, on Jumalan armossa luja ja kestävä turva. Hänen suureen rakkauteensa turvaten tunnustakaamme syntimme näin sanoen.

takaisin juurille

2011-12-29T20:49:00.003+02:00

nimittäin blogin kirjoittamisen juurille.

toissailtana lueskelin historiaa, blogitekstejäni neljän, lähes viiden vuoden takaa. kävi sellainen nostalgian kaihoisa tulva ylitseni. miten riisuttuna ja arkailemattomana nuori isä avasi sydäntään. ja minne tämä rohkeus ja ylpeys on peittoutunut.

nopeasti ynnättynä löydän neljä syytä. 1) facebook. status-päivitykset nielaisevat yksioikoisuudellaan luovuuden. 2) pappisviran julkisuus. se laittaa varovaiseksi. varovaisemmaksi. 3) lukijamäärän kasvu. en tiedä, ehkä puheiden julkaiseminen tai jokin muu selittämätön syy on tuonut blogilleni ja kirjoituksilleni kasvavan määrän uskollisia seuraajia. 4) aineksen ylitsevuotava runsaus.

huomaan, että kun jotain suurta elämässä tapahtuu ja se jää mainitsematta, on siihen hankalampi myöhemmin palata. kun näitä tapahtumia tulee lisää ja lisää, onkin yhtäkkiä vaikea aloittaa. mistään.

blogini alkujuurilla (käy selaamassa, jos tahdot, en jaksa tähän nyt nostaa poimintoja) oli selkeitä teemoja, joita sanojen avulla pohtia. isyys, gradu, elämän nöyrä ihmettely. jotain on tässä välillä tapahtunut, ettei voi julkaista kuin puheitaan, niitä usein viimeisen päälle mietittyjä, sanojaan tarkasti aseteltuja.

nyt kun olen yksin kotona ja perhe jatkaa lomaansa mummolassa, tajuan ikävöiväni paitsi heitä myös sinne juurille. ehkäpä tekisi hyvää kirjoitella. tällaisiakin kuin tämä tässä. tapahtuisikohan mitään kamalaa. mitä luulet?

Jouluaattona 2011

2011-12-24T16:24:00.002+02:00

Armorikasta joulua. Se on tämän päivän toivotukseni. Tämä joulu on erityisen armollinen, koska saan viettää sitä yksinomaan perheen kanssa. Viiden päivän jouluvapaa hellii muutenkin tämän syksyn jälkeen. Kaksi viimeistä kuukautta on ollut enemmän tai vähemmän stressaavaa aikaa mm. talonrakentamisen tähden.

Joulu on armon aikaa myös siksi, että se tulee joka vuosi. Olimmepa valmiit tai emme. Joka vuosi joulu meitä muistuttaa, että vaikka olemme monintavoin keskenkasvuisia, on täydellinen rakkaus laskettu meitä varten seimen oljille. Tämän armon varassa on hyvä kasvaa kokoon.

Tänään istuimme lasten kanssa Pyhäjärven kirkossa aattohartaudessa. Samassa kirkossa, samassa hartaudessa olen istunut itsekin lapsena. Sama evankeliumi, samat virret, sama kirkkokuoro. Vuosi vuoden jälkeen, joulu joululta, armo kestää. Osaavatko lapset käyttäytyä, olenko onnistunut heitä kasvattamaan, tai osaanko itse rentoutua ottamaan joulua vastaan, ne ovat toisarvoisia kysymyksiä sen rinnalla, mitä Jumala on minun, lasteni, perheeni, vanhempieni, sukuni, vaimoni suvun, pyhäjärvisten, jyväskyläläisten ja koko maailman vuoksi tehnyt.

"Heinillä härkien kaukalon
nukkuu lapsi viaton.
Enkelparven tie
kohta luokse vie
rakkautta suurinta katsomaan."

Kaikki mitä jouluun tarvitaan

2011-12-18T09:03:00.002+02:00

Saarna 18.12.2011
4. adventtisunnuntai

Jes. 29: 17-19; Room. 15: 8-13;
Matt. 1: 18-24

Saarna

Marialla oli mukanaan jo matkalla Betlehemiin kaikki mitä jouluun tarvitaan.

Näin oivalsi piirtäjä Maija Paavilainen uusimman Kotimaa-lehden piirroksessaan. Piirroksessa, jossa tekivät matkaansa Joosef, Maria ja aasi. Mutta matkalla oli mukana muutakin. Joku muu. Kätkettynä silmiltämme. Piilossa mutta läsnä. Marialla oli jo matkalla Betlehemiin mukana kaikki mitä jouluun tarvitaan. Hän kantoi joulun suurta ihmettä.

Mutta mietitäänpä hetki tuota Marian tilannetta. Ja erityisesti Marian tilannetta ennen Jeesuksen syntymää. Sillä lapsen syntymisen ilo muuttaa asioita. Se saa ehkä unohtamaan raskauspahoinvoinnit ja synnytyskivut ja huolen siitä miten kaikesta selvitään. Mutta ennen syntymää tilanne on toinen.

Maria, nuori tyttö vasta, saa hämmästyttävät uutisen. Luukkaan evankeliumin 1. luvussa kerrotaan, kuinka enkeli ilmoittaa Marialle: ”Älä pelkää, Maria, Jumala on suonut sinulle armonsa. Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimeksi Jeesus.”

Vaikka en olekaan nuori tyttö, uskaltaisin veikata, että Marian tunnemyrsky on ollut melkoinen. Mitä ihmettä! Ei voi olla! Kuinka selitän tämän ihmisille? Eihän kukaan uskoisi minua! Miten ikinä tästä selviän? Luulevat minua avionrikkojaksi. Mitä Joosefkin tästä ajattelee?

Niin, sitten on Joosef ja on Joosefin tunnemyrsky. Hän on kihlannut Marian, yhteinen tulevaisuus on edessä. Perheen perustaminen, elämä yhdessä. Ja mitä tapahtuu. Käy ilmi että hänen kihlattunsa on raskaana. Ei mikään helppo paikka Joosefille. Ei elinyhteisönsä edessä, lähipiirinsä edessä, Marian edessä. Millä tavoin ihmiset katsoisivatkaan häntä? Tuo on se mies, jonka kihlattu on raskaana toiselle. Mikä häpeä. Nainenhan pitäisi kivittää. Toisaalta, voisiko Joosef enää luottaa Mariaan. Voisiko hän rakentaa yhteistä tulevaisuutta tämän kanssa?

Maria on neuvoton. Joosef on neuvoton. Mutta juuri ihmisen kaikkein neuvottomimmassakin hetkessä Jumala näyttää olevan läsnä. Jumala tulee sinne, missä ihmisen omat keinot näyttävät kadonneen. Keinot selviytyä, keinot selittää asioita järjellä.

Enkeli, Jumalan sanansaattaja, ilmestyy näissä neuvottomissa tilanteissa. Sekä Joosefille että Marialle. Viesti on sama. ”Älä pelkää. Jumala pitää sinusta huolen. Hänelle mikään ei ole mahdotonta.”

Tämän joulun alla tämä on se viesti, jolla tahdon sinua rohkaista. Vaikka elämässäsi asiat näyttäisivät ajautuvan umpikujaan, Jumalalla on keinot siitäkin eteenpäin. Vaikka kaikkea varjostaisi alleen hukuttava pimeys, sen pimeyden keskelle Jumala voi tuoda valonsa. Hänen apunsa on kätkettynä niihin hetkiin, jotka meistä tuntuvat kaikkein avuttomimmilta. Hänen rakkautensa on piilotettu niihin ihmisiin, jotka meidän mielestämme ovat ehkä eniten rakkautta vailla. En tiedä, voi kuulostaa hassulta, mutta aivan kuin Jumala olisi mieltynyt vastakohtiin. Se missä me näemme vähän, näkee Jumala paljon. Paljon mahdollisuuksia, paljon rakastettavaa, paljon hänelle käyttämisen arvoista.

Miksi Jumala muuten olisi valinnut Marian, nuoren hämmentyneen nasaretilaistytön, Poikansa äidiksi. Miksi Jumala olisi muuten syntynyt ihmiseksi, ja vieläpä aivan pieneksi, avuttomaksi, köyhän seimen vauvaksi. Miksi Jumala olisi muuten kutsunut seurakuntansa johtajaksi Pietarin, ulkoisesti niin innokkaan, mutta sisäisesti kuitenkin pelokkaan ja uskossaan epävarman, Herransa kolmesti kieltävän. Miksi Jumala muuten olisi pelastanut ihmiskunnan yhdellä julmimmista tavoista, ristiinnaulitsemisella, ellei hän näkisi kaikessa niin paljon enemmän mahdollisuuksia kuin mitä me näemme. Niin paljon enemmän kuin mitä me näemme.

Marialla oli mukanaan jo matkalla Betlehemiin kaikki mitä jouluun tarvitaan.

Mitä jouluun tarvitaan? Mitä me näemme kun katsomme omaa jouluun päin kulkemistamme? Mitä näemme kun katsomme Betlehemiä kohti matkaavaa Mariaa?

Näemmekö pelon ja huolen hänen kasvoillaan? Näemmekö neuvottomana, tuntematonta tulevaisuutta päin ratsastavan nuoren naisen? Näemmekö hänessä silloin jotain itsestämme?

Vai näemmekö enemmän? Näemmekö pinnan alle? Kaikkien hänen mielessään pyörivien kysymystensä taakse. Näemmekö sydämeen, joka luottaa Jumalaan, hänen lupauksiinsa, hänen armoonsa ja johdatukseensa olipa tilanne kuinka vaikea tai neuvoton tahansa.

Jos näemme, saamme mekin Marian tavoin kulkea Betlehemiä ja joulua kohti turvautuen lupauksistaan kiinni pitävään Jumalaan.

Se voi olla luottamista siihen, että rauhattomuuteen voi syntyä rauha. Siihen, että kuurot kuulevat ja sokeiden silmät näkevät. Siihen, että kurjat riemuitsevat, eri tavoin köyhät saavat syyn iloita ja kiittää Jumalaa, kuten Jesajan kirjassa luvataan.

Se voi olla luottamista siihen, että armahdusta odottavat saavat armon. Siihen, että tänäkin jouluna ja tähänkin jouluun vievällä matkalla Jumala on lähellä. Siihen, että hänelle ei mikään ole mahdotonta.

Sillä kun katsomme Mariaa, näemmekö paitsi hänen luottavan sydämensä, näemmekö myös ketä hän kohdussaan kantaa. Näemmekö joulukiireissämme ja huolissamme, kuinka paljon Jumala on meitä rakastanut ja yhä rakastaa, kun hän tuli Jeesuksessa luoksemme. Jeesuksessa on kaikki, mitä jouluun tarvitaan. Kun hän on mukana matkassa, joulun lämpö ja ilo ja rauha voivat olla totta joka päivä, myös adventin ja odotuksen aikana.

Rakas Jumala.
Kiitos, että sinä tahdot meille hyvää.
Kun sytytämme adventin kynttilöitä,
auta meitä muistamaan, että sinä olet lähellä meitä.
Kiitos, että meidän ei tarvitse pelätä
eikä kantaa huoliamme yksin.
Auta meitä katsomaan sinuun ja luottamaan siihen,
että sinä teet kaiken uudeksi.
Kuule meitä Jeesuksen tähden.
Aamen.

"Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle"

2011-11-06T16:19:00.003+02:00

Saarna Kaupunginkirkon rippikoulusunnuntaina 6.11.2011

5. Moos. 31:6-8; Kol. 1:9-11;
Luuk.10:1-12

"Menkää, minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle."

Miltä sinusta tuntuu uusissa tilanteissa? Tilanteissa, jotka ovat uusia, vieraita, sellaisia joista ei kovin paljon tiedä. Tilanteissa, joihin joku toinen on sinut ehkä lähettänyt tai joissa sinun täytyy olla syystä tai toisesta mukana.

Voin kertoa, että minua itseäni tuollaisissa tilanteissa usein hermostuttaa. Pelottaa, että jotain menee pieleen. Kaikkein eniten silloin, kun olen itse epävarma ja tuntuu ettei minulla ole homma hallussa.

Ne ovat usein niitä tilanteita tai polunpätkiä elämän matkalla, joissa tuntuu, ettei minulle ole annettu mukaan leipää, laukkua, sauvaakaan. Ei mitään kättä pidempää, jotain sellaista mihin tukeutua kun oma osaaminen, taito tai varmuus ei riitä ja matkanteko on hapuilevan pelokasta. Silloin tuntuu kuin olisin lammas susien keskellä. Avuttomana kaikkien mahdollisten uhkakuvien edessä. Mikä kaikki voikaan mennä pieleen?

Mutta tarvitseeko sitä aina olla niin satavarma? Katsoin eilen televisiosta tosi-tv-ohjelmaa, X-Factoria, joka on laulukilpailu, siinä etsitään laulajakykyjä. Minulle tuli ohjelmaa katsoessani mieleen, kuinka meidän maailmamme on ennen kaikkea varmuuden ja menestyksen maailma. Tärkeintä niin monessa asiassa tuntuu olevan se, että pärjätään ja kuinka hyvin pärjätään. On erilaisia vaatimuksia, joihin täytyisi vastata. Suorituspaineita, joiden alla täytyy elää. Ulkonäkö, koulumenestys, pärjääminen harrastuksissa, selviäminen työelämässä.

Jotenkin haluaisin rohkeasti uskoa, ettei kristittynä elämisen tarvitse olla jatkuvaa suoriutumista tai menestymistä. Juurihan lauloimme, että ”Sinä Jeesus, Mestari hiljainen, et vaatimuksiin vie. Tulet vastaan seuraasi pyytäen ja itse olet tie.”

Kristityn tie alkaa kasteessa. Monella teistä se on alkanut aivan pienenä, niin pienenä ettet itse muista siitä mitään. Niin pienenä ette ole vielä osannutkaan vielä juuri mitään, mitään muuta kuin nukkua, syödä, itkeä ja ilahduttaa. Täysin osaamattomille ihmisenaluille, joilla ei ole mitään omia ansioita, jotka eivät ole ehtineet opetella ja harjoitella erilaisia taitoja, Jumala on antanut jo kasteessa armonsa. Armon joka ei vaadi. Armon joka ei pakota. Armon joka antaa anteeksi. Armon joka antaa yrittää. Yhä uudelleen.

Tuossa X-Factorissa moni kilpailija totesi, että tuo päivä, jona selvisi pääsikö hän jatkoon vai ei, oli hänen elämänsä tärkein päivä, päivä joka muutti hänen elämänsä. Meillä kristityillä tuo päivä joka muutti elämän, on jo eletty. Se on kastepäivä. Kastepäivänä on Jumala kerran antanut armonsa ja tuo sama armo, tuo sama Jumalan rakkaus meitä kohtaan on yhä voimassa. Siksi tapahtuipa elämässä sitten mitä tahansa tai olipa edessä miten vieraita tai uusia tilanteita vaan, Jumalan rakkaus ei pääty. Jumala ei hylkää. Ei vaikka emme olisi huippuosaajia tai pärjääjiä. Ei vaikka emme olisi aina niin varmoja itsestämme. Jumalan rakkaus meitä kohtaan on varma. Kasteen armo pysyy.

Tämän sunnuntain aihe kirkkovuodessa on ”Jeesuksen lähettiläät”. Jeesus lähettää meitä kertomaan muillekin siitä armosta, jonka olemme jo kasteessamme saaneet lahjaksi. Päivän evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Menkää, minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle.” Ei kuulosta erityisen houkuttelevalta tehtävältä. En tiedä, tuntuuko teistä rippikouluanne aloittavista nyt siltä – enkä sitä suinkaan toivo – että teidät on lähetetty tai pakotettu kohti jotain sellaista, mihin ette haluaisi mennä. Haluaisin kuitenkin kannustaa teitä siihen, että kyllä rippikouluunkin saa lähteä hyvällä ja avoimella mielellä, vaikka tilanne on uusi ja ennenkokematon. Ei tarvitse jännittää tai pelätä, kuinka siellä selviää. Ei tarvitse kantaa huolta siitä onko tarpeeksi eväitä valmiina repussa rippikouluvuotta varten. Kyllä niitä eväitä jaetaan myös matkan varrella. Eikä siellä niitä susia ole. Toisia lampaita vain.

Jeesus nimittäin lähetti opetuslapsia kaksittain, yhdessä. Yhdessä on kristityn elämää turvallisempi kulkea. Kaverin kanssa uudet tilanteet on helpompi sietää, rippikoulussakin. Kun vierellä on joku, voi tiukan paikan tullen tukeutua häneen. Jos toinen kaatuu matkalla, toinen nostaa, jos toinen epäröi, toinen luo varmuutta ja turvallisuutta.

Meillä on täällä mukana seurakuntamme isosia, lampaita hekin. He ovat tykänneet omasta rippikoulustaan niin paljon, että ovat halunneet lähteä isoskoulutukseen, jatkoisoskoulutukseen, ja jotkut haluavat olla mukana laumassa vielä senkin jälkeen. Isoset ovat Jeesuksen lähettiläinä rippikoulussa tärkeässä tehtävässä. Tukemassa, jeesaamassa, ystävystymässä, kulkemassa rinnalla. Isonen on rippikoulussa sinua, rippikoululaista varten. Jos vaikka tuntuisi, ettei olisi aina niin varma.

Jeesus ei siis lupaa lähettiläilleen niin sanottua huippuvarustelua, ei leipää laukkua sauvaakaan. Mutta hän lähettää luoksemme auttavia lähettiläitään, isosia, rippikoulun ohjaajia, toisia kristittyjä, ventovieraita lähimmäisiäkin. Mutta Jeesus lupaa vieläkin enemmän. Hän lupaa meille kasteessa ja jokaisella sitä seuraavalla etapilla kulkea mukana.

Siksi lohdullisempi onkin Jeesuksen toinen lähettämiseen liittyvä käsky ja lupaus: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni. Kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso: minä olen teidän kanssanne kaikki päivä maailman loppuun asti.”

Kristittyinä, kristityiksi ristittyinä ja kastettuina me saamme luottaa siihen, että meillä on suuri ja tärkeä tehtävä, ja tässä tehtävässä me emme ole yksin. Jeesus jakaa tuon tien meidän kanssamme. "Herra itse kulkee sinun edelläsi. Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää."

Luottamus armolliseen Jumalaan, luottamus vierellä kulkevaan Jumalaan on matkantekomme sauva, johon voimme tukeutua, kun omat voimat eivät vie perille. Hänen rakkautensa on jotain, mistä riittää meille matkaevästä niin rippikoulussa kuin sen jälkeenkin.

Hyvä Kristuksen seurakunta. Haluaisin vielä rohkaista teitä siihen, että tekin kulkisitte näiden nuorten kanssa tämän rippikouluvuoden aikana rukoillen heidän puolestaan. Teidän rukouksenne on heille tukena ja rohkaisuna kristityn tiellä.

Sydän kun auki on

2011-10-30T16:24:00.002+02:00

Saarna Lohikosken rippikoulusunnuntaina 30.10.2011
Usko ja epäusko
Joh. 9:24-38

Millainen asunto tai huone sinulla on? Muuttuisiko sen sisustus, jos Jeesus sisustaisi sen? Entä millainen se olisi, jos sekä sinä että Jeesus asuisitte siellä yhdessä?

Laulussa laulettiin: ”Sydän kun auki on sinne Jeesus tekee asunnon.” Jeesus tulee luo. Jeesusta kiinnostaa elämämme. Häntä kiinnostaa, mitä sydämessämme on, mitä ajatuksissamme liikkuu. Mitä meille kuuluu? Mutta Jeesus ei käy peremmälle väkisin. Hän ei rymistele sisään kutsumattomana vieraana. Jeesus odottaa sydämen kynnyksellä, josko ovi olisi hänelle auki. Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon.

Tai niin kuin yhdellä kesän riparilla laulettiin: "Sydän kun auki on sinne Jeesus tekee kaksion." Kaksio on asunto, jossa on huone minulle ja huone Jeesukselle. Oltaisiin Jeesuksen kanssa kämppiksiä. Minusta se on oikeastaan varsin hieno vertauskuva uskosta. Usko Jeesukseen on elämän jakamista hänen kanssaan. Luottamista siihen, että Jeesus on heti seinän takana, jos tarvitsee apua tai juttuseuraa. Jos elämässä menee kaikki ihan sotkuiseksi niin kuin sekainen huone, voi pyytää Jeesusta siivousapuun, järjestämään asiat kuntoon.

Uskoa ei synny omin voimin. Sitä ei voi kukaan myöskään väkisin toiselle siirtää. Uskoa ei voi pakottaa. Se on lahja, jonka Jumala lahjoittaa.

Uskon liekki on sytytetty kasteessa. Kasteessa olet saanut lahjaksi uskon kolmiyhteiseen Jumalaan, kun sinut on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Uskon liekistä muistuttaa se kastekynttilä. Sitä sytytettäessä on kastepappi saattanut muistuttaa Jeesuksen omista sanoista: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.”

Kynttilän liekki kertoo ja rohkaisee meitä siitä, että Jeesus, maailman valo, on sovittanut ristillä kuollessaan meidän jokaisen syntimme, siivonnut meidän sotkumme, ja siirtänyt meidät pimeydestä valoon, kuolemasta iankaikkiseen elämään. Pimeydellä ei ole lopullista valtaa meihin.

Päivän evankeliumissa me kohtaamme miehen, joka oli elänyt koko elämänsä pimeydessä. Hän oli ollut syntymästään asti sokea. Nyt hän oli saanut näkemisen lahjan. Jeesus oli parantanut hänet. Ehkä Jeesus paransi sokean, jotta tämä sokea voisi nähdä Jeesuksen, hän saisi pimeyden sijasta nähdä valon, maailman valon ja nähdessään voisi myös uskoa Jeesukseen.

Parantuneen miehen lisäksi me kohtaamme evankeliumin kertomuksessa myös fariseuksia, jotka kinastelevat siitä, voiko miehen parantanut Jeesus olla Jumalan mies. Heidän mielestään Jeesus oli rikkonut sääntöjä vastaan, kun oli parantanut miehen sapattina, lepopäivänä, jolloin ei ollut lupa tehdä mitään työtä.

Minusta näitä fariseuksia vaivaa jonkinmoinen asennevamma. He tuntuvat jo lähtökohtaisesti torjuvan Jeesuksen ja kieltäytyvät edes harkitsemasta sitä mahdollisuutta, että Jeesuksessa olisi mitään hyvää. Saati sitten hyväksymään sitä, että Jeesus olisi Jumalan Poika ja maailman Vapahtaja. Maailman valo.

Sokea mies ja fariseukset edustavat kahta erilaista tapaa suhtautua Jeesukseen: uskoa ja epäuskoa, avoimuutta ja torjumista. Sokean sydän on auki. Fariseusten kiinni. Suljettuun sydämeen ei Jeesus tee kotia. Ei edes väkisin, ei vaikka tahtoisi. Uskoa ei voi pakottaa. Millainen sinun sydämesi on?

Uskon liekki on syttynyt silloin kerran kasteen hetkellä. Vuosien varrella liekki on lepattanut ehkä valoisampana, ehkä himmeämmin. Helposti elämässä kasautuu myös monenlaista roinaa sydämen eteen, kynnykselle esteeksi ja ovelle tukkeeksi. Silloin voi olla vaikeampi enää erottaakaan kerran syttynyttä uskon liekkiä kaiken sen takaa. Onneksi Jeesuksen voi aina kutsua raivaushommiin. Auttamaan siivoamaan asioita järjestykseen.

Rippikoulu voi olla sellainen uskon liekin etsimisen paikka. Rippikoulu on kasteopetusta. Siis opetusta siitä uskosta, johon on kerran kastettu, tai vaihtoehtoisesti rippikoulun jälkeen mahdollisesti kastetaan. Rippikoulussa tutustutaan Jeesukseen. Siellä tutustutaan toisiin ihmisiin. Siellä tutustutaan ihan siihen omaan elämäänkin.

Rippikouluunkin voi suhtautua kahdella erilaisella tavalla: valmiiksi torjuvalla asenteella tai sitten avoimemmin. Meillä on tällainen joukko upeita nuoria, jotka ovat tykänneet rippikoulusta niin paljon, että ovat lähteneet isoskoulutukseen. Isosen tehtävänä on mm. neuvoa ja ohjata rippikoululaisia. Nyt muutamat heistä ovat luvanneet kertoa, miksi heidän mielestään rippikouluun kannattaa lähteä avoimella mielellä.

Nuoret kertovat.

Avoimet silmät näkevät enemmän. Avoimet korvat kuulevat enemmän. Avoin mieli voi saada uutta ajateltavaa ja uusia, yllättäviäkin näkökulmia asioihin. Avoin sydän, no sinne voi Jeesus tehdä viihtyisän, kotoisan ja turvallisen kaksion, jossa vallitsee anteeksiantava ja hyväksyvä ilmapiiri.

Kiitos ja kaipuu

2011-09-25T15:40:00.003+03:00

Saarna 25.9.2011
15. sunnuntai helluntaista
Kiitollisuus

Jes. 24: 14-16; 2. Kor. 9: 6-15;
Joh. 5: 1-15

Joka päivä on jotain kiitettävää. Ainakin jos haluamme uskoa skotlantilaista pappia Alexander Whytea. Hän oli tunnettu rukouksistaan, joihin hän aina löysi jotain, mistä olla kiitollinen.

Eräänä sunnuntaiaamuna, kun Whyte oli nousemassa lukupulpettiin rukoilemaan, ulkona oli todella ankea ja synkkä ilma. Eräs seurakuntalaisista ajatteli itsekseen, että ”pastorilla ei varmasti näin kurjana päivänä ole mitään kiitoksen sanoja meidän Herrallemme”. No, seurakuntalaisen yllätykseksi, Whyte aloitti rukouksen sanoen: ”Jumala, me kiitämme sinua siitä, että aina ei ole tällainen sää.”

Minulle tulee tästä kertomuksesta mieleen, että ehkä kiittämisessä tärkeintä ei ole se, mistä kiitetään, vaan se ketä kiitetään. On sanottu, että kiitos nostaa katseen lahjasta sen antajaan. Kiittäminen siirtää katseemme siitä, mitä saamme tai mitä olemme saaneet, häneen, joka on tämän lahjan antanut. Kiittäminen saa iloitsemaan hänen hyvyydestään.

Sopisiko siksi, että tänään emme päivän evankeliumikertomuksen äärellä jää pohtimaan sitä, kuinka Betesdan altaan kuohuminen saattoi olla mahdollista, tai sitä, mitä sapattina on lupa tehdä. Sopisiko, että keskitymme kohtaamiseen Jeesuksen ja sairaan miehen välillä, siihen lahjaan, jonka Jeesuksen kohtaaminen antaa.

Sillä tuo lahja oli totta siitä huolimatta, ettei mies tälläkään kertaa ehtinyt ensimmäisenä altaalle. Se oli totta siitä huolimatta, että Jeesus paransi sapattina. Se oli totta, koska Jeesus, eikö vain, oli kiinnostunut tästä miehestä, halusi hänet kohdata, parantaa ja armahtaa häntä.

Jeesus näki miehen muiden sairaiden joukossa ja tuli juuri tämän miehen luokse. Vapahtajan kysymys: ”Tahdotko tulla terveeksi?” on jo lahjan ojentamista. Tahdotko ottaa vastaan sen, mitä voin sinulle tarjota. Tahdotko tulla terveeksi, tahdotko saada anteeksi, tahdotko että sinua rakastetaan.

Ja eikö miehen vastaus ole avunpyyntö, sen tunnustamista, että ”Herra, tarvitsen apua. -- Minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen. -- Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.” Eikö tämä ole myös tuohon Jeesuksen lahjaan tarttumista. Kyllä Herra, tahdon tulla terveeksi. Tahdon ottaa sinun lahjasi vastaan.

Eikö tämä voisi olla rohkaisuna myös meille siitä, että Jeesukselle voimme mekin huokaista ja tunnustaa kaiken avuttomuutemme ja epäonnistumisemme, että saamme hänelle viedä sairautemme ja heikkoutemme luottaen lujasti siihen, että Jeesus on kiinnostunut myös siitä, miten meillä, sinulla ja minulla menee. Väkijoukon keskellä Jeesus huomaa sinutkin. Henkilökohtaisesti hän kysyy, voinko auttaa, mikä sinua painaa, tahdotko ottaa vastaan sen, mitä voin sinulle tarjota.

Evankeliumin mies paranee, ei Jeesuksen tempuilla tai taioilla, vaan Jeesuksen sanoilla. ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Jeesuksen sanat ovat myös meille niitä hoitavia, parantavia sanoja. Pyhä Raamattu on meille lahja, jossa Jeesus tulee luoksemme henkilökohtaisesti. Myös tämän päivän evankeliumin sanoissa.

Myös ehtoollinen on lahja. Myös ehtoollisessa Kristus kohtaa sinut ja minut henkilökohtaisesti. Kun tulet anteeksiantamuksen aterialle, Pyhä Henki vakuuttaa, että Vapahtaja on sovittanut juuri sinunkin syntisi. Leipä, Kristuksen ruumis, vahvistaa ja ravitsee, sinuakin. Viini, Kristuksen veri, virvoittaa ja tuo lohdutuksen, sinullekin.

Sanansa ja ehtoollisen kautta Jeesus antaa lahjansa meille, kohtaamisen lahjan. Hän tulee luoksemme. Tahtoo kohdata meidät. Jospa hän meitä näillä lahjoilla muistuttaa, että hän tahtoo meitäkin rakastaa ehjemmiksi. Parantaa meidätkin kaikesta siitä, mikä estää elämästä elämän lahjaa todeksi, kaikesta siitä, mikä vie meitä kauemmaksi Jumalasta, elämän lähteestä. Kaikesta siitä, mikä meissä estää ottamasta hänen lahjaansa vastaan. Tai estää meitä kiittämästä ja näin näkemästä lahjan antajaa. Sillä kiittämättömyyttä on se, mikä synkentää sydämen niin, ettemme näe Jumalaa, kaikkien lahjojen antajaa.

Parannettuaan miehen Jeesus löytää hänet myöhemmin temppelistä. Mitä luulet, mitä mies siellä tekee? Minusta tuntuu, että mies on mennyt kiittämään. Hän on nostanut katseensa lahjasta sen antajaan. Varmasti on niin, että mies iloitsee omasta muuttuneesta voinnistaan, mutta hän näkee myös enemmän. Hän näkee asian kiitollisin silmin ja kiitollisin sydämin. Kiitollinen sydän voi nähdä ahdingot ja hädänkin Jumalan mahdollisuutena ja kanavana hänen avulleen. Siksi kohtaaminen Jeesuksen ja miehen välillä on evankeliumia tälle päivälle. Se rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissakin kääntymään antajan ja auttajan puoleen.

Kiitos siirtää katseemme lahjasta lahjan antajaan.

Siksi haluan kysyä sinulta: mistä olet tänään kiitollinen? Mistä haluaisit Jumalaa kiittää? Tai mitkä ovat niitä ahdinkoja, joissa katseellasi etsiskelet armahtavan Jumalan kasvoja? Minkä pylväshallin varjossa sinä odotat, että Jeesus tulisi ja kohtaisi sinut?

Haluan rohkaista sinua. Sydämesi hiljaisuudessa tai keuhkojesi voimalla kerro Jumalalle kiitoksesi ja kaipuusi. Kun katseemme nousee lahjojen antajaan, sydämemme saa ehkä saman innon ja selkeyden elämään kuin mitä tuo evankeliumin mies sai Jeesuksen kohdattuaan ja temppelistä lähtiessään. Kiitollisuus hänessä sai hänet kertomaan parantajastaan. Hän lähti ja kertoi juutalaisille, että Jeesus se oli, joka hänet oli parantanut.

Samoin voisi meissäkin kiitollisuus saada aikaan Jeesuksesta kertomisen. En nyt tarkoita, että säntäisimme välittömästi messun jälkeen ulos julistamaan Kristuksesta sinne tänne. Vaan sen sijaan voivat meidän tekomme ja sanamme ylistää Jumalaa. Ja siinä tehtävässä ja sillä paikalla, jonka kukin on elettäväkseen saanut.

Sillä voisiko kiitollisuus olla yksi sana rakkaudelle? Kiitollisuus, joka kumpuaa kohtaamisesta armahtavan Jumalan kanssa, kohtaamisesta Vapahtajan kanssa, tämä kiitollisuus voi saada meissäkin aikaan rakkauden tekoja ja sanoja, ylistäviä tekoja ja sanoja. Se voi avata silmämme ja sydämemme näkemään toinen ihminen, lähimmäinen, saada kiinnostumaan hänen elämästään, kohtaamaan hänet kokonaisena, Jumalan luomana ja lunastamana ja pyhittämänä ihmisenä hänen tarpeistaan ja heikkouksistaan tai sairauksistaan huolimatta. Voisiko kiitollisuus olla rakkautta, koska me saamme sen eteenpäin vietäväksi, lahjana, Jumalalta, lahjojen antajalta.

Rukoilkaamme.

Rakas Jumala.
Sinä annat meille suuressa hyvyydessäsi
runsaasti kaikkia elämän lahjoja.
Ja kun vaikeudet kohtaavat,
sinä autat meitä kestämään.
Suo hyvyytesi herättää meissä rakkautta
sinua ja toisiamme kohtaan,
ettemme eläisi vain itseämme varten.
Auta meitä uskollamme ja elämällämme
ylistämään sinua.
Tätä pyydämme Jeesuksen Kristuksen,
meidän Herramme tähden.
Aamen.

Mutta mitä tekeekään Isä?

2011-07-10T16:59:00.002+03:00

Saarna Kaupunginkirkossa 11.7.2011 klo 10
4. sunnuntai helluntaista
Kadonnut ja jälleen löytynyt

Hoos. 12: 6-7; Room. 4: 1-8; Luuk. 15: 11-32

Tuhlaajapoika. Poika, joka sai isältä mitä pyysi. Poika, joka käänsi selkänsä ja lähti isästään kauas pois. Poika, joka tuhlasi kaiken, mitä isältään oli saanut. Poika, jonka oli paha elää isästä etäällä, kaukana, erossa.

Tähän poikaan on helppo samaistua. Eipä taida omakaan elämämme aina mennä niitä polkuja, joita soisimme. Tai joita Taivaallinen Isämme hyvyydessään toivoisi meidän kulkevan. Omaa matkaamme silmäillessämme saa tuhlaajapojan kertomus tuttuja sävyjä. Rivien välistä luemme ja kuulemme oman syntisyytemme, omat väärät valintamme, oman häpeämme kolkutuksen.

Mutta vaikka kyseessä onkin kertomus tuhlaajapojasta ja vaikka itsensä tutkistelu, sen oman polun tallaamisen arvioiminen onkin tärkeää, sopisiko, jos tänään tuhlaajapojan tai oman itsemme sijaan tarkastelisimmekin ennen kaikkea sitä, mitä tekee tässä kertomuksessa isä. Sillä eikö tämä kertomus ole pohjimmiltaan kertomus siitä, millainen Jumala on ja mitä Jumala tekee, millä tavoin Jumala rakastaa meitä ihmisiä?

Mitä isä siis tekee?

Isä jakaa omaisuutensa. Poika saa mitä pyytää. Meidän Jumalamme on lahjoja jakava Jumala. Mikä on se omaisuus, jonka me olemme Jumalalta saaneet? Tähän tuskin löydämme yhtä vastausta. Mutta ainakin jo elämä itsessään on lahja, jonka Jumala on meille antanut, jotta käyttäisimme sen viisaasti. Emme tuhlaillen, emme kadottaen sitä tai sen mielekkyyttä.

Tässä meidän kertomuksessamme elämän mielekkyys katoaa, kun poika valitsee elämän kaukana isästään, isästä erossa. Entäpä jos elämän antaja onkin antanut meille tämän lahjan, jotta pysyisimme häntä lähellä? Jotta hän saisi pitää meitä luonaan ja lahjoittaa meille niin paljon muutakin.

Kristinuskossa kutsutaan synniksi kaikkea sitä, mikä etäännyttää tai vie meitä eroon Jumalasta. Oman syntisyyden näkeminen on siksi tärkeää, että tuhlaajapojan tavoin ymmärtäisimme kääntää suuntaa ja sanoa: ”Ei, nyt minä lähden isäni luo.”

Ja kun me teemme näin, mitä tekeekään isä. Ei merkkiäkään näpäyttämisen tarpeesta, ”mitäs minä sanoin” -asenteesta, halusta opettaa tai tuomita. Ei. Isä vain iloitsee. Isä näkee pojan ja heltyy. Isä juoksee vastaan, sulkee syliinsä ja ottaa luoksensa palanneen suudelmin vastaan.

Meidän Jumalamme on luokseen ottava Jumala. Jumala, joka ottaa takaisin. Jumala, joka ilahtuu, kun ihminen ymmärtää tarvitsevansa häntä. Jumala, joka vastaa ihmiselle, joka synnin hädässä huutaa häntä avuksi. Meidän Jumalamme on Isä, joka rakastaa meitä tavalla, joka ylittää ymmärryksemme. Jumalakin tuhlaa. Hän tuhlaa rakkauttaan. Hän on Tuhlaaja-Isä. Tuhlaaja-Isän rakkaus on tuhlailevaa, koska se ei kysy meidän ansioitamme tai edes halukkuuttamme ottaa sitä vastaan. Jumala rakastaa luomiaan niin tuhlailevasti, että se saattaa meitä itse asiassa vähän ärsyttää.

Sillä kuten kotiinpalanneen pojan veli, emmepä mekään aina taida osata iloita tai suostua iloitsemaan, jos joku toinen tekee elämässään hyvän ja oikean ratkaisun, löytää kotiin, löytää Jumalan, uskaltaa pyytää anteeksi, ja saa osakseen armoa ja rakkautta, jota hän ei itse millään ansaitse. Veljen tavoin mekin usein tuhlaamme mahdollisuutemme kanssariemuun, iloon yhdessä tuon parannuksen tehneen veljemme tai sisaremme kanssa. Tuhlaamme mahdollisuuden tukea häntä, rukoilla hänen puolestaan, lausua yhdessä kiitoksen hänen kanssaan.

Uskon, että tällaisia mahdollisuuksia me tuhlaamme melkolailla, kun tuijotamme vain omaa elämäämme. Kun katselemme itseämmekin armottomin silmin ja olemme sokeita käsittämään, kuinka Jumalan katse meitäkin kohtaan on rakastavan, kaiken anteeksi antavan Tuhlaaja-Isän katse.

Sillä meidän Jumalamme on rohkaiseva ja kutsuva Jumala. Kun tuhlaajapojan veli mököttää juhlien ulkopuolella, mitä tekee isä. Hän tulee pojan luo. Suostuttelee tätä. Rohkaisee liittymään yhteiseen iloon. Hänen rakkaudestaan riittää kyllä molemmille pojilleen. Siksi sillä, joka jo elää lähellä isää ja jonka elämä on jo isän läsnäolon siunaama, on täysi syy iloon ja juhlaan. Iloon siitä, että joku toinenkin haluaa elää isää lähellä. Joku toinenkin löytää elämälleen merkityksen isän lähellä. Kokee, että isän lähellä on hyvä olla. Siellä voi tuntea itsensä rakastetuksi, vaikka ei itse näkisi itsessään mitään rakastamisen arvoista. Isän lähellä ei menneillä harhateillä ole väliä. Isä iloitsee siitä, että olet palannut takaisin.

Koska isä on tällainen ja koska Jumala on tällainen, uskaltautuu tuhlaajapoika paluumatkalle isän luo. Ehkä Jeesus haluaa ennen kaikkea tällä vertauksellaan kuvata Jumalan tuhlailevaa ja riittoisaa rakkautta, jotta me anteeksiantoa tarvitsevat saisimme rohkeuden kääntyä harhapoluilta takaisin Isän luo. Pyytää häneltä anteeksi ja luottaa hänen tuhlailevaan armoonsa. Luottaa siihen, että aina on syli avoinna.

Sakkeuksille

2011-07-07T16:09:00.003+03:00

Viikkomessun puhe 7.7.2011

Luuk. 19:1-10

Oletko mielestäsi rikas? Sakkeuksesta sanotaan, että hän oli hyvin rikas. Hän oli tehnyt rahaa korkeassa virassa toimiessaan, mutta myös vilpillä. Publikaaneja, noita veronkerääjiä, pidettiin syntisinä, koska he käyttivät asemaansa väärin, keräsivät ihmisille rahaa myös omaan pussiinsa. Varastivat, etsivät omaa etuaan.

Näin kaiketi oli Sakkeuskin rikkautensa koonnut. Mutta onko pankkitilin saldo tai kukkaron sisältö ainoa mittari, jolla voimme rikkautta arvioida? Joku on joskus antanut viisaan neuvon: ”Älä mittaa rikkauttasi niillä asioilla, jotka omistat, vaan niillä asioilla, joita vastaan et ole valmis ottamaan rahaa.”

Tällä määritelmällä jokainen meistä voi olla rikas. Meistä tekevät rikkaita ne asiat, joista emme tahdo luopua, emme mistään hinnasta. Perhe, läheiset, ystävät, terveys, seurakunta, usko. On paljon asioita, joita en vaihtaisi tai antaisi pois.

Ehkä Sakkeuskin ymmärsi, että Jeesuksen kohdatessaan hänen maallinen omaisuutensa ei lopulta olisi minkään arvoinen. Sen sijaan Sakkeus oli valmis jakamaan rikkaudestaan ja korjaamaan tekemänsä vääryydet. Maksamaan takaisin. Jeesuksen kohdatessaan Sakkeus oli valmis vaihtamaan suuntaa, tekemään parannuksen. Mikä sai sen aikaan?

Ehkä Jeesuksen kutsu. Jeesus kutsui Sakkeusta nimeltä: ”Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi.”

Tämä kutsu teki Sakkeuksesta toisella tavalla rikkaan. Se merkitsi hänelle uudenlaisen elämän alkua. Elämää hyväksynnän ja armon alaisena. Sakkeus, joka halusi kovasti nähdä, mikä mies Jeesus oli, sai puusta kurkkiessaan vastauksen. Jeesus on mies, joka on tullut etsimään, sitä joka on kadonnut. Jeesus on mies, joka kutsuu luokseen senkin, jota muut hyljeksivät. Jeesus on mies, joka kutsuu parannukseen, palaamaan Jumalan tahdon mukaiselle tielle.

Jeesus on mies, joka tuli maailmaan pelastamaan syntisiä. Ehkä me emme ole vääryydellä koonneet rikkauksia itsellemme, mutta on kai monia muita asioita, joissa olemme ajaneet omaa etuamme lähimmäisen kustannuksella. On kai monia asioita, joissa olemme unohtaneet lähimmäisen edun. Monia asioita, jotka ovat kuljettaneet meitä kauemmaksi kaikkien lahjojen lähteestä, Jumalasta.

Siksi juuri meitä sakkeuksia Jeesus tuli kutsumaan. Siksi Jeesus on meidän rikkautemme. Hänen kutsunsa tekee meistäkin rikkaita. Kasteessa kolmiyhteinen Jumala on kutsunut meidät nimeltä omakseen. Tuon kutsun mukana meille on annettu rikkaus, jota emme voi vaihtaa rahaksi.

Usko, jonka Pyhä Henki kasteen kautta synnyttää, on rikkautta. Sillä voimme tarttua Jumalan lupauksiin.

Se, että saamme kuulua seurakuntaan, on rikkautta. Yhdessä saamme kasvaa Kristuksen tuntemisessa ja uskossa ja myös rakkaudessa toinen toiseemme.

Rikkautta on myös elää elämää iankaikkisen elämän toivossa. Meidät on lunastettu vapaiksi kuoleman ja pahan valloista. Lunastettu kalliisti, Kristuksen verellä.

Rikkautta on elää elämää kasteen armossa, armossa jonka turviin saamme joka päivä palata. Armossa, joka antaa meille voiman joka päivä uudelleen tehdä parannusta niistä omista vääryyksistämme ja synneistämme. Tämän armon suojissa me etsimme Jumalan tahtoa arkemme keskellä. Tämän armon suojissa me kohotamme ylistyksen Jumalalle hänen kalliista lahjoistaan, joista tulemme monella tapaa rikkaiksi. Tämän armon suojissa me myös painamme päämme, kun tunnustamme nyt yhdessä syntimme ja harhailumme.

"Joku rakastaa sua niin että sydämeen sattuu"

2011-06-19T20:07:00.001+03:00

Saarna 19.6.2011 Pyhän Kolminaisuuden päivä
Konfirmaatiomessu Viro 9951

Joh. 15:1-10

Kaksi päällimmäisintä muistoa riparista. Ensimmäinen viimeiseltä illalta Virossa. Istumme ringissä hämärässä yläkerrassa. Jokaisella on kädessään tuohus, rukouskynttilä. Yksi kerrallaan, vuorotellen tuohukset syttyvät. Liekki leviää. Valo kasvaa. On hyvä istua yhdessä. Jokainen saa sanoa, miltä tuntuu. Tuntuu, että huoneessa on rakkautta.

Toinen muisto. Paluumatkamme lopulta. Linja-auto jaksaa vielä viimeiset kilometrit. Linja-autossa soi laulu. Lauletaan yhdessä riparilauluja. On hyvä istua kyydissä. Laulu menee sydämeen. Tuntuu, että bussissa on rakkautta. Yhdessä lauletaan sun salaisista haaveistas, joissa "joku rakastaa sua niin että sydämeen sattuu."

Prinsessa Alice rakasti niin että sattui. Alice eli 1800-luvun Englannissa ja oli Englannin kuningatar Victorian tytär. Tarina kertoo, kuinka prinsessa Alicen lapsi oli sairastunut kurkkumätään. Lääkärit varoittivat ankarasti, ettei lasta saa missään nimessä suukottaa. Lapsen hengitys voisi tartuttaa kenet tahansa, joka tulisi liian lähelle lasta. Myös fyysistä kosketusta pitäisi välttää. Mutta erään kerran kun tuon kuolemansairaan lapsen oli vaikea saada henkeä ja tämä oli tukehtua kuoliaaksi, unohti Alice itsensä ja oman turvallisuutensa. Hän otti lapsensa syliin, jotta tämän olisi helpompi hengittää. Henkeään haukkoen lapsi sanoi: "Äiti, anna suukko!" Eikä äiti ajatellut siinä hetkessä itseään, vaan hellästi suukotti lastaan. Tappava tauti tarttui äitiin ja 35-vuotiaana hänkin kuoli ja lähti taivaan kotiin.

Rakkaus unohtaa oman edun. Rakkaus ei tunne vaaraa. Rakkaus ei laskeskele kustannuksia. "Joku rakastaa sua niin että sattuu."

Jotain sellaista voi äidin ja isän rakkaus lastaan kohtaan olla. Kun te äidit ja isät tänään katselette tänne eturiviin, näette nyt juuri sen lapsen, joka aivan kuin hetki sitten oli vielä pieni pallero ja pieni käärö teidän sylissänne. Kun tänään katselette näitä nuoria, nousee ehkä pintaan paitsi se rakkaus jota olette lapsellenne antaneet ja rakkaus jolla olette häntä vuosien varrella kantaneet, mutta samalla myös se huoli ja riittämättömyys siitä, kuinka koskaan voin loppuun saakka varjella lastani hänen elämänsä matkalla. Jo varhain olette ehkä joutuneet tunnustamaan, etteivät isän tai äidin omat kädet yllä suojelemaan lasta. Me emme pysty määräämään elämää emmekä valitsemaan sitä tietä, jonka lapsemme saa kuljettavakseen.

Tuolla tiellä nämä upeat nuoret ovat nyt kuitenkin kulkeneet jälleen yhden etapin elämässään, kun he ovat tulleet konfirmoitaviksi. Tähän etappiin on teillä vanhemmillakin oma ansionne, kun olette silloin 14-15 vuotta sitten tuoneet pienen käärönne pyhälle kasteelle. Kasteessa Jumala on kutsunut heidät nimeltä omakseen, antanut heille armonsa ja luvannut varjella, suojella ja rakastaa heitä tapahtuipa elämässä mitä tahansa. Siksi kasteessa on myös teidän vanhempien huolet Jumala ottanut kannettavakseen.

Rakkaat nuoret. "Jumala rakastaa sua niin että sattuu."

Kasteessa kristitty liitetään Kristukseen ja hänen rakkauteensa. Jeesus sanoo: "Minä olen viinipuu, te olette oksat." Oksa voi tuottaa hedelmää vain jos se pysyy puun tai köynnöksen rungossa kiinni. Vain siten oksa saa tarvittavan ravinnon tuottaakseen satoa mutta myös kasvaakseen ja pysyäkseen elossa. Siksi Jeesus pyytää meiltä: "Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Ilman minua te ette saa aikaan mitään." Vain jos pidämme yllä yhteyttämme Jeesukseen, vain jos turvaudumme Vapahtajamme rakkauteen, vain silloin voimme saada itse hänen rakkaudestaan syntimme anteeksi, vain silloin voimme antaa toisillemme rakkauden hedelmiä.

Jumala rakastaa meitä niin että sattuu. Rippikoulu on rakastavaan Jumalaan tutustumista. Rippikoulussa tutustuimme Jumalaan laulujen ja leikkien, hartauksien ja työskentelyjen avulla, mutta myös ulkoläksyjen kautta. Ulkoläksyt eivät ehkä kaikilta täysin kivutta sujuneet, vaikka lopulta kaikki niistäkin hienosti selvisivät. Yksi ulkoa opeteltavista kohdista oli niin sanottu pienoisevankeliumi: "Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän." Se, että Jumala rakastaa sinua ja minua, se sattuu. Se sattui Jeesukseen. Naulat, jotka Jeesukseen ristillä lyötiin, tekivät kipeää. Mutta ne lyötiin juuri siksi, koska Jumala niin käsittämättömästi rakastaa meitä. Isän rakkaudella. Rakkaudella, joka ei laskeskele kustannuksia.

"Niin kuin Isä on rakastanut minua, niin olen minä rakastanut teitä. Pysykää minun rakkaudessani." ohjeistaa Jeesus. Uskossa Jeesukseen me saamme lahjaksi rakkautta, jota me voimme sitten jakaa toisillemme. Levittää kuin tulenliekkiä tuohuksesta tuohukseen, elämästä elämään. Tuo kynttiläpiiri rippileirin lopussa kuvaa kauniilla tavalla koko sitä asennetta ja ilmapiiriä, joka vallitsi tässä ryhmässä läpi riparin. Ilmapiiri, joka hyväksyi jokaisen juuri sellaisena kuin mitä kukin on. Asenne, joka halusi tutustua toisiin ja oli kiinnostunut siitä, mitä toiselle kuuluu. Se on asenne, jota hyvin voimme kutsua rakkaudeksi.

Rakkaat ja upeat nuoret. Pysykää tässä rakkaudessa. Pitäkää huolta uskostanne Jeesukseen. Älkää piilottako rippiraamattua kaapin perälle, vaan jatkakaa siihen tutustumista. Älkää jääkö huolienne kanssa yksin, vaan muistakaa, että Jumalalle voitte kertoa ihan kaikki asianne. Älkää masentuko, kun mukava ripari on nyt ohi, vaan tulkaa ilolla mukaan isoskoulutukseen ja nuorten toimintaan. Älkää unohtako, mitä Jeesus on puolestanne tehnyt, vaan tulkaa tämän juhlapäivänkin jälkeen ehtoollispöytään ottamaan vastaan Jumalan rakkaus, sinun puolestasi annettu, sinun puolestasi vuodatettu. Sua rakastetaan niin että sattuu.

Pyhä Henki vahvistakoon teissä tätä uskoa ja lisätköön hän teissä rakkautta, joka ei etsi omaa etuaan. Aamen.

Suojele näitä nuoria, varjele heitä.

2011-05-15T20:04:00.002+03:00

Saarna 15.5.2011
Talviriparin 9944 konfirmaatiomessu
3. su pääsiäisestä (Jumalan kansan koti-ikävä)

Joh. 17: 11-17
Jeesus rukoili ja sanoi:
"Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun olin heidän kanssaan, suojelin heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut. Minä varjelin heidät, eikä yksikään heistä joutunut hukkaan, paitsi se, jonka täytyi joutua kadotukseen, jotta kirjoitus kävisi toteen.
Nyt minä tulen sinun luoksesi. Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät. Minä olen ilmoittanut heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta. He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus."

Saarna

”Jeesustellaanko me?” Tämä kysymys esitettiin heti kättelyssä, kun ensimmäisen kerran kokoonnuimme tämän rippikouluryhmän kanssa. ”Jeesustellaanko me?”

Jotenkin ajattelin, että kysymyksen takana oli pelko siitä, että rippikoulussa vain puhutaan Jeesuksesta väsyksiin saakka. Taisin vastata jotenkin niin, että kyllä meidän taitaa täytyä Jeesuksestakin täällä puhua, koska ilman häntä emme rippikoulussakaan olisi.

Mutta eihän rippikoulumme pelkäksi puheeksi jäänyt. Rippikoulun aikana ja etenkin siellä Piispalan riparilla päivät kuluivat mukavasti yhdessä leikkien ja laulaen, välillä hartauksiin hiljentyen, iltaisin isosten sketseille nauraen. Muutamana päivänä toiset nousivat hevosen selkään, toiset kokeilivat curlingia ja jousiammuntaa. Jalkapalloa potkittiin, kiekkokaukalossa vedettiin lämäreitä, sählykentälläkin hikoiltiin. Ja kyllä me Jeesuksestakin puhuttiin. Tutustuttiin Jeesuksen elämään ja opetuksiin monin tavoin, kuten piirtäen ja näytellen ja yhteisiä leirijumalanpalveluksia eri tehtävin valmistellen.

Puhetta Jeesuksesta pidettiin. Mutta ehkäpä silläkin on väliä, mitä Jeesus puhuu meille? Päivän evankeliumiteksti on osa Jeesuksen jäähyväisrukousta. Jeesus rukoilee. Viimeisenä yönä ennen hänen ristinkuolemaansa Jeesus rukoilee omiensa puolesta. Hän rukoilee sinun ja minun puolesta. Me olemme hänelle niin rakkaita, että hän pyytää: ”Suojele heitä.” ”Varjele heidät pahalta.” ”Pyhitä heidät totuudellasi.”

Jeesus rukoili, että taivaan Isä suojelisi ja varjelisi meitä.
Tämä on evankeliumia erityisesti jokaisen äidin ja isän korville. Te vanhemmat jo tähän mennessä tiedätte kuinka vaikeaa on se, etteivät omat kätemme riitä suojelemaan lapsiamme ja nuoriamme. Varjelemaan heitä kaikelta siltä odottamattomalta ja myös siltä pahalta, mitä elämä voi tuoda eteen.

Ja kun omat kätemme eivät tähän pysty, Jeesus rohkaisee meitä luottamaan Jumalan varjelukseen. Mutta jotain me voimme omillakin käsillänne tehdä. Me voimme ristiä ne ja rukoilla. Rukoilla kuten Jeesus rukoili: Isä, suojele heitä, Jumala, varjele heitä.

Te kummit olette olleet näiden nuorten mukana tähän saakka, olette kantaneet heitä rukouksin ja kulkeneet rinnalla tukien heitä rakkaudella ja läsnäolollanne. Nämä nuoret tarvitsevat edelleen ihmisiä, jotka ristivät kätensä ja rukoilevat heidän puolestaan ja auttavat heitä kasvamaan kristittyinä. Olkaa te, vanhemmat ja kummit, läheiset ja seurakuntalaiset, heidän tukenaan, niin että he vahvistuisivat uskossa ja kulkisivat ikuisen elämän tietä. Kaikkivaltias, armollinen Jumala teitä siinä auttakoon.

Jeesus rukoili meille siis suojelusta ja varjelusta. Mutta hän pyysi myös, että Jumala pyhittäisi meidät. Pyhitä heidät totuudellasi. Jeesus ei kuolemansa ja ylösnousemisensa ja taivaaseenastumisensa jälkeen jättänyt omiaan yksin tänne maailmaan. Hän lähetti Pyhän Hengen pitämään meistä huolta. Pyhä Henki on Totuuden Henki, joka pyhittää. Jo kasteessa me olemme saaneet Pyhän Hengen lahjaksi. Pyhä Henki auttaa meitä turvautumaan Jumalaan. Pyhä Henki auttaa meitä luottamaan hänen apuunsa. Pyhä Henki auttaa meitä uskomaan Jeesukseen.

Tänään haluaisinkin jokaista teistä täällä rohkaista luottamaan siihen, että tapahtuipa siinä omassa elämässä tai läheisen elämässä mitä tahansa, Jumala on luvannut olla lähellä. Sama Jumala, joka jo kasteessa on kutsunut nimeltä omakseen, ottanut varjelukseensa ja armahduksensa alle.

Rippikoulussa tästä Jumalasta on puhuttu ja on myös luettu. On luettu Raamattua, Jumalan sanaa. Ja Jeesus juuri rukoili sanoen ”Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus”.

Rippikoulun opettajana katson rippikoulun jälkeen peiliin ja kyselen itseltäni, olisinko ehkä voinut opettaa selkeämmin tai paremmin, onkohan opetuksestani jäänyt mitään mieleen. Riippumatta siitä, kuinka hyvin me opettajat olemme onnistuneet, te konfirmoitavat nuoret olette oppineet muiden asioiden joukossa yhden erityisen tärkeän taidon. Osaatte käyttää ja lukea Raamattua. Osaatte nyt ottaa myös itse selvää, kuka Jeesus on, kuka Jumala on, mitä Jeesus meille sanoo.

Me tarvitsemme elämässä erilaisia taitoja. ratsastuksessa tarvitaan taitoja, jotta pysyy satulassa, liikunnassa tarvitaan taitoja, jotta peli onnistuu jalkapallokentällä, jääkiekkokaukalossa tai salibandymailan varressa. Onneksi myös kristittynä voi kasvaa ja onneksi se oma usko voi vahvistua.

Siksi Raamatun lukeminen on kuin vapaapotkun harjoittelemista tai oman ratsun kanssa ajan viettämistä. Suhde palloon tai kiekkoon tai hevoseen syvenee, kun antaa harrastukselle aikaa. Kun annat aikaa Raamatulle elämäsi keskellä, suhde Jeesukseen syvenee, usko Jumalaan saa uutta potkua.

Raamatun äärellä saamme lukea monista Jumalan lupauksista. Yksi lupaus on se, jonka olemme jo tänään kuulleet: ”Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.”

Tähän lupaukseen haluan tänään teitä jokaista rohkaista luottamaan, siihen, että sinä olet Jumalalle rakas. Koska aina ei elämässä mene niin kuin toivoisi. Aina ei tule menestystä eikä voittoa. Joskus sitä putoaa hevosen selästä eivätkä yläveivitkään onnistu. Omat taitomme eivät useissa tilanteissa riitä ja välillä tulee tehtyä virheitä, sellaisiakin joilla satutamme toisia.

Silloinkin kun elämässä tulee näitä vaikeita vaiheita, saat Jumalan lapseksi kastettuna edelleen luottaa siihen, että olet Jumalalle rakas. Niin rakas, että hän sinun vuoksesi antoi Jeesuksen ristille kuolemaan, sovittamaan sinun ja minun syntimme, jotta sinä ja minä saisimme anteeksi ja pääsisimme taivaan kotiin.

Uskoa tällaiseen rakastavaan Jumalaan konfirmaatio vahvistaa. Tätä luottamusta me rukoilemme tänään erityisesti teille nuorille. Rukoilkaamme:

Jeesus Kristus.
Usko sinuun on matka ja tie,
jota kulkiessa eteemme avautuu yhä uusia näköaloja.
Kiitos, että tämän matkan aikana
opimme tuntemaan yhä paremmin sinua.
Jeesus, suojele meitä ja varjele meitä.
Pidä meidät tällä tiellä
ja vie meidät kaikki perille taivaan kotiin.

Aamen.

Kuka lohduttais murheista mieltä?

2011-04-25T11:46:00.006+03:00

Saarna 2. pääsiäispäivänä 25.4.2011
Ylösnouseen kohtaaminen

Joh. 20: 11-18

Maria seisoi haudan ovella ja itki. Siinä itkiessään hän kurkisti hautaan ja näki, että siinä, missä Jeesuksen ruumis oli ollut, istui kaksi valkopukuista enkeliä, toinen pääpuolessa ja toinen jalkopäässä. Enkelit sanoivat hänelle: "Mitä itket, nainen?" Hän vastasi: "Minun Herrani on viety pois, enkä tiedä, minne hänet on pantu." Tämän sanottuaan hän kääntyi ja näki Jeesuksen seisovan takanaan, mutta ei tajunnut, että se oli Jeesus. Jeesus sanoi hänelle: "Mitä itket, nainen? Ketä sinä etsit?" Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi ja sanoi: "Herra, jos sinä olet vienyt hänet täältä, niin sano, minne olet hänet pannut. Minä haen hänet pois." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Maria." Maria kääntyi ja sanoi: "Rabbuuni!" - se on hepreaa ja merkitsee: opettajani. Jeesus sanoi: "Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo. Mene sinä viemään sanaa veljilleni ja sano heille, että minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo, oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo."
Magdalan Maria riensi opetuslasten luo ja ilmoitti: "Minä olen nähnyt Herran!" Sitten hän kertoi, mitä Herra oli hänelle sanonut.

Saarna

”Pitkin pimeitä polkuja kulkea saan,
enkä matkani määrää mä tiedä.
Mua varjojen vallat käy valloittamaan,
minut mennessään tahtovat viedä.

Kuka lohduttais murheista mieltä,
lohduttais sanoen:
Miksi etsit sä elämää sieltä,
joukosta kuolleitten?”

Magdalan Maria seisoi haudan ovella ja itki. Hän itki niitä samoja kyyneleitä, joita mekin itkemme. Kyyneleitä, joita silmistämme tai sydämestämme elämän kolhiessa vuodatamme. Kun elämän polku kiemurtelee niitä varjoisampia seutuja pitkin, pettymyksen tai menetyksen tai murheen laaksoissa. Maria itki itkua itkun päälle. Hän jo suri sitä, että Jeesus oli naulittu ristille. Nyt hänen murheenaan oli tyhjä hauta. Hän itki, koska ei tiennyt, missä Jeesuksen ruumis oli. ”Minun Herrani on viety pois, enkä tiedä, minne hänet on pantu.”

Jeesus ei ole siellä, mistä Maria häntä etsii. Onko Jeesus aina sielläkään, mistä me ajattelemme avun kyyneliimme ja hätäämme aivan varmasti löytyvän. Mikä onkaan se suunta, johon omista murheen laaksoistamme käännämme katseemme?

Maria seisoo haudan suulla ja koska ei löydä Jeesusta sieltä mistä etsii, hän kääntyy ympäri. Hän kääntyy etsiäkseen muualta. Ja kun hän kääntyy, hän myös löytää. Hän löytää Jeesuksen, joka seisoo hänen takanaan. Mutta hän ei tunnista miestä Jeesukseksi.

Jeesus ei siis aina ole siellä, mistä häntä huhuilemme, ja sitten kun hän osuu kohdalle, emme häntä aina kyynelsilmiltämme tunnista.

Mutta ehkä meidän tai Marian kohdalla ei oleellista olekaan se, löydämmekö me Jeesuksen, vaan se että Jeesus löytää. Jeesus löytää meidät.

Haudan ulkopuolella Jeesus löytää Marian ja kohtaa siinä Marian surun ja hädän. Hän ottaa Marian vakavasti. Hän haluaa tietää, mikä itkettää. Mitä sinä itket, nainen? Mitä sinä itket, mies? Mitä sinä itket, lapsi? Mitä sinä itket, nuori? Mihin asioihin sinun elämässäsi tänä pääsiäisenä Ylösnoussut Jeesus Kristus voisi tuoda avun?

Sillä Jeesukselle meidän hädällämme on väliä. Hän haluaa auttaa. Hän voi auttaa. Hän tietää, että ilman häntä meidän on paha olla. Siksi hän myös haluaa kohdata meidät ja löytää meidät.

Se, että hauta oli tyhjä, se ei vielä kohentanut Marian oloa tai vienyt murhetta pois. Päinvastoin, tyhjä hauta sai Marian hämmennyksen, epätietoisuuden, pelon ja kyynelten valtaan. Se ei tuonut Marialle iloa, rohkeutta tai elämänhalua. Vasta kohtaaminen Ylösnouseen Jeesuksen kanssa toi. Vasta, kun kohtaamme elämämme ahdingossa ja murheessa Ylösnouseeen Herramme Jeesuksen Kristuksen, vasta silloin asiat muuttuvat. Ahdinko muuttuu ylistykseksi, murhe riemuksi. Marian kohdalla tuo muutos tapahtui sillä hetkellä, kun Jeesus kutsui Mariaa nimeltä. Silloin Maria tunnisti Jeesuksen.

Ja siinä on meille se lohdun sana. Jeesus löytää, Jeesus kohtaa, Jeesus kutsuu nimeltä.

Jos sinut, nainen, mies, poika tai tyttö, on kastettu, pyyhi kyyneleesi ja iloitse. Jeesus on kutsunut sinut nimeltä, hän on sinut valinnut ja hän on sinut löytänyt. Pyhässä kasteessa Ylösnoussut Kristus on kohdannut sinut. Eikä vain silloin yhden kerran, vaan hän on luvannut olla kanssasi kaikki päivät maailman loppuun asti, kohdata kanssasi kaiken, minne elämän polkusi sinua ikinä viekään.

Jos sinua ei vielä ole kastettu, on sinullakin oikeus tähän pääsiäisen iloon. Kasteen lahja voidaan toimittaa myös nuorelle tai aikuiselle.

Tänään Ylösnoussut Kristus on kohtaamassa sinua kerran nimeltä kutsuttua ehtoollispöydässä. Leivässä ja viinissä hän lahjoittaa meille itsensä ja Pyhä Henki vakuuttaa meille, että Kristuksen ruumiissa ja veressä saamme ottaa vastaan kerran Golgatan ristillä uhrautuneen ja kolmantena päivänä ylösnousseen Jeesuksen Kristuksen.

Ehtoollisessa Kristus kohtaa jokaisen henkilökohtaisesti. Sinun puolestasi annettu. Sinun puolestasi vuodatettu. Ei vain Marian, ei vain Pietarin, vaan sinun. Ylösnoussut kohtaa juuri sinut.

Kun me sitten nousemme alttarilta ja kun lähdemme tänään kirkosta ulos, emme jää polullemme suinkaan yksin, päämäärättömästi harhailemaan. Meitä kuljettaa Marian esimerkki. Maria sai tehtävän. ”Mene sinä viemään sanaa veljilleni” kehotti Jeesus.

Ehkä muistamme Marian esimerkin jo viikon takaa, palmusunnuntain evankeliumista, jossa Maria rakkaudestaan voiteli Jeesuksen jalat kalliilla nardusöljyllä. Marian kysymys meille oli se, mitä me olemme valmiit tekemään Jeesukselle. Olemmeko valmiit luopumaan omastamme Jeesuksen tähden?

Oikeastaan Maria esimerkillään kysyy meiltä tänään samaa. Maria riensi. Maria ilmoitti. Maria kertoi. Mitä minä olen valmis tekemään Jeesukselle, joka antoi henkensä minun tähteni, minun syntieni sovitukseksi, Jeesukselle, joka nousi ylös kuolleista ja voitti kuoleman vallan? Mitä minä olen valmis tekemään pääsiäisen ilosanoman tähden?

Sen ilosanoman, josta Paavali julisti sanoen:
”Hän on kuollut kaikkien puolesta, jotta ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen vaan hänelle, joka on kuollut ja noussut kuolleista heidän tähtensä.”

Jeesus kuoli ja nousi kuolleista sinun vuoksesi. Hän antoi henkensä, jotta sinä ja minä saisimme elämän ja jotta me eläisimme hänelle.

Ehkä juuri se on Jeesukselle elämistä, että me otamme Marian tavoin tuon tehtävän vastaan ja riennämme ja viemme sanaa veljillemme ja sisarillemme siitä, että Kristus on noussut kuolleista, kuoleman valta on voitettu, syntimme on sovitettu, taivas on avoinna. Jos Kristus on totisesti ylösnoussut, kysy itseltäsi: Kenelle minä voisin siitä tällä pääsiäisviikolla kertoa? Kenelle voisin kertoa, että Kristus voi tuoda kyynelten tilalle elämänhalun, rauhan, rohkeuden, ilon ja innon. Että Ylösnoussut Herramme voi muuttaa asioita.

Mene sinä viemään sanaa. Ole sinä vastaus laulun kysymykseen.

”Kuka näyttäisi haudan, joka tyhjänä ois,
kuka kertois, voi kuoleman voittaa?
Kuka kuivaisi kyyneleet, pyyhkisi pois
kaikki murheeni, aamu kun koittaa?

Kuka lohduttais murheista mieltä,
lohduttais sanoen:
Miksi etsit sä elämää sieltä,
joukosta kuolleitten?” (J. Löytty: Toisen päivän iltana)

What Would You Do?

2011-04-17T16:38:00.004+03:00

Palmusunnuntain saarna 17.4.2011

2. Kor. 2:14-17
Joh. 12:1-8

Saarna

Kuinka hän tekee Jeesukselle noin? Näin saattaisin hyvinkin Juudaksen kanssa kauhistella, jos olisin mukana tuossa pöytäseurueessa ja näkisin Marian kaatavan tuon hyvin kalliin nardusöljypullollisen Jeesuksen jalkoihin. Kuinka Maria tekee Jeesukselle noin?

Kuinka he tekevät Jeesukselle noin? Ihmettelisin yhdessä opetuslasten kanssa katsoessani palmunoksia heiluttavia pyhiinvaeltajia, pääsiäisjuhlille tulijoita, jotka ilohuudoin ottavat aasin varsalla ratsastavan Jeesuksen vastaan. Kuinka nämä ihmiset tekevät Jeesukselle noin?

Kuinka he saattavat tehdä Jeesukselle noin, hätääntyisin, kun sotilaat Getsemanessa ottavat Jeesuksen kiinni, vangiksi. Ja itkisin ääneen, kun he Golgatalla lyövät naulat Jeesuksen käsiin ja jalkoihin. Kuinka he ikinä voivat tehdä Jeesukselle noin, minun Jeesukselleni.

Minä ymmärtämätön. Opetuslasten tavoin olen kovin usein niin hidas käsittämään, mitä Jeesukselle hänen viimeisinä päivinään tapahtui. Miksi hänet voideltiin, miksi hän ratsasti aasilla, miksi hänet vangittiin, tuomittiin, naulittiin ristille. Se, mitä silmämme näkevät, usein estää sydäntämme näkemästä. Usko näkee enemmän. Siksi usko uskaltaa.

Sen tähden Jeesuksen jalkojen juureen polvistuneen Marian kysymys meille ei tänään ole niinkään se, mitä muut ovat Jeesukselle tehneet. Hänen kysymyksensä meille on siinä, mitä me olemme valmiit tekemään Jeesukselle.

Olenko minä valmis uhraamaan kokonaisen omaisuuden Jeesuksen tähden? Marian käyttämä nardusöljy oli Juudaksen sanojen mukaan valtavan arvokasta. Sitä oli täysi pullollinen, tuon ajan mitassa noin 320 grammaa. Jos se todella olisi voitu myydä 300 denaarista, olisi rahallinen arvo ollut yhtä paljon kuin 300 työntekijän päiväpalkka, tai lähes yhden työntekijän vuosipalkka.

Öljypullo oli Marialle siis melkoinen omaisuus, hyvän tuoksuinen omaisuus. Mutta Maria oli valmis uhraamaan sen suuremman omaisuuden tähden, Kristuksen ja hänen tuntemisensa tähden, hänen palvelemisensa tähden.

Kiitos olkoon Jumalalle, joka aina kuljettaa meitä Kristuksen
voittosaatossa ja antaa meidän kaikkialla levittää Kristuksen
tuntemisen tuoksua! Me olemme Kristuksen tuoksu.

Näin kirjoittaa Paavali. Kristuksen tunteminen aistitaan. Se kuvainnollisesti tuoksuu, epäilemättä hyvälle. Mutta se myös näkyy ja kuuluu. Jos me olemme Kristuksen tuoksu, haluammeko me, että tuoksumme tunnetaan? Haluammeko näyttää sen, että tunnemme Kristuksen, että olemme kristittyjä? Olemmeko Marian tavoin valmiit uhraamaan omastamme Jeesuksen tähden?

Olenko valmis uhraamaan oman maineeni hänen maineensa tähden? Valmis uhraamaan oman kunniani hänen kunniansa tähden? Jotenkin tuntuu siltä, että tämän päivän maailmassa tätä valmiutta meiltä kristityiltä tarvitaan ja kaivataan. Myös täällä Jyväskylässä.
Tarvitaan, koska meidän sanomamme, meidän Kristuksemme, joka on meidän omaisuutemme, on jotain ihan muuta kuin mitä maailma voi koskaan tarjota. Valmiuttamme kaivataan, koska jos kirkkomme uskossa on jotain luovuttamatonta, ja onhan siinä, se on Kristuksen persoona. Ei luovuta hänestä. Jos joku haluaa ostaa pullollisen aitoa kallista nardusöljyä, emme me hänelle myy vedellä laimennettua sekoitusta. Meidän
kristittyjen tuoksun tarvitsee olla vahva, jotta tuo tuoksu, Kristuksen tuntemisen tuoksu tarttuisi. Jotta se olisi monelle ”elämän tuoksu, joka tuo elämän.”

Tätä valmiutta koetellaan erityisesti vaikeina aikoina. Olenko valmis heiluttelemaan palmunoksaani myös silloin, kun ympärilläni ei ole suurta hurraavaa joukkoa ja hyvä meininki, vaan kun pikemminkin tunnen olevani oksani kanssa yksin, ehkä arkana, pettyneenä, uskossani epävarmana. Kun vastoinkäymisen kohdatessa hiljaa kyselen, oletko sinä Jeesus todella se, joka tulit minua auttamaan.

Silloin, vaikeina hetkinä on hyvä pysähtyä ja kysyä mikä lopulta on kaikkein keskeisintä. Keskeisintä ei ole se, mitä muut ovat Jeesukselle tehneet, eikä ehkä sekään mitä minä koskaan olisin valmis hänelle tekemään. Kaikkein keskeisintä on kuitenkin lopulta se, mitä Jeesus on tehnyt sinulle ja minulle.

Köyhät teillä on luonanne aina, mutta minua teillä ei aina ole.

Sanoessaan näin köyhistä Jeesus tuskin tarkoitti kieltää meitä auttamasta köyhiä tai muitakaan avun tarpeessa olevia. Hän tiesi, että köyhien auttaminen ja lähimmäisen palveleminen on äärimmäisen oikein. Mutta emmehän me voi lopulta rakentaa elämäämme omien oikeiden tekojemme tai oman uhrautumisemme varaan, vaan lopulta Jeesuksen tekojen, Jeesuksen uhrautumisen varaan.

Maria voiteli Jeesuksen jalat rakkaudestaan, mutta samalla hän teki sen Jeesuksen hautaamista varten. Jeesus tiesi, minne hänen tiensä Betaniasta, Lasaruksen, Martan ja Marian luota kävisi. Edessä olisi kärsimyksen viikko, joka johtaisi hänen kuolemaansa. Mutta vaikka hän tiesi sen, hän ei laatinut toista matkasuunnitelmaa. Hän otti aasin, hän ratsasti kuninkaana, jonka suosio ei pitkään kestänyt. Hän kulki tien Betaniasta Jerusalemiin, Getsemanesta tuomiolle. Golgatalle ja ristinpuulle. Ristinpuulta kalliohautaan.

Jeesus tiesi, että tuo tie olisi hänelle kuoleman tie. Mutta sinulle ja minulle tuo tie oli elämän tie. Siksi keskeisintä on se, mitä Jeesus teki. Hän antoi henkensä, hän antoi elämän.

Rukous

Jeesus Kristus.
Me ylistämme sinua siitä, että kuljit tiesi loppuun saakka.
Ihmiset juhlivat tuloasi Jerusalemiin,
mutta jättivät sinut sitten yksin kärsimään.
Anna meille rohkeutta ja lujuutta,
niin että pysyisimme sinussa
myös vaikeuksien ja vastoinkäymisten hetkinä.
Aamen.

Rukous ja usko

2011-03-20T14:16:00.003+02:00

Saarna 20.3.2011
2. paastonajan sunnuntai
Rukous ja usko

Mark. 9:17-29
Eräs mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: "Opettaja, minä toin poikani sinun luoksesi. Hänessä on mykkä henki. Se ottaa hänet valtaansa missä vain. Se paiskaa hänet maahan, ja hän kuolaa ja kiristelee hampaitaan ja menee aivan jäykäksi. Pyysin, että opetuslapsesi ajaisivat hengen pois, mutta ei heistä ollut siihen."
Silloin Jeesus sanoi heille: "Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä? Tuokaa poika minun luokseni." He toivat pojan Jeesuksen luo. Jeesuksen nähdessään henki heti kouristi poikaa, ja tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi. Jeesus kysyi pojan isältä: "Kuinka kauan hänellä on ollut tämä vaiva?" "Pienestä pitäen", vastasi mies. "Henki on monet kerrat kaatanut hänet, jopa tuleen ja veteen, jotta saisi hänet tapetuksi. Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!" "Jos voit?" vastasi Jeesus. "Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo." Silloin pojan isä heti huusi: "Minä uskon! Auta minua epäuskossani!"
Kun Jeesus näki, että väkeä tuli aina vain lisää, hän käski saastaista henkeä sanoen: "Mykkä ja kuuro henki, minä käsken sinua: lähde pojasta äläkä enää mene häneen!" Henki huusi, kouristi poikaa rajusti ja lähti hänestä. Poika jäi makaamaan elottoman näköisenä, ja monet sanoivatkin: "Nyt hän kuoli." Mutta Jeesus tarttui häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille, ja hän nousi.
Kun Jeesus sitten oli mennyt sisään ja vain opetuslapset olivat paikalla, nämä kysyivät häneltä: "Miksi me emme kyenneet ajamaan sitä henkeä pojasta?" Hän vastasi: "Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella."

Saarna

Tämä on kertomus uskosta. Mutta se on myös kertomus rukouksesta. ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani.” Nuo sairaan pojan isän kaksi lausetta sopivat hyvin kristityn suuhun. ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”

Kastettuina saamme luottavaisesti sanoa: ”Minä uskon!” koska kasteessa olemme saaneet uskon lahjan, Pyhä Henki on antanut meille armon ja aloittanut meissä työnsä. Kristityiksi ristittyinä voimme liittyä joukkoon, joka yhteisessä jumalanpalveluksessa yhdessä tunnustaa uskon uskontunnustuksen sanoilla ”Minä uskon...”

Erityisen helppo nuo sanat on lausua sydämestään silloin, kun näemme ympärillämme Jumalan hyvyyttä ja koemme elämässämme hänen rakkautensa voiman.

Mutta kun yhä uudelleen tarkastelemme ja tutkailemme omaa kristityn elämäämme – siitähän on paastossakin lopulta kysymys – nousevat huulille yhä herkemmin ja useammin nuo jälkimmäiset sanat. ”Auta minua epäuskossani!” Kun ei aina usko kestä.

Viimeviikkoinen tuhoisa katastrofi Japanissa on hyvä esimerkki siitä, mitä uskolle voi käydä. Maan järähdellessä ja tulvavesien vyöryessä maalle voi oma uskommekin horjua ja epäilykset Jumalan hyvyyteen saattavat peittää luottamuksen Kaikkivaltiaaseen. Voi olla vaikea luottaa Jumalan rakkauteen, kun niin moni maailmassa kärsii. Kärsii onnettomuuden tai katastrofin tai sodan, turvattomuuden, yksinäisyyden tai sairauden takia.

Kuitenkin juuri oman hätänsä ja poikansa sairauden tähden tuo evankeliumin isä tulee Jeesuksen luo. Jeesus on hänen viimeinen toivonsa, viimeinen oljenkorsi. Miehen huuto: ”Minä uskon!” on avunpyyntö, huolissaan olevan isän hätähuuto. Lapsen sairaus on saanut hänet epätoivon valtaan. Me, jotka olemme nähneet pienen lapsen sairauden tai hädän, tunnistamme tämän isän huolen, jossa oma toivo ja neuvokkuus joutuvat koetukselle. ”Minä uskon!” on isän uskontunnustus, jolla hän ilmaisee luottavaisen toiveen siihen että Jeesus voisi auttaa hänen poikaansa ja häntä.

Isän toive jatkuu sanoilla ”Auta minua epäuskossani!” Uskontunnustusta seuraa nöyrä pyyntö, ilmaus siitä pienuudesta ja nöyryydestä, jota ihminen uskon kysymyksen äärellä tuntee. Se on pyyntö, joka nousee omasta voimattomuudesta, omasta kykenemättömyydestä uskoa. Sillä usko ei ole taito, joka opitaan. Se ei ole harrastus, jota harjoitellaan. Se on kuin hedelmäpuu, joka tuottaa hedelmää. Puu, jonka siementä emme ole kuitenkaan voineet itse istuttaa, vaan jonka Pyhä Henki on kasteessa meihin laittanut itämään. Usko tulee meille ulkopuolelta, omasta uskomisen mahdottomuudestamme riippumatta, ja ehkä juuri siksi, se tulee meille lahjana. Usko on lahja, jonka yksin Pyhä Henki saa meissä aikaan.

”Auta minua epäuskossani!” on sekin siksi myös uskontunnustus. Sen tunnustamista, että en itse pysty uskoani saamaan aikaan. Tarvitsen siihen Jeesuksen apua. Evankeliumitekstissäkin Jeesuksen opetuslapset olivat kykenemättömiä parantamaan lasta, koska usko ei riittänyt. Kun he ihmettelevät tätä, Jeesus vastaa, että ”Tätä lajia ei saa lähtemään kuin rukouksella.” Me voimmekin tänään paaston hengessä kysyä itseltämme, mikä on se meidän tautimme, meidän sairautemme, joka paranee vain rukouksella? Onko se kylmyys tai rakkaudettomuus tai oman edun tavoittelu? Onko se itseriittoisuus, kuvitelma siitä, että selviämme elämästä ja uskonelämästä ja vielä pelastuksestakin omin neuvoin? Tai onko se epäusko, jonka voittamiseksi meidän on jatkuvasti huudettava Jumalalle: ”Auta minua! Auta minua epäuskossani!”

Ainakin epäuskoon on rukous lääkettä. Rukous ja usko kuuluvat siis yhteen. Molemmat lauseet kuuluvat kristityn suuhun. Sekä uskontunnustus että avunpyyntö.

Sillä juuri rukoushan heijastelee luottamusta, uskoa ja riippuvaisuutta Jumalaan. Rukouksessakin me lausumme ääneen tai ääneti uskontunnustuksen. Tunnustamme tarvitsevamme Jumalaa. Myönnämme, että ilman häntä emme selviä. Että tarvitsemme Jeesuksen lohduttavaa, armahtavaa, parantavaa, rohkaisevaa läsnäoloa. Rukous on kristityn tapa olla ja elää yhteydessä kolmiyhteiseen Jumalaan. Rukouksessa me elämme uskoamme todeksi. Uskoa, jota tarvitsemme. Uskoa Isään Jumalaan, joka rakastaa meitä niin paljon, että lähetti Jeesuksen ristillä antamaan henkensä jokaisen meidän vuoksi. Meidän syntiemme sovitukseksi. Siksi emme kestä ilman häntä, emme selviä omin avuin, tarvitsemme uskoa Jeesukseen Kristukseen. Tämän uskon Pyhä Henki vaikuttaa kasteen ja ehtoollisen kautta ja kun kuulemme tai luemme Raamattua, Jumalan sanaa. Tätä uskon lahjaa me voimme hoitaa rukouksella.

Rukoukseen meitä ohjaa kolme miestä: Martti Luther, sairaan pojan isä ja Japanin keisari.

Luther neuvoo Isossa katekismuksessa: ”Onkin mitä tärkeintä, että emme päästä Jumalaa hetkeksikään rauhaan, vaan huudamme ja rukoilemme, että hän antaisi meille pysyvän ja kasvavan uskon sekä voiman täyttää kymmenen käskyä ja että hän raivaisi tieltämme kaiken, mikä on sitä estämässä.”

Rukous vahvistaa uskoamme. Rukous ravitsee. Rukous antaa kristitylle kasvun. Näin päättelen paitsi Lutherilta, myös yhdeltä nuorelta seurakuntalaiselta, jonka kanssa vaihdoin eilen kuulumisia. Nuoret olivat olleet suurella joukolla koolla ja jutelleet rukouksesta ja sen voimasta. He olivat myös eläneet sen todeksi. Yhteisessä rukouksessa oli Jumala koskettanut monen elämää. Vahvistanut uskoa. Rukous on siis jokaisen kristityn juttu, myös nuorten. Me kaikki tarvitsemme rukousta, jotta uskomme vahvistuisi ja kasvaisi.

Myös evankeliumikertomuksen isä rohkaisee meitä siihen, että Jeesus on se, jonka luo mekin voimme ja saamme tuoda kaikki asiamme ja elämäntilanteemme. Oman hätämme, omat huolenaiheemme, omat läheisemme. Jeesuksen luo voimme tuon isän tavoin kantaa meidän apua tarvitsevat rakkaamme ja myös omat kipumme ja tautimme. Rukous jättää elämän ja tilanteet Jumalan käsiin. Rukous uskaltaa. Rukous luottaa johdatukseen.

Myös Japanin keisari opastaa meitä. Katastrofin jälkeen keisari esiintyi yllättäen julkisuudessa. Hänen viestinsä kansalle ja maailmalle oli se, että hän rukoilee Japanin puolesta. Japanin katastrofi ja hätä ahdistavat ja huolettavat myös meitä täällä kaukana. Pelko, epätoivo, avuttomuus on yhteinen. Jos jotain voimme tehdä, me voimme rukoilla. Voimme seurata keisarin esimerkkiä ja rukoilla Japanin puolesta. Voimme kantaa Jumalalle myös kaukana Japanissa olevia kärsiviä lähimmäisiämme, voimme antaa hänelle oman huolemme ja ahdistuksemme. Pyytää häntä varjelemaan katastrofin uhreja ja kaikkia, joita se on koskettanut. Vedota rohkeasti hänen apuunsa.

Filippiläiskirjeessä sanotaan: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:6–7)

Kohta me pääsemme yhteisessä esirukouksessa huokaamaan omat avunpyyntömme ja kantamaan toinen toistamme. Sitä ennen nouskaamme yhdessä kiittämään Jumalaa uskon lahjasta uskontunnustuksen sanoin.

comeback

2011-02-14T23:15:00.002+02:00

ystävänpäivä sai selaamaan blogiarkistoa. joskus olen jaksanut kirjoittaa. joskus potea syyllisyyttä siitä etten. viime aikoina en ole jaksanut kumpaakaan.

itseasiassa minulla on tämän blogin lisäksi sekä muistikirja satunnaisia muistiinpanoja varten että ns. psalmipäiväkirja johon on tarkoitus peilata kuulumisia psalmien kautta. sivuja ei juuri kulu mistään.

jos jotain täytyy syyttää, syytetään kaikkea sitä luomisen pakkoa, joka täytyy kärsiä toimittaakseen työnsä hyvin. vapaaehtoiseen runoiluun eivät näytä sanat riittävän.

ehkä virkaan kiinni kasvaminen on saanut aikaan myös sen, että kynnys kasvaa. kynnys julkisesti lausumiselle. kynnys kielen tasolle. huomaan ennen olleeni värikkäämpi. miksi sama mies harmaantuu?

ystävänpäivästä. soitin tänään ystävälle. vaikka ajat ja tilanteet muuttuvat, ystävät ja ikävä eivät. ne pysyvät väreinä kaiken tämän harmaan seassa.

kun yhteys saa vallita vain oman itsen ja oman historiansa, oman mielen ja sydämen välillä, vähitellen alkaa olla vaikea edes kertoa mitä mulle kuuluu. siksi tämän ystävänpäivän sananverso on se, että dialogia ja keskustelua, jatkuvaa suhteessa viipymistä ei saisi ikinä työntää viivan tuolle puolen. sen viivan, jonka niin helposti oman elämän ahtaudessa vedän ympärilleni. ottaisin iisimmin. iso mies.

kiitos ystävät. kiitos Jeesus ystävistä!

Kristityn vaelluksesta

2011-01-09T17:08:00.002+02:00

Saarna 9.1.2011
1. sunnuntai loppiaisesta

Kasteen lahja

Ps. 89:19–22,27–30; Jes. 61:1-3; Ap.t.8:26–40; Joh. 1: 29–34

Mitä kaste sinulle merkitsee?

Jotta tällaisen kysymyksen voi täältä saarnatuolista esittää, on ensin pysähdyttävä ja kysyttävä itseltään, mitä kaste minulle merkitsee. Siksi kutsun sinut mukaan jakamaan muutama etappi omasta kristityn vaelluksestani.

Kaikki alkoi, kun vanhempani toivat minut kasteelle ollessani pieni lapsi. 15-vuotiaana menin rippikouluun, minut konfirmoitiin ja minusta tuli seurakunnan itsenäinen jäsen. Tuttu polku monelle. Olin mukana seurakunnan nuorten toiminnassa, kuten isosena rippileireillä. En kuitenkaan kokenut, että usko olisi mitenkään korostunut elämässäni. Pidin siitä, että seurakuntanuorissa sain kuulua joukkoon, jossa sai turvallisesti olla oma itsensä.

Sitten täytin 17, tie teki mutkan, kun lähdin vaihto-oppilasvuodeksi Yhdysvaltoihin. Siellä jouduin käymään läpi suhdettani omaan uskooni ja omaan kasteeseeni ensimmäisen kerran toden teolla. Isäntäperheeni oli näet hyvin harrasta väkeä. Isä, äiti ja kaksi veljeä olivat niin aktiivisia seurakunnassaan, he harjoittivat uskoaan niin ahkerasti etten ollut moiseen tottunut. Uskosta puhuttiin niin avoimesti, puhuttiin niin toistuvasti Jeesuksesta Vapahtajana, että minua alkoi arveluttaa, onko tässä uskossa kyse lainkaan samasta Jumalasta kuin täällä kotisuomen kirkossa.

Kului pari kuukautta, että kulttuurishokki iski tosissaan. Monena iltana jouduin itkemään itseäni uneen ahdistuksessa myös siitä, kelpaako minun uskoni, onko se usko johon minut on kastettu, onko se kyllin hyvä tai onko se edes oikea. Onko tämä Jeesus, josta siellä kerrottiin, sama Jeesus, josta olen täällä kotona kuullut. Olin vähän kuin tuo Filippoksen kohtaama hoviherra, joka ei oikein tiennyt, ”kenestä profeetta puhuu, itsestäänkö vai jostakin toisesta?”

Eräänä iltana sitten polvistuin sänkyni viereen ja etsin käsiini Lutherin Vähä Katekismuksen. Näin jälkeenpäin tuntuu melkoiselta johdatukselta, että olin edes ottanut tuon äitini rippikoulun ajoilta peräisin olevan kirjasen mukaan. Mutta sitä siinä lukiessani ymmärsin, että niinhän siinä tutussa kotikirkon uskossakin se on Jeesuksen sovitustyö, jonka ansiosta me voimme pelastua.

En enää muista tarkalleen sitä katekismuksen kohtaa, joka avasi silmäni ja antoi sydämelleni rauhan, mutta se saattoi hyvin olla Lutherin toisen uskonkohdan selityksestä: ”Hän [Jeesus Kristus] on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan. Hän lunasti minut, jotta tulisin hänen omakseen.”

Mitä kaste minulle siis merkitsi? Tuon vaihto-oppilasvuoden aikana Jumala tuli elämässäni läheisemmäksi kuin koskaan aiemmin. Sama Jumala, joka oli minut lapsekseen jo kasteessa nimeltä kutsunut, tuli uudessa ympäristössä, vieraalla kielellä, vieraalla maalla kaukana, ennestään tuntemattomien ihmisten kautta lähelle. Kasteen lahja, jonka olin parikuisena saanut, ei ollut vanhentunut, sen ”parasta ennen” -päiväys ei ollut vielä mennyt umpeen. Sen sain avata silloinkin, sen saan avata edelleen yhä uudelleen.

Mutta tuohon silmien aukenemiseen ja uskon kysymysten äärelle antautumiseen liittyi myös kipua. Kaste on suuri lahja. Se on ilon ja kiitoksen aihe, se on juhlan paikka. Mutta kastettuna elämiseen liittyy myös kipua. Jeesukselle kaste merkitsi hänen kärsimystiensä alkua. Kun Johannes kastoi Jeesuksen, alkoi siitä Vapahtajan julkinen toiminta, tie joka vei lopulta Golgatalle, ristille, ristinkuolemaan. Siksi hän on Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin. Jeesus kärsi ja kuoli, jotta me saisimme anteeksi, jotta me saisimme iankaikkisen elämän. Jotta me kasteessa tulisimme hänen omikseen.

Tarina kertoo irlantilaisesta Munsterin kuningas Aenguksesta, joka 400-luvun puolivälissä meni Pyhän Patrikin kastettavaksi. Kastetoimituksen aikana Pyhä Patrik nojasi sauvaansa, jossa oli teräväksi teroitettu kärki, ja huomaamattaan, vahingossa lävisti sillä kuninkaan jalkaterän. Kun toimitus oli päättynyt, Pyhä Patrik katsoi alas, huomasi veren kuninkaan jaloissa, ymmärsi mitä oli tehnyt ja pyysi kuningasta antamaan anteeksi. ”Miksi kärsit tämän kivun hiljaa, etkä sanonut mitään?” pyhimys halusi tietää. Tähän kuningas Aengus vastasi: ”Minä luulin, että se kuuluu toimituksen kulkuun.” Kuningas ajatteli, että ehkä sen oli tarkoitus muistuttaa Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta.

Jos Herramme kaste oli hänen kärsimystiensä, hänen ristille vievän tiensä alussa, minkä alussa oma kasteemme on? Ei kai meitäkin viedä ristille? Ei. Kastettuna elämisen kipu tulee muualta. Jeesus antoi jo oman henkensä, jotta me saisimme elää. Jumalan Karitsa sovitti meidän syntimme, jottemme me joutuisi uhriksi.

Tai kuten eräs neljäsluokkalainen osasi hienosti kuvata kasteen merkitystä. Hän sanoi: ”Kaste on kuin bussikortti, josta ei raha lopu. Kaikki matkat etukäteen maksettu.”

Ehkä meidän kipumme on elää kastettuna samaan aikaan syntisenä ja armahdettuna. Ehkä meidän kipumme on tunnustaa kerta toisensa jälkeen, että tarvitsemme kasteen lahjaa, tarvitsemme armoa, jonka Vapahtaja meille on ansainnut.

Ehkä meidän kipumme on kasteesta lähtien elää kristittyinä tässä maailmassa. Koko kristityn elämämme on täynnä houkutuksia ja koettelemuksia, lukemattomia tienhaaroja, joissa mieli tekisi hypätä pois reitiltä, joka on tie, totuus ja elämä. Sillä Jeesuksen seuraaminen ei ole aina helppoa. Se on meidän kärsimystiemme, että otamme ristimme ja kuljemme Vapahtajan askelissa. Toimimme oikein vaikka se saisi osakseen vastustusta. Teemme rakkauden tekoja, vaikka saisimme kiitokseksi vain kylmän torjunnan.

Mutta Kristus itse kulkee tällä matkalla meidän kanssamme, kun seuraamme häntä. Hän on se, Herran voideltu, joka tuli keskellemme ”ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista, julistamaan Herran riemuvuotta, lohduttamaan kaikkia murheellisia” kuten Jesaja ennusti.

Meidät murheelliset, paljossa köyhät, mieleltämme murtuneet, erilaisten kahleiden sitomat on Kristus kutsunut nimeltä omakseen. Lunastamikseen. Seuraajikseen. Jotta mekin tällä tiellämme ilmoittaisimme rakkauden sanoin ja rakkauden teoin hyvää sanomaa maailman pelastajasta, Jeesuksesta Kristuksesta, niille, jotka sitä hyvää sanomaa tarvitsevat ja sen perään kaipaavat. Niille, jotka etiopialaisen hoviherran tavoin huokailevat: ”Kuinka ymmärtäisin, kun kukaan ei minua neuvo.”

Tähän tehtävään ja koko kristittynä elämiseen me olemme saaneet kasteessa lahjaksi ja varustukseksi Pyhän Hengen. Pyhä Henki opastaa meitä, kuinka seurata Jeesusta, kuinka elää kastettuna. Hän lohduttaa meitä, kun tulemme torjutuiksi ja olemme lannistua. Puolustaa meitä, kun kohtaamme vastustusta. Pyhä Henki vetää meitä lähelleen, kun kipuilemme uskon kysymysten kanssa. Hän auttaa meitä ymmärtämään, auttaa meitä uskomaan, muistuttaa meitä kerta toisensa jälkeen, että me saamme anteeksi. Pyhä Henki auttaa meitä pysymään uskossamme Jeesukseen kunnes kerran pääsemme perille Isän luo, sinne minne Jumalan lapset kaipaavat. Senkin, perille pääsemisen toivon, me olemme saaneet kasteessa lahjaksi. Sekin matka on jo etukäteen maksettu.

Rukous

Armollinen Jumala.
Sinä tunnet meidät nimeltä
ja puhuttelet jokaista henkilökohtaisesti.
Sinä olet myös kutsunut meidät elämään
yhdessä, perheesi jäseninä.
Vie meidät yhteen muiden sinua etsivien kanssa,
jotta voimme rohkaista toisiamme
uskon kilvoituksessa, kristityn vaelluksella.
Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.
Aamen

uuden vuoden mitaton

2011-01-01T15:20:00.003+02:00

lapsuudenkotona on ikkuna kuurassa.
ulkona pakkasta ja sininen hetki.
kuin hetki oli tämäkin vuosi,
joka loppui toki aivan ajallaan.

lapsena oltaisiin tänään kahlattu
hangesta eilisen raketteja.
lapsena, kun vähempi riitti.

aikuisena sitä miettii aikaa ja sen arvoa.
paljonko vuosi painaa.
paljonko vuodet hartioita.

ulkona yhä on sama piha
samat puut ja naapuritkin.
kaiken yllä vielä sama taivas.
tuon taivaan alla me muutumme.

ja koetamme muuttaa kaiken,
peittää ajan kulumat
kuin lumen puhtaudella.
mutta siihen ei luova kätemme pysty.

Joulusaarna 2010

2010-12-25T11:08:00.005+02:00

Saarna jouluaamuna 25.12.2010 klo 7 ja 9

Jes. 9:1-6; Room. 1:2-4; Luuk. 2:1-20

Laulaen:
Mä kanssa paimenten käyn seimen äärehen.
Käyn lasta katsomaan mä olkivuoteessaan.
Mun tähteni syntyi hän tänne.

Rakkaat ystävät. Me olemme tänä aamuna suuren sanoman äärellä. Mekin saamme uskoa enkelin ilosanoman: Teille on syntynyt Vapahtaja. Yhdessä paimenten kanssa me käymme Betlehemiin nähdäksemme, mitä Jumala on tehnyt meidän takiamme.

Mutta me emme löydä Jeesusta majatalosta. Muut vieraat ovat varanneet sen täyteen. Sen sijaan joulun valo hohtaa meille eläinten karjasuojasta, Vapahtaja makaa halvassa seimessä, olkivuoteella. Siellä hänellä oli tilaa syntyä. Siellä hänet ottivat aasit, härät ja lampaat vastaan.

Ainakaan meille ei kerrota pahastuivatko eläimet, kun Joosef ja Maria laittoivat kapaloihin käärityn lapsensa niiden ruokakaukaloon. Ehkä tuona yönä ei vaivannut nälkä tai mikään muukaan huoli. Ehkä tuona yönä niin eläimet kuin paimenet ja lapsen vanhemmatkin yön pimeydessä ihmetellen katselivat, kun maailman Vapahtaja oli tullut heidän keskelleen.

Johanneksen evankeliumin alussa sanotaan: ”Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.” Heille, Marialle ja Joosefille ja lapselle, ei ollut tilaa majapaikassa. Kun Jumala tuli ihmiseksi, keskellemme, kaltaiseksemme, ei meidän keskeltämme löytynyt hänelle kovin paljon tilaa. Vapahtaja syntyi niin odottamattomalla tavalla, niin odottamattomiin oloihin. Ja me tarvitsemme aikaa valmistautua, aikaa varautua.

Mutta onhan meitä valmistettu. Onhan messiaan, Kristuksen syntymää odotettu. "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus." Jeesus-lapsessa tämä profeettojen lupaama suuri valo on tullut maailmaan.

Mutta mahtuuko Vapahtaja nykyäänkään kaikkialle? Saako seimen valo loistaa kirkkaana tässä maailmassa? Viime päivinä on maailmalta kantautunut uutisia, kuinka Pohjois-Irakin Kirkurin kaupungin kristityt ovat joutuneet perumaan joulunviettonsa ääriryhmä al-Qaidan terroriuhkausten vuoksi. Messuja sielläkin pidetään mutta mitään muita juhlallisuuksia ei uskalleta viettää. Suuren ilon sijasta on tänä jouluna kaupungin vallannut pelko. Valon sijasta pimeys.

Joulurauhaa ovat vailla myös Pohjois- ja Etelä-Korean välit. Sotilaalliset jännitteet maiden välillä ovat viime viikkoina kiristyneet. Sotaharjoituksia on pidetty ja voimanosoituksia näytetty. Tiistaina Etelä-Korean rajalle sytytettiin kuitenkin jouluvalot, jotka on viritetty 30-metrisen joulukuusen muotoon. Kuusen huipulla loistaa risti. Pastori Lee Young-hoon sanoi juhlallisuuksissa toivovansa, ”että Kristuksen rakkaus ja rauha leviävät Pohjois-Korean kansan keskuuteen".

Tänä jouluaamuna minä toivon, että Kristuksen rakkaus ja rauha leviävät ja saavat tilaa kaikkien kansojen keskellä ja jokaisessa jyväskyläläisessä kodissa. Sillä ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”

Mä kanssa enkelten myös laulan kiitoksen,
kun Herra armossaan tuo rauhan maailmaan,
myös mulle hän rauhansa antoi.

Ahtaan karjasuojan vaatimattomassa seimessä makaava Jeesus-lapsi, hän tuo maailmaan rauhan ja armon. Armon, joka voi synnyttää maailman ihmisten välille sellaista rauhan, rakkauden ja ymmärtämisen tilaa, jossa on mahdollista elää yhdessä, lähellä, yhteydessä.

Jeesus-lapsen armo on rakkautta, joka voi valaista pimeimmänkin yömme. Omasta yöstämme, omasta pimeydestämme me käymme sydämemme ikkunasta katsomaan seimen lasta, josko hänessä näkisimme valon, joka loistaa niille, jotka pimeydessä vaeltavat, niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa. Tänä jouluaamuna me käännymme kohti maailman Vapahtajaa kaiken sen pimeyden keskeltä, joka kuin raskaana ikeenä painaa hartioitamme alas. Me katsomme tuota pientä lasta ja toivomme, että hänen harteillaan on valta ottaa meidän taakkamme pois. Ottaa pois kaikki se, mikä meitä pitää pelossa ja estää meitä olemasta sitä mitä todella olemme. Ottaa pois kaiken sen, mikä on syystä tai toisesta ajanut meidät erilleen toisesta ihmisestä, läheisestä, ystävästä. Ottaa pois meidän syntimme. Kaikki se, millä olemme torjuneet Jumalan hyvyyden ja rakkauden. Kaikkeen tähän pimeyteemme on syttynyt valo. Meille on annettu apu, meille on syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.

Tämän kaiken on Jumala tehnyt rakkaudestaan meitä kohtaan. Tämän vakuuttaa meille enkeleiden kuoro laulaessaan: ”maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Rakkaus ilmaistaan tässä alkukielellä sanalla eudekeoo. Samaa sanaa käytetään myöhemmin Jeesuksen kasteen yhteydessä, kun ”taivaasta kuului ääni: 'Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.'”

Jumala rakastaa maailmaa, Jumala rakastaa jokaista meistä samalla rakkaudella, samalla mieltymyksellä kuin omaa Poikaansa. Mutta meidän syntiämme hän ei rakasta. Sen tähden ja rakkautensa tähden Jeesus tuli avuksemme meidän pimeyteemme. Hän syntyi meidän keskellemme antaakseen meille iankaikkisen elämän, iankaikkisen jouluilon, ikuisen armahdettuna olemisen lahjan.

Jeesus tulee sinne, missä hänelle on tilaa. Sinne, missä hänet otetaan vastaan. Voisiko meidän kiitoksemme, meidän joululahjamme, jonka sinne seimen luo viemme, olla sitä, että me teemme maailmassa Vapahtajalle tilaa. Sillä ei kukaan muu tuota tilaa tee. Tai no, ehkä aasi, härkä ja lammas. Näin Luojamme näyttää luomakunnassaan meille esimerkin siitä, mikä on meidän kristittyjen tehtävä. Tehdä tilaa Jeesukselle, jotta hän voi tulla kaikkien ihmisten luo.

Monet meistä suomalaisista pitävät uskoa mielellään yksityisasiana. Mutta kuinka me voisimme olla tästä suuresta ilosta kertomatta, kun Vapahtaja on syntynyt! Johanneksen evankeliumin alussa luvataan: ”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen.”

Paimenetkin palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Saakoon siis joulun sanoma synnyttää meissäkin uskoa, iloa ja valoa, jota mekin myös joulumme jälkeen viemme sinne, missä kuljetaan pimeässä, tietämättä siitä, että Vapahtaja on syntynyt.

Sun, Jeesus, kanssasi, mä vietän jouluni,
käy, seimen lapsonen, käy jouluvieraaksein,
niin jouluni ei lopu koskaan.

Ilon lapset, saarna 19.12.2010

2010-12-19T14:07:00.002+02:00

4. adventtisunnuntai
Herran syntymä on lähellä

1.Moos.21:1-7; Hepr.6:13-19; Matt.1:18-24

Joulu on miltei jo ovella. On aika valmistaa omaa mieltä ja sydäntä joulun sanoman vastaanottamiseen. On aika laittaa kotia valmiiksi juhlaa varten. Joku on varmastikin hakenut jo kuusen sisään. On hankittu kinkku odottamaan, on tehty laatikoita valmiiksi. Entä kuinka moni teistä on käärinyt jo lahjapaketteja?

Paketteihin on laitettu nauhat ja kirjoitettu pakettikortti. Sillä onhan sillä väliä, että tiedetään kuka lahjan saa. Pakettiin kirjoitetulla nimellä on väliä.

Nimellä on väliä myös tämän päivän teksteissä.

Päivän ensimmäinen lukukappale kertoo meille siitä ilosta, jonka Abraham ja Saara saivat kokea vielä vanhoilla päivillään. Jumala antoi heille pojan. Pojan nimi oli Iisak. Iisak tulee heprean sanasta, joka merkitsee 'hän nauraa'.

”Jumala on antanut minulle aiheen iloon ja nauruun, ja jokainen, joka tästä kuulee, iloitsee ja nauraa minun kanssani.” Näin riemuitsi Iisakin äiti Saara. Iisak oli ilon lapsi.

Eikö meidän joulun odotuksessammekin ole lukuisia ilon ja naurun aiheita. Kodin valmisteleminen, lasten ja lapsenlasten innokas ja malttamatonkin odotus, lahjojen valitseminen, valmistautuminen yhteiseen juhlaan. Usein meidän joulunalusaikamme tahtoo vain olla sellaista liiallista huolehtimista ja kiireistä yliyrittämistä. Miksi lataamme ilon ja naurun juhlamme sellaisella? Jääkö silloin kyllin tilaa sille, mitä odotamme?

Mutta ei ollut helppoa Joosefillakaan lapsen syntymän edellä. Päivän evankeliumi kertoo meille tästä Joosefin tukalasta tilanteesta. Myös Joosef joutui puntaroimaan oman odotuksensa kanssa. Miten hän suhtautuisi syntyvään lapseen, joka ei olisi hänen. Hänen aikeensa olivat kovin inhimilliset. Hän saisi jättää Marian, hänellä oli syytä epäillä Mariaa uskottomuudesta. Mutta Joosef ei halunnut saattaa Mariaa pilkan kohteeksi ja häpäistä tätä julkisesti. Lain tuntevana miehenä Joosef tiesi, että jos asia tulisi julkisesti ilmi, Maria voitaisiin uskottomuudesta kivittää kuoliaaksi.

Joosef aikoi siis purkaa kihlauksen. Mutta miehen mieli muuttui, kun hän sai enkeliltä järisyttävän viestin. Viestin, joka muuttaisi kaiken. Enkeli selvitti Joosefille, mistä lapsessa on oikein kyse. Maria synnyttäisi lapsen, jonka syntymästä jo profeetat olivat puhuneet. Heidän lapsensa olisi Messias, maailman Vapahtaja. Tämän unessa kuultuaan Joosef otti Marian vaimokseen. Hän suostui siihen tehtävään ja kutsumukseen, minkä Jumala oli hänelle varannut.

Joosefin mielenmuutos tai kääntymys tiivistyy nimeen, jonka enkeli käski antaa pojalle. ”Sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä.”

Nimi Jeesus on kreikkalainen muoto heprean nimestä Joosua, joka merkitsee ’Herra pelastaa’.

Maria ei ollut toiminut uskottomasti. Jumala oli toiminut Marian kautta. Heidän, Marian ja Joosefin, lapsensa olisi maailman pelastaja. Siksi tämäkin lapsi, Jeesus-lapsi, on ilon ja naurun lapsi. Jos hän saa olla joulumme ja joulun odotuksemme keskellä, kuin joulukuusi, jonka ympärillä touhuamme, säilyy meilläkin ilo ja kiitollisuus valmistautumisessamme mukana. Meille luvataan, että odotuksemme saa täyttyä.

”Antaessaan Abrahamille lupauksensa Jumala vannoi omaan nimeensä.” Näin sanottiin Heprealaiskirjeen lukukappaleessa. Lupaus, johon tässä viitataan, on lupaus, jonka Jumala antoi Abrahamille sen jälkeen, kun Abraham oli osoittautunut äärimmäisen kuuliaiseksi Jumalan äänelle. Jumala koetteli Abrahamin uskoa käskemällä uhraamaan tämän rakkaan ja ainoan poikansa Iisakin. Abraham luotti loppuun saakka siihen, että ”Jumala katsoo kyllä itselleen karitsan polttouhriksi.” Lopulta Iisakin henki säästyi, kun uhriksi osoitettiin oinas, joka oli takertunut sarvistaan pensaikkoon. Mutta Abraham sai kuuliaisuutensa tähden kuulla Jumalan lupauksen: ”siunaan sinua runsain määrin ja annan sinulle jälkeläisiä niin paljon, että he ovat kuin taivaan tähdet.” Tämän Jumala vannoi itsensä, oman nimensä kautta.

Se merkitsee, että Jumalan lupaus pitää. Lupaus ei muutu. Myös tämän joulun sanoma on sama kuin aina ennenkin. Tässäkin joulussa on kysymys Jumalan järkähtämättömien lupausten täyttymisestä. Vapahtaja on annettu meidän avuksemme.

Tämä Jumalan lupaus on nimessä Immanuel. Joulun lapsen, Jeesuksen nimi on Immanuel. Se merkitsee 'Jumala on meidän kanssamme'.

Iisakia ei uhrattu. Jeesus uhrattiin. Hän pelasti meidät meidän synneistämme. Meidän pelastuksemme tähden hän syntyi keskellemme, kaltaiseksemme, taakkojemme alle.

Joosef tuskin tiesi, kuinka Jeesus-lapsen tulee käymään. Tuskin sitä aavisti Mariakaan. He kuitenkin luottivat Jumalan kutsuun, suostuivat tehtävään, joka oli heille kummallekin varattu Vapahtajan vanhempina.

Myös meitä kutsutaan puntaroimaan omaa odotustamme. Millä mielin olemme käymässä joulun viettohon? Millä mielellä otamme Jeesus-lapsen vastaan?

Suhteessa Jeesus-lapseen on meilläkin kutsumuksemme. Myös meidän nimellämme on väliä. Meidät on kerran nimeltä kutsuttu. Olemme kasteessa saaneet Jumalan lapsen nimen. Jumala tuntee meidät nimeltä. Hän kutsuu meitä nimeltä. Puhuttelee meitä. Kehottaa meitä kysymään itseltämme, suostummeko me tekemään tilaa joulun lapselle, suostummeko me ottamaan maailman Vapahtajan vastaan, suostummeko tehtävään, jonka hän meille antaa, kulkemaan hänen seurassaan, hänen omikseen kastettuina, nimeltä kutsuttuina. Levittämään ympärillemme joulun iloa ja synnyttämään naurua. Jakamaan sitä riemua, jota itse koemme. Antamaan yltäkylläisyydestämme niille, joiden kädet ovat tyhjemmät tai kokonaan tyhjät. Olemaan läsnä siellä, missä elämä huutaa lähelleen toista ihmistä.

Sillä jos seimessä makaavan Jeesus-lapsen ympärille olisi kiedottu käärepaperit, lukisi tuossa pakettikortissa jokaisen ihmisen nimi. Tuo lahja on meille kaikille. Meistä jokaista varten. Se on lahja, joka on meille jo valmistettu.

Siksi rohkaisen teitä kaikkia valmistautumaan siihen omaan jouluusi, mutta myös yhteiseen joulun iloon, valmistautuen siihen rukoillen. Rukoillen sydämeesi luottamusta, että Jumalan lupaukset toteutuvat. Tänäkin päivänä. tänäkin jouluna. Rukoillen kuuliaisuutta, jotta pysyisit siinä kutsussa, jonka olet lahjaksi saanut. Rukoillen, kuten rukoili ja huokaili Herramme äiti Maria suuressa hämmästyksessä suuren tehtävänsä alussa sanoen:

"Sinua palvelen, ja vaikken tiestä tiedä,
saat minne tahdot viedä, ääntäsi kuuntelen."
(Virsi 52:1)

runo

2010-11-02T23:14:00.002+02:00

sillalla

lokakuun lehti
ohitti minut
pehmein pyräyksin

ei tuuli minuun
tarttunut yhtä kevyesti

Antakaa toisillenne anteeksi

2010-10-31T14:29:00.006+02:00

Saarna 31.10.2010
23. su hell
Antakaa toisillenne anteeksi

Matt. 18:23-35

Jeesus sanoi:

"Taivasten valtakunta on kuin kuningas, joka vaati palvelijoiltaan tilitykset. Kun hän alkoi tarkastaa niitä, hänen eteensä tuotiin palvelija, joka oli hänelle velkaa kymmenentuhatta talenttia. Miehellä ei ollut, millä maksaa, ja niin kuningas määräsi, että hänet, hänen vaimonsa ja lapsensa ja koko hänen omaisuutensa oli myytävä ja velka maksettava. Silloin palvelija heittäytyi maahan hänen eteensä ja pyysi: 'Ole kärsivällinen! Minä maksan sinulle kyllä kaiken.' Kuninkaan tuli sääli palvelijaansa, ja hän päästi miehen menemään ja antoi velan anteeksi.

Mutta kun palvelija meni ulos, hän tapasi toisen palvelijan, joka oli hänelle velkaa sata denaaria. Hän kävi mieheen käsiksi, kuristi häntä kurkusta ja sanoi: 'Maksa, mitä olet velkaa!' Mies heittäytyi maahan ja pyysi: 'Ole kärsivällinen! Kyllä minä maksan sinulle.' Mutta toinen ei suostunut siihen. Hän meni ja toimitti työtoverinsa vankilaan, kunnes tämä maksaisi velkansa.

Muut palvelijat näkivät, mitä tapahtui, ja panivat sen pahakseen. He menivät kuninkaan luo ja kertoivat hänelle kaiken. Silloin kuningas kutsutti palvelijan luokseen ja sanoi: 'Sinä kelvoton! Minä annoin sinulle anteeksi koko velan, kun sitä minulta pyysit. Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa työtoveriasi, niin kuin minä armahdin sinua?' Vihoissaan kuningas pani palvelijansa ankaraan vankeuteen, kunnes tämä maksaisi koko velan.

Näin tekee minun taivaallinen Isänikin teille, jos te ette kaikesta sydämestä anna kukin veljellenne anteeksi."

Saarna

Sisaret ja veljet. Tässä evankeliumissa Jeesus puhuu opetuslapsilleen. Hän antaa ohjeita seurakunnalle. Hän puhuttelee meitä ja neuvoo, kuinka meidän, sinun ja minun tulisi kirkossa ja seurakunnassa toimia. Tai kuinka meidän tulisi toimia seurakuntana.

Kirkko eli seurakunta on ollut viime viikkoina suurennuslasin alla. Kirkosta on erottu poikkeuksellisen voimakkaasti. Itse olen tuntenut paitsi hämmennystä myös surua kirkon jäsenyyden ja kirkon ykseyden puolesta.

Tähän suruun päivän evankeliumi tarjoaa ilosanoman. Jumala edelleen antaa anteeksi. Jumalan anteeksianto Jeesuksen ristinkuoleman tähden on edelleen kirkon uskon elämän perusta. Vaikka oksat heiluisivatkin rajusti, pysyy Kristus-runko lujana paikoillaan myrskyssä kuin myrskyssä.

Siksi päivän ilosanoma rohkaisee meitä. Juuri anteeksiantaminen on yksi ja merkittävä edellytys seurakunnan yhteydelle. Sille, että kirkko voi yhteisönä pysyä koossa.

Kirkko armahdettujen syntisten yhteisönä tarvitsee (1) sitä, että Jumala antaa meille anteeksi ja (2) sitä, että me seurakunnan ja saman ruumiin jäseninä annamme toisillemme anteeksi. Jumalan ja keskinäinen anteeksiantamus, molempia tarvitaan.

Seurakuntana me yhteisessä synnintunnustuksessa jumalanpalveluksen alussa tunnustamme Jumalalle, että itsekkyytemme ajaa meitä eroon Jumalasta ja lähimmäisestä. Olemme täysin riippuvaisia Jumalan armosta ja anteeksiantamuksesta. Emme voi vedota omaan erinomaisuuteemme tai omiin ansioihimme. Joudumme joka päivä uudestaan myös yksityisesti pyytämään: Herra, armahda meitä.

Ilosanoma on Jeesuksen lupauksessa, että Jumala antaa anteeksi meille, kuten kuningas antoi palvelijalleen. Merkittävää on se, että tuo palvelijan velan määrä oli huikea. Hän oli kuninkaalle velkaa kymmenentuhatta talenttia. Se on käsittämättömän paljon yhdelle ihmiselle. Talentti oli nimittäin tuon ajan suurin rahayksikkö. Se vastasi 6000 denaaria eli 6000 työmiehen päiväpalkkaa. Miehen velka oli siis kaikkiaan 60 miljoonaa denaaria, mikä merkitsi tuona aikana sellaista määrää, minkä 4000 työmiestä tienasi 40 vuoden aikana.

Se, että kuningas antaa tämän palvelijalleen anteeksi, kuvastaa upeasti sitä mittakaavaa, jossa Jumala meitä armahtaa. Hänen armonsa on rajaton, käsityskykymme ulottumattomissa.

Tämän valtavan armon ja anteeksiantamuksen varassa kirkko seisoo. Jumala antaa koko syntivelkamme täydellisesti anteeksi Jeesuksen ristinkuoleman tähden. Seurakuntaa yhdistää sen yhteinen syyllisyys ja sen yhteinen armahdus. Jokainen seisoo samalla viivalla. Olemme kaikki Jumalan luomia, mutta olemme jokainen syntisiä. Mutta jokaiselle myös kuuluu Jumalan rajaton ja mittaamaton armo.

Tämä huikea lahja velvoittaa meitä tekemään toisillemme niin kuin Jumala on tehnyt meille. Antamaan toisillemme anteeksi.

Myös tämän keskinäisen anteeksiantamuksen tulee olla rajatonta. Päivän evankeliumitekstistä ei käy ilmi sitä tilannetta, jossa Jeesus vertauksen kuninkaasta ja palvelijasta esittää. Muutamaa jaetta aikaisemmin meille kerrotaan, kuinka Pietari tulee Jeesuksen luo kysyäkseen: Kuinka monta kertaa on annettava anteeksi? Peräti seitsemän kertaako? Jeesus vastaa tähän: ”Ei seitsemän, vaan
seitsemänkymmentäseitsemän kertaa.”

Ei kai Jeesus meitä kehota pitämään lukua anteeksiantojemme määrästä. Pikemminkin viesti on siinä, että ei anteeksiantamukselle kuulu asettaa rajaa. Meidän on annettava toisillemme sydämestämme – niin Jeesus neuvoo – sydämestämme anteeksi sillä tavoin kuin Taivaallinen Isämme antaa. Rajattomasti, kokonaan, kaiken.

Se onkin helpommin saarnattu kuin tehty. Millä eväillä me tätä voisimme harjoitella omassa elämässämme?

Alkukielellä eli kreikaksi anteeksiantamista merkitsevä sana on 'afesis'. Sen perusmerkitys on 'vapauttaa', 'päästää irti'. Jeesuksen vertauksessa kuningas vapautti palvelijan. Koska velka annettiin anteeksi, palvelija todella vapautui. Häntä ja hänen perhettään ei tarvinnut myydä orjiksi, mikä olisi ollut velan maksamattomuuden seuraus. Kirkon ulkomaanavun entinen johtaja Tapio Saraneva
kirjoittaa, että ”näin velka on […] sen vallan symboli, joka meillä on toisiin ihmisiin ja jolla voimme halutessamme vaikeuttaa heidän elämäänsä. Vastaavasti anteeksianto tarkoittaa vapauttamista: lähimmäisen vapauttamista sen vallan puitteissa, joka meillä häneen on. Koska Jumala on antanut jokaiselle monin verroin suuremman velan anteeksi, ihmisen on vastaavasti pyrittävä päästämään vapaaksi lähimmäisiään, jotka velkojensa vuoksi tai muista syistä ovat joutuneet hätätilaan.”

Siksi kysymys, jonka voimme kysyä kukin itseltämme on: Millainen on minun valtani vapauttaa lähimmäiseni syyllisyydestä? Mitkä ovat ne asiat, se hätätila, mitkä ovat ne narut, joilla hän on minun silmissäni sitonut itsensä?

Niin kauan kuin jätämme antamatta toiselle ihmiselle anteeksi, me näemme hänen otsassaan syyllisen leiman. Anteeksiantamisemme puolestaan vapauttaa hänet tuosta syyllisyydestä. Tähän vapauttamiseen meitä kasteemme ja seurakunnan jäsenyytemme kutsuu. Kasteessa on Jumala pessyt meidät puhtaaksi ja vapauttanut synnin ja syyllisyyden kahleista.

Tämä olkoon meille kaikille rohkaisuna ja kannustuksena. Näinä aikoina kirkko kaipaa ennen kaikkea sitä, että Kristuksen ruumiin jäsenet saavat olla saman ruumiin jäseniä, saavat toisiltaan anteeksi ja saavat yhdessä myös kokea Jumalan rakkautta.

Näinä aikoina kirkko kaipaa myös sitä, mitä tekivät Jeesuksen vertauksen muut palvelijat nähdessään, kun vapautettu palvelija kylmästi toimitti toverinsa vankeuteen eikä antanut tälle anteeksi. Muut palvelijat panivat tämän pahakseen ja kertoivat kuninkaalle.

Kristuksen kirkko kaipaa sitä, että Kristuksen opetuslapset pitävät toisistaan huolta. Että viemme toistemme asioita kuninkaalle, että esirukouksin muistamme toistemme taakkoja. Huolenpitoa on myös se, että ohjaamme toisiamme totuuteen ja Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Jeesus antaa samassa Matteuksen evankeliumin luvussa 18 ohjeeksi: ”Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken.”

Seurakunnan on yhdessä paitsi osoitettava keskinäistä anteeksiantamusta, myös opastettava väärin tekeviä katumukseen ja syntien tunnustamiseen. Opastettava
syntisiä, siis toisiamme, Jumalan luo, anteeksiantamuksen ja rakkauden lähteelle. Sieltä ja vain sieltä voi nousta todella vapautettuna ja edelleen kasvaa kirkon jäsenenä, Kristus-rungossa kiinni.

Nousemme nyt tunnustamaan muun muassa pyhän yhteisen seurakunnan ja syntien anteeksiantamisen Apostolisen uskontunnustuksen sanoin.

"Ämpärin alta ei mitään nää" eli konfirmaatiosaarna 25.7.2010

2010-07-25T16:45:00.002+03:00

Päivitykset viipyvät. Aamun saarnan laitan kuitenkin. Voilá!

---

Saarna Kaupunginkirkossa 25.7.2010 klo 10
Leirin 113 konfirmaatiomessu

9. sunnuntai helluntaista
Totuus ja harha

5. Moos. 13: 1-5
Matt. 7: 15-23

Saarna

Elämä on täynnä valintoja. Tämänkin juhlapäivän johdosta on moni teistä joutunut valitsemaan erilaisista vaihtoehdoista: mitkä kengät laitan jalkaan, millaiset onnittelukukat ostan päivänsankarille, mitä tarjotaan rippijuhlissa kahvin kera. Rippikoulun käyminenkin on ollut valinta. Samoin konfirmoitavaksi tahtominen. Eikä pidä vähätellä sitäkään, että te nuoret valitsitte ilmoittautumisen yhteydessä yhdeksi vaihtoehdoksi tämän riparin, leirin 113 Vesalan Rysässä.

Hedelmistään puu tunnetaan. Te nuoret muistatte varmaan, että näin lausui riparilla muutamia kertoja vieraillut outo hahmo, joka kutsui itseään Ämpäripääksi. Punainen hilloämpäri päässään hän lausui totuuksia, muun muassa kymmenestä käskystä, Jeesuksen kuolemasta ja Raamatun merkityksestä. Hieman pelottava hahmo tuo oli. Puhui möreällä äänellä ja häipyi näkösältä varsin vikkelästi.

Myös Jeesus puhui, että hedelmistään puu tunnetaan. Valinnoilla on aina seurauksensa. Oikeat kengät luovat asukokonaisuuden. Se, että juuri tämä porukka haki ja tuli valituksi tähän ripariryhmään, teki riparista juuri näin ainutkertaisen.

Rippikoulu on valinta. Tuosta valinnasta on teille nuorille jäänyt käteen hyviä hedelmiä. Omaan ämpäriinne olette keränneet maukkaita muistoja 4-1 jalkapallovoitoista, vaatteetpäälläuimisesta, "Frank, ei vaan toi toinen Frank" -sketseistä, monenlaisesta yhdessäolosta. Hyvää hedelmää ovat kasvattaneet yhdessä laulaminen, ponileikkiminen, yhdessä hiljentyminen hartauksiin, leirijumalanpalvelusten järjestäminen koko porukalla. Yhdessä opiskeltiin elämää ja Jumalaa. Tunnusteltiin sitä uskoa, johon pienenä oli kastettu. Miltä se tuntuu? Miltä usko maistuu? Miten se voisi liittyä mun elämään?

Rippikoulu on tutustumista siihen Jumalaan, joka on sinut kasteessa nimeltä kutsunut omakseen. Jumalakin on tehnyt valinnan. Hän on valinnut sinut. Hän rakastaa sinua. Kuinka paljon? Niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän. Jumala on valinnut sinut ja siksi antanut Poikansa Jeesuksen ristinpuulle. Jeesus valitsi sinut sovittaessaan kaikki syntisi.

Siksi usko Jeesukseen on vieläkin suurempi valinta kuin korkokenkien tai ruusujen väri. Usko on ennen kaikkea lahja, jonka Jumala meille antaa. Riparilla olet saattanut alkaa miettiä näitä juttuja. Jeesus on kenties alkanut kiinnostaa. Jumala synnyttää meissä uskoa puhuttelemalla meitä ja koputtelemalla sydämemme ovelle. Se on Jumalan lahjaa, mutta on meidän valintamme, mitä Jumalalle vastaamme. Vastaammeko hänen puhutteluunsa, avaammeko sydämen hänelle. Annammeko Jeesuksen tulla sinne asumaan.

Jos avaat Jeesukselle oven, seuraavat hyvät hedelmät mukana. Silloin sydämessä voi kasvaa hedelmätarha, jonka hedelmiä Pyhä Henki kasvattaa. Jeesus on valinta ja tuollakin valinnalla on seuraukset. Sinussa voi alkaa kasvaa Hengen hedelmää. Rakkautta, iloa, rauhaa, kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä, hyvyyttä, uskollisuutta, lempeyttä ja itsehillintää.

Siksi usko Jeesukseen voi olla vaarallista. Se voi aiheuttaa sen, että sinä muutut.

Mutta älä muutu ämpäripääksi. Leirillä Ämpäripäästä tehtiin laulu, jossa lauletaan, että ”jos ämpäri sun päähäsi jää, et ämpärin alta mitään nää, kun ämpäri päähän jämähtää, sustakin tulee ämpäripää.”

Ei uskon tulisi olla sokeaa haahuilua ämpäri päässä. Usko on ennemminkin katselemista ja kyselemistä ja ihmettelyä. Elämä on valintoja myös rippikoulun jälkeen. Rippikoulun hedelmät pysyvät mukana vielä pitkään. Mutta ei ripari ole vain yksi kokemus tai valinta kaikkien elämän valintojen keskellä. Se on ennemminkin pysähdyspaikka, jolta voi katsella elämäänsä ja miettiä, mitä valintoja kannattaa elämässä tehdä. Millaista hedelmää haluaisin itse kantaa? Mihin voisin elämän risteyksissä turvautua? Kenen kanssa matkaa tehdä?

Ämpäri päässä ei näe mitään. Kun teette valintoja elämässänne, älkää tehkö niitä silmät kiinni. Ottakaa ämpäri pois myös uskon silmien, sydämenne päältä. Pitäkää sydän avoimena. Elämän valintojen keskellä etsikää Jumalan tahtoa. Rakkauden kaksoiskäskyssä on 10 käskyä tiivistetty ja annettu meille elämän pelisäännöt. Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Kun annatte Jumalalle elämässänne kapteeninnauhan, hän pitää teistä huolta ja johtaa teitä oikeisiin valintoihin. Luottakaa Jumalaan. Vaikka usko horjuisi ja tuntuisi vaikealta, Jumala ei horju. Hän kestää kyllä kaikki kysymyksemme ja epäilymmekin.

Rakastakaa toisianne. Kohdelkaa toisianne niin kuin toivoisitte heidän kohtelevan teitä. Sanokaa sanoja, joita itse haluaisitte kuulla. Tehkää tekoja, jotka tekisivät teidät iloisiksi.

Ja arvostakaa itseänne. Sinä olet ihme. Suuri ihme. Sinä olet arvokas. Sinua rakastetaan. Jumala valitsi sinut. Jeesus valitsi kuoleman sinun pelastuksesi vuoksi. Sinun ei tarvitse kuin uskoa ja ottaa vastaan.

Kevään neljäs jääkiekkosaarna

2010-05-16T22:35:00.002+03:00

Tänään juhlittiin talvileirin konfirmaatiota. Jännitysmomenttejakin oli, kun yksi lammas tuli mukaan jo messun alettua. Hyvä että ehti.

Vaikea on päästä konfirmaatiofiiliksiin, kun riparista on kulunut kaksi ja puoli kuukautta eikä kevään aikana ryhmä ole osoittanut mitään suurta innostusta jälleennäkemisten suhteen. Ehtoollisen aikana pääsin. Kun nuoret lähtivät alttarilta, tuntui hyvältä. Tärkeältä.

Tässä konfirmaatiosaarna:

Saarna konfirmaatiomessussa 16.5.2010 klo 10
6. sunnuntai pääsiäisestä
Pyhän Hengen odotus

Joh. 15: 26-16: 4

Jeesus sanoi:
"Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti.
Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi. Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle. Näin he tekevät, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua. Olen puhunut tämän teille siksi, että kun se aika tulee, te muistaisitte minun sanoneen tämän teille."

Saarna

Meillä oli rippileirillä kisastudio. Se pystytettiin kahdeksi illaksi luokkatilaan, samaan, jossa opetus ja yhteiset työskentelyt muina aikoina pääsääntöisesti pidettiin. Kisastudioon me keräännyimme seuraamaan Suomen pronssi-ottelua sekä Kanada-USA -finaalia.

Jotain hauskaa on siinä, että riparin aikana kamppailtiin Vancouverin olympialaisten jääkiekon ratkaisupelit ja että nyt MM-kisojen aikaan juhlimme täällä konfirmaatiota.

Mutta rippikoululla ja jääkiekolla on muutakin yhteistä.

1) Sekä rippikoulu että jääkiekko ovat joukkuelajeja. Riparin aikana tehtiin yhdessä tosi paljon. Laulettiin nuorten veisuja, leikittiin yhdessä, syötiin porukalla viisi kertaa päivässä, pelattiin aliasta, naurettiin isosten sketseille, kauhistuttiin, kun ämpärin alta ilmestyi papin pää.

Yhdessä luettiin Raamattua ja mietittiin, miten sen sanoma voisi liittyä omaan elämään. Yhdessä työskenneltiin, piirrettiin, askarreltiin ja keskusteltiin. Valmistettiin ja pidettiin aamujumalanpalveluksia. Oltiin yhdessä hiljaa hartauksissa. Monin tavoin opeteltiin tuntemaan sitä uskoa, johon kerran pienenä oli kastettu. Tutustuttiin siihen kolmiyhteiseen Jumalaan, joka jo kasteessa oli nimeltä kutsunut omakseen.

Ja tämä kaikki tehtiin yhdessä, joukkueena, jossa kukin pelasi omaa rooliaan, omaa tärkeää paikkaansa.

Kaveri otettiin huomioon, toisen mielipidettä arvostettiin. Itseasiassa leiripäivän aikana toteutimme käytännössä useilla eri tavoin sitä Jeesuksen tärkeintä opetusta: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Rakkaus Jumalaan on uskoa Jumalaan. Toivon, että rippikoulun aikana sinun uskosi on vahvistunut. Tämän konfirmaation tarkoituksena on ennen kaikkea vahvistaa sinua ja sinussa sitä uskoa, johon sinut on kastettu.

2) Toinen asia, mikä yhdistää rippikoulua ja jääkiekkoa on puolustus. Siellä kisastudiossa me ehkä vähän arvostelimme Suomen puolustajia, mutta pronssia silti voitettiin. Puolustus on tärkeä. Ilman puolustusta pelistä ei tulisi mitään, ei myöskään voittoa.

Päivän evankeliumissa Jeesus puhuu opetuslapsilleen ennen kuolemaansa. Jeesus lupaa heille toisen puolustajan, Pyhän Hengen. Hän lupaa taivaaseenastumisensa jälkeen lähettää Pyhän Hengen meidän puolustajaksemme. Jotta meidän pelistämme tulisi jotain.

Ilman Pyhää Henkeä me emme selviäisi voittajina, emme pystyisi emmekä pysyisi siinä uskossa, johon rippikoulussa syvennyimme. Se on nimittäin juuri Pyhä Henki, meidän puolustajamme ja auttajamme, joka ratkaisee pelin meidän eduksemme. Hän synnyttää meissä uskon Jumalaan ja vahvistaa sitä meissä. Hän auttaa meitä, kun uskomme horjuu, kun tuntuu vaikealta luottaa siihen, että Jumala todella rakastaa meitä ja antaa anteeksi.

Siksi, kun tänään kolmetoista Jeesuksen opetuslasta kumartuu alttarin ääreen, me koko tällä kristittyjen joukkueena rukoilemme, että Jumala Pyhän Henkensä kautta antaisi heille uskon lahjan. Usko Jeesukseen ei vie elämästämme pois vaikeita tai kipeitä asioita. Mutta usko Jeesukseen tekee noiden asioiden kohtaamisesta helpompaa. Usko on kuin jääkiekkoilijan suojukset, jotka päällään voi ottaa elämän iskuja paremmin vastaan.

Ja usko antaa meille lopulta myös sen voiton. Se voitto on iankaikkinen elämä taivaan kodissa, jossa Taivaan Isä, joksi me Jumalan lapsiksi kastetut saamme Jumalaa kutsua, seppelöi meidät voitonseppeleellä, laittaa mitalin kaulaamme ja sanoo: ”Tervetuloa kotiin, lapseni!”

Opetuslapsia tässä kirkossa on tietysti enemmän kuin kolmetoista. Kaikille kastetuille on Pyhä Henki antanut Jumalan lapsen nimen ja oikeuden. Kaikki te olette tervetulleita alttarin ääreen, pyhälle ehtoolliselle. Ehtoollisleivässä ja -viinissä Jeesus ruokkii uskoamme. Me voimme heikollakin uskolla turvautua siihen, että Kristuksen ruumis ja veri on annettu juuri meidän puolestamme. Hän itse vahvistaa meitä.

Meillä on tehtävä

2010-05-13T12:26:00.002+03:00

Saarna helatorstain messussa 13.5.2010 klo 10
Jyväskylän Kaupunginkirkko

Korotettu Herra
Päivän evankeliumi Mark. 16:14-20

Saarna

Millaisista tehtävistä pidät? Millaisia tehtäviä sinun on vaikea ottaa vastaan?

Jeesuksella oli tehtävä. Tänään helatorstaina me juhlimme sitä, että Jeesus on korotettu taivaan kirkkauteen, valtaistuimelle, Isän Jumalan oikealle puolelle.

Mutta ennen taivaaseenastumistaan Jeesuksella oli kuitenkin tehtävä. Tuosta tehtävästä kertoo kauniisti niin kutsuttu Kristus-hymni Filippiläiskirjeen luvussa 2:

”Olkoon teilläkin sellainen mieli,
joka Kristuksella Jeesuksella oli.
Hänellä oli Jumalan muoto,
mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan
olla Jumalan vertainen
vaan luopui omastaan.
Hän otti orjan muodon
ja tuli ihmisten kaltaiseksi.
Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa,
hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti,
ristinkuolemaan asti.” (Fil. 2:6-8)

Jeesuksen tehtävänä oli elää ihmisen elämä. Siksi hän tuntee elämämme vaikeudet ja sen kipeät asiat. Siksi hän ymmärtää ja voi antaa apunsa ja lohdutuksensa.

Jeesuksen tehtävänä oli kuolla ihmisen kuolema. Kaikkien maailman ihmisten puolesta. Siksi, että saisimme syntimme anteeksi. Siksi, että saisimme iankaikkisen elämän taivaan kirkkaudessa.

Jeesus, jolla oli Jumalan muoto, joka oli Jumalan vertainen, alensi itsensä, tarttui tehtävään pelastaakseen Jumalan rakastaman ihmiskunnan kadotustuomiolta. Ja ”sen tähden”, kuten Filippiläiskirje jatkuu,

”Jumala on korottanut hänet yli kaiken
ja antanut hänelle nimen,
kaikkia muita nimiä korkeamman.
Jeesuksen nimeä kunnioittaen
on kaikkien polvistuttava,
kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla,
ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: 'Jeesus Kristus on Herra.'”

Jeesuksella oli tehtävä. Myös meillä on tehtävä. Jeesus Kristus, korotettu Herra, tehtävän saanut ja tehtävässään loppuun asti kuuliaisena pysynyt Herra, on antanut meillekin tehtävän. Kun Jeesus nousi taivaisiin, opetuslapsille ei jäänyt aikaa kysellä, mitähän me sitten tekisimme. He saivat tehtävän. He saivat ja me saimme tekemistä siksi aikaa, kunnes Jeesus tulisi kerran takaisin.

Jeesus sanoi: ”Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille.”

Jeesuksen antama tehtävä on lähetystehtävä. Meidän olisi kenties helpompi ymmärtää se, jos olisimme englanninkielisiä. Englannin kielessä sana mission tarkoittaa nimittäin sekä tehtävää että lähetystä.

Evankeliumin kertominen kaikille ihmisille on tehtävämme numero yksi. Evankeliumin siitä, että Jeesus on muuttanut maailmanhistorian. Meidän tehtävämme on kertoa, että Jeesus on tehnyt tehtävänsä.

Mutta onko tuo tehtävä liikaa meille tämän päivän ihmisille jotka emme välttämättä kovin herkästi ala ottamaan vastaan ulkopuolelta tulevia käskyjä tai tehtäväksiantoja. Me olemme niin yksilöitä, että meille sopii se, mikä toimii meille parhaiten ja edesauttaa omaa senhetkistä tilannettamme. Kuinka voisimme lähteä julistamaan Jeesuksesta maailmalle, kun joutuisimme sen tähden luopumaan niin paljosta omassa elämässämme. Kyllähän kirkolla on lähetystyöntekijöitä. Antaa heidän hoitaa tämä tehtävä.

Kirkko kyllä lähettää erikseen lähettejä kaikkeen maailmaan. Mutta lähetystyö on tehtävä, joka kuuluu jokaiselle kristityksi kastetulle. Se on tehtävä, jonka on Ylösnoussut Jeesus Kristus meille kasteessa antanut. Kaste on suuri lahja, jonka Jumala armossaan antaa. Jumalan armo on meille ihmisille vaikea käsittää ehkä sen tähden, että meidän on vaikea hyväksyä sitä, että armon eteen ei tarvitse tehdä mitään. Mutta kasteen lahjaan liittyy se, että kaste on myös tehtävä. Se juuri kutsuu meitä kertomaan Jumalan armosta myös toisille. Emme saa pitää armon sanomaa omana yksinoikeutenamme. Ja vaikka meille on vaikeaa ottaa tehtäväksiantoja muilta, Jeesuksen antama tehtävä on ehkä jotenkin erilainen. Kun me saamme osaksemme Jumalan rakkautta, joka hyväksyy, joka antaa anteeksi, joka parantaa ja joka tekee ehjäksi, me saamme myös palon ja hehkun kertoa tuosta rakkaudesta muille. Kasteen lahja edeltää tehtävää. Jumala rakastaa meitä tekemisistämme riippumatta. Jeesus kutsuu ensin yhteyteensä ja antaa tehtävän vasta sitten.

Siksi myös rippikoulu on lähetystehtävä. Rippikoulussa opitaan tuntemaan sitä rakastavaan Jumalaa, joka on kasteessa kutsunut nimeltä omakseen. Tuo lähetystehtävä kuuluu paitsi seurakunnalle, myös rippikoululaisten vanhemmille ja kummeille. He ovat kastehetkellä ilmaisseet tahtovansa kasvattaa lapsensa ja kummilapsensa kristilliseen uskoon.

Kutsuttuna tuon tehtävän kanssa on paljon helpompi olla kuin määrättynä, pakotettuna. Silti meille suomalaisille pidättyväisille ja oman ja toisten reviiriemme rajoja tarkasti kunnioittaville Jeesuksesta ja omasta uskosta puhuminen on haaste. Emme halua loukata toista ajatuksillamme tai tulla loukatuiksi sen perusteella, mitä sanomme. Mutta olkoon se sitten haaste. Jeesus antoi tehtäväksi julistaa ilosanomaa hänestä. Meitä haastetaan siihen. Me voimme julistaa monin eri tavoin. Monin eri lahjoin. Toinen voi piirtää, toinen voi soittaa. Toinen voi auttaa naapuria, toinen voi kertoa kaverille, että usko Jeesukseen saa elämässä paljon hyvää aikaan. Evankeliumin julistamista voi olla vaikka ristin kantaminen kaulassa. Evankeliumin julistamista on se, että osoitamme toisillemme rakkautta, koska Jumala on rakastanut meitä.

Omia tapojamme kertoa tästä rakkaudesta me saamme rukoilla ja etsiä. Silloin, kun tuntuu vaikealta olla tämän Jeesuksen antaman tehtävän toteuttaja, saamme luottaa Jeesuksen lupaukseen. Hän on luvannut olla omiensa kanssa kaikkina päivinä, tapahtuipa elämässä mitä tahansa. Vaikka Jeesus on korotettu taivaan valtaistuimelle, opetuslapset eivät ole tehtävässään yksin. Me emme hapuile täällä orpoina.

"Opetuslapset lähtivät matkaan ja saarnasivat kaikkialla. Herra toimi heidän kanssaan." sanotaan päivän evankeliumissa.

Vaikka emme voikaan kohdata Jeesusta aistiemme avulla, on hän lupaustensa mukaan kanssamme. Me kohtaamme Herran sanassa ja sakramenteissa, joissa hän on Pyhän Henkensä kautta läsnä opetuslastensa ja seurakuntansa keskellä. Hän puhuttelee meitä ja vahvistaa meitä tehtävässä, jonka on meille antanut.

Rohkaisen sinua tänään olemaan Kristukselle kuuliainen. Olemaan rohkea pitämään evankeliumin sanomaa näkyvillä ja kuuluvilla. Silloin Kristus itse toimii sinun kanssasi. Sinä olet hänelle tärkeä ja arvokas. Sinun tavalliset kätesi ja jalkasi ja tavallinen kielesi riittävät tähän tehtävään. Jeesus kysyy ennen kaikkea tahtoa ja herkkyyttä ryhtyä tehtäväänsä. Hän itse hoitaa kyllä loput.

vapun pisara

2010-05-01T11:33:00.002+03:00

Pisara TV1 1.5.2010 klo 11.05, uusinta 3.5. klo 13.40

Kasteen helmi – Sinun armosi helmeilee minussa

Yön jälkeen maa kimaltaa. Aamukaste kulkee pihan poikki kuin morsian, pestyssä puhtaassa juhla-asussaan. Laahuksesta putoaa helmiä. Ne säihkyvät kastepisaroina valonsäteiden hellässä, turvallisessa syleilyssä. Valo riisuu pimeän verhoja ja pukee jälleen uuteen aamuun. Uuteen asuun, uuteen alkuun, uuteen toivoon.

Tuohon aamuun minäkin kaipaan. Pimeydessäni etsin uutta toivoa. Yön sydämessä minä kosketan otsaani, rintaani, olkapäitäni. Ja minä muistan: Sinä, Jumalani, sinä piirsit minuun lupauksesi ristinmerkissä. Sinä lupaat, ettei pimeydellä ole minuun valtaa. Vaikka päiväni olisivat yötä ja hämärän viitta olisi taakkana harteillani, sinä olet luvannut olla kanssani. Minä olen sinun. Sinä et koskaan hylkää minua. Siinä on toivoni, ei uusi, mutta vanha ja turvallinen.

Sinä lupasit minulle jo silloin ja annoit uuden aamun kasteen kulkea ylitseni. Tuolla kasteella sinä pesit minut puhtaaksi ja puit minut omaksesi. Ja siksi vieläkin sinun armosi ja rakkautesi ja kaikki kasteen lupaukset ovat asunani ja ympäröivät minua. Sinun armosi aivan helmeilee minussa. Joka aamu se pukee minut uudelleen ja joka yö saan sen suojissa levätä. Kasteen armoon minä saan kaatua, kun uskoni horjuu. Se pysyy, vaikka omat lupaukseni eivät aina kestäisikään.

Siksi hiljaa ja varovasti kosketan uudelleen otsaani ja rintaani ja olkapäitäni. Ja luotan sinun anteeksiantamukseesi, joka helmeilee ristinmerkkinä minun otsassani, minun rinnassani. Siinä se kimaltaa ja siinä se auttaa luottamaan sinun rakkauteesi. Että sinun rakkaudessasi saan nousta ja kaatua. Että rakkautesi on kaikkea pahaa väkevämpi. Kaiken pimeyden voittanut. Kaiken minun edestäni tehnyt. Minä olen sinun. Sinä et koskaan hylkää minua. Vaan sinä viet minut uuteen aamuun. Uuteen elämään, jossa maa kimaltaa ja kaikki pimeä on kadonnut.

Pisara löytyy kuvan ja äänen kanssa Areenasta viikon ajan: http://areena.yle.fi/haku//uusimmat/hakusana/pisara/media/video.

Tuskaa ja iloa - saarna 25.4.2010

2010-04-25T19:50:00.003+03:00

Islannin tulivuori sekoitti messuvuoroja siten, että hyppäsin avustajasta liturgiksi. Saarnaan syventyminen jäi tavallista lyhyemmäksi. Hyvä mieli siitä kuitenkin jäi itselle ja kirkon eteisessä sain myös kiitollista palautetta. Aina tulisi muistaa ohjata kiitos sille, jolle kiitos kuuluu, sille, joka antaa sanat.

Messun jälkeen minulla oli kaksi kastetta, joista molemmista jäi iloinen ja levollinen fiilis. Ensimmäinen vauva huusi alussa viisi minuuttia, kunnes simahti. Toinen vauva oli koko toimituksen tyynesti, isoveli villitsi tunnelmaa senkin edestä. Tällaisen sunnuntain iltana mieli on kevyt ja kiitosta kupliva. Alla päivän puheista ensimmäinen.

***

Saarna Kaupunginkirkossa 25.4.2010 klo 10
3. sunnuntai pääsiäisestä
Jumalan kansan koti-ikävä

Päivän tekstit:
Jes. 40: 26-31
Hepr. 13: 12-16
Joh. 16: 16-23

Saarna

Kun esikoisemme syntyi, odotusta kesti koko päivän ajan. Aamukymmenen jälkeen lähdettiin osastolle, iltakymmeneltä putkahti poika maailmaan. Isänä lievensin synnyttämisen tuskaa tekemällä tarkkoja merkintöjä muistikirjaan: Taksi soitetaan klo 10.40. Osastolle saavutaan 11.10. Äiti ottaa epiduraalin 17.15. Ponnistaminen alkaa klo 20.55. Suloinen poika syntyy 22.04.

Muistiinpanot toimivat minulle kipulääkkeinä, kun en odottelulta osannut mitään muuta kuin turhautua. Äiti sai oikeaan kipuunsa kuitenkin puudutuksen, epiduraalipiikin, kaksikin. Mutta tottahan se on: ”kun lapsi on syntynyt, äiti” – tai isä – ”ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan.”

Jeesus vertaa opetuslasten tuskaa synnyttävän naisen tuskaan. Täytyy toki muistaa, että Jeesuksen aikana ei synnyttäville ollut tarjolla epiduraaleja tai kummemmin muitakaan puudutuksia. Mutta mikä on tuo opetuslasten tuska, mikä on heidän murheensa, mikä on tuo heidän itkunsa ja valituksensa aika?

Meillä on ainakin kaksi vaihtoehtoa tuolle tuskan ajalle. Ensiksikin, se voi olla aika Jeesuksen kuoleman ja Jeesuksen ylösnousemuksen välillä. Inhimillisin silmin katsottuna Jeesuksen ristinkuolema näyttää lopulta, lopulliselta, kaiken toivon päättymiseltä. Ristille on päivän evankeliumissa vain vähän aikaa. Pian Johanneksen evankeliumissa tulemme Jeesuksen jäähyväisrukoukseen ja Jeesuksen vangitsemiseen. Päivän evankeliumin sanat kuuluvat siis Jeesuksen viimeisten sanojen joukkoon, viimeisiin opetuksiin, joita hän opetuslapsilleen ennen kuolemaansa antoi.

Opetuslapsille Jeesuksen kuolema oli kauhea paikka. Mutta maailmalle ja Saatanalle se oli riemullinen erävoitto. Jumalan Poika saatiin ristille, pelistä pois. Mutta vain vähän aikaa. Vähän aikaa, ja tilanne muuttuu. ”Vähän aikaa, ja te näette minut jälleen.” lupaa Jeesus. Kolme päivää. Vajaat kolme päivää sai Saatana juhlia, kunnes pelin ratkaiseva maali syntyi. Hauta oli tyhjä. Jeesus nousi kuolleista. Opetuslapset saivat kohdata ylösnousseen Herransa. Tuska muuttui iloksi. Pääsiäisen juhla alkoi.

Jeesuksen ylösnousemus muuttaa tuskan iloksi. Eikä vain opetuslasten elämässä, vaan myös meidän elämässämme.

Tuska on elon tiellämme tuttu asia. Moni meistä tietää, mitä on fyysinen tuska, olipa se synnytystuskia, sairauden vaivoja tai leikkausen aiheuttamia kipuja. Myöskään henkinen kipu ei ole vierasta. Me kärsimme täällä yksinäisyydestä, loukatuksi tulemisesta, läheisen menettämisen surusta, masennuksesta, liiallisista taakoista. Monenlaiset kivut tekevät elämästä raskasta. Ne sumentavat toivon ja vievät elämältä mielekkyyden ja tarkoituksen. Kun me joudumme kohtaamaan elämämme kipuja, helposti lähdemme etsimään niihin lievitystä. Millä vähentäisin tuskaani? Ja kun kipu on kova, silloin kipulääkkeinä toimivat kenties sellaiset asiat, jotka antavat kyllä lohdutusta, mutta vain vähän aikaa, ne antavat apua, mutta vain näennäisesti.

Siksi tämän päivän ilosanoma on siinä, että Jumalan sana lupaa meille kipuileville: Jeesuksen ylösnousemus muuttaa tuskan iloksi.

Myös meidän tuskamme. Sillä tuohon opetuslasten tuskaan mahtuvat myös kaikki meidän itkumme ja valituksemme aiheet. Kaikki ne me voimme viedä Jeesuksen ristille. Yhdessä opetuslasten kanssa me saamme itkeä Jeesuksen ristin juurella. Ja yhdessä opetuslasten kanssa saamme iloita siitä, että Jeesus nousi kuolleista ja voitti kuoleman ja kaiken pahan vallan.

Siksi toinen vaihtoehto opetuslasten tuskalle päivän evankeliumissa voi olla se tuska, jota me tunnemme tässä maailmassa. Tässä maailmassa me vielä joudumme kärsimään vaivoista ja pahan seurauksista. Mutta ”me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee.” niin kuin päivän toisessa lukukappaleessa sanottiin. Me odotamme sitä elämää, jonka perillisiksi Vapahtaja on meidät kasteessa kutsunut. Tämän maailman tuskissa me suuntaamme katseemme iankaikkiseen elämään taivaassa, jonne Jeesus on mennyt valmistamaan omilleen sijaa. Taivaan kotiin me ikävöimme. Se on todellisuus, jossa ei ole enää kipua, tuskaa, kyyneleitä tai kuolemaa. Ja iankaikkisuuden näkökulmasta tuohon todellisuuteen on vain vähän aikaa. Siksi me iloitsemme jo nyt, vaikka vielä itkemmekin. Siksi me juhlimme ylösnousemusta, vaikka valitamme kipujamme. Jeesus muuttaa meidän kipumme. Hän muuttaa ne iloksi. Jeesus on paras kipulääkkeemme, hän vie tuskan pois tehokkaammin kuin mikään paikallispuudutus. Hän antaa kokonaisvaltaisen ilon.

Mutta me voi voimme lievittää kipujamme myös muistiinpanojen avulla. Mutta sellaisten muistiinpanojen, jotka on kirjoitettu meitä varten, jotta me muistaisimme. Nuo muistiinpanot me löydämme Raamatusta. Ne on talletettu meitä varten, jotta uskoisimme ja muistaisimme, että Jeesus todella elää. Raamattua lukemalla meidän taivaskaipuumme saa vastauksia. Meidän kipumme ovat kevyemmät kantaa, koska nuo muistiinpanot ohjaavat meitä Jeesuksen luo. Jumala itse on kanssamme matkallamme kohti taivasta.

Johanneksen evankeliumissa kerrotaan, että Jeesus lupasi meille toisen Puolustajan siksi ajaksi, kunnes hän tulisi itse noutamaan meitä luokseen taivaan kotiin. Jeesus lupasi Pyhän Hengen rohkaisemaan meitä, vahvistamaan uskoamme, opastamaan elämäämme, auttamaaan meitä luottamaan Raamatun lupauksiin. Jumalan Pyhä Henki lääkitsee meitä Raamatun sanalla ja ehtoollisen lahjalla. Hän vahvistaa meitä aina siihen päivään, josta Jeesus sanoo: ”Minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.”

Tuon ilon synnyttää sydämeemme Jeesuksen ylösnousemus. Siksi seurakunta jo iloitsee tuossa ilossa. Jeesus on noussut kuolleista, voittanut kuoleman vallan ja valmistanut omilleen tien taivaan kotiin. Sitä me juhlimme jo tänään, sitä me juhlimme joka päivä.

Kädet ylös ja tuuleta - Jeesus on ylösnoussut

2010-04-11T19:06:00.002+03:00

Saarna 11.4.2010
Kaupunginkirkossa klo 10
Lohikosken kirkossa klo 12
1. su pääsiäisestä: Ylösnousseen todistajia

Jes. 43: 10-12
1. Joh. 5: 4-12
Joh. 20: 19-31

Saarna

Jotta me uskoisimme Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika. Jotta meillä, kun uskomme, olisi elämä hänen nimensä tähden.

Siksi evankeliumit on kirjoitettu. Siksi Raamatun sana todistaa meille Jeesuksesta. Siksi on sen lehdille tallennettu Jeesuksen tekoja ja sanoja. Siksi meille on tallennettu opetuslasten todistuksia Jeesuksesta. Jotta me uskoisimme.

Mutta kuinka tuttu on tuo kuomamme Tuomas, tuo epäilijä meissä. En usko. En usko, ellen itse näe.

Ja kuinka voisimme enää edes nähdä. Ei kukaan meistä ole ollut todistamassa Jeesuksen ylösnousemusta, tapahtumaa, kun Jeesus nousi kuolleista. Eivätkö opetuslapsetkaan sitä nähneet. Mutta he kuitenkin saivat kohdata Jeesuksen ylösnousseena ennen kuin hän nousi ylös taivaisiin. Meille Jeesus ei ole ilmestynyt samalla tavoin niin kuin opetuslapsilleen. Meidän tilanteemme on vielä huonompi kuin Tuomaksen, joka lopulta kuitenkin sai nähdä, jotta uskoisi. Ehkä siksi Jeesus sanookin, että autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe. Siksi, ettemme me samalla tavoin voikaan nähdä.

Mutta kuinka sitten voimme uskoa, ellemme näe? Arkinen esimerkki arkisesta tilanteesta. Olin jääkiekko-ottelussa. Ottelussa syntyi useita maaleja. Istumapaikkani oli kiekkokaukalon toisessa päädyssä. Siitä näki hyvin siinä päädyssä olevalle maalille, mutta toiseen päätyyn oli vaikeampi nähdä. Kun siellä syntyi maali, en nähnyt kiekon menevän maaliin, en nähnyt kenen lavasta se sinne painui, enkä sitä kuinka lähellä torjumista maalivahti oli. En nähnyt sitä hetkeä, sitä maalin syntymisen tapahtumaa. Mutta en silti kieltänyt, kun maali merkittiin valotaululle. Luotin siihen, että maali oli syntynyt. Näin kun pelaajien kädet nousivat ilmaan, näin kuinka he tuulettivat maalia. Näin kun tuomari osoitti kädellään maalia maalin merkiksi. Uskoin siis sen perusteella, mitä maalin syntymisestä seurasi,mitä se sai aikaan, vaikka en itse maalin syntymistä nähnytkään.

Onko meidän uskossamme Kristukseen kyse jostain samankaltaisesta? Vaikka emme nähneetkään, kuinka Kristus nousi kuolleista, emmekä nähneet hänen ilmestymistään keskellemme niin kuin opetuslapset näkivät, vaikka emme ole saaneet koskea hänen naulanjälkiään, me silti uskomme, että hän on ylösnoussut. Me uskomme, koska me olemme saaneet kuulla seurauksista. Me uskomme ylösnousemuksen vaikutusten perusteella. Me uskomme, että Jeesus on noussut kuolleista sen perusteella, mitä hänen ilmestymisensä opetuslapsille on saanut aikaan. Jeesuksen kohtaaminen nostatti ikään kuin opetuslasten kädet ilmaan. Ilosta. Voitonriemusta. Kuolema on voitettu maalein sata nolla.

Nuo ilmaan nostetut kädet, tuon tuuletuksen me voimme nähdä. Sen reaktion ja muutoksen, minkä Jeesuksen ylösnousemus opetuslapsissa synnytti. Pettyneet läja pelokkaat opetuslapset saivat ihmeellisen rohkeuden lähteä julistamaan ylösnoussutta Kristusta. Tuosta rohkeudesta ilosanoma lähti leviämään. Tuosta rohkeudesta sanoma Kristuksesta on tullut aina tänne Jyväskyläänkin asti.

Kristillinen kirkko syntyi ylösnousemususkosta. Ja sellaisena kirkon tulee myös pysyä. Kristuksen ylösnousemusta julistavana kirkkona. Jotta kädet yhä uudelleen nousevat ilmaan, ei tappion merkiksi, vaan voiton ja ilon merkiksi. Että elämä voittaa kuoleman. Että Jumalan rakkaus voittaa kaiken pahan tässä maailmassa.

Jotta me voimme todistaa rohkeina ja rohkeasti, tarvitsemme me keskeneräiset uskollemme vahvistusta. Ehkä siksi, että meidän epäilevien tuomaiden on uskoaksemme saatava nähdä, on Jeesus asettanut kirkolleen kaksi toimitusta, joihin liittyvät näkeminen ja usko. Ne ovat kirkkomme sakramentit, kaste ja ehtoollinen. Niissä molemmissa on meillä silmiemme edessä jotain nähtävää, jotain mihin voimme katseellamme tarttua, jotain mihin voimme käsillämmekin koskea.

Kasteessa voimme nähdä veden, ehtoollisessa voimme nähdä leivän ja viinin. Usko näkee jotain enemmän. Usko luottaa, että kasteessa ihminen pestään puhtaaksi kaikesta synnistä. Mutta se, mikä pesee, ei ole se kastemaljan tavallinen vesi. Se, mikä pesee, on Jumalan armo.

Usko luottaa, että ehtoollisleipä ja -viini ovat Kristuksen ruumis ja veri. Elämän leipä. Kuolemattomuuden lähde. Hengellinen ravinto, jossa saamme syntien anteeksiannon.

Meidän ymmärryksemme kasteen ja ehtoollisen salaisuuksien äärellä ei riitä. Jumala lahjoittaa meille uskon, jolla voimme ottaa nuo käsittämättömät salaisuudet vastaan. Tuon uskon me saamme lahjaksi kasteessa. Tuon uskon synnyttää Pyhä Henki.

Päivän evankeliumissa Jeesus puhaltaa opetuslapsiaan kohti ja sanoo: "Ottakaa Pyhä Henki!" Kasteessa Jumalan Pyhä Henki aloittaa meissä työnsä, synnyttää meissä uskon. Tuota uskon lahjaa Pyhä Henki vahvistaa meissä, kun otamme vastaan Kristuksen ruumiin ja veren ehtoollisessa.

Näin todistajia on näin kolme: Henki, vesi ja veri, niin kuin päivän Uuden testamentin lukukappaleesta kuulimme. Henki, vesi ja veri. Pyhä Henki. Kastevesi. Kristuksen veri.

Pyhä Henki myös auttaa meitä luottamaan Raamatun kirjoituksiin, todistukseen, joka sekin on silmiemme edessä kirjoitettuna, mutta josta ymmärryksemme ei aina saa otetta. Äsken me kuulimme Jesajan kirjan lupauksen: ”Minä, minä yksin olen Herra, ei ole muuta pelastajaa kuin minä. Minä olen puhunut, minä olen pelastanut, olen ilmaissut teille tahtoni, minä itse, ei kukaan muu. Te olette minun todistajani, sanoo Herra.” Pyhä Henki auttaa meitä luottamaan Jumalan sanaan. Luottamaan, että Jumala todella puhuu meille Raamatun välityksellä. Ja Pyhä Henki auttaa meitä uskomaan Jeesukseen Kristukseen juuri sanan ja sakramenttien kautta.

Henki, vesi ja veri kaikki kolme, todistavat Kristuksesta, kun viivymme Raamatun todistuksen äärellä. Ne todistavat siitä, että Jeesus on Kristus, hän on Jumalan Poika, hän on Vapahtaja.

Vesi. Jeesuksen oma kaste hänen toimintansa alussa todistaa hänen erityisestä tehtävästään. Meille kerrotaan Markuksen evankeliumissa, että Johannes kastoi Jeesuksen Jordanissa, ja että ”vedestä noustessaan Jeesus näki, kuinka taivaat avautuivat ja Henki laskeutui häneen kyyhkysen tavoin. Ja taivaista kuului ääni: 'Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.'”

Veri. Jeesuksen ristille vuodattama veri on todistuksena meille. Kun Jeesuksen ristiä vastapäätä seisova sadanpäällikkö näki Jeesuksen kuolevan, hänkin lausui todistuksen: ”Tämä mies oli todella Jumalan Poika.” Tämä mies antoi itsensä uhriksi meidän edestämme. Hänen kuolemansa tähden me saamme synnit anteeksi ja iankaikkisen elämän.

Henki. Pyhä Henki vahvistaa meissä uskoa siihen, että saamme syntimme anteeksi, mutta myös siihen, että Jeesus on noussut kuolleista. Ylösnousemus on meille täysin käsittämätön, järjellä selittämätön asia. Ymmärryksemme kanssa yksinämme me olemme tuomaita, uskoa vailla. Mutta ylösnoussut Kristus sanoo opetuslapsilleen: "Ottakaa Pyhä Henki!" Ja jo ennen kuolemaansa Jeesus lupaa: "Te saatte puolustajan: minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta."

Kuinka muuten me voisimmekaan uskoa, ellei Pyhä Henki auttaisi meitä uskomaan, että Jeesus todella on noussut kuolleista. Kuinka muuten voisimme todistaa, ellemme saisi vahvistusta. Ellei Pyhä Henki puolustaisi meitä ja todistaisi meille Kristuksesta.

Meidät on omassa kasteessamme kastettu Jeesuksen ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen. "Te olette minun todistajiani, sanoo Herra." Kristukseen kastettuina me olemme ylösnousseen Jeesuksen Kristuksen todistajia. Jeesus sanoo meillekin: "Niin kuin Isä on lähettänyt minut, lähetän minäkin teidät." Todistakaamme hänestä rohkeasti. Todistakaamme iloisesti. Todistakaamme koko elämällämme. Aina ja kaikkialla.

Me voimme todistaa kertomalla, mitä vaikutuksia uskolla on meihin ollut. Voimme kertoa, että Jeesuksen tunteminen todella antaa rauhan. Kun uskomme ylösnousemuksen todellisuuteen ja laitamme toivomme iankaikkiseen elämään taivaan kodissa, meidän sydämemme soi kiitosta, kasvomme loistavat kuin kevätauringon kirkkaus, ja koko elämämme, meidän sanamme ja tekomme, joita sanomme ja teemme lähimmäisillemme, ne alkavat julistaa, että Jeesus todella on ylösnoussut. Kuoleman valta on voitettu. Ilo voi puhjeta ja kädet nostaa kattoon.

Pääsiäisylistys

2010-04-04T01:25:00.002+03:00

Riemuitkaa, te enkelten kuorot,
riemuitkaa, taivaan joukot,
ylistäkää Voittajaa, ylhäistä kuningasta!
Ylistä, koko luomakunta.
Suuren kuninkaan valo loistaa ympärilläsi.
Katso, pimeys on väistynyt kaikkialta.
Iloitse myös sinä, Kristuksen seurakunta.
Soikoon keskelläsi ylistyslaulu kuninkaallesi.

On tullut pyhä pääsiäisjuhla,
on tullut se yö, jona Israelin lapset vapautettiin Egyptistä
ja johdatettiin läpi Punaisenmeren kuivaa maata pitkin.
Tämä on se yö, jona Jumalan kirkkaus karkottaa synnin pimeyden.
Tämä on se yö, jona Jumala vapauttaa
Kristukseen uskovat maailman orjuudesta,
tempaa heidät synnin syövereistä ja vie heidät armon valtakuntaan.
Tämä on se yö, jona Kristus mursi kuoleman kahleet
ja nousi syvyyksistä voittajana.
Turhaan olisimme syntyneet,
ellei Lunastaja olisi pelastanut meitä.

Isä, käsittämätön on rakkautesi:
lunastaaksesi orjat annoit Poikasi kuolemaan.
Synnin kirous vaihtui siunaukseksi,
koska Kristuksen kuolema teki sen tyhjäksi.
Oi autuas yö, jona Kristus nousi kuolleista.
Tämä on se yö, jona rangaistuksemme on poistettu,
syyllisyytemme sovitettu,
syntisille annettu viattomuus
ja sureville ilo.

Kaikkivaltias Isä,
ota vastaan ylistysuhrimme.
Tänä siunattuna yönä sinä sovitit maailman itsesi kanssa.
Loistakoon valosi pimeyteemme
niin kuin tämä pääsiäiskynttilä.
Valaiskoon meitä pääsiäisen kirkkaus,
ylösnoussut Herramme Jeesus Kristus,
joka elää ja hallitsee iankaikkisesta iankaikkiseen.

Aamen.

toisen päivän iltana

2010-04-03T16:10:00.000+03:00

pitkin pimeitä polkuja kulkea saan
enkä matkani määrää mä tiedä
mua varjojen vallat käy valloittamaan
minut mennessään tahtovat viedä

kuka lohduttais murheista mieltä
lohduttais sanoen:
miksi etsit sä elämää sieltä
joukosta kuolleitten

tuskin valaisee aamulla aurinkokaan
tuskin puhaltaa lempeät tuulet
minun toivoni kuollut on, lohduttamaan
eivät pysty nuo vaienneet huulet

kuka lohduttais murheista mieltä
lohduttais sanoen:
miksi etsit sä elämää sieltä
joukosta kuolleitten

kuka näyttäsi haudan, joka tyhjänä ois
kuka kertois, hän kuoleman voittaa
kuka kuivaisi kyyneleet, pyyhkisi pois
kaikki murheeni, aamu kun koittaa

kuka lohduttais murheista mieltä
lohduttais sanoen:
miksi etsit sä elämää sieltä
joukosta kuolleitten

- j. löytty -

Ehtoollinen yhdistää - kiirastorstain saarna

2010-04-01T23:53:00.002+03:00

Kiirastorstain saarna Lohikosken kirkossa 1.4.2010 klo 19

Jes.25:6-10
Ap.t.2:42-47
Luuk. 22:14-22

Saarna

Siellä he olivat. Pöydän ääressä. Käymässä yhteiselle aterialle. Koko kirjava joukko. Siellä olivat ukkosenjylinän pojat, veljekset Jaakob ja Johannes. Siellä oli kiivailijaksi kutsuttu Simon. Siellä olivat Filippus, Bartolomeus ja Matteus. Siellä oli Tuomas, se joka epäilisi. Siellä oli kaksi Juudasta, Jaakobin poika ja Iskariot, se joka oli jo ottanut harteilleen kavaltajan raskaan viitan. Siellä oli Jaakob Alfeuksen poika. Ja siellä olivat kalastajaveljekset Andreas ja Simon, se kallio, uskostaan varma Pietari. Ja Jeesus. Jeesus oli siellä myös.

Tilanne ei ollut uusi tai tavaton. Monia kertoja he olivat aterioineet yhdessä tuona aikana, jonka he olivat kulkeneet yhdessä. Mutta silti jotain erityistä tuossa kerrassa oli. Se ei johtunut vain siitä, että käsillä oli juhla tai että pöytään oli valmistettu pääsiäisateria. Ei. Tällä kerralla Jeesuksen äänessä ja sanoissa oli jotain erityistä. Tällä kerralla Jeesus ei vain siunannut ateriaa, vaan hän sanoi lauseita, jotka saivat opetuslapsijoukon hämilleen. Hän otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne.” --- Aterian jälkeen hän samalla tavoin otti maljan ja sanoi: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne.”

Opetuslapset kuuntelivat ihmeissään. He tuskin ymmärsivät mitään siitä, mitä Jeesus tarkoitti. Miksi Jeesus antaa ruumiinsa? Miksi hänen verensä vuodatettaisiin? Miksi Jeesus taas kerran puhui kuolemastaan?

Ei kulunut vuorokauttakaan. Jeesus otettiin kiinni, hänet tuomittiin, hänet vietiin teloituspaikalle. Aterialla ymmälleen joutuneet oppilaat joutuivat nyt kauhun valtaan. Etäämpää he seurasivat, kuinka heidän Mestarinsa ruumis naulittiin ristille. ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne.”

Pettymys. Murhe. Epätoivo. Lamaannuttavat tunnevyöryt mursivat opetuslapsijoukon. Ymmärtämättömyys puristi otteellaan heidän sydäntään. He eivät voineet käsittää, kuinka tässä saatoi käydä näin.

Kuluu jonkin aikaa. Silmiemme eteen avautuu täysin toisenlainen kuva. Siellä he ovat. Pöydän ääressä. Siellä ovat opetuslapset, mutta heidän joukkoonsa on liittynyt myös monia muita. Siellä murretaan yhdessä leipää. Siellä rukoillaan ja ylistetään Jumalaa. Siellä muistellaan Jeesuksen kuolemaa. Ei kauhuissaan. Vaan riemullisin ja vilpittömin mielin. Jotain ihmeellistä on tapahtunut.

”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne.”

Onko opetuslasten ymmärrys kasvanut? Ovatko heidän silmänsä auenneet? Varmastikin. He ovat kohdanneet verensä vuodattaneen Kristuksen ylösnousseena ja kuoleman voittaneena. Hän on vierittänyt murheen ja luopumisen tuskan syrjään. Tilalle hän on tuonut ilon ja rauhan, joka on mullistanut heidän elämänsä. Hän on avannut heidän sydämensä ymmärtämään, että Kristuksen tuli kärsiä kuolema. Heidän puolestaan. Meidän puolestamme.

Tässä me olemme. Valmistautumassa yhteiselle aterialle. Tässä, Lohikosken kirkossa. Tänä torstai-iltana. Me, koko kirjava joukko. Joukko niin monin tavoin erilaisia opetuslapsia. Toiset uskossa lujempia, toiset epäilevämpiä, toiset keskellä uskon kamppailua.

Ihmisinä ja kristittyinä meidän on helppo vertailla toisiamme ja etsiä asioita, jotka meitä erottavat. Tänä iltana meitä kutsutaan rauhaan ja sovintoon. Olemme astumassa yhteiselle aterialle. Ehtoollispöytään. Pöytään, jonka lahja yhdistää meidät.

Vaikka olemme Jeesuksen oppilaina erilaisia, yhtä kovasti meistä jokainen tarvitsee armoa. Inhimillisyys erottaa meitä toisistamme, Jeesus yhdistää. Synti vie meitä toisistamme kauemmas, ehtoollinen tuo meidät yhteen, saman pöydän ääreen. Ehtoollisen lahja hoitaa ja parantaa kipujamme. Kristuksen haavat hoitavat omiamme.

Siinä me olemme. Pöydässä. Ja kuulemme sanottavan: Sinun puolestasi annettu. Sinun puolestasi vuodatettu. Noissa sanoissa on lupaus, niissä on Kristuksen lahja meille. Syntien anteeksisaaminen. Siinä polvillamme me olemme hämillämme. Olemme käsittämättömän äärellä. Tuskin ymmärrämme, miten se voi olla mahdollista. Mutta ei Jeesus vaadi meitä täysin käsittämään. Usko riittää. Pienikin usko riittää.

Pieni ja ohut öylätti, ehtoollisleipä, ja tilkka viiniä eivät riitä ravitsemaan meitä ruumiillisesti. Sen sijaan, Kristuksen ruumis, elämän leipä, ruokkii ja vahvistaa uskoamme. Kasteessa alkanutta hengellistä elämää. Kun nautimme ehtoollista, me pysymme Kristuksessa ja hän pysyy meissä. Silloin hän itse avaa sydäntämme luottamaan, että todella saamme syntimme anteeksi. Silloin Kristuksen veri parantaa meitä, uudistaa elämäämme ja lisää rakkautta toisiimme. Yhdistää meidät.

Ja siinä samassa pöydässä ovat he. He, joita emme näe. He, joita kaipaamme. Siinä samassa pöydässä yhteiselle aterialle kokoontuvat kaikki pyhät, kaikki edeltä menneet Jeesuksen omat. Siinä ovat Pietari, Jaakob, Filippus ja muut. Siinä ovat uskossa poisnukkuneet rakkaamme. Siinä oman, näkymättömän puolikaarensa äärellä.

Ehtoollinen yhdistää meidät kaikkien kristittyjen kanssa. Tuossa oman, näkyvän kaaremme ääreen polvistuneina me kaipailemme sitä taivaallista juhla-ateriaa, jolle Kristus kokoaa kerran kaikki omansa. Hänen verensä, kuolemattomuuden lääke, lahjoittaa meille lahjaksi iankaikkisen elämän.

Siellä me kerran olemme. Taivaan juhla-aterialla. Siellä me olemme, koska Jeesus on antanut ruumiinsa ja verensä. Hänen uhri aan me muistamme, kun tänä torstai-iltana vietämme yhteistä ateriaamme. Me muistamme häntä, maistamme suussamme armon ja sydämessämme kuiskaamme niitä profeetta Jesajan sanoja: ”Kuolema on nielty ainiaaksi. Herra Jumala pyyhkii kaikkien kasvoilta kyyneleet. --- Tämä on meidän Jumalamme! Häneen me panimme toivomme, ja hän pelasti meidät.”

Leipäsunnuntain leipäsaarna

2010-03-14T19:11:00.003+02:00

Saarna Kaupunginkirkossa 14.3.2010 klo 10
4. paastonajan sunnuntai
Elämän leipä

5. Moos. 8:2-3
1. Kor. 10:1-6
Joh. 6:1-15

Saarna

Yhteislauluna saarnan aluksi laulettiin:

Viisi leipää, kaksi kalaa,
ei tuo poika syönyt salaa.
Viisi leipää, kaksi kalaa,
tahtoi jakaa toisille.
Jeesus siunaa. Jeesus siunaa.
Tahdon jakaa toisille.
Jeesus siunaa. Jeesus siunaa.
Tahdon jakaa toisille.

Onko pieni poika ruokkimisihmekertomuksen sankari? Tavallaan. Hän on se, jonka eväistä riittää kaikille. Pieni poika, lapsi vielä, joka oli tuon ajan patriarkaalisessa maailmassa aina alatasolla suhteessa vanhempiin ja aikuisiin. Jeesus kuitenkin otti ja nosti lapsen sieltä alatasolta ja asetti juuri lapsen oppilaidensa esikuvaksi sanoessaan: ”Joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.” Ja toisessa kohdassa: ”Heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta.”

Myös tässä evankeliumin kertomuksessa lapsi saa olla esimerkkinä ja esikuvana. Hänen eväänsä ruokkivat nälkäiset. Jeesus ottaa pojan eväät, siunaa ne ja jakaa. Jeesus haluaa kutsua työhönsä ja käyttää tässä maailmassa niitä, jotka näyttävät vähäisiltä tai ovat joidenkin muiden mittareiden perusteella jollain alemmalla tasolla. Jeesukselle riittävät pienet eväät. Hänelle riittävät kaksi aivan tavallista kättä ja kaksi aivan tavallista jalkaa, jotta hänen työnsä tässä maailmassa tulisi tehtyä. Jotta maailman nälkä ruokittaisiin. Jotta syyttömät ja sorretut vapautuisivat. Jotta apua tarvitseva saisi avun. Jotta oikeudenmukaisuus saisi vallita.

Yksi ihan tavallinen keino auttaa on osallistua Yhteisvastuu-keräykseen. Keräyksen kautta me voimme murtaa omasta leivästämme niille haitilaisille ja niille suomalaisille lapsiperheille, joiden pöydistä ei joka päivä ruokaa löydy. Yhteisvastuu-keräys voi olla ruokkimisihme. Jos me, niin kuin tuo pieni poika, jaamme siitä, vähästäkin, mitä meillä on.

Jollain tapaa tuo poika on siis kertomuksen sankari. Hän on esimerkki. Mutta kertomuksen todellinen sankari ja ihmeidentekijä on tietysti Jeesus. Hän on "todella se profeetta, jonka oli määrä tulla maailmaan" niin kuin väkijoukko ruokituksi tultuaan lausuu. Mooses sanoo 5. Mooseksen kirjan luvussa 18 jakeessa 15: ”Herra, teidän Jumalanne antaa veljienn joukosta nousta profeetan, joka on minun kaltaiseni. Häntä teidän tulee kuunnella.” Jeesus on tämä luvattu profeetta, profeetta, joka on Mooseksen kaltainen.

Ymmärtääksemme Johanneksen evankeliumin ruokkimisihmeen antaman kuvan Jeesuksesta, on meidän luettava sitä tätä Mooseksen ja Jeesuksen välistä suhdetta vasten.

Mooseksen lahja Israelin kansalle oli ennen kaikkea toora, Jumalan laki. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan Jumalan sanasta. Israelilaisille Jumalan sana merkitsi nimenomaan tooraa, jonka me löydämme Raamattumme alusta, viidestä Mooseksen kirjasta. Israelilaisille Jumalan lain tutkiminen ja noudattaminen oli, toisin kuin meistä saattaa omasta näkökulmastamme tuntua, iloinen asia, ei rajoittava, ahdistava tai syyllistävä. Israelille oli ilo tuntea Jumalan tahto ja näin saada ja osata elää tämän tahdon mukaan. Raamatun sanat ovat leipää, joka ravitsee meitä ja uskoamme. Onko meillä siis ilo ja nälkä tutkia Jumalan sanaa, noudattaa hänen tahtoaan, tehdä oikein? Onko meillä ilo ja nälkä rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä? Siis toisaalta nälkä viettää aikaa hänen kanssaan Raamattumme äärellä, toisaalta nälkä tehdä oikeudenmukaisia rakkauden tekoja toisillemme?

Kun me puhumme Jumalan sanasta, emme tarkoita ainoastaan kirjoitettua Raamatun sanaa. Jumalan Sana, isolla ässällä kirjoitettuna, tarkoittaa myös Kristusta. Toisin sanoen, Mooses antoi Israelille Jumalan kirjoitetun sanan. Jeesuksessa Sana tuli lihaksi ja eli meidän keskellämme. Hän on itse Jumalan Sana, josta ihminen elää.

Johanneksen evankeliumissa ruokkimisihmeestä kerrotaan kuudennen luvun alussa. Vasta kun luemme kuudetta lukua pidemmälle, paljastuu, että Jeesus ei ole vain taikuri, joka saa vatsat täyteen. Jakeessa 35 Jeesus sanoo: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei koskaan ole janoissaan.”

Autiomaavaelluksella Mooses löi israelilaisille vettä kalliosta ja hankki kansalle lahjaksi mannaa, taivaallista ruokaa. Jeesus puolestaan lupaa elämän vettä ja on itse hengellinen kallio, joka tyydyttää janon. Jeesus on elämän leipä ja hän jakaa tuota leipää kaikille, jotka tahtovat tulla sitä häneltä pyytämään. Hän voi ruokkia viisituhatta miestä ja viisituhatta naista ja aina jää vieläkin jaettavaksi.

Jakeessa 51 Jeesus jatkaa: ”Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, jotta maailma saisi elää.” Jeesus on elämän leipä, koska hän murtaa itsensä meidän kaikkien vuoksi. Hän antaa ruumiinsa ristille, jotta me saisimme elämän. Hän uhrautuu, koska me emme ole pystyneet noudattamaan Jumalan tahtoa. Koska me tarvitsemme anteeksiantamusta.

Ihminen elää siis Jumalan sanasta eli toorasta, Jumalan tahdon tuntemisesta ja noudattamisesta. Olkoon mielemme Jumalan tahdon mukainen. Silloin askeleemme ohjautuvat oikeaan ja astuvat elämää kohti. Mutta kuinka usein astumme tällä tiellä harhaan? Kuinka usein Jumalan tahto jää elämässämme toteutumatta? Kompurointien ja harha-askelten tähden me elämmekin elämän leivästä, Jumalan Sanasta, joka on Jeesus Kristus, ihmiseksi tullut Jumala.

Hän ravitsee meitä tänäänkin, kun polvistumme alttarin ääreen ja otamme vastaan leivän ja viinin, hänen ruumiin ja verensä. Sinun puolestasi annettu. Sinun puolestasi vuodatettu. Hän ravitsee meitä armollaan, anteeksiantamuksellaan, iankaikkisen elämän ruoalla.

Jeesuksen tarjoama armo ei suinkaan tee lakia tyhjäksi. Edelleen me saamme ja meidän tulee iloita Jumalan tahdon tuntemisesta ja kilvoitella sen noudattamisessa. Mutta nyt meidän tietämme ohjaa myös Jumalan Sana isolla ässällä, Jeesus.

Hän antaa meille tehtävän, hän antaa ravinnon, hän antaa rohkeuden lähteä hänen työhönsä. Jeesus lähettää meidät viemään leipää sinne, missä ollaan fyysisesti nälissään, mutta hän lähettää meidät myös ruokkimaan niitä, jotka kaipaavat elämän leipää, näkevät hengellistä nälkää.

Vaikka oma uskomme olisi pieni, vaikka omat eväämme Jeesuksen oppilaina olisivat vähäiset, vähäiset kuin pienen pojan eväät, riittää niistä silti jaettavaksi, aivan kuten riitti viidestä leivästä ja kahdesta kalasta. Niistä riittää, koska Jeesus on kanssamme. Hän siunaa meitä, kun teemme matkaa hänen seurassaan ja kun viemme sanomaa hänestä eteenpäin niille monille, jotka janoavat kuulla ja tietää. Että Jeesuksen luo voi aina mennä. Että hän voi auttaa. Että häneltä saa anteeksi. Että hän on leipä, joka antaa ikuisen elämän.

Aamen.

eikö Jeesus kiinnosta?

2010-03-06T14:02:00.002+02:00

ville peltonen ei tehnyt maaliakaan
me silti voitettiin
tää joukkue pystyy mihin vaan
sitä viikko juhlittiin

tää aika meni liian nopeaa
täällä oli erittäin kivaa

ne huutaa: eikö Jeesus kiinnosta?
ne huutaa: etkö pidä minusta?
mä sanon niille, että
susta tykkään tietenkin
ja niin tykkää Jeesuskin

nousee mieleeni eräs muisto susta
ja taas me nauretaan
ota kiinni päästä ja jatka turnausta
onko mikään hauskempaa?

tää aika meni liian nopeaa
täällä oli erittäin kivaa

ne huutaa: eikö Jeesus kiinnosta?
ne huutaa: etkö pidä minusta?
mä sanon niille, että
susta tykkään tietenkin
ja niin tykkää Jeesuskin.

leirilaulu riparille 9911, 5.3.2010

---

v: em c g d
pc: c d
c: g d em c

puhe viikkomessussa 25.2.2010

2010-02-25T14:51:00.001+02:00

Vaimo on oikeassa. Ei tämä ole enää mikään isin päiväkirja. Tästä on tullut papin puhekirja. Onko entiseen enää paluuta? En tiedä.

Viikkomessun puhe 25.2.2010 klo 13 Kaupunginkirkko

Matt. 4: 1-11

Sitten Henki vei Jeesuksen autiomaahan Paholaisen kiusattavaksi. Kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, hänen vihdoin tuli nälkä. Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle: "Jos kerran olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi." Mutta Jeesus vastasi: "On kirjoitettu: 'Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.'"
Sitten Paholainen vei Jeesuksen pyhään kaupunkiin ja asetti hänet temppelimuurin harjalle. Hän sanoi Jeesukselle: "Jos kerran olet Jumalan Poika, niin heittäydy alas. Onhan kirjoitettu: 'Hän antaa enkeleilleen käskyn. He kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.'" Jeesus vastasi hänelle: "On myös kirjoitettu: 'Älä kiusaa Herraa, Jumalaasi.'"
Vielä Paholainen vei Jeesuksen hyvin korkealle vuorelle, näytti hänelle maailman kaikki valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi: "Kaiken tämän minä annan sinulle, jos polvistut eteeni ja kumarrat minua." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Mene pois, Saatana! On kirjoitettu: 'Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella.'"
Silloin Paholainen jätti Jeesuksen rauhaan, ja hänen luokseen tuli enkeleitä, jotka palvelivat häntä.

Puhe

Heräsitkö aamulla aikaisin katsomaan olympialaisia? Hyvä, että kiekkokaukaloissa sentään vielä taistellaan mitaleista. Mutta Suomen menestys Vancouverissa ei ole ollut odotetunlainen. Urheilijoiden suorituksia on kutsuttu kyykytykseksi, mahalaskuksi ja katastrofiksi. Mitalien kirkkautta ei ole saatu ihailla toivotulla tavalla. Vuosien valmistautuminen ei ole kantanut hedelmää, pettymys maistuu pahalta suussa. Kyyneleet kirvelevät silmiä.

Entäpä meidän oma kilpailumme. Saammeko elämässämme kylliksi tyylipisteitä? Onko syytä välillä käydä jäähyaitiossa? Lipsuuko suksi vai luistaako mihinkään? Kuinka usein joudumme maistamaan pettymysten kyyneleitä itsekin.

Olympiaturnaus pysäyttää penkkiurheilijat vastaanottimien ääreen. Myös paastonaika kutsuu meitä pysähtymään. Pysähtymään elämämme ja sen kaikkien kamppailujen keskellä. Katsomaan peiliin ja arvioimaan menestystämme. Kuinka olemme pärjänneet?

Kristityn taivallus ei kuitenkaan ole peliä, jossa laitetaan välineet kuntoon ja katsotaan sitten, riittääkö päivän kunto palkintokorokkeelle. Ei kristittyjen tehtävänä ole kisailla toisiaan vastaan, ikään kuin, että kuka rikkoo vähiten sääntöjä, kuka tekee vähiten syntiä. Kilpailu ja kilvoittelu käydään ennemminkin suhteessa omaan itseen ja suhteessa Jumalaan. Siksi elämän pettymyksissä ja elämän koettelemuksissa suurin tappiomme on siinä, jos menetämme uskomme Jumalaan, jos luottamuksemme Vapahtajaan häviää.

Ei Jeesus luvannut seuraajilleen helppoa elämää. Hän ei luvannut, että kristityn elämästä puuttuvat vastoinkäymiset ja rämpimiset. Usein asia on päinvastoin. Usko Jeesukseen ei poista elämästämme vaikeuksia, mutta vaikeudet elämässämme voivat lujittaa uskoamme häneen. Usko auttaa selviämään vaikeuksien läpi.

Olympialaisissa meidän katseemme kohdistuu niihin, joiden kaulassa roikkuvat kirkkaimmat mitalit, voittajiin. Paastonaika kutsuu meitä katsomaan Jeesukseen. Jeesuskin on voittaja. Hän on voittanut kiusaukset ja koettelemukset. Jeesusta kiusattiin, hänen kutsumustaan koeteltiin. Siksi hän ymmärtää meitä, joita myös tässä elämässä koetellaan. Hän kulkee vierellämme, kun kamppailemme arjen vaatimusten keskellä. Hän nostaa meidät pystyyn, kun kaadumme. Kun kadotamme suunnan, hän auttaa meidät takaisin oikealle ladulle.

Meitä kannustaa tämä Heprealaiskirjeen sana: ”Koska meillä on suuri ylipappi, joka on kulkenut läpi taivaiden, Jeesus, Jumalan Poika, pysykäämme tässä tunnustuksessa. Meidän ylipappimmehan jos kukaan kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan; hän vain ei langennut syntiin. Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme.”

Kristityn elämä on laji, jossa tarvitsemme kannustusta. Jeesus itse vahvistaa meitä ja kulkee vierellä. Mutta kristittynä oleminen on myös joukkuepeliä. Yhdessä kuin joukkueena me tuemme toisiamme tällä matkalla. Yhdessä tunnustamme uskomme. Yhteinen usko kantaa meitä. Yhdessä polvistumme armon aterialle ehtoollispöytään. Yhteys antaa voimia. Yhdessä me myös pyydämme syntejämme anteeksi. Joukkueena turvaudumme Herramme sovitustyöhön.

...ja vuoden ensimmäinen

2010-01-03T12:13:00.003+02:00

Saarna Kaupunginkirkon messussa 3.1.2010
2. sunnuntai joulusta
Herran huoneessa

1.Kun. 8:20,27-30
Hepr. 3:1-6

Luuk. 2: 41-52:
Jeesuksen vanhemmat menivät joka vuosi Jerusalemiin pääsiäisjuhlille. Kun Jeesus oli tullut kahdentoista vuoden ikään, he taas juhlan aikaan matkasivat sinne, niin kuin tapa oli. Juhlapäivien päätyttyä he lähtivät paluumatkalle, mutta poika jäi vanhempien huomaamatta Jerusalemiin. Nämä luulivat hänen olevan matkaseurueessa ja kulkivat päivän matkan, ennen kuin alkoivat haeskella häntä sukulaisten ja tuttavien joukosta. Kun he eivät löytäneet häntä, he palasivat Jerusalemiin jatkaen etsintäänsä.
Kolmen päivän kuluttua he löysivät hänet temppelistä. Hän istui opettajien keskellä, kuunteli heitä ja teki heille kysymyksiä. Kaikki, jotka kuulivat mitä hän puhui, ihmettelivät hänen ymmärrystään ja hänen antamiaan vastauksia. Hänet nähdessään vanhemmat hämmästyivät kovasti, ja hänen äitinsä sanoi: "Poikani, miksi teit meille tämän? Isäsi ja minä olemme etsineet sinua, ja me olimme jo huolissamme." Jeesus vastasi heille: "Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?" Mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hän tällä tarkoitti.
Jeesus lähti kotimatkalle heidän kanssaan, tuli Nasaretiin ja oli heille kuuliainen. Kaiken, mitä oli tapahtunut, hänen äitinsä kätki sydämeensä. Jeesukselle karttui ikää ja viisautta; Jumalan ja ihmisten suosio seurasi häntä.

Saarna

Minun on vaikea tulla lasteni kanssa kirkkoon. Monta kertaa olemme yrittäneet. Olemme pakanneet selviytymispaketin: kirjoja, leluja, keksejä; mutta emme ole selvinneet. Lapset eivät jaksa paikoillaan. Lapset eivät istu hiljaa, kiltisti, silmät tarkkaavaisina. Vanhempien keskittyminen siirtyy jumalanpalvelukseen osallistumisesta lasten viihdyttämiseen. Olen luovuttanut.

Minun lapseni ovat pieniä ja lohduttaudun sillä, että hiljaa istuminen ei kuulu pieneen ikään. Mutta uskon, että tämä on tuttua monelle. Moni muukin pelkää sitä, että hänen lapsensa eivät osaa olla kirkossa oikein, että he ovat häiriöksi, että on helpompi vain jättää lähtemättä. Ehkä siksi jumalanpalveluksessa tapaa niin harvoin lapsia ja nuoria. Ja siksi myös iloitsen joka kerta kun lapsi tai nuori tulee kirkkoon.

Siksi 12-vuotiaan Jeesuksen vastaus huolestuneelle äidilleen kuulostaa ja tuntuu niin yllättävältä ja oivalliselta: ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?”

Jerusalemin pääsiäisjuhlat olivat vuoden ykköstapahtuma, johon osallistuminen oli ainakin periaatteessa jokaisen israelilaisen velvollisuus. Äiti ja isä ovat kadottaneet poikansa todelliseen väentungokseen, satojentuhansien pyhiinvaeltajien sekaan. Tottakai he olivat huolissaan, kuten kuka tahansa vanhempi olisi.

Mutta Jeesus vastaa kolme päivää häntä etsineille vanhemmille: ”Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?” Nuoren Jeesuksen vastaus johdattaa meidät kolmen näkökulman ääreen.

Ensimmäinen näkökulma: Nuori Jeesus etsii temppelistä kutsumustaan. Siellä hän on oikean Isänsä luona. Se hämmästyttää Mariaa ja Joosefia, jotka ovat kyllä kuulleet enkelin ilmoituksen Jeesuksesta ja tämän erityislaatuisuudesta: Hän pelastaa kansansa sen synneistä. He ovat kuulleet hurskaan Simeonin puhkevan ylistykseen, kun he toivat Jeesuksen kahdeksanpäiväisenä ympärileikattavaksi, kuten laissa oli määrätty. Simeon kiitti: Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille. Silti vanhemmat ovat hämillään ja ihmeissään, kun Jeesus löytyy temppelistä, Herran huoneesta, Isän luota.

Myös me tulemme kirkkoon, Jumalan huoneeseen, etsimään kutsumustamme. Tulemme kysymyksinemme, heikolla ymmärryksellä, pienellä uskolla, hämmästyksissämme. Jumalanpalvelus on kohtaamispaikka, paikka, jossa kohtaamme Jumalan. Se on kohtaamispaikka, jossa Jumala puhuu meille ja me hänelle. Saamme tuoda pyyntömme ja kiitoksemme, huolemme ja epäilyksemme Isän luo. Luottaen niin kuin luotti kuningas Salomo rukoillessaa: "Kuule palvelijasi ja kansasi Israelin pyynnöt, kun me käännymme tätä paikkaa kohti ja rukoilemme sinua." Sanassaan ja ehtoollisen sakramentissa Jumala vahvistaa meissä uskoa häneen. Siihen, että Jeesus pelastaa synneistä. Että Jeesus todella on valo, joka on meille syttynyt.

Toinen näkökulma nuoren Jeesuksen vastaukseen: ”Minun tulee olla Isäni luona.” Jumalanpalvelus on turvapaikka. Jos vanhemmat ovat huolissaan, ei Jeesus itse näytä lainkaan olevan. Isän luona on turvallista. Kun Jerusalem on tulvillaan juhlaväkeä, tunnelma on riehakas ja rauhaton, nuori Jeesus löytää rauhan Isän luota, temppelistä.

Uudenvuodenaattona me suomalaiset jouduimme jälleen kohtaamaan maailmamme pimeyden ja turvattomuuden. Ampumavälikohtaus Espoon kauppakeskus Sellossa paitsi järkytti turvallisuudentunnettamme, se myös osoitti, että meille on tärkeää kokoontua kirkkoon, kun jotain traagista tapahtuu. Torstaina tänne Kaupunginkirkkoonkin moni tuli muistamaan niitä, joita onnettomuus kosketti. Hiljentymään, rukoilemaan, etsimään rauhaa, jota ei muualta löydy.

Kirkko ja täällä järjestettävä jumalanpalvelus ovat turvapaikkoja, turvakätköjä tässä maailmassa. Täältä voimme löytää valon, jota saatamme itse kantaa sitten myös siellä, missä pimeys näyttää saavan valtaa.

Heti Espoon järkyttävien uutisten jälkeen esitti Espoon piispa Mikko Heikka uudenvuodentoivomuksen meille kaikille. Että miettisimme omassa elämässämme mahdollisuuksia parantaa lasten ja yksinjääneiden turvallisuutta. Tuo piispan toivomus tai vetoomus tuo meidät kolmannen näkökulman luo. Minun tulee olla Isäni luona. Näkökulma kolme: Lapsella on oikeus pyhään.

Juuri päättynyt vuosi 2009 oli YK:n julistamien lasten oikeuksien 20-vuotisjuhlavuosi. Myös tänä vuonna, vaikka ei juhlavuotta vietetäkään, kuuluu lapselle erilaisia oikeuksia, kuten oikeus turvalliseen elämään. Nuoren Jeesuksen löytyminen temppelistä saa minut lujasti vakuuttumaan ja vakuuttamaan, että lapsella on myös oikeus pyhään.

Vaikka lapsi tulisi kirkkoon ja päästäisi välillä lapsen ääniä. Vaikka lapsi, tai nuori, tulisi kirkkoon eikä olisi niin varma siitä, milloin on oikea aika nousta seisomaan. Tietenkin kirkossa tulee kaikilla säilyä mahdollisuus ja oikeus hiljentymiseen ja hartauteen, mutta lapset ja lapsiperheet pysyvät poissa niin kauan kuin he kokevat, että he ovat häiriöksi. Heilläkin on oikeus osallistua yhteiseen jumalanpalvelukseen. Oikeus pyhään ja pyhän kohtaamiseen. Siitä meitä muistuttaa vahvasti tämä Kaupunginkirkon alttaritaulu, jossa Jeesus siunaa lapsia. Hän ei torju heitä.

Sillä kuinka muuten lapset ja nuoret oppivat olemaan pyhän äärellä, kunnioittamaan sitä, hiljentymään, ihmettelemään, hämmästelemään, kyselemään pyhän edessä, ellei heillä ole mahdollisuutta ja lupaa opetella. Joidenkin, kuten omien lapsieni, kohdalla se voi viedä aikaa, mutta se on heidän oikeutensa. Ja meidän aikuisempien velvollisuus pitää heidän oikeudestaan kiinni.

Rukoilla yhdessä kummilapsemme kanssa, ihmetellä elämän selittämättömiä asioita lapsenlapsemme kanssa, tulla lapsemme kanssaan jumalanpalvelukseen tai kirkkoon muuten vaan. Kertoa heille Jeesus-lapsesta, vauvana seimessä, 12-vuotiaana temppelissä. Siitä lapsesta, joka on antanut meille kaikille mahdollisuuden tulla Jumalan lapsiksi, vapauden tulla taivaallisen Isän luo, pyhän äärelle, paikkaan jossa on turvallista olla.

Vuoden viimeinen puhe

2010-01-02T02:10:00.002+02:00

Uudenvuodenaaton yöpalvelus Kaupunginkirkossa 31.12.09 klo 23

Palveluksen luonne määräytyi pitkälti aattoaamun synkkien tapahtumien myötä. Rukoushetkessä muistimme Espoon ammuskelun uhreja ja heidän omaisiaan esirukouksin ja rukouskynttilällä.

Valit. 3:22-26
Matt. 16:1-4

Me olemme joutuneet jälleen tänään kohtaamaan maailmamme pimeyden, turvattomuuden ja pahuuden. Espoon ampumavälikohtaus saa meidät kyselemään, kuinka voimme aloittaa uuden vuoden tulevaisuuteen luottaen, uskoen parempaan huomiseen.

Espoon piispa Mikko Heikka on tänään rukoillut ja toivonut, että uuden vuoden alkaessa meistä jokainen miettisi omassa elämässään mahdollisuuksiaan lisätä turvallisuutta. Erityisesti lasten turvallisuutta. Erityisesti yksin jääneiden turvallisuutta. Jotta pelon ja sanattomuuden keskelle syntyisi tilaa keskustelulle, yhteiselle pohdinnalle, turvalliselle yhdessäololle. Meidän aikuisten vastuulla on lasten ja nuorten hyvinvointi ja heidän turvallisuutensa. Jotta he voisivat luottaa tulevaisuuteensa. Jotta me voisimme luottaa huomiseen.

Tänäänkin meitä rohkaistaan luottamaan siihen, että maailmamme pimeyteen on syttynyt valo. Kiitämme Jumalaa Vapahtajastamme Jeesuksesta. Hän on ainoa merkki, jonka me saamme. Jeesus lupasi fariseuksille Joonan merkin. Sillä hän viittasi itseensä. Niin kuin Joona oli meripedon vatsassa kolme päivää, oli Jeesus haudassa kolme päivää. Sitten hän nousi kuolleista. Voitti kuoleman. Kukisti pahan vallan.

Olemme juuri jouluna juhlineet häntä, että hän syntyi tähän pimeään maailmaan. Antaakseen meille valon. Näyttääkseen tien Jumalan luo. Valaistakseen meidän tiemme ja meidän elämämme.

Tuo valo on annettu myös meidän kannettavaksemme kuin soihtu. Jotta me levittäisimme sitä siellä, missä pimeys ja pahuus näyttävät saavan vallan. Kun aloitamme uutta vuotta, tarttukaamme tuohon soihtuun rohkeasti. Kun niin teemme, me saamme luottaa Joonan merkkiin. Jeesukseen. Hän ei jätä meitä kantamaan soihtua yksin. Hänen lupauksensa on lupaus, joka pitää vuodesta toiseen: "Katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti."

Tästä lupauksesta me kiitämme ja laulamme kiitosvirren 49.

Mä kanssa paimenten - jouluaaton hartauspuhe 24.12.2009

2009-12-24T21:50:00.004+02:00

Jouluaaton sanajumalanpalvelus Kaupunginkirkossa 24.12.2009 klo 17

Miika 5: 1-4

Luuk. 2: 1-14

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.
Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.
Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: "Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä." Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
- Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha
ihmisillä, joita hän rakastaa.

Tämä on se ilosanoma, joka kuuluu jouluaaton perinteisiin yhtä tiukasti kuin kuuluvat porkkanalaatikko, lahjojen availu ja kokoontuminen yhteen läheisten kanssa. Tämä on se ilosanoma, jota joulu toisensa jälkeen luetaan ja jota kokoonnutaan kuulemaan myös täällä Kaupunginkirkossa. Se on ilosanoma, joka virittää monet joulun tunnelmaan. Tuon ilosanoman ensimmäisinä kuulijoina olivat yllättäen paimenet. Siinä on jotain viehättävää. Jotain puhuttelevaa on siinä, että Vapahtajan syntymästä ilmoitettiin ensimmäiseksi juuri paimenille.

Ensimmäisenä jouluyönä enkelten suuri joukko valaisi taivaallisella kirkkaudellaan pimeän, syrjäisen kedon, jolla paimenet vartioivat laumojaan, aivan niin kuin he tekivät muinakin öinä. Niin kuin muinakin öinä he pitivät huolta, etteivät pedot tai mitkään muutkaan vaarat uhanneet lampaita, jotka oli heidän vastuulleen annettu. Työ oli tärkeä, mutta ei sitä pidetty suuressa arvossa. Vaikka jo itse Mooses ja kuningas Daavid olivat ennen korkea-arvoisia tehtäviään toimineet paimenina, oli arvostus paimenen ammattia kohtaan romahtanut. Myöhemmin sitä jopa halveksittiin.

Evankeliumin paimenet olivat yhteiskunnan syrjässäeläjiä, jollain tapaa ulkopuolisia. Heidän paikkansa oli kaukana kaupungista, ulkopuolella, kedon yksinäisyydessä. Eivätkä lampaatkaan olleet kaiketi heidän omiaan, toisten omistamia lampaita moni heistä paimensi. He olivat renkejä, palvelijoita, toisten arvostuksen ulkopuolelle joutuneita. Ja juuri heille Jeesuksen syntymästä kerrottiin ihan ensimmäiseksi. Ihmeellistä!

Heille, jotka lähtivät Betlehemiin lopulta tyhjin käsin, vailla kalliita lahjoja. Sillä mitäpä he olisivat Jeesus-lapselle tuoneet. Eivät kultaa, eivät mirhaa, eivät suitsuketta. Heillä ei ollut antaa enkelin lahjoittamaa ilosanomaa vastaan mitään. Ei mitään vastineeksi.

Jotain puhuttelevaa siinä on. Meistä monen asema yhteiskunnassa on parempi kuin paimenilla. Mutta onko meillä viedä seimen luo mitään sen enempää kuin mitä heilläkään oli. En usko, että on. Enkä usko, että täytyisikään olla.

Yhtä ihmeellistä on se, että me saamme kuulla nuo enkelin huikeat sanat: ”Teille on tänä yönä syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” Yhtä vähän kuin paimenet, me ansaitsemme kuulla nuo sanat. Yhtä suurta lahjaa tuo ilosanoma on meillekin. Eikä lahjaa vastaan täydy antaa mitään vastineeksi. Lahja otetaan vastaan. Yhtä pyyteettömästi kuin pakettia kirkassilmin pitelevä lapsi ottaa vastaan ja avaa paperit kääreistä. Eikä hetkeäkään kysele: ”Ansaitsenko minä tämän lahjan?”

Seimen lapsi on todellinen joulun lahja. Yhdessä paimenten kanssa saamme suunnata kulkumme kohti Betlehemin seimeä. Saamme astua tallin ovelle tyhjin käsin. Riittää, kun teemme kuten paimenet, uskomme enkelten sanoman, otamme sen vastaan ja viemme itsemme ihmettelemään suurinta ihmettä. Jumala on tullut keskellemme! Hän on syntynyt veljeksemme.

Jo tässä tallin ovella me muistamme, mitä seimen lapsi teki kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin. Hän osoitti rakkautensa meille kutsumalla yhteyteensä juuri vähäosaisia, syrjäänjoutuneita, muiden arvostuksesta osattomia. Meidän kaikkien tähden hän kärsi ristinkuoleman. Jeesus syntyi tullakseen kaikkien Vapahtajaksi. Iloksi kaikille kansoille.

Jo tässä tallin ovella me näemme pilkahduksen valosta, joka seimestä loistaa. Taivaallinen kirkkaus valaisi kerran paimenten kedon pimeyden. Jeesus on valo, joka on syttynyt meille. Hän voi valaista tänäkin joulun meidän pimeytemme. Huolien ja yksinäisyyden pimeyden, kuoleman ja surun pimeyden, rakkaudettomuuden ja ulkopuolisuuden pimeyden. Meille on syttynyt valo, meille on syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.

Jouluevankeliumi on siksi paljon enemmän kuin perinne muiden joulun perinteiden joukossa. Se on lahja meille. Se muistuttaa meitä siitä, mikä joulussa on kaikista keskeisintä. Yhdessä paimenten kanssa me saamme käydä viettämään juhlaa Jeesuksen kanssa. Ottaa hänet mukaan jouluumme. Antaa hänelle itsemme ja kiitoksemme.

Rukoilkaamme.

Jeesus, meidän Herramme.
Tänään muistelemme ensimmäisen joulun ihmeellisiä tapahtumia.
Muistamme lampaat, kedon paimenet ja enkelit,
jotka äkkiä ilmestyivät pimeälle yötaivaalle.
Muistamme tähden, joka loisti pienen tallin yllä.
Muistamme nuoren Marian, joka piti sinua sylissään,
ja Joosefin ja itämaan tietäjät.
Tämä kaikki on kaunista ja ihmeellistä.
Kuitenkin tiedämme,
ettei elämä aina ole helppoa,
ei sinunkaan elämäsi ollut.
Kiitos, että sinä olet todellinen tänäkin päivänä.
Kiitos, että tahdot tulla kaikkiin koteihin.
Kiitos, että tahdot auttaa ja hoitaa meitä.
Tuo sydämiimme oikea joulu.
Tule itse luoksemme.
Kiitos, että kuulet meitä.
Aamen.

Tietä Jeesukselle eli saarna 13.12.09

2009-12-13T13:50:00.003+02:00

Tänään oli juhlapäivä. Kaupunginkirkossa toimitettiin minun ja uuden lapsityönohjaajan tehtävään siunaaminen. Rikkonaisen leiriviikonlopun jälkeen olo oli stressaantunut ja nuutunut. Messussa oli kuitenkin hyvä olla. Erityisen merkittävää oli se, että paikalla olivat sekä nuoret että rouva. Tuntuu hyvältä olla tässä virassa. Tuntuu hyvältä olla pappi. Tuntuu hyvältä olla näiden nuorten pappi.

Tällaisen saarnasin:

Saarna Kaupunginkirkossa 13.12.2009 klo 10
3. adventtisunnnuntai

Ps. 85:9-14
Jer. 3:21-25
1.Kor. 4:1-5

Matt. 11:2-10

Saarna

On olemassa erilaisia teitä. Vauhdikkaita moottoriteitä, metsässä kiemurtelevia hiekkateitä, juurakkoisia polkuja, pyöräteitä järven rannalla, ruuhkaisia katuja kaupungin valoissa. Näin lumen ja pakkasen aikaan on lumen peittämiä pihateitä, petollisia jäisiä katuja, tukkoisia pikkuteitä.

Millainen on se tie, jota sinä tänä aamuna kuljet? Onko se tukossa vai aurattu? Liukas vai hiekoitettu?

Johannes Kastaja epäilemättä tuumii, että tiellä on jonkinlaisia esteitä. Hänen tehtävänsä oli raivata. Raivata ja valmistaa tietä. Johanneksen raivaama tie oli tie Jeesukselle. Hän valmisti ihmisiä ottamaan Jeesus ja hänen sanomansa vastaan. Johannes kehotti ihmisiä kääntymään, tunnustamaan syntinsä, tekemään parannus. Se olisi tie, jota pitkin armo kulkisi Jumalalta ihmisille. Se olisi tie, jota pitkin Jeesus voisi tulla sydämen asukiksi.

Johanneksen raivaustehtävä on meidänkin hommamme. Me odotamme joulua, joulun juhlaa, joulun lasta, Jeesusta. Mutta jotta me voimme ottaa Jeesuksen joululahjana vastaan, on meidän tehtävä raivaustyötä. Tekemään sydämessämme tilaa Jeesukselle. Raivaamaan pois kaikki se turha, kaikki ne esteet elämästämme, jotka estävät meitä ottamasta joulun parasta lahjaa vastaan elämämme Vapahtajanamme.

Jeesus on Jumalan lahja meille. Lahja on siitä hauska juttu, että se on ilmainen, sitä ei tarvitse ansaita, sen saa, kun vain ottaa vastaan. Mutta jostain syystä meille ihmisille lahjojen vastaanottaminen on monesti vaikeaa. Kysymme helposti: ansaitsenko minä tämän lahjan. Tai: mitä hyötyä minulle tästä lahjasta on.

Joskus lahjan vastaanottaminen on kai niin vaikeaa, että meitä täytyy siihen ihan kehottaa. Ehkä Johannes kehottaa raivaamaan tietä Jeesukselle, jotta myös osaisimme ottaa hänet vastaan. Jos Jeesus on Jumalan joululahja meille, tahtoo Jumala paitsi antaa meille tuon kalliin lahjan, myös että me ottaisimme sen vastaan.

Kun seimeen kerran syntynyt Vapahtaja kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin toimi maan päällä, hänen toiminnassaan toteutuivat pelastuksen ajan merkit. Ihmetekojen ja parantamisten kautta hän osoitti olevansa Jumalan Poika, Messias, se, jonka oli määrä tulla pelastamaan meidät. Meidän ei tarvitse odottaa ketään toista. Ristillä Jeesus sovitti kaikki syntimme. Ylösnousemisellaan hän avasi meille tien ikuiseen elämään taivaan kodissa.

Jeesuksen pelastava työ ei jäänyt siihen, mitä hän täällä kulkiessaan ehti tehdä. Ylösnousemisensa jälkeen hän antoi meille lupauksen olla kanssamme kaikkina päivinä maailman loppuun asti. Hän yhä liittyy elämän polullemme, meidän seuraamme ja lahjoittaa meille kaikki pelastuksen lahjat. Uskon, armon, iankaikkisen elämän.

Me emme tuota lahjaa ansaitse, mutta meitä kehotetaan ottamaan se vastaan. Joulun odotuksessamme haluaisin siksi rohkaista meitä valmistautumaan juuri vastaanottamaan.

Mutta jos Jeesus kerran haluaa tulla luoksemme, miksi hän ei raivaa itselleen tilaa? Miksi meidän on tehtävä raivaustyötä?

Kurkistetaanpa päivän evankeliumiin. Johannes, joka istui vankilassa, halusi tietää, kuka Jeesus on. Onko hän todella se, josta Vanhan testamentin profeetat puhuvat, se, jonka on määrä tulla, se, joka pelastaa ihmiset? Jeesus ei vastaa Johanneksen sanantuojille suoraan. Hän ei sano: ”Kyllä, juuri näin asia on.” Vaan sen sijaan hän pyytää heitä kertomaan Johannekselle, mitä he kuulevat ja näkevät. Ikään kuin sanoakseen, ettekö huomaa. Sokeathan saavat näkönsä ja rammat kävelevät. Spitaalisethan puhdistuvat ja kuurotkin kuulevat. Kuolleet heräävät ja köyhät kuulevat ilosanoman. Ettekö itse huomaa, kuinka ennustukset täyttyvät? Ettekö huomaa, kuinka Jumalan lupaukset käyvät toteen!

Vastatessaan Johannekselle Jeesus ei valitse hyökkäävää ja kärsimätöntä vastaamisen tietä: ”No tietenkin. Toki minä olen se, jota te odotatte!” Ei. Jeesus valitsee tilaa antavan ja odottavan tien. Hän ei käy meidän kasvojemme eteen väkisin ja vaatimalla vaadi meitä uskomaan häneen. Sen sijaan hän kutsuu meitä katsomaan, kuulemaan, tuntemaan, huomaamaan, mitä tapahtuu, kun hän on seurassamme. Mitä elämässämme tapahtuu, kun Jeesus on osa sitä. Mitä tapahtuu, kun kuljemme elämän tietämme yhdessä Jeesuksen kanssa?

Jeesus ei raivaa tietä itselleen voimalla tai väkivallalla. Mutta kyllä hän tekee itselleen tilaa sydämessämme, jos niin haluamme, toivomme, pyydämme. Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon, lauletaan nuorten veisussakin.

Tänä viikonloppuna seurakunnan nuoret ovat valmistautuneet jouluun yhdessä leirielämää viettäen. Viikonloppuun on kuulunut muun muassa pipareiden ja torttujen leipomista, joululaulujen laulamista, joulukorttien askartelua, joulunäytelmien esittämistä. Mutta joulun odottamista varten nuoret tekivät itselleen myös rukouskalenterin. Rukouskalenteriin merkittiin jokaisen joulua edeltävän päivän kohdalle jokin oma rukousaihe. Joku henkilö, tärkeä asia, jotain sellaista, jonka puolesta kunakin joulunaluspäivänä halutaan rukoilla.

Nuorten rukouskalenteri opastaa meitä muitakin tänään, kun valmistamme tietä Jeesukselle omassa elämässämme. Meidänkin on hyvä odottaa Vapahtajan syntymäjuhlaa rukoillen ja sisintämme tutkien.

Johannes Kastaja raivasi Jeesukselle tietä kehottamalla ihmisiä kääntymään, tunnustamaan syntinsä ja tekemään parannuksen. Kun me tutkimme elämäämme Jumalan tahdon valossa, samalla Jumalalta neuvoa pyytäen, me näemme ja kohtaamme ne esteet, jotka ovat Jeesuksen tiellä. Mutta päivittäin me voimme kääntyä Jumalan puoleen ja myöntää, että sydämessämme on esteitä, elämässämme on paljon sellaista, mikä työntää meitä kauemmaksi Jumalasta. Ja kun me huomaamme, että tarvitsemme armoa, huomaamme, että meidän on helpompi ottaa armoa myös vastaan. Jos kutsumme Jeesusta matkaamme, hän tulee, liittyy seuraamme ja tekee silloin itse meissä raivaustyötä. Rakentaa itselleen sijaa sydämeemme. Vaikuttaa siellä ja opettaa meitä noudattamaan Jumalan tahtoa.

Olipa siis oma tiemme kuinka tukossa tahansa, meidän ei tarvitse odottaa ketään muuta auttajaa. Jeesus riittää meille. Me saamme nojata luottavaisesti siihen ihanaan lupaukseen, että hän kulkee kanssamme sillä tiellä ja siinä tehtävässä, joka on kullekin annettu. Adventtivirren sanoin saa seurakunta huokailla: ”Jeesus, sä Herramme, sua seurata tahdomme. Kanssamme kulje eteenpäin, yhdessä, yksittäin.”

Rauha ei ole elämää, josta vastoinkäymiset puuttuvat

2009-11-30T22:37:00.002+02:00

Saarna talvisodan alkamisen 70-vuotismuistojumalanpalveluksessa
Kaupunginkirkko 30.11.2009

Matt. 21:1-9

Joku on joskus sanonut, että rauha ei ole sellaista elämää, josta vastoinkäymiset ja taistelut puuttuvat, vaan sellaista elämää, jossa Jumala on läsnä.

Tänään muistamme 70 vuotta sitten alkaneita tapahtumia. Marraskuun 30. 1939 alkoi kansamme 105 päivää kestänyt puolustautuminen Neuvostoliiton hyökkäyksiä vastaan. Siitä alkoi maamme osalta sotien ajanjakso, jota kesti jatkosodan ja Lapin sodan taisteluissa aina vuoden -45 huhtikuuhun saakka.

Talvisodan syttyminen toi arkisen ja turvallisen elämän keskelle pelkoa, turvattomuutta ja kuolemaa. Me, jotka saamme nyt tänään elää ja asua turvallisessa ja vapaassa maassa, muistamme niitä urheita miehiä ja naisia, jotka antoivat oman elämänsä uhriksi maamme vapauden ja itsenäisyyden puolesta. Meidän vapautemme, meidän itsenäisyytemme puolesta.

Heidän uhrinsa rohkaisee tänään meitä vaalimaan maatamme ja yhteiskuntaamme niin, ettei sen tarvitsisi koskaan enää kohdata samanlaista kohtaloa kuin 70 vuotta sitten. Sillä tavoin voimme kantaa vastuumme tästä maasta, joka on meille annettu. Sen luonnosta, sen asukkaista, sen tulevaisuudesta. Tuo vastuu on osa sitä hintaa, joka maamme itsenäisyydestä on kerran kalliisti jouduttu maksamaan.

Me olemme kokoontuneet tänään kirkkoon, yhteiseen jumalanpalvelukseen. Tässä alttarin äärellä, Jumalan kasvojen edessä meitä muistutetaan siitä, että viime kädessä elämämme on Jumalan johdatuksen varassa. Elämämme on Jumalan käsissä.

Sillä kenen muun puoleen kansamme olisi talvisodan syövereissä kääntynyt? Ketä muuta tulitusten keskellä taistelleet miehet olisivat hädässään rukoilleet? Kehen muuhun laittaneet toivonsa ne, jotka kotirintamalla ikävöivät ja pelkäsivät läheistensä puolesta?

Sama Jumala on yhtä kanssamme. Samaan Jumalaan, johon isämme ja äitimme ovat turvautuneet, voimme mekin tänään turvautua, häntä rukoilla, häneen laittaa toivomme.

Rauha ei ole elämää, josta vastoinkäymiset puuttuvat, vaan elämää, jossa Jumala on läsnä.

Meidän Jumalamme on rauhan Jumala. Hänen läsnäolonsa elämässämme antaa meille rauhan. Ensimmäisen adventtisunnuntain evankeliumi julistaa sekin meille rauhaa. Jeesus ratsastaa Jerusalemiin ja ihmiset ottavat hänet vastaan kuninkaana. He huutavat: "Hoosianna!", "Herra, auta!". Hekin turvautuvat hänen apuunsa.

Jeesus on rauhan ruhtinas. Hän ratsastaa Jerusalemiin tullakseen tuomituksi ja naulituksi ristille. Me odotamme joulua, Vapahtajamme syntymäjuhlaa. Jeesus syntyi veljeksemme, tehdäkseen rauhan Jumalan ja meidän välillemme. Sovittaakseen kaiken, mikä erottaa meidät Jumalasta ja toisistamme.

Adventin ilosanoma on siis rauhan ja rakkauden sanoma. Rakastavan Jumalan kohtaamisesta syntyy rauha, olipa elämämme minkälaisten myllerrysten, vastoinkäymisten tai taisteluiden keskellä tahansa. Jeesus lähestyy meitäkin lempeästi ja pyytää, että ottaisimme hänet elämäämme. Rauha, jonka hän antaa, saa meissä aikaan rauhaa ja sovintoa. Sellaista rauhaa ja sovintoa, jota maailma kipeästi kaipaa. Kun Jeesus antaa rauhansa meille, hän antaa samalla tehtävän ja vastuun viedä sitä eteenpäin. Kaikille biille, jotka tänään ovat sodassa. Kaikille niille, jotka tänään ovat rakkautta vailla.

Rauha ei ole elämää, josta vastoinkäymiset puuttuvat, vaan elämää, jossa Jumala on läsnä.

Häneen saamme luottaa tänään, kun muistamme talvisodan alkamista. Häneen laittaa toivomme tänä adventin aikana. Hänen kanssaan kulkea elämämme jokaisena päivänä.

Tuomiosunnuntain saarna 22.11.2009

2009-11-22T15:36:00.002+02:00

Saarna Lohikosken kirkossa 22.11.2009 klo 12

Dan. 12:1-3; Ilm. 20:11-21:1; Matt. 25:31-46

Saarna

Kerran joukko nuoria järjesti bileet. Eikä mitkä tahansa bileet, vaan punaviinimarjamehubileet. Punaviinimarja-mehubileisiin olivat kaikki tervetulleita. Ainoa pääsyvaatimus bileisiin oli se, että toi mukanaan punaviinimarjamehua. Lasillisen, mukillisen, edes tilkkasen. Kunhan toi oman osuutensa punaviinimarja-mehua. Olohuoneessa oli nimittäin erityinen suuri lasikulho, johon jokainen punaviinimarjamehubileisiin saapuja voisi käydä kaatamassa mukanaan tuomansa punaviinimarjamehun. Kulho oli peitetty liinalla ja tarkoitus oli, että myöhemmin illalla liina vetäistiin pois ja ihasteltiin punaviinimarjamehua. Olivathan ne punaviini-marjamehubileet.

Vieraita tuli paljon ja punaviinimarjamehubileet pääsivät alkamaan. Sitten koitti myös se hetki, jolloin punaviinimarjamehukulho paljastettaisiin. Bileiden järjestäjät asettuivat kulhon ympärille. Vieraat odottivat jännittyneinä. Lopulta liina vedettiin pois. Syvä hiljaisuus täytti huoneen. Kulho oli tyhjä. Kukaan niistä, jotka olivat tullut punaviinimarjamehubileisiin, ei ollut tuonut mukanaan punaviinimarjamehua. Jokainen oli luottanut siihen, että kyllä joku toinen varmasti tuo mehua kulhoon. Ei sitä huomaisi, jos minä jättäisin tuomatta. Ei sitä huomaisi.

Kuulostaako tutulta. Niin helposti me välttelemme vastuutamme, vastuuta, joka meille kuuluu, vastuuta toisista ihmisistä, siitä tulevatko lähimmäisemme autetuiksi. Niin usein ajattelemme, että eihän yksi ihminen voi maailmaa muuttaa. Mutta jos kaikki ajattelisivat niin, olisi kulho lopulta tyhjillään. Ketään ei autettaisi.

Päivän evankeliumi kertoo toisenlaisista bileistä. Bileistä, jotka alkavat, kun maailma ja tämä aika päättyvät. Niiden bileiden isäntänä on Jeesus, jolle on annettu valta hallita ihmisten iankaikkisuutta. Toiset saavat kutsun iankaikkiseen elämään, toiset iankaikkiseen rangaistukseen. Toisille tarjotaan hyviä bileitä, iankaikkisia juhlia taivaassa. Toiset ohjataan pois hänen luotaan, kadotukseen, joka merkitsee iankaikkista eroa Jumalasta ja toisista ihmisistä. Ne ovat surkeat bileet, joista on juhlatunnelma kaukana.

Evankeliumin kertomus antaa ymmärtää, että ratkaisevana tekijänä sille, kumpaan joukkoon Jeesus meidät ihmiset erottaa, ovat meidän tekomme. Se, olemmeko auttaneet toisia ihmisiä, vai kulkeneet heidän ohitseen auttamatta. ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” sanoo Jeesus. Siitä, miten toisiamme kohtelemme, olemme viime kädessä vastuussa Jeesukselle itselleen.

Mutta hetkinen. Tarkoittaako Jeesus, että me voimme hyvillä teoilla ja elämällä oikein suhteessa toisiimme, lunastaa pääsylipun taivaan juhlaan? Mutta eikö teille nuorille ole rippikoulussa opetettu, ja te rippikoululaiset tulette oppimaan, ja vanhemmillekin asia taitaa jo olla tuttu, että omin voimin tai omin teoin emme voi pelastua, emme päästä taivaaseen. Että ainoa tie ja ainoa pääsylippu taivaan kotiin, on Jeesus. Että ratkaisevaa on se, uskommeko Jeesukseen syntiemme sovittajana, että yksin Jumalan armosta saamme anteeksi ja pääsemme iankaikkiseen elämään. Se on nimittäin rippikoulun tärkein opetus.

Eli mikä lopulta ratkaisee viimeisellä tuomiolla: se olemmeko tehneet oikeita tekoja vai se, olemmeko uskoneet Jeesukseen?

Voisiko olla niin, että nuo vaihtoehdot eivät ole erillisiä, että ne eivät sulje toisiaan pois. Voisiko olla niin, että jollain tapaa molemmat ratkaisevat.

Mehän tiedämme, että aina emme kovista pyrkimyksistäkään huolimatta kykene elämään oikein, auttamaan aina sitä, joka apuamme kaipaa, emme aina valitse elämässämme oikeita polkuja. Teemme virheitä, kompastelemme elämän polulla, kaadummekin. Siksi on lohdullista, että tässäkin messussa olemme saaneet tunnustaa virheemme ja syntimme Jumalalle ja saaneet vakuutuksen siitä, että Jumala rakkaudessaan antaa ne anteeksi.

Anteeksisaaminen on rakkauden saamista. Kun saamme ottaa vastaan rakkautta, poika- tai tyttöystävältä, puolisolta, ystävältä, lapseltamme, isältämme, äidiltämme, Jumalaltamme, saa se myös meissä aikaan rakkautta ja halua jakaa sitä eteenpäin.

Rakkaus synnyttää rakkautta. Rakkaus näkyy rakkauden tekoina. Ja rakkauden teoistahan Jeesus nimenomaan puhuu: ”te annoitte minulle ruokaa...te annoitte minulle juotavaa....te otitte minut luoksenne....te vaatetitte minut...te kävitte minua katsomassa....te tulitte minun luokseni.”

Eivät hyvät teot sinänsä ratkaise viimeistä tuomiota meidän eduksemme. Mutta ehkä ratkaisevaa on se, kun hyvät ja oikeat, rakkauden tekomme ovat eräänlainen hedelmä uskostamme Jeesukseen. Se, että meillä on yhteys Jeesukseen, saa meissä aikaan rakkauden tekoja. Usko Jumalaan, joka rakkaudessaan on antanut Jeesuksen kuolla syntiemme vuoksi, näkyy tai tulisi näkyä omassa elämässämme tekoina, jotka tekevät lähimmäiselle hyvää. Rakkautemme voi pulputa ainoastaan hänestä, joka on rakkauden lähde, Jumalasta.

Meitä jokaista kutsutaan tänään. Meitä kutsutaan elämään yhteydessä Jeesukseen. Jeesus kutsuu omiaan Isänsä siunaamiksi: ”Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat.” Jumalan siunaus on parasta, mitä me ihmiset voimme täällä toivoa. Jumalan siunausta on se, että löydämme Jeesuksen elämäämme, olemme sitten nuoria tai vanhoja, onpa rippikoulumme edessäpäin tai kaukana takana, onpa kasteestamme kulunut viikko tai vuosikymmeniä.

Sillä kun Jeesus aikojen lopussa kokoaa kaikki ihmiset, elävät ja kuolleet eteensä, joudumme kysymään: tunnistaako hän minut. Tunnistaako Jeesus minut omakseen?

Silloin toivoisin, että kun Jeesus tarkistaa minun punaviinimarjamehumukini, niin siellä olisi mehua. Ei niin että se mehu olisi omista ansioistani ja pyrkimyksistäni puristettua, vaan että se olisi lähtöisin siitä armon ja rakkauden hedelmäpuusta, johon minut on kasteessani liitetty. Että minä Jeesuksen omaksi kastettu olisin saanut kasvaa ja kypsyä uskossa Jeesukseen ja niin elämäni olisi synnyttänyt hyviä, oikeita, rakkauden tekoja.

Voimme olla yhteydessä Vapahtajaamme rukouksessa, rukouksen avulla. Rukous yhdistää, lujittaa ystävyyttämme Jeesukseen. Rukouksessa voimme aina tuomionpelossammekin paeta parhaaseen turvapaikkaan. Se on Jumalan armahtava rakkaus. Se on luottamus siihen, että Jeesus on ristillään jo kärsinyt meille kuuluneen tuomion meidän puolestamme. Se on tuomiosunnuntain ilosanoma.

Rukoilkaamme:

”Sido, Jeesus, nyt minut itseesi,
suo usko ja rakkaus!”
Kiitos Jeesus, että kuolit ristillä syntieni tähden.
Pidä minusta lujasti kiinni,
jotta eläisin yhteydessä sinuun.
Ylistys sinulle, Vapahtaja.
Sinun nimessäsi.

Aamen.

kuusamoon!

2009-11-22T15:25:00.002+02:00

laulu työtovereilleni outille ja teesalle ja heidän kuusamokaipuulleen:

---

välillä mua ahdistaa,
tämä mustan harmaa maa
kaipaan jotain parempaa
jotain kaunista, rauhaisaa
tahtoisin täältä pois
paikkaa jossa vois
mun sielu levähtää
ja sydän hengittää

mä lähden, joo mä lähden

minä lähden kuusamoon
pakkaa kamat laatikkoon
laitan poppia radioon
joo mä lähden kuusamoon!
siellä aina vapaa oon
siellä katson nuotioon
lähtisitkö mun kainaloon
lähde kanssain kuusamoon!

tämän päätölsen kun tein
rauhan sain mielellein
enää ei tartte kiiruhtaa
eikä mitään suorittaa
suoriudun vain täältä pois
paikkaan jossa ois
elämä niin ihanaa
muualla sitä ei voi

aavistaa, ei voi kuvitellakaan

minä lähden kuusamoon
pakkaa kamat laatikkoon
laitan poppia radioon
joo mä lähden kuusamoon!
siellä aina vapaa oon
siellä katson nuotioon
lähtisitkö mun kainaloon
lähde kanssain kuusamoon!

---

verse: | hm | g | a | d a |
pre-chorus: | g | a | g | a |
chorus: | d | g | hm | a |

vieretyksin

2009-10-25T19:51:00.004+02:00

viikonloppu isosleirillä. iloinen leiri. syntyi kohtaamisia, keskustelua ja laulu. tässä laulu keskustan jatkoisosille ja avustajille. kiitos kauniista kannatuksesta.

---

minulla on laulu
tein sen sinulle
kirjoitin sen päiväkirjoihin
ja illan sivuille

sinulla on nauru
ja ilo sydämen
silmissäsi toivo kirkkaampi
helmiä kyynelten

ja kun me yhdessä ollaan vaan
yhdessä me maaimaa muutetaan
(hei hei hei hei!)

joka päivä saan uudestaan
uuden aamun kanssas aloittaa
et ole yksin, vieretyksin
mennään
joka päivä saan uudestaan
uuden aamun kanssas aloittaa
et ole yksin, vieretyksin
mennään, mennään eteenpäin

meillä on laulu
meill' on elämän laulu
meillä on sävelet totuuden
sanat ikuisuuden

meillä on toivo ja rakkaus
meillä on usko ja luottamus
(hei hei hei hei!)

joka päivä saan uudestaan
uuden aamun kanssas aloittaa
et ole yksin, vieretyksin
mennään
joka aamu saan uudestaan
uuden aamun kanssas aloittaa
et ole yksin, vieretyksin
mennään, mennään eteenpäin

mennään eteenpäin
mennään eteenpäin
eteenpäin.

---

capo 2nd

verse: C G F F
pre-chorus: G F G F G
chorus: C G F G

Perhe on lahja eli saarna Perheen sunnuntain messussa

2009-09-20T17:29:00.002+03:00

Orimattilan kirkossa 20.9.2009 klo 10

Ps. 115:12-15
Laul.l. 8:6-7
Kol. 3:18-21
Mark. 10:2-9

Saarna

Taisin tehdä erheen
kun perustin perheen
Ei pennut pysy petissä
vaan surffailevat netissä
toisten kotisivuilla
pitkin maailman piiriä.

Voi meitä hiiriä!

Näin kuvaa vanhemman huolta lapsestaan Kirsi Kunnas lorussaan Hiiren iltahuokaus.

Ovatko sinun vanhempasi olleet koskaan huolissaan siitä, miten paljon vietät aikaa tietokoneella? Tai siitä, syötkö kaiken ruoan lautaseltasi? Tai siitä, onko sinulla tarpeeksi vaatteita päällä, kun menet ulos?

Vanhemmat osaavat kyllä aika usein olla huolissaan!

Kun perheeseen syntyy lapsi, tuo hän mukanaan paljon iloa, onnea ja rakkautta. Mutta samassa paketissa on isälle ja äidille myös raskas kuorma huolta kannettavaksi. Ei siksi, että lapsi itse olisi rasite tai huoli, vaan siksi, että lapsi merkitsee niin paljon; hän on niin kallis, ihana ja suurenmoinen lahja, että tulee huoli siitä, mitä hänelle tässä elämässä voikaan tapahtua. Siksi me vanhemmat välillä huolehdimme niin ärsyttävän kovasti. Huolehdimme, koska rakastamme.

Perhe ei suinkaan ole erhe. Perhe on lahja. Se on lahja, jonka Jumala luomistyössään meille antaa. Tästä kertoo myös tarina kahdesta jokilaivasta.

Siihen aikaan, kun laivat kulkivat vielä hiilen voimalla, kaksi siipiratasalusta lähti satamasta yhtä aikaa. Niihin oli lastattu paljon tavaraa, jotta ne kuljettaisivat lastia alas jokea pitkin määränpäähänsä, aina merelle asti.

Laivat tekivät matkaa rinnakkain. Ne etenivät rauhallisesti. Vauhti oli hidasta. Kunnes. Toisen laivan kapteeni alkoi huudella ja naureskella toiselle laivalle sen hitaasta vauhdista: Eikö sillä pääse lujempaa! Toisen laivan miehistö vastasi huutoon: Kyllä täältä pesee! Pian haasteet oli esitetty ja raju kisa alkoi noiden kahden laivan välillä. Kumpi olisi ensimmäisenä perillä?

Vauhtia lisättiin, mutta pian toinen laiva alkoi jäädä jälkeen. Sillä ei ollut tarpeeksi polttoainetta. Hiiltä oli kyllä varattu matkaa varten, mutta ei sitä kilpailua varten ollutkaan tarpeeksi. Laivan vauhti hidastui ja hiipui. Silloin eräs miehistön jäsen sai ajatuksen. Hän avasi uunin, jossa hiiliä poltettiin, ja heitti sinne osan laivan lastissa olleita tavaroita. Kun miehet huomasivat, että nuo tavarat paloivat yhtä hyvin kuin hiili, he jatkoivat lastin polttamista. Vauhti kiihtyi. Laiva saavutti toisen laivan ja lopulta ennätti satamaan ensimmäisenä. Se voitti kilpailun, mutta koko tuo lasti, joka sen oli ollut tarkoitus kuljettaa päämäärään, oli poltettu savuna ilmaan.

Myös meidän hoitoomme on luotettu arvokas lasti. Jumala on antanut perheen, lapset, puolison, sisarukset meille kuljetettaviksi. Puolisot on kutsuttu rakastamaan toisiaan ja pitämään toisistaan huolta. Vanhemmille on annettu tehtävä kasvattaa lapsia ja näin tehdä oma osansa siitä, että he saavuttavat päämääränsä. Jos joku perheenjäsenistä alkaa ajaa vain omaa etuaan, uhkaa se perheen hyvinvointia eikä arvokas lasti saavuta suojaisaa satamaa.

Perhe on Jumalan lahja. Jumala on rakkaus ja rakkauden lähde. Hän lahjoittaa perheisiin rakkauden lahjan. Rakkaus on väkevä voima, joka vetää kaksi ihmistä yhteen. Se on Herran liekki, Jumalan sytyttämä puhdas voima, jonka vaaliminen on yksi elämän suurista asioista. Mutta sen vaaliminen voi tapahtua arjen pienissä asioissa, pienissä teoissa ja sanoissa.

Kun puolisot vaalivat rakkauttaan, he vaalivat myös perhettään. Katekismus ohjeistaa vanhempia ohjaamaan lapsia tuntemaan Jumala ja rakastamaan lähimmäistään.
Rakkauden käskyssä on meille kaikenikäisille elämän mittainen tehtävä. Sen opettelu alkaa kotoa, perheestä, niistä ihmisistä, jotka Jumala on antanut meitä kaikkein lähimmiksi.

Seurakunta on kuin perhe. Jumalanpalvelus on Jumalan perheväen juhla. Jumala on kaikkien kristittyjen Taivaallinen Isä ja me hänen lapsiaan. Toisillemme me olemme sisaria ja veljiä Jeesuksessa Kristuksessa. On hienoa, että Jumalan perheväki kokoontuu yhteen perheenä. Kirkossa kuuluu lasten ääni. Tulemme koolle elämän ja lapsiperheen arjen keskeltä.

Orimattilan kirkon alttaritaulussa Jeesus on avannut sylinsä jokaiselle. Tulkaa kaikki. Tulkaa vanhemmat, tulkaa lapset, tulkaa nuoret, tulkaa isovanhemmat. Tulkaa yksinäiset, tulkaa lesket, tulkaa lapsettomat, tulkaa taivaallisen Isän luo. Hän antaa armonsa jokaiselle.

Tämä on viimeinen saarnani tässä kirkossa. Orimattilan seurakunta on ollut minulle kuin perhe. Työyhteisö on ollut kuin vanhempi, joka on kasvattanut, ohjannut, opettanut nuoren miehen olemaan pappi. Jossain vaiheessa poikaset lentävät pesästä. Olen sydämestäni kiitollinen tästä vuodesta, jonka olen saanut tätä seurakuntaa ja etenkin sen nuoria palvella. Sisaret ja veljet, jääkää Herran rauhaan.

Henkilöt vaihtuvat, perhesuhteet muuttuvat. Jumalan armo pysyy, Jumala itse on muuttumaton. Nouskaamme tunnustamaan uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan.

oli hyvä päivä tänään

2009-09-15T22:19:00.003+03:00

tänään mahtui päivään paljon mukavaa ja hyvää. seuraa kronologinen selonteko.

9.15: lähdin helsinkiin. autossa soi rock ja helsingin kaduilla oli vireä tunnelma.

10.30: piipahdin intersportiin. sain hyvää palvelua. kokeilin varoen tossuja. yllätyin, että asicsin nimbukset tuntuivat melkein ostamista vaille omilta. en vielä uskaltanut. sen sijaan löysin puoleen hintaan juoksupuvun syksyksi. menee se talvenkin.

11.00: lounas maikin kanssa.

12.00: päivärukous rakkaassa tuomiokirkossa.

13.00: tapaaminen tulevan piispani kanssa. lyhyt mutta antoisa keskustelu mm. kymmenen käskyn kanssa kilvoittelusta ja papin perheestä huolehtimisesta. kaiken kukkuraksi varmistui muutto jyväskylään.

n. 14.30: pääsin tonkimaan tuomiokirkon holvin ulkomaisia kolikoita. tein pari löytöä. amerikkalaisten osavaltioquartereiden kokoelmani on nyt täysi! englannin punnista puuttuu kolme.

n. 20.00: elia oppi polkemaan pyörää! ylpeä isi vain käveli vieressä ja lykkäsi alkuvauhdit.

hyvä päivä, parempi mieli.

kuinka tästä eteenpäin?

2009-09-13T22:10:00.003+03:00

pohdin, onko bloggaaminen tullut tiensä päähän. juoksublogia päivitän, sillä sen sisältö tuotetaan fysiikan avulla. tämä vaatii enemmän sielun altistamista. sitä olen viime aikoina varonut.

kuten moni on väittänyt, yksi syy blogin kirjoittamisen nihkeyteen lienee facebook. se on foorumi, jonka kautta tuntonsa vuodatettua saa isommalle määrälle lukijoita yksinkertaisemmin, pelkistetymminen ja nopeammin. jokin arvo blogillekin kuitenkin jää.

blogi on nettipäiväkirja. päiväkirjan mieli on siinä, että sitä pidetään. mielellään päivittäin. papiksi tuleminen kohta vuosi sitten on hillinnyt halua julkisesti kirjoittaa. ehkä niin ei tarvitsisi olla.

kokeillaan. viime aikoja kuvaa painokkaasti muutos. reilu pari viikkoa sitten sain kuulla tulleeni valituksi jyväskylän seurakunnan papiksi. työni ja tieni orimattilassa tulevat kuun lopussa päihinsä. muutos on kreikaksi krisis ja kyllähän tässä on monenlaista rauhaa järkytetty.

on tehnyt kipeää julistaa sanomaa, joka ei ole ainoastaan iloinen. toki iloitsen valinnastani ja siitä, että tieni johtaa lähemmäksi omia ja vaimon vanhempia ja muita läheisiä. kolikon toisella puolella on kuitenkin hyvästä luopuminen, sen rinnalla haikeutta, mutta myös kiitollisuutta.

tänään oli viimeinen liturgiani täällä. sunnuntain aiheena oli kiitollisuus. vaikka aikani täällä jäi lyhyeksi ja vaikka monelle lähtöni on iso pettymys, tahdon katsella aikaani, siis sitä aikaa, jonka sain täällä olla ja jota sain näiden ihmisten kanssa jakaa, kiitollisin silmin. jos olen paikallisiin nuoriin saanut kylvettyä jyväsenkin innostusta tai toivoa, on ajallani ollut arvoa.

elämä on kokonaisuus. tie alkaa, tie päättyy, risteys voi tuoda meidät yhteen tai viedä eri suuntiin. kaikesta, ihan kaikesta, on hyvä kiittää häntä, joka elämäämme johdattaa.

Itsensä tutkimisesta eli saarna 23.8.2009

2009-08-23T19:13:00.002+03:00

Viisi viikkoa oli tullut taukoa. Lomalla ja muutenkaan ei ole ollut inspiraatiota. No, onneksi päivän saarnaa varten sanoja löytyi.

---

12. sunnuntai helluntaista
Itsensä tutkiminen

Ps. 51:6-14
Jes. 2:12-18
1. Joh. 1:8-2:2
Matt. 23:1-12

Saarna

Itsensä tutkiminen. Se on vaikeaa. On vaikeaa ja kivuliasta asettaa itsensä tutkimuspöydälle. Nöyrtyä ja myöntää, että sieltä sitä löytyy. Kaikenlaista sellaista, mistä en ole ylpeä.

On vaikeaa alentaa itsensä. Tällaisina aikoina, kun meiltä ihmisiltä niin monelta suunnalta vaaditaan niin paljon. Hyviä ominaisuuksia, erityisiä taitoja, piirteitä, jotka erottavat meidät muista, muita ylemmäksi, kelvollisiksi, riittävän hyviksi.

Itsensä tutkiminen on vaikeaa. Mutta miksi sen pitäisi olla helppoa? Se, että olemme kristittyjä, että Kristus on kutsunut meidät seuraamaan häntä, ei ole luvannut meille helppoa elämää. Mutta usko Kristukseen on luottamista siihen, että olipa elämä kuinka vaikeaa tahansa, hän on itse luvannut olla kanssamme. Myös silloin, kun tutkimme itseämme.

Jumala puhuu meille sanansa kautta. Päivän tekstit antavatkin vinkkejä siihen, kuinka itsetutkistelu tapahtuu. 1. Johanneksen kirjeen kohta alkaa: ”Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä.” Itsensä tutkimiseen kuuluu keskeisesti syntien tunnustaminen. Tänäänkin aloitimme yhteisen jumalanpalveluksen synnintunnustuksella. Siinä tunnustimme Jumalalle, että olemme syntiä tehneet ja hänen edessään syntisiä.

Syntien tunnustamista edeltää syntien tunnistaminen. Missä asioissa, missä teoissa, sanoissa, ajatuksissa, laiminlyönneissä olen rikkonut Jumalan tahtoa vastaan? Kristuksen seuraajina Jumalan tahto velvoittaa meitäkin. Päivän evankeliumissa Jeesus antaa opetuslapsilleen erikoisen kehotuksen: ”Tehkää kuten lainopettajat ja fariseukset sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan.” Kehotus on erikoinen siksi, että se on ainoita kohtia – ellei aivan ainutkertainen! – jossa Jeesus esittää lainopettajat ja fariseukset positiivisessa valossa. Muutenhan niin useassa evankeliumien kertomuksessa kohtaamme Jeesuksen heidän kanssaan enemmän tai vähemmän törmäyskurssilla. Tässä tämä poikkeuksellinen myönteisyys johtuu siitä, että Mooseksen istuin on heidän hallussaan. Heillä on siis juutalaisen lain opetusvalta. Heitä tulee totella. Näin Jeesus osoittaa, ettei hän ole tullut kumoamaan lakia, Jumalan tahtoa – vaan täyttämään sen.

Jeesus siis kehottaa meitä kuuntelemaan ja tottelemaan lainopettajia ja fariseuksia, kun he opettavat lakia, jotta osaisimme noudattaa Jumalan tahtoa. Mutta siihen tuo positiivinen valo sammuukin. Jumalan tahdon täyttäminen ei saa olla itsensä korotuksen keino, kuten siitä on evankeliumin fariseuksilla tullut. He kyllä noudattavat Jumalan antamia käskyjä, mutta tekevät sen ”jotta heidät huomattaisiin”.

Eräs heidän monista keinoistaan on käyttää viitoissaan suuria tupsuja. Tämä pukukoodi ei sinänsä ollut väärin, vaan päinvastoin Jumala antoi Moosekselle käskyn, että kansan oli tehtävä viittoihinsa tupsut, ”jotta niitä katsoessanne muistaisitte kaikki Herran käskyt ja täyttäisitte ne.” Matteus tietää kertoa myös, että verenvuototautia sairastanut nainen kosketti Jeesuksen viitan tupsua. Jeesuskin käytti tätä pukukoodia, mutta täyttääkseen Jumalan käskyn, ei korottaakseen itseään tai jotta hänet huomattaisiin. Jeesus omalla toiminnallaan antoi meille esimerkin noudattaa Jumalan tahtoa, mutta korottamatta itseämme.

Käskyt ja kehotukset, jotka Jumala on antanut, ovat meidän parhaaksemme ja siunaukseksi. Vaikkakaan ei niidenkään noudattaminen aina helpolta tunnu. Usein oikein täytyy vain tehdä koska se on oikein. Mutta viime kädessä oikein tekemällä voimme palvella toisia. Siksi emme saa korottaa itseämme lain yläpuolelle, palveltaviksi. Meidän tehtävämme on palvella ja rakastaa toisiamme.

Nyt palaamme hetkeksi viime sunnuntain aiheeseen, joka oli Etsikkoaikoja. Viime sunnuntaina korostettiin sitä, että emme saisi tuudittautua siihen, että luotamme erityisasemaamme kristittyinä ja emme sen tähden kuule tai kuuntele Jumalan puhuttelua elämässämme tai yhteisössämme. Se, että olemme kristittyjä, ei anna meille oikeutta olla välittämättä siitä, mikä on oikein, vaan päinvastoin kehottaa ja velvoittaa meitä toimimaan oikein.

Vasta sitten, kun ymmärrämme velvollisuutemme noudattaa Jumalan tahtoa, rakastaa häntä yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseämme, vasta sitten voimme arvioida ja tutkia itseämme ja elämäntapaamme. Ja sittenkin tutkimme itseämme Jumalan edessä. Silloin voi huulillemme nousta psalminlaulajan rukous:

”Sinua, sinua vastaan olen rikkonut,
olen tehnyt vastoin sinun tahtoasi.
Oikein teet, kun minua nuhtelet,
ja syystä olet minut tuominnut.”

Itsensä tutkiminen löytää synnin ja syyllisyyden siltä polulta, jota itse olemme kulkeneet. Synti on kuin rotko, joka erottaa meidät Jumalasta, rikkoo välimme hänen kanssaan. Jos toimimme kuten fariseukset ja omilla tekopyhillä teoillamme tai sokeudellamme nähdä oma syyllisyytemme, ja jos siten yritämme rakentaa siltaa tuon Jumalasta erottavan rotkon yli, me nopeasti putoamme ja epäonnistumme. Joka itsensä korottaa, se alennetaan, sanoo Jeesus.

Oikeimmillaan itsensä tutkiminen on sitä, että ymmärrämme alentaa itsemme ja nöyrtyä ottamaan vastaan. Ottamaan vastaan armo yksin Jumalan lahjana. Sillä, kuten luterilaisen uskon perusajatus kuuluu: ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Jeesuksen tähden. Yksin Jeesus voi rakentaa sillan tuon rotkon yli, jonka synti on saanut aikaan. Yksin armo voi korjata rikkoutuneen suhteen Jumalaan. Yksin usko voi ottaa tämän ilosanoman lahjana vastaan.

”Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus. Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman.”

Kristus paitsi kehottaa meitä seuraamaan esimerkkiään ja noudattamaan Jumalan käskyjä, hän myös täyttää ne rotkot, jotka saamme aikaan. Hän lahjoittaa meille oman vanhurskautensa ja viattomuutensa, joka puhdistaa meidät synnistä ja syyllisyydestä. Elämämme ja uskomme ei ole omassa varassamme. Kristus on luvannut kulkea kanssamme.

Tänäänkin hän lahjoittaa itsensä ja anteeksiantamuksensa meille pyhässä ehtoollisessa. Kun tutkimme itseämme, saatamme kokea kelvottomuutta astua alttarin ääreen. Mutta Kristus kutsuu armon aterialle erityisesti meitä, jotka itseä tutkiessamme löydämme epäuskoa ja rakkaudettomuutta, synnintuntoa ja syyllisyyttä. Siinä polvillamme saamme kumartua, nöyrtyä, alentua ylpeydestämme ja itseriittoisuudestamme, ja rukoilla psalminlaulajan sanoin:

”Käännä katseesi pois synneistäni
ja pyyhi minusta kaikki pahat tekoni.
Jumala, luo minuun puhdas sydän
ja uudista minut, anna vahva henki.
Älä karkota minua kasvojesi edestä,
älä ota minulta pois pyhää henkeäsi.
Anna minulle jälleen pelastuksen riemu
ja suo minun iloiten sinua seurata.”

hyppy

2009-07-19T19:55:00.003+03:00

pakkasin uimahousut, kun
lähdettiin leirille
huomasin: ne jääneet on
mun laukun pohjalle

kertaakaan en niitä käyttänyt
kertaakaan en uimaan lähtenyt
kaikki pinnan alla muuttunut ois
ei kai sinne yksin mennä vois

uskallatko sinä hypätä veteen?
uskallatko luottaa Jeesukseen?

hän pitää sinusta huolen huomennakin
hän kulkee matkoillasi kauempanakin
hän ottaa sinut vastaan kun hyppäät vaan
hän sinua rakastaa, sinua rakastaa

mut kristityksi ristittiin
ristinmerkki rintaani piirrettiin
se on paidan alla piilossa
mutta minä sen alla suojassa

"älä pelkää" sanoo Jeesus
"älä pelkää, tässä oon."
hänen kanssaan pinnan alla uin
hän tuo rauhan mun aallokkoon

uskallatko sinä hypätä veteen?
uskallatko luottaa Jeesukseen?

hän pitää sinusta huolen huomennakin
hän kulkee matkoillasi kauempanakin
hän ottaa sinut vastaan kun hyppäät vaan
hän sinua rakastaa, sinua rakastaa

pakkasin uimahousut, kun
lähdettiin leiriltä
paljon muutakin jäi matkaan mun
niitä kannan aina sydämessä.

seiskariparilaisille 19.7.2009

capo 2nd
verse: | G | D | Em | Em | C | G | D | D |
pre-chorus: | C | C | D | D |
chorus: | G | D | Em | D |

Cohenia konfirmaatioon eli saarna 19.7.09

2009-07-19T19:50:00.002+03:00

Saarna konfirmaatiossa, Orimattilan kirkossa 19.7.2009
7. sunnuntai helluntaista
Rakkauden laki

Luuk. 6: 27-31

"Teille, jotka minua kuulette, minä sanon: Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä. Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin. Anna jokaiselle, joka sinulta pyytää, äläkä vaadi takaisin siltä, joka sinulta jotakin vie.
Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille."

Särkynyt hallelujah

Tuokio ennen viimeisen illan iltahartautta oli itselleni eräs rippileirin koskettavimmista hetkistä. Nuoret olivat tehneet jo iltatoimensa. Odoteltiin hartauden alkamista. Käytävässä alkoi Arttu soittaa kitaraa. Hänen ympärilleen kerääntyi leiriläisiä, jotka lopulta täyttivät koko käytävän. Miltei kaikki olivat koolla. Laulu, joka nuorten seasta nousi silloin ja leirin aikana muulloinkin, oli Leonard Cohenin kirjoittama Hallelujah. Nuoret lauloivat, Arttu soitti, laulu jatkui ja jatkui. Hetki oli kaunis.

Hallelujah tarkoittaa suomeksi ”ylistäkää Jumalaa”. Cohenin Hallelujah ei ole kuitenkaan voittoisa ylistys. Sen sanat vievät kuulijansa Raamatun maailmaan, hämmentyneen kuningas Daavidin luo. Hallelujah on pikemminkin avunhuuto ja tunnustus. Se on särkynyt hallelujah. Herkkä ja hauras kuin viimeisen ripari-illan hetki.

Usko on lahja

Kappaleen toinen säkeistö tuo meidät takaisin tähän juhlaan. Toisessa säkeistössä lauletaan: ”Uskosi oli vahva, mutta tarvitsit todistuksen.” Rippikoulussa tutustuimme kaikki – niin nuoret kuin me ohjaajat ja te kotiväki – siihen uskoon, johon meidät on kastettu. Todisteita emme kenties löytäneet. Mutta usko Jumalaan ei viime kädessä olekaan kiinni riittävästä määrästä todisteita. Usko on ennemminkin kuin hyppy, jossa luotamme, että joku ottaa kiinni ja vastaan. Usko on luottamista. Usko on lahja, joka annetaan meille ja jonka me voimme ottaa vastaan.

Konfirmaatio on uskon vahvistamista. Kuten rippikoulussa nuorten kanssa pohdimme, ei uskon tarvitse eikä pidäkään olla valmiiksi luja. Se saa kasvaa ja vahvistua rauhassa. Jeesuksellekin riitti sinapinsiemenen kokoinen usko siirtämään vuoria.

Usko on lahja ja se on siitä hauska lahja, että sen avulla voimme ottaa vastaan muitakin lahjoja. Uskolla voimme ottaa vastaan pelastuksen lahjan. Vain usko voi käsittää edes hieman Jumalan suuresta rakkaudesta meitä kohtaan. Että Jeesus on ristillä sovittanut kaiken, mikä erottaa meidät toisistamme ja Jumalasta. Että voimme saada anteeksi ja uuden mahdollisuuden. Ja vieläpä ihan ilmaiseksi. Uskolla voimme ottaa vastaan rakkautta, jota emme omin teoin voi ansaita. Se on suurin lahja, mitä voimme ikinä saada, eikä se mahdu millekään lahjapöydälle.

Usko on tehtävä

Kun me riparilla pohdimme Jeesuksen sovitustyötä ja armoa, kysyi yksi leiriläisistä aiheellisen kysymyksen: ”Jos kerran saamme kaiken anteeksi, miksi meidän pitäisi noudattaa noita kymmentä käskyä?”

Usko Kristuksen sovitustyöhön ei tarkoita sitä, että voisimme tai saisimme luopua noudattamasta Jumalan tahtoa, joka on ilmaistu kymmenessä käskyssä. Jeesus täytti Jumalan tahdon, hän ei kumonnut sitä. Kristittyinä meidät on kastettu Jeesuksen opetuslapsiksi ja kutsuttu seuraamaan hänen esimerkkiään. Jeesus rakasti kaikkia, hän otti yhteyteensä jokaisen, joka halusi tulla, hän rukoili jopa niiden puolesta, jotka naulasivat hänet syyttömänä ristille. Ja tämän päivän evankeliumissa hän kehottaa meitä, hänen opetuslapsiaan, tekemään kuten hän itse teki: rakastamaan vihamiehiämme, tekemään hyvää niille, jotka meitä vihaavat, siunaamaan niitä, jotka meitä kiroavat, rukoilemaan niiden puolesta, jotka meitä parjaavat. Tekemään toisille samalla tavalla kuin me tahdomme toisten tekevän meille.

Usko on siksi paitsi lahja, myös tehtävä. Jeesus on antanut meille rakkauden tehtävän ja se on maailmaa järisyttävä tehtävä.

Me elämme ihmisten maailmassa, jossa ihmiset eivät aina pysty elämään oikein, vaikka kuinka omatunto huutaisi kuin navigaattori, että ”Ajoit ohi. Tee U-käännös.” Jokainen tulee ohittaneeksi lähimmäisen. Jokainen on tullut ohitetuksi. Sen tähden jokainen kantaa sydämessään kipeitä asioita. Myös nuoret nuorissa sydämissään. Hekin ovat jo kohdanneet matkallaan surua, pettymystä, epäoikeudenmukaisuutta. Kaikki me ohitetut tiedämme, että kipeisiin asioihin on helppo vastata katkeruudella, vihalla ja kostolla. On helpompi lyödä kuin kääntää toinenkin poski. On helpompi vihata takaisin kuin vastata vihaan rakkaudella.

Jeesuksen ohjetta noudattamalla kivun kierre voi katketa ja maailma muuttua. Sillä uskon, että jokaisen sydämessä soi hiljainen ja särkynyt hallelujah. Avunhuuto, joka pyytää rakkautta. Tunnustus, joka myöntää, että ilman rakkautta en kestä.

Rakastakaa toisianne, sanoi Jeesus. Perheenjäsenet, sukulaiset, ystävät, toisillenne muukalaiset, rakastakaa toisianne! Kohdelkaa toisianne niin kuin toivotte itseännne kohdeltavan, kunnioittakaa toisianne, auttakaa ja palvelkaa toisianne.

Nuoret, rakastakaa vanhempianne. Kunnioittakaa heitä, vaikka ette olisi aina samaa mieltä heidän kanssaan.

Vanhemmat, rakastakaa nuorianne. Tukekaa heitä, vaikka ymmärryksenne ei aina riitäkään.

Ystävät, rakastakaa toisianne. Pitäkää kiinni siitä, mikä teitä yhdistää.

Toisillenne vieraat, rakastakaa toisianne. Rakentakaa välillenne siltaa. Kunnioittakaa eroavaisuuksianne ja erilaisuuttanne.

”Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne” sanoo Jeesus. ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne."

Rakkauden lain noudattaminen on kristityn tunnusmerkki. ”Uskosi oli vahva, mutta tarvitsisit todistuksen.” laulettiin Cohenin Hallelujah'ssa. Rakkauden teot ovat siis seurausta, tai todistusta, uskosta Jeesukseen. Jeesuksen seuraajiksi kastettuina meidän tehtävämme on rakastaa toisiamme kohtaammepa toisemme sitten kotona tai työpaikalla, arjessa tai kesälomamatkalla. Se on tehtävämme silloin, kun rakastaminen on helppoa, mutta etenkin silloin kun se on vaikeaa, silloin kun tuntuu, että tuo toinen ei minun rakkauttani ansaitse.

Hän kulkee matkoillasi

Onko tehtävä mahdoton, mission impossible? Ihmiselle ehkä. Mutta Jumalalle on kaikki mahdollista. Keskeneräisinä saamme aina pyytää uskollemme ja teoillemme vahvistusta Jumalalta. Olet tänäänkin tervetullut ehtoollispöytään. Alttarilla saat kumartua ottamaan vastaan rakkauden lahjan ja pyytää, että rakkaus, josta leipä ja viini kertovat, tuottaisivat sinussakin rakkauden tekoja.

Meidän hallelujamme saa olla hauras ja särkynytkin. Saamme turvautua Jumalaan, joka on luvannut olla aina kanssamme. Lopulta hänelle kohoavat myös ylistys ja kiitos siitä, mitä hän meille antaa.

Kuten leirilaulussa nuorille lauloin: ”Hän pitää sinusta huolen huomennakin. Hän kulkee matkoillasi kauempanakin. Hän ottaa sinut vastaan, kun hyppäät vaan. Hän sinua rakastaa, sinua rakastaa.”

talo

2009-07-05T21:30:00.002+03:00

facebook-frendi (ja frendi jo yläasteajoilta) kirjoitti statuksessaan, että "talokuume kasvaa". talokuumetta olen kuullut podettavan jo useammalla seudulla. se ei voi olla vain paikallinen vaiva. kyse on laajemmasta epidemiasta. niin monet tähän ikään ja tähän elämän tilanteeseen päässeet unelmoivat omasta talosta, oamsta pihasta ja omasta rauhasta. miksi?

itselle talokuume iski puolitoistavuotta sitten, kun ensi kertaa kuulin muuttovalmistalomalleista. siitä lähtien olen ottanut selvää kaikista mahdollisista maan rajojen sisällä toimitettavista muuttovalmiista ja vähemmän valmiista talopaketeista, -mallistoista ja -firmoista. tutkinta on jo niin valmis, että jos joskus lähiaikoina rakennamme, on valinnanvara varsin rajattu.

luulen, että yleinen nuorten perheiden talobuumi johtuu samoista syistä kuin itselläni. olen syntynyt omakotitaloon. minulla on ollut nurmikon ja pihapuiden koristama lapsuus. olen kiivennyt puuhun ja rakentanut majoja lähimetsään. omakotitalossa asuminen on merkinnyt minulle turvallista ja antoisaa elämää. kun parikymppisenä muutin helsingin kerrostaloon, ei se minua häirinnyt. se kuului asiaan. opiskelijakämppiä kertyi minulle neljä eri kohdetta. viimeisimmässä aloimme haaveilla omasta "punaisesta tuvasta ja perunamaasta". vaikka nyt asumme yhä kerrostalossa, on seutu silti maaseutua ja tontit maaseutuhintaisia. haaveen toteuttaminen on mahdollisempaa kuin aiemmin.

talokuume noussee elämänvaiheeseen kuuluvasta alttiudesta asettua, kaipauksesta tarjota omille lapsille samanlainen lapsuus kuin itsellä on ollut (mikä ei monessakaan mielessä ole välttämättä paras vaihtoehto, mutta paras kokemamme) pihoineen ja puutarhoineen. samoin nuoruuden kukan sulkiessa terälehdet avautuu uusia nuppuja uusine innostuksineen, joihin liittyvät lumilapiot, ruohonleikkurit ja pihagrillit. asettumiseen liittyy kiireetön puuhastelu, slow life -tyyppinen touhuaminen. se on minusta ihan tervettä. enkä näin olisi varmasti ajatellut vielä viisi vuotta sitten!

mainittakoon vielä, että minua viehättäisi vanha kunnon 50-luvun talo uutta valmistaloa enemmän. uusi ja ehta saa minut aina huolestumaan ("kuitenkin rikon jotain"). vanha talo on huolettomampi. siihen slow life sopii vielä paremmin asumaan. mutta rouvaa vanha talo pelottaa. ja onhan siinä riskinsä. enkä minä niin kätevä käsistäni ole.

9 kuukautta

2009-07-04T21:59:00.002+03:00

olen ymmärtänyt, että synnyttäminen on helpotus. raskaus pahoinvointeineen ja selkäkipuineen päättyy. olo kevenee. elämä ei välttämättä helpotu, mutta haasteet muuttavat muotoaan.

olen ollut nyt orimattilan seurakunnan palveluksessa noin yhden täyden ihmisraskauden ajan, yhdeksän ja puoli kuukautta. viikon vähemmän pappina. alkaa tuntua, että alun raskaus on ohi. olen kantanut uuden papin sikiötä nyt sen verran, että pappeus on kehittynyt ja kypsynyt minussa muotoaan muuttavalla tavalla.

työ on ryhtynyt antoisaksi. eri tavalla kuin aivan pappeuden alussa, jolloin kaikki oli uutta ja jännittävää ja selvitytymisen riemu riitti. nyt työn hedelmät ovat maukkaampia. niissä maistuvat aidot kohtaamiset, koskettavat häärunot, vuolaat kyyneleet arkun äärellä, pitkät jutustelut kesäisellä kuistilla, kiireettömät mutta täydet päivät, naurun kyllästämät hääjuhlat, hiljaisuuden pyhittämä kaipaus omaisen kasvoilla.

olen iloinen, että alkutaival on tässä vaiheessa. hapuilu on muuttunut tapailuksi ja epäröinti varovaiseksi varmuudeksi.

”Minä parannan heidät heidän uskottomuudestaan”

2009-06-28T17:17:00.002+03:00

Saarna Orimattilan kirkossa 28.6.09 klo 10
4. sunnuntai helluntaista
Kadonnut ja jälleen löytynyt

Ps. 32:1-2, 5-8
Hoos. 14:2-9
Ef. 2:1-10
Matt. 9:9-13

Torstaina vietettiin kauan odotettuja avajaisia. Internetissä avattiin vihdoin liitykirkkoon.fi -palvelu. Palvelu on todellista palvelua: sen kautta kirkkoon liittyminen on tehty helpommaksi, aiemmin eronnut voi kotoa käsin ottaa askeleen takaisin kirkon jäseneksi, samoin voivat uudet jäsenet täyttää siellä liittymislomakkeen. Kirkolta tämä on hyvä päivitys. Sillä se viestii, että jäsenyys on tärkeää ja ihmisten luo on tärkeää löytää sellaiset tiet, joita ihmiset itsekin kulkevat. Ja tiet kulkevat yhä enemmän verkossa, virtuaalisesti.

Kirkkoon liittymisen ja kirkkoon kuulumisen syitä voi olla monia. Omaan elämänkaareen liittyvistä tapahtumista henkilökohtaiseen hengelliseen etsintään tai haluun olla mukana kirkossa, joka tekee laajamittaista avustustyötä. Olipa ensisijainen kuulumisen syy mikä tahansa, on kirkkoon kuuluminen joka tapauksessa yhteinen ja yhdistävä asia, se on yhteisön jäsenenä olemista.

Yhteisöjä on erilaisia: on työtiimejä, on joukkueita, on järjestöjä yhteisellä asialla, on ammattiliittoja. Kirkossakin on kyse liitosta. Liitosta, joka on solmittu kasteessa. Liitosta, jonka Jumala on tehnyt useimpien suomalaisten kristittyjen kanssa heidän ollessa vauvoja, osan kanssa myöhemmin, nuorena tai aikuisiällä. Kirkko on seurakunta, seurakunta on uskon yhteisö, liiton toinen osapuoli.

Äsken kuulimme profeetta Hoosean rauhanjulistusta. Sen teksti oli kuin Vanhan testamentin omasta liitykirkkoon.fi -palvelusta. ”Palaa, Israel, palaa Herran, Jumalasi luo!” Hoosean profeetan pesti oli parannnussaarnaa Israelille, Jumalan valitulle kansalle, jonka synti oli siinä, että se oli rikkonut Jumalan sen kanssa solmiman liiton kääntymällä pois Jumalastaan ja turvautumalla hänen sijastaan naapurikansojen jumaliin. ”Teidän uskollisuutenne on kuin aamupilvi, kuin kaste, joka kohta haihtuu”, julisti profeetta Jumalan tuohtumusta. Eikä suotta. Uskottomuudella oli hintansa. Valitun kansan luopumisen lopputuloksena oli luvatun maan pohjoisosan, Israelin ja sen pääkaupungin Samarian, tuho ja pakkosiirto Assyriaan.

Tuo liitto rakoili, koska liittoon kuuluu keskeisesti uskollisuus. Näin ajattelemme erityisesti avioliitosta. Voidaanko uskottomuudesta enää jatkaa eteenpäin? Kysymys on meille vaikea, mutta Hoosean viesti on lohdullinen. Tuhon järkyttämille ja uskottomuuden pirstomille sydämille hän julistaa rauhaa ja uutta mahdollisuutta palata Jumalan liiton turviin. ”Minä parannan heidät heidän uskottomuudestaan” sanoo Herra ja kysyy osuvan kysymyksen: ”Efraim, mitä hyötyä sinulla on epäjumalistasi!”

Se on osuva kysymys meille kaikille tänään, ei vain Israelille liki 3000 vuotta sitten. Olimmepa sitten kirkkoon kuuluvia, liittyviä tai eroavia. Sillä eikö meillä kaikilla ole epäjumalia, jotka kamppailevat sydämessämme ainoaa todellista Jumalaa ja elämän antajaa vastaan, yrittäen horjuttaa hänet pois paikalta, joka hänelle kuuluu. Katekismuksen selitys ensimmäisestä käskystä alkaa: ”Jumalan tunteminen on elämämme tärkein ja perustavin asia.”

Samaa mieltä oli Hooseakin. ”Uskollisuutta minä vaadin, en uhrimenoja, Jumalan tuntemista, en polttouhreja.” Hooseaan viitaten näpäyttää muuten Jeesus päivän evankeliumissa fariseuksia sanoen: ”Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: 'Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.'” Kuten niin monesti, fariseukset tässäkin paheksuvat Jeesusta, joka seurustelee ja aterioi ”publikaanien ja muiden syntisten” kanssa. Syntisillä tarkoitetaan tässä niitä, jotka olivat luopuneet uskostaan ja joutuneet näin liiton ulkopuolelle. Mitä merkitseekään se, että Jeesus on ottanut heidät näin yhteyteensä, nuo liiton ulkopuolelle joutuneet!

Jeesuksen näpäytys osuu fariseuksia arkaan paikkaan. Heille tärkeää olivat oikeanlaiset uhrit, oikeanlainen toiminta, jopa oikeanlainen seura. Jeesus toistaa jo Hoosean lausuman viestin: Jumala tahtoo meiltä – ei uhrimenoja uhrimenojen tähden, vaan – uskollisuutta ja kuuliaisuutta, sitä että tunnemme hänet, että opimme tuntemaan hänen armahtavan isällisyytensä. Jeesus käyttääkin sanaa ”armahtavaisuus”, joka tässä merkitsee Jumalan armahtavaisuutta, hänen laupeuttaan. Jumalan tunteminen on armon ja laupeuden tuntemista. Jumalan tunteminen on elämämme tärkein ja perustavin asia.

Siis Efraim, mitä hyötyä sinulla on epäjumalistasi!

Meidän sydämessämme käydään painia Jumalan tuntemisen ja uskottomuuden välillä. Erilaiset epäjumalat ohjaavat meitä pois elämämme tärkeimmästä ja perustavimmasta. Epäjumalat ovat Katekismuksen mukaan aina omatekoisia. Ne ovat toiveittemme ja unelmiemme heijastumia, heijastumia siitä, minkä kuvittelemme suojelevan meitä ja elämäämme. Onko se raha? Onko se valta? Onko se menestys tai kunnia? Se, mihin me viime kädessä turvaudumme, on meidän jumalamme.

Kaikkivaltias, armollinen, kolmiyhteinen Jumala, jonka nimeen meidät on kastettu ja joka on kasteessa solminut kanssamme liiton, tahtoo olla se, johon me viime kädessä turvaamme. Hän tahtoo olla kirkkonsa Herra ja antaa sille rakkauden lahjojaan.

Kirkko on syntisten yhteisö. Kadonneiden, mutta jälleen löytyneiden yhteisö. Jokainen on jossain määrin eksynyt uskollisuuden tieltä. Jokainen on turvautunut omatekoisiin epäjumaliinsa. Jokainen on kadonnut kuuliaisten joukosta. Mutta ilosanoma onkin siinä, että kun tuo katoaminen on meidän omaa syytämme, on löytyminen liiton toisen osapuolen ansiota, se on Jumalan teko. Jumala on se, joka löytää kadonneen.

Palatkaamme vielä ensimmäiseen käskyyn. Vanhan testamentissa käsky kuuluu kokonaisuudessaan: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta. Sinulla ei saa olla muita jumalia.” Käskyyn kuuluu siis jo lähtökohtaisesti Jumalan edeltävä pelastustyö, johdattaminen pois orjuudesta. Ennen kuin Jumala vaatii ihmisiltä yhtään mitään, on hän jo ratkaisevalla tavalla toiminut heidän hyväkseen.

Jumala etsii meitä. Hän kutsuu syntisiä, elämän lähteen ääreltä kadonneita: Seuraa minua! Minä vastaan sinun pyyntöihisi, minä pidän sinusta huolen. Minä olen kuin ikivihreä sypressi, vain minä kannan sinulle hedelmää. Jumala tekee työtään meidän keskellämme. Hän palvelee meitä jumalanpalveluksessa. Hän hoitaa meitä sanallaan ja sakramenteillaan. Ehtoollisessa hän kohtaa meidät ja lahjoittaa meille parantavan rakkautensa. Hän parantaa meidät meidän uskottomuudestamme.

Jos annamme Jumalan löytää meidät, hänen armonsa vetää meidät tienposkesta takaisin uskollisuuden ja Jumalan tuntemisen tielle. Hänen armonsa tekee meistä eläviä uhreja. Uhrimenot väistyvät turhina, sillä Kristus on ainutkertaisena sovitusuhrina täyttänyt ne kuuliaisuuden aukot, jotka jäävät meiltä itseltä täyttämättä. Omat sovitusyrityksemme eivät tee meistä löytyneitä, vaan kadonneita. Mutta jos annamme Jumalan löytää meidät ja lähdemme Jeesuksen mukaan kuten tullimies Matteus, hän itse näyttää meille, mitä on armahtavaisuus, mitä on uskollisuus yhtä ainoaa Jumalaa kohtaan, mitä on Jumalan tunteminen, mitä on elää löydettynä, tallessa. Kristuksen yhteydessä me voimme olla eläviä uhreja, olla toisiamme kohtaan armahtavia ja toteuttaa ”niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.”

Päivän psalmissa luvataan: ”Minä opetan sinua”, sanoo Herra, ”minä osoitan sinulle oikean tien. Minä neuvon sinua, katseeni seuraa askeleitasi.”

Kirkko on Kristuksen seurakunta, jonka jäsenet yhdessä etsivät Jumalan tahtoa. Mutta ennen kaikkea kirkko on sellaisten ihmisten seurakunta, joita Jumala lakkaamatta etsii, jotta löytäisi, jotta saisi koskettaa armollaan, jotta saisi rakastaa, johdattaa ja parantaa. Eikö siinä ole kyllin mainio syy liittyä – ja jo kuulua – kirkkoon.

+ Virsi 289

putki vapaita

2009-06-18T17:48:00.003+03:00

vietän neljättä perättäistä vapaapäivää. siinä on vasta puolet riparin ja työputken mukanaantuomista vapaista. alkupäivät menivät lepäillessä ja huolettomuuteen nojaillessa. sain juostua pitkiä lenkkejä, pidin rentouttavan vapaaillan ja soin sellaisen myös rouvalle. nyt elimistö on kaiketi sisäistänyt sen, että on todella aikaa - vaikka sairastaa. aamulla heräsin kurkku kipeänä kuin olisin niellyt kaktuksen. olo on jokseenkin saamaton ja nuutunut.

samalla on vapaapäiviltä kadonnut kiintopiste, johon purkaa tämä löysä aika. juhannus ei tuo mukanaan mitään kummempaa, kun päätimme jo hyvän aikaa sitten skipata sen lähtemättä mihinkään. on taitolaji olla tekemättä mitään. kirjaan tarttumisen alttius on unohtunut. blogin kirjoittaminen ei inspiroi. lenkille ei kipeänä kannata lähteä. sisko lensi saksasta leikkimään lasten kanssa. kai tässä vain istun, ihmettelen ja ikävystyn. tai etsimättä löydän oivalluksen, kuinka olla vapaalla todella vapaa.

toim.huom.
viime yönä tein väärin eli töitä vapaapäivänä/-yönä. kuten oikein on, laitoin saarnatekstin muhimaan mieleen ja heti pulpahtelikin ajatuksia ensi viikon sunnuntain saarnaa ajatellen. kirjoittelin niitä ihan ylös. eli vaikea olla vapaalla. mutta ehkä saarnaa ei pidä lukea yksin työtehtäväksi vaan ennemminkin oman spiritualiteetin ja rauhan rakentamiseksi.

sydän puhuu hiljaa

2009-06-14T23:36:00.002+03:00

ihan hiljaa
tarttuu tuuli purjeisiin
purtta heijaa
keinuttaa unelmiin

se ei pakota
mukaan lähtemään
mutta jos ei
kukaan viereen jää

sydän puhuu hiljaa
sydän puhuu vaan

oi Jumala
muista minua
kun silmäni suljen
tai iltaan saakka
kuljen ja taakka painaa

oi johdata
etten suuntaa kadota
kun aallokoissa
matkaani teen
poissa ethän oo milloinkaan

ihan hiljaa
saat matkaasi jatkaa
yhä luottaa
kyllä tuuli kuljettaa

se ei pakota
mukaan lähtemään
mutta jos ei
kukaan viereen jää

sydän puhuu hiljaa
sydän puhuu vaan

oi Jumala
muista minua
kun silmäni suljen
tai iltaan saakka
kuljen ja taakka painaa

oi johdata
etten suuntaa kadota
kun aallokoissa
matkaani teen
poissa ethän oo milloinkaan

---

verse: am | g | f | c | x 4
pre-chorus: f | em | am | am | x2
chorus: f c | g | x 8

---

nelosriparilaisille 14.6.2009

Eräs syntymäpäiväpuhe eli helluntaipäivän saarna 31.5.09

2009-06-03T00:43:00.003+03:00

Helluntaipäivä, Pyhän Hengen vuodattaminen

Joh. 3:16-21

Saarna

Hyvää syntymäpäivää! On seurakunnan syntymäpäiväjuhla, onnea siis! Vain kakku puuttuu.

Syntymäpäivisin on tapana pitää syntymäpäiväpuheita. Olkoon tämäkin sellainen. Sitä ei kuitenkaan pidetä niinkään syntymäpäiväsankarista ja tämän eri vaiheista, vaan pikemminkin tämä on puhe syntymäpäiväsankarille, seurakunnalle, jonka jäseniä kaikki kristityt ovat.

Seurakunta syntyi ensimmäisenä helluntaina. Jeesuksen opetuslapset eivät ylösnousseen opettajansa taivaaseen astumisen jälkeen jääneet yksin, vaan kuten Jeesus oli luvannut, he saivat toisen puolustajan, Pyhän Hengen. Kun opetuslapsiin vuodatettiin Pyhä Henki, syntyi yhteisö, seurakunta, Kristuksen kirkko, Kristukseen uskovien yhteisö.

Tuon seurakunnan synnytti nimenomaan Pyhä Henki, joka Katekismuksen mukaan ”tuo Jumalan hyvyyden ja Kristuksen rakkauden meidän keskellemme”. Siis meidän, ei vain Pietarin ja Andreaksen ja Sebedeuksen poikien, vaan meidän, tässä ja tänään ja nyt.

Jumala toimii seurakunnassa sanan ja sakramenttien kautta. Niitä kutsutaan armonvälineiksi, sillä niiden kautta Pyhä Henki toimii ja välittää Jumalan armon. Kasteessa ja ehtoollisessa – helluntaina pidettiin muuten ensimmäiset kristilliset kasteet! – Jumala salatulla tavalla toimii Pyhän Hengen kautta. Mutta Pyhä Henki toimii ja synnyttää meissä pelastavan uskon myös Jumalan sanan kuulemisen kautta.

Mitä päivän evankeliumi eli Jumalan sana meille siis tänään julistaa? Se alkaa tutulla pienoisevankeliumilla, jossa on jollain tapaa ilmaistu kristinuskon ydin: Jeesus tuli maailmaan tuomaan iankaikkisen elämän. Tämähän on evankeliumia korvillemme, ilosanomaa, hyviä uutisia. Pelastuksen viesti. Mutta se sisältää myös toisen puolen.

Jostainhan ihmiset on pelastettava. ”...jottei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen”.

Siis ilman uskoa Jeesukseen maailma, ihmiskunta on matkalla kadotukseen. ”...valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden. Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi.” Piirtyy mieleen toimintaelokuvien kuva helikopterista, joka valonheitimellä heittää alas maahan yksinäisen mutta kirkkaan valokeilan löytääkseen alhaalla pimeässä roskatynnyreiden tai autojen takana piileskelevän vihollisen tai rosvon tai vastapuolen sankarin. Piileskelijä ei tietenkään halua osua valokeilaan, ettei jäisi kiinni.

Elokuvia katsoessamme useimmat meistä tahtoisivat olla niitä sankareita, jotka saavat lopulta vihollisen kiinni. Sen sijaan, tässä elämän toimintakentällä me olemme niitä, jotka piileskelemme mielellämme tuon valokeilan ulkopuolella. Emme halua, että kukaan tulee osoittelemaan läpitunkevalla valolla meitä ja meidän tekosiamme.

Jumalan edessä me kaihdamme valoa. Me kaihdamme sitä, että laiminlyöntimme, rikoksemme Jumalan lakia vastaan tulisi julki. Eihän meistä kukaan ole täyttänyt Jumalan rakkaudenvaatimuksia. Jumala on saanut usein väistyä elämämme ykköspaikalta. Lähimmäisen tarpeet ovat tulleet vasta omiemme jälkeen, jos sittenkään olemme ehtineet niitä huomata. Me pelkäämme tuomiota, sillä tuomion me ansaitsemme.

Mutta Kristus ei tullut maailmaan tuomitsemaan sitä, vaan pelastamaan sen. Kun syntisinä rohkenemme astua pimeästämme valoon, Kristuksen luo, tulevat tekomme ja pahuutemme, syntimme ja syyllisyytemme kyllä julki, mutta askel kohti Kristusta on myös askel anteeksisaamiseen, askel kaiken synnin ja syyllisyyden puhdistavaan armoon.

Mutta millä voimalla tämä ratkaiseva askel otetaan? Luther sanoo: ”Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa.”

Ihminen ei itse, omin voimin itseään pelastaa. Pelastavan uskon Kristukseen synnyttää helluntaina vuodatettu Pyhä Henki. Tuon saman Pyhän Hengen ihminen saa pyhässä kasteessa. Kasteesta lähtien Jumalan Pyhä Henki tekee työtään ihmisessä. Pyhä Henki on kuin tuuli, joka puhaltaa ihmistä kohti Kristusta, kuin tuuli, joka ilmassa kuljettaa kuivuneita voikukan haituvia. Kun niitä katselee, näyttää siltä kuin niillä ei olisi mitään määränpäätä. Ja eikö välillä oma elämäkin tunnu siltä, kuin sillä ei olisi määränpäätä tai suuntaa, ja jos olisikin niin ei se aina oikealta suunnalta tunnu. Pyhä Henki on johdattaja, jonka kautta Taivaallinen Isämme johdattaa meitä tutkimattomalla viisaudellaan niin, että voimme löytää Kristuksen ja hänen luotaan armon ja rauhan.

Ihmisen pelastus on lopulta siinä, että hän antaa Jumalan tehdä työtään Pyhän Hengen kautta ja ohjata häntä Kristuksen luo. Ihmisen tehtäväksi jää antaa Jumalalle tilaa, suostua Hengen vietäväksi, Kristuksen parannettavaksi, Isän Jumalan rakastettavaksi.

Kun ihminen tulee valoon, Kristuksen luo, tapahtuu hänelle kuin luonnolle. Luonnossa valo saa lehdet puhkeamaan silmuista, kukat nupuistaan, eläimet heräävät pesistään, luonto virkoaa eloon. Tai kuten päivän psalmissa sanotaan: ”Sinä, Jumala, annat runsaat sateet, nääntyneen maasi sinä saat jälleen kukoistamaan. (Ps. 68:10)”. Jumalan Henki, joka maailman luomisessa liikkui vetten yllä, voi herättää eloon masennuksesta, lohduttomuudesta, toivottomuudesta. Hän ohjaa synnin ja kuoleman pimeydessä asuvia valoon, Kristuksen luo. Siellä annetaan anteeksi, siellä annetaan uuden aloittamisen mahdollisuus. Pyhä Henki, eläväksi tekevä pyhittäjä, tekee syntisistä pyhiä ja kadotukseen tuomituista ihmisistä iankaikkisen elämän perillisiä.

Siinä on tämän syntymäpäivän evankeliumi. Se jo riittää, mutta en päätä syntymäpäiväpuhettani ihan vielä. Vielä on kysyttävä: onko kakku sittenkään ainoa asia, mikä näistä juhlista puuttuu? Tärkeämpää kuin kakku on juhlissa se, kuinka juhlaväki viihtyy.

Viihtyvyyteen vaikuttaa tietenkin moni seikka, mutta seurakunnassa, Kristukseen uskovien yhteisössä, väitän, että ihmisten välinen yhteys ja keskinäinen rakkaus ovat tärkeimpien joukossa.

Lutherin mukaan Pyhä Henki ”maailmassa kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa.” Pyhä Henki kutsuu, ei vain yhden pimeyden poluilla harhailijan, vaan kaikki pelastusta tarvitsevat Kristuksen luo. Hän kokoaa kristityt yhteen. Hän yhdistää meidät toisiimme. Uskovien yhteys on sekin lopulta Jumalan työtä.

Kun ihminen suostuu olemaan Kristuksessa, kuten puunoksa suostuu pysymään kiinni rungossa, alkaa hän Pyhän Hengen vaikutuksesta rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiään. Pyhä Henki synnyttää hänessä hedelmiä. Paavali luettelee galatalaiskirjeessä (5:22-23) hengen hedelmiksi rakkauden, ilon, rauhan, kärsivällisyyden, ystävällisyyden, hyvyyden, uskollisuuden, lempeyden ja itsehillinnän. Kaikki varsin oivallisia ominaisuuksia tai kehittämiskohteita missä tahansa työyhteisössä, joukkueessa tai tiimissä. Miksei myös seurakunnassa!Uskovien kesken Hengen hedelmät antavat voimia, kun kilvoittelemme rakkaudenvaatimusten kanssa. Ne ohjaavat meitä rakastamaan lähimmäistämme. Tuo rakkaus puolestaan kehottaa meitä vaalimaan yhteyttämme siitäkin huolimatta, että löydämme paljon helpommin toisistamme eroavaisuuksia ja meitä erottavia tekijöitä.

Voisiko seurakunta – siis kaikkien kristittyjen seurakunta – olla paikka, jossa olemme juhlamielellä, ei vain näin juhlapäivisin, vaan myös arjessa? Voisimmeko kristittyinä iloita yhteydestämme etenkin arjen kohtaamisissa?

Voisiko seurakunta olla paikka, jossa me yhdessä etsimme ja raivaamme tilaa Pyhälle Hengelle toimia paitsi omassa elämässämme, myös keskellämme, jotta hengen hedelmät saisivat meissä kasvaa ja jotta löytäisimme yhä uudelleen elävän yhteyden toisiimme ja elävän yhteyden Kristukseen?

comeback

2009-06-01T10:31:00.002+03:00

elinan blogin elina harmitteli eilen minulle sitä, etten ole kirjoittanut tänne pitkiin aikoihin. totta se on. ja harmikin. pappina olen yrittänyt opetella siihen, että kaikki palaute on hyväksi, kaikessa palautteessa avautuu ovi muutokseen. astun nyt kynnyksen yli ja koetan tehdä paluun kynän varteen.

riittää, kun puran eilisen. se oli tunnelmarikas päivä. aamulla saarnasin väsynein silmin ja epävarmoin mielin. oli sanoista kuitenkin pidettykin, sain kuulla kirkon ovella. messusta kiiruhdin kastamaan. pienellä ristiäisväellä vietettiin koskettava, rento ja iloinen juhla. en miltei malttanut kahveilta lähteä.

eilisessä kasteessa toteutui helluntain juhlaluonne pienimuotoisestikin paremmin kuin aamun messussa. jos helluntai on kristikunnan kolmanneksi suurin juhla, ei se ainakaan kirkkokansaa saa liikkeelle. alttarilla oli kyllä kuusi kynttilää, mutta tuskin kirkossa kuutta seurakuntalaista normaalipyhää enempää, luulen että vähemmän oli. jumalanpalvelusten juhlallisuuteen vaikuttavat toki enemmän muut seikat kuin väkimäärä. siitä ei tässä sen enempää.

mutta kymmenen hengen kesken vietetyssä kastejuhlassa oli joka tapauksessa jotain enemmän. pidettiinhän ensimmäisenä helluntaina, kirkon syntymäpäivänä, ensimmäiset kasteet. oli hienoa jatkaa tuota perinnettä. olen yhä vahvemmin sitä mieltä, että toimitukset ovat ensisijaisia kohtaamisen paikkoja, joissa nimenomaan toimitaan seurakunnan keskellä.

työn ja elämän ilon täyttämän päivän päätteeksi sain suruviestin esikoistaan odottavilta ystäviltä. se hiljensi mielen, täytti silmät vedellä ja huusi korvissa: miksi? tutkimaton on Kaikkivaltiaan johdatus. aamulla puhuin siitä Vapahtajan luo puhaltavana tuulena, päivällä rukoilin sitä pienelle kastetulle, illalla olin sen edessä ymmälläni. puhaltakoon se silti edelleen, erityisesti surua kantavien lohduttomuuteen. vieköön luo Auttajan.

siunatkoon meitä.

kun on aikaa metaforille

2009-05-18T18:19:00.003+03:00

lasten kasvatus on pitkänmatkanjuoksua. suhtaudun halveksuen vanhempiin, jotka yrittävät kasvattaa pyrähdyksin ja pikavauhdilla.

koska kuulun itse heihin.

kasvatuksessa asenne on tärkeä, kuten on juoksuasento juoksemisessa. katse kaukana edessä, ei metrin parin päässä, seuraavan askeleen kohdalla.

kyllä ne jalat tulevat perässä.

viime päivinä olen törmännyt kaihoisaan ajatukseen tulevaisuudesta, kun lapset ovat isompia, vastuullisempia, omissa oloissaan viihtyvämpiä, aikaa vanhemmilleen antavampia. mutta tulevaisuutta ei ole ilman tätä hetkeä. tätä hetkeä ei voi pikakelata. tämä täytyy elää askel askeleelta. päivä päivältä. oikku oikulta. on palauduttava yhdestä väsymyksestä kerrallaan.

ja lopulta. lopulta pilvimuurista valo välähtää ja maaliviivalla itsellään ei olekaan merkitystä.

juoksupäiväkirja

2009-04-28T20:55:00.002+03:00

juoksen osoitteessa funforrestfun.blogspot.com. kaikki kannustus matkan varrella on tervetullutta.

tuohtumus

2009-04-23T22:11:00.002+03:00

Anonyymi on lisännyt kommentin tekstiisi "isin poika":

...selviäisitkö...? Lasten rakkaus on "ansaittava",sitä ei saa automaatista ABC:n uloskäynnin luota...

Anonyymi on lisännyt kommentin tekstiisi "isin poika":

"laatuaikaa"=uusavuttomien urpojen ymmärtämättömyys siitä,että laatuaikaa on joka hetki,sillonkin kun ei jaksa.

kirjoitin tammikuussa poika-isä-suhteestamme. hienoa, että teksti provosoi lukijan kommentoimaan. ja oikein kaksi kertaa! koska kommentointi blogissani on valvottua, olivat hiiren näppäimen alla vaihtoehdot "julkaise" ja "hylkää". kommenttien sävy ei sopinut sen hetkiseen mielentilaani, joten hylkäsin. kun tulin toisiin aatoksiin, oli jo liian myöhäistä. julkaisen ne siksi nyt itse.

nöyrä vastine:

olen hyvin pahoillani, että tässä vaatimattomien selviytyjien ja suorittajien maassa kehtaan edes hissukseen löytää oman epävarman vanhemmuuteni keskellä joitain onnistumisen hetkiä ja niistä mainita julkisella foorumilla osaamatta piiloutua anonyymiteetin taakse, kuten tekevät ne, joilla ymmärrys on.

pyydän syvästi anteeksi, että saatan - ja vielä tosissani - käyttää uusavutonta terminologiaa iloitessani siitä, että olen saanut olla poikani kanssa kahden.

olen pahoillani, että todellakin tankkaan autoni mieluiten abc-asemalla, vaikka ne kakskytneljäseitsemänaukiolollaan laittavat pikkuhuoltamot ahtaalle.

pyydän anteeksi, että luotan armoon ja siihen, että taivas on lasten kaltainen. sellainen, joka ottaa ansiotta vastaan.

eniten pahoittelen sitä, että minä kurja ja vähäinen sain sinut tuohtumaan, arvon anonyymi. en velvoita enää seuraamaan ajatuksiani. olet vapaa sivuuttamaan ne.

hetken

2009-04-13T09:31:00.002+03:00

kulki ystävä mukana hetken
nyt poissa, poistunut
kesken retken
iloon yhtyy ikävä
riemuun raskas huokaus

jää yksin lupaus
ei yksin sure itkevä
vain hetken
on poissa, poistunut
ystävä yhteisen retken.

aamu

2009-04-12T13:10:00.003+03:00

älä pelkää
kuolema on nielty
se kompastui jalkoihinsa
putosi omaan kuoppaansa
sieltä se ei enää nouse

älä pelkää
kivi on vieritetty
edestäsi estämästä
valo tulvii sinne
missä oli häpeä, kipu
lika, pyyhkien kaiken pois.

älä pelkää
tämä päivä on tullut
se muuttaa yön iloksi
pelon toivoksi
kyyneleet maidoksi
joka ei koskaan lopu.

valo

2009-04-11T23:52:00.002+03:00

pimeä metsä.
puiden oksat mustina käsinä
hapuilevat taivasta.
tähtien peitto on liian kaukana.
turha on niihin kurkottaa.

mutta keskellä metsää loimuaa tuli.
nuotion valo on pehmeä, hellä.
sen äärelle on helppo istahtaa.

sen lämpö kulkee poluilla mukana.
sitä ei mikään vie enää pois.

hauta

2009-04-11T14:59:00.002+03:00

kuoleman ja elämän erottaa toivottomuus.
toivon tuo verho, joka vedetään silmiemme edestä,
tietämättömyyden tieltä.

me annoimme toisillemme niin monia kasvoja,
etten tunnistanut sinua silmät kiinni.

arkun kansi jäi auki, juoksin ulos,
säikähdin, en vieläkään ole saanut lepoa.

kuinka jossain niin kylmässä voisi olla elämää?
kuinka kallion seinämästä voisi versoa?

ristin luo

2009-04-10T13:14:00.002+03:00

viiltää tuuli
haavojani
kuiskauksen kuuli
kai Jumalani
häneen minä turvaan
kun myrskyää
tiedän etten turhaan
tähän jää

ristin luo
itseni tuon
haavoistasi
haavoihini juon
uudestaan
saan aloittaa
saan tunnustaa
se satuttaa
joku minua
näin rakastaa

lempeä tuuli
nyt hyväilee
rakkaus suuri
mua kannattelee
kun matkaa tätä teen
kun harhailen
Jumalani eteen
ihmeellisen

ristin luo
itseni tuon
haavoistasi
haavoihini juon
uudestaan
saan aloittaa
saan tunnustaa
se satuttaa
joku minua
näin rakastaa.

---
v: am | f | c | g | x4
c: c | g | f | g | x2
am | g | f | g | x2

häpeäpaalu

2009-04-10T13:05:00.004+03:00

perjantai saapui hiljaisena.
apeana kuin katuva koulupoika.
sen askelissa oli jotain samaa
kuin väsymykseensä väsyneellä.

hiljaisuus kasvoi. se oli yhä hiljaisempaa
ja ahdistavampaa.
pilvet värittivät sen harmaaksi
ja hengitys kavahti sitä,
jäi sen edessä ilmaan leijumaan,
odottamaan.

ja hän henkäisi viimeisen kerran.

sen kaikki kuulivat.
se repi hiljaisuuden sirpaleiksi.
kaikkialla alkoi äänekäs valitus ja
järkytys muutti kellotorneihin asumaan.

ja me jäimme siihen itkemään
kuin katuvat koulupojat
ja toivoimme, että isä antaisi anteeksi.

emme tienneet mitä teimme.

toivoa täynnä

2009-04-09T23:34:00.004+03:00

torstain illassa käy kolea tuuli.
kuin kuoleman hiipivät askeleet lähenisivät.
maahan jää laahavan viitan jälkiä.
aika on täyttynyt.

huominen tulee, sen jo tiedän.
istumme kahden sillalla. sinä
sanot: pysy siinä.
virta kulkee allamme, sinä otat minusta kiinni
kun painovoima käy liian vahvaksi.
minä olen heikko.
sinähän tiedät, millaista se on.
olla rikki.

mutta vain pari päivää vielä.
aurinko nousee, varjot katoavat
ja huurteinen maa kukkii.
jaksan odottaa, jaksanhan.

sinä näytät, että kuolemalta on revitty siivet.
kivenkovat valheet murrettu kuin pehmeä leipä.
istu vielä viereeni. istu, että jaksan uskoa.

Kuinka paljon armo maksaa?

2009-04-07T21:32:00.001+03:00

eli puhe Hiljaisen viikon tiistain iltakirkossa 7.4.09 klo 18.

Ps. 69:2-5,7-10; 1. Kor. 1:18-19; Matt. 26:57-27:10.

Kuinka paljon armo maksaa?

Kolmekymmentä hopearahaa oli Jeesuksen hinta. Sen verran otti Juudas ystävänsä ja opettajansa kavaltamisesta. Hän tienasi ihan hyvin. Summa vastasi viinitarhan työntekijän kuukauden palkkaa. Sillä saattoi ostaa itselleen vasikan, pari lammasta ja vieläpä vastasyntyneen aasinvarsankin.

Mutta Juudas heitti verirahansa menemään. Hän tuli katumapäälle. Ehkä hän ei ollut odottanut, että lopputulos olisi niin raju. Että hänen kavalluksensa päätyisi Jeesuksen kuolemantuomioon.

Kun kuuntelimme tuota Matteuksen kertomusta, eikö tehnyt mieli mennä väliin ja keskeyttää väärien todistajien syytökset? Eikö tehnyt mieli kysyä Jeesukselta niin kuin Kaifas: Etkö lainkaan vastaa? Jeesus, miksi et vastaa perättömiin syytöksiin? Miksi et pelasta itseäsi, kun kerran olet syytön?

Meillä on oikeudentajua, kun ajattelemme näin. Syyttömän tuomitseminen on väärin, syylliselle tuomio kuuluu. Inhimillisinä, syvää sympatiaa tuntevina me haluamme Jeesuksen pois ylipappien käsistä. Ei häntä saa ottaa kiinni, ei häntä saa tuomita. Ei häntä saa surmata.

Mutta meissä on myös toinen ääni. Ääni, joka hiljaa ymmärtää ja hyväksyy sen, että syytön mies ottaa vaieten syyllisen viitan harteilleen. Se on meidän armonkaipuumme. Sillä, mitä jos Jeesus pelastaisi itsensä tuomiolta, mitä jos Jeesus välttäisi ristin?

Ei mitään.

Silloin ei olisi sovitusta. Ei lunastusta. Ei pelastusta. Silloin ei olisi anteeksiantoa. Ei armoa. Ei syyllisyyden sammuttavaa rakkautta.

Kolmellakymmenellä hopeadenaarilla emme voi ostaa armoa. Meillä ei ikinä ole sellaista omaisuutta, joka riittäisi armon hinnaksi. Armo on meille ilmainen. Ja silti sen hinta on kova maksaa. Armon hinta on oman syyllisyytemme tunnustaminen. Se, että minäkin olen syypää Jeesuksen kuolemaa. Jumalalle armo ei nimittäin ole ilmainen. Se maksoi hänelle hänen ainoan poikansa. Syyttömän hengen meidän syyllisyytemme tähden.

Jeesuksen ristintyö ylittää ymmärryksemme. Se ylittää oikeudentajumme. Rukoilkaamme tällä hiljaisella viikolla kuitenkin sitä, että ymmärtäisimme kääntyä juuri tuota ristiä kohti. Sen juurella on armon lähde pohjaton.

---

"Rakkauden, armon lähde
Jeesus ompi pohjaton!
Ken ois kuollut synnin tähden,
niin kuin Jeesus kuollut on?"
(Virsi 80:1)

300 kilometrin haaste, vol 2

2009-03-31T22:19:00.002+03:00

aika: 31.3.-19.6.
tavoite: 300 km.

syksyllä kristian "of london" heitti minulle juoksuhaasteen, jonka sitten täpärästi mutta onnistuneesti juoksinkin. tänä keväänä juokseminen on ollut hankalaa, satunnaista ja motiivitonta, toisin kuin syksyllä. tänä iltana lähdin kiukkuisena lenkille, mikä helpotti oloa ja sai minut haastamaan itseni (huom!) uuteen haasteeseen, 300 uuteen kilometriin.

tuntuu luonnolliselta, että haaste on nimenomaan 300 kilometriä pitkä. vaikeampaa on päättää sopiva ajanjakso. toukokuun loppuun tulee liian kiire. toisaalta ei tee mieli ulottaa kovin pitkälle kesään, jotta säilyy tietty haasteellisuus. mukavaksi ajanjakajaksi nousee kalenterissa juhannus, keskikesän juhla. tällöin jää 81 päivää aikaa juosta. se tekee noin 3,7 km per päivä ja 26 km per viikko.

= mahdollista.

Poissaoleva Jumala

2009-03-29T22:18:00.003+03:00

Saarna Orimattilassa 29.3.2009
5. paastonajan sunnuntai
Kärsimyksen sunnuntai

Ps. 43: 1 + 2–5; Jes. 29: 13–16; 1. Piet. 2: 4–10; Mark. 12:1-12.

Saarna

Olen lenkillä, kun paikallisliikenteen bussi kurvaa pysäkille. Hölkkään bussin ohitse ja silloin se osuu silmiini. Bussin kyljessä on monimetrinen mainostarra. Se julistaa: "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä." Hätkähdän, kompastun ja kaadun. Sitten onneksi herään ajatuksistani ja palaan tähän todellisuuteen.

Bussikampanja ei siis ole ulottunut vielä Orimattilaan eikä Lahteenkaan. Mutta suuremmissa kaupungeissa, Helsingissä ja Tampereella, bussimainoksia ollaan kesäksi liimailemassa joukkoliikenteeseen. Kyseessä on brittiläislähtöinen uskonnonvastainen kampanja, jolla ateistit ja vapaa-ajattelijat haluavat äänensä kuuluville. Heidän viestinsä tai tunnuslauseensa siis on: "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä." Tunnuslause vaikuttaa tehokkaalta: eilisiltaan mennessä Britanniassa oli kampanjalle kerätty lähes 152 tuhatta puntaa eli yli 160 tuhatta euroa.

Tänään kärsimyksen sunnuntaina tunnuslauseen ajatus kuulostaa kiehtovalta. Mieluumminhan sitä nauttisi elämästä kuin murehtisi tai kärsisi. Mutta pohditaan tuota tunnuslausetta silti hetki.

Evankeliumissa Jeesus esittää vertauksen. Mies istuttaa viinitarhan, vuokraa sen ja muuttaa pois. Mies lähettää palvelijoitaan noutamaan osuuttaan, mutta vuokralaiset eivät palvelijoita kumarra vaan pahoinpitelevät ja lopulta tappavat. Viimeisenä toivonaan mies lähettää oman poikansa, mutta tämäkin tapetaan.

Vertaus puhuu Jumalan ja Israelin välisestä suhteesta. Jumala on vertauksen mies ja viinitarhan vuokralaiset ovat Israel, Jumalan kansa. Vertauksen palvelijat ovat profeettoja, joita Jumala lähetti kansansa keskelle julistamaan oikeutta, ”koska" – kuten Jesaja julisti – "tämä kansa lähestyy minua vain suullaan ja kunnioittaa minua vain huulillaan, koska sen sydän on vetäytynyt minusta kauas ja koska sen kuuliaisuus minua kohtaan on vain opittujen ihmiskäskyjen noudattamista”. Vanhasta testamentista voimme lukea, että profeetat, nuo Jumalan lähettiläät, saivat osakseen väkivaltaista torjuntaa. Ja lopuksi, mikä on oleellista, vertauksen poika on Jumalan Poika, Jeesus itse, jonka tappamisella Jeesus viittaa omaan kuolemaansa.

Nyt takaisin bussimainokseen. Vertauksessa mies siis istuttaa viinitarhan, vuokraa sen ja – muuttaa pois. Onko Jumala muuttanut pois? Onko englantilainen bussikampanja oikeassa? Onko Jumala poissa? Poissa kuvioista?

Ateistien kuvioista Jumala on poissa. Hän ei niihin kelpaa tai mahdu. Tämä on yksi tapa suhtautua Jumalan poissaolemiseen. Jos Jumalaa ei ole, hän ei tietenkään voi olla paikalla, läsnä, vaan hän on poissa.

Toinen näkökulma poissaolevaan Jumalaan on kärsimyksen näkökulma. Jos Jumala on rakastava ja kaikkivaltias, miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä? Miksi Jumala ei tee mitään? Maailman pahuuden edessä on helppo kääntää selkänsä Jumalalle ja ajatella, että Jumala on poissa, ei häntä kiinnosta, kuinka meillä ihmisillä täällä menee.

Vai kiinnostaako sittenkin? Emmekö juuri kuulleet vertauksen miehestä, jolla oli viinitarha ja joka toistuvasti lähetti alaisiaan katsomaan mitä viinitarhalle kuuluu? Eikö Raamattu ole täynnä kertomuksia siitä, kuinka Jumala osoittaa välittämistä ihmisiä kohtaan, etenkin niitä kohtaan, joita sorretaan, jotka kokevat epäoikeudenmukaisuutta, jotka kärsivät? Ja eikö oma elämämme todista, että Jumalan läsnäolo tuntuu vahvimmin silloin, kun itse on heikoimmillaan, kun on vaikeinta, kun kärsimys on suurta. Siksi lähetettiin profeetat, siksi lähetettiin Jumalan Poika. Siksi, että me täällä kärsimme.

On yksi näkökulma, josta katsottuna Jumala ei ole poissaoleva. Se on ratkaiseva näkökulma, se on Kristuksen näkökulma. Kristuksessa Jumala tuli ihmiseksi, hän tietää, mitä ihmisen elämä on. Jumalan Poika eli ihmisen elämän ja tuli kiusatuksi, kavalletuksi, tuomituksi, pilkatuksi, kidutetuksi, hyljätyksi, murhatuksi. Jumala antoi ainoan Poikansa kärsimään ja kuolemaan rakastamiensa ihmisten tähden, meidän tähtemme. Jeesuksen kärsimyksen tähden Jumala tietää syvästi, mitä kärsimys on. Siksi hän osaa meitä myös lohduttaa ja auttaa. Hänen apunsa ei estä kamalia asioita tapahtumasta, mutta hän on vierellä niin, ettei niitä tarvitse kestää yksin.

Jumala ei ole poissaoleva Jumala. Mutta olemmeko me poissa? Huomaammeko me häntä oman kärsimyksemme keskellä? Käännymmekö hänen puoleensa, kun kaipaamme lohdutusta ja apua, vai syytämmekö sen sijaan häntä siitä pahasta, mikä elämäämme vaivaa? Pidämmekö Jumalaa poissa elämästämme juuri silloin, kun häntä eniten tarvitsisimme?

Me kompastelemme uskossamme kuin Israelin kansa. Me seuraamme Jeesuksen kärsimystietä kovin haparoivin askelin. Mutta juuri tuon kärsimystien tähden me saamme omissa kärsimyksissämme kaatua Jumalan armon varaan. Se on turvapaikkamme, olipa sydämemme kevyt tai raskas, tai olivatpa askeleemme katuvia tai kaatuvia. Me saamme taivalluksellamme istahtaa lepäämään kivelle, levähtämään Kristuksen jalkoihin. Hän on kulmakivi, kivi jonka varassa seisoo koko kurjien ja syntisten kirkko.

Bussimainos on väärässä. Jumalankieltäjät ovat ymmärtäneet asian aivan nurin kurin. Jumala on olemassa. Lopeta siksi murehtiminen ja nauti elämästä. Elämästä voi nauttia juuri sen tähden, että Jumala on.

Sen tähden, että Jumala on - antanut Kristuksen: hän on uskomme lähde ja perusta.

Elämästä voi nauttia juuri sen tähden, että Jumala on - meidät armahtanut: hän nostaa pystyyn, vie uuteen alkuun.

Elämästä voi nauttia sen tähden, että Jumala on - väkevämpi kuin kuolema: kärsimyksen sunnuntainakin sarastaa pääsiäisaamun valo. Ylösnousemuksen kirkkaus avaa meille näköalan todellisuuteen, jossa ei enää ole kärsimystä eikä kuolemaa.

Jumala on. Nauti elämästä.

---

p.s. Kiitos virikkeistä myös Pekka Särkiölle ja Facebook-ryhmälle "Jumala on olemassa, joten lopeta murehtiminen ja nauti elämästäsi!".

vedenpaisumus

2009-03-16T09:21:00.002+02:00

ihailtava on ranskalaista elokuvantekemistä. viikon olemme katselleet lastenfilmiä sammakoiden ennustus, jossa sammakoiden laskelmien mukaan tulee sade ja tulva ja vedenpaisumus. hieno toteutus, mainio musiikki, hyvää viihdettä koko perheelle. (ainoa puute on siinä, että en ole saanut katsotuksi elokuvaa vielä kokonaan. sitä kun töllötetään siivuina, tuokio kerrallaan, eikä minulla ole ollut mahdollisuutta istahtaa puoleksitoista tunniksi alas. en ainakaan ole sellaista mahdollisuutta ottanut.)

nyt otin kuitenkin elokuvan varjolla tilaisuuden päivittää kuulumisia. ne ovat työntäyteiset. viime viikko oli nuorisopapin viikko. isoskoulutus, kappelivartti, pikkuisoset, nuorten leiri. ja nyt kun sain ihan luvan kanssa ja todella tehdä nuorisotyötä, koin nauttivani työstä. sanoin sen oikein kotonakin ääneen. olen ilolla nuorisopappi - jos saan olla.

eilen kotiuduin 35 työtunnin (miinus yksi nukuttu yö 7,5 tuntia) jälkeen siunattuani, leireiltyäni, messuttuani, kastettuani ja juonnettuani lauluillan pohtien sitä, minkä verran töitä voi, saa ja kannattaa ottaa. ihmiset ovat jo alkaneet toppuutella, neuvoa "ei"-sanan käyttämisestä, huolestua uuden papin jaksamisesta. ja olkoon hyvä niin. paitsi että seurakunta rukoilee paimenen puolesta, saa se olla huolissaan.

sillä kun työt alkavat tulvia ylitse, kun vedenpinta nousee, silloin suorituskyky ja mielekkyys laskevat. mihin muualle silloin pakenen kuin turvapaikkaan, kotiini? mutta kestävätkö kodin seinät, pitävätkö ne vettä? mitä kodista tulee, kun työstä tulee vimmattua soutamista? silloin ehkä pitäisi etsiä ne sammakot, jotka auttavat ennakoimaan tulvan. sadetta ihminen ei pysty estämään, mutta töiden satelun voi. kai.

lasten kaa

2009-03-10T22:26:00.002+02:00

huippuillansuu perheen kesken. päiväunien jälkeen ajelu lahteen ja seikkailupuistoon. siellä vajaat pari tuntia kiipeilyä ja pomppimista. valvojat (=vanhemmat) velvoitettiin maksutta liukumäkiin ja radalle mukaan. kerran tosin kolahti: pää pehmustettuun tankoon. tärähti koskemiseen asti. nyt alkaa helpottaa.

viime aikoina olen kärsinyt "äidin poika" -käyttäytymisestä. en kuitenkaan itseni vaan elian. hän on kolme ja iälleen uskollisena hakee rajojaan ja rooliaan suosimalla äitiään ja dissaamalla isäänsä. siksi isi kelpaa lähestulkoon vain jos äiti on poissa tai kun ollaan koko sakilla jossain.

tänään siis olimme ja isi sai kontata mukana. fantastista!

joku toinen kolmevuotias ohitti minut ylämäessä, katsoi kuin klovnia ja sanoi: "sulla ei ole yhtään hiuksia!" lause oli yhtä aikaa totta (minulle) ja hassua (hänelle).

elia puolestaan kysyi ensimmäisiä perimmäisiä kysymyksiään paluumatkalla: "miksi ihmisillä on kaksi kättä?" äitinsä vastasi mielestäni ihan hyvin, ymmärrettävästi ja käytännöllisesti tyyliin: "jotta voimme syödä" jne. itse nousin tankkaamaan autoa ja mietin kysymystä loppumatkan sen mitä päänsäryltä pystyin. hyvä kysymys. vaikea vastata kolmevuotiaalle sorvatulla tavalla. koulussa anatomia ja ihmisen biologia jäivät mielenkiinnon puutteesta (vieroksuin silloin evoluutioteorian ja sen mukana koko biologian opetusta) johtuen vähälle oppimiselle. täytynee koettaa nyt selvittää tämä. ilmoitan siis, kun tiedän, miksi ihmisellä on kaksi kättä.

elia ilmoitti sitten kotona oman totuutensa: "kaikki ihmiset ovat vauvoja." en voi kuin ihmetellä lapsen metafyysisiä näkemyksiä!

sohvin meno oli onneksi rauhallisempaa, vaikka hänkin osaa jo olla vikkelä. hänelle isi kelpaa useammin etenkin nyt, kun maito on tissistä "loppunut". tuntuu se silti hyvältä ottaa ansiottomia hymyjä ja ilonpurkauksia vastaan, kun lapsi aidosti nauttii pomppulinnasta ja pallomerestä.

kyllä lapsilta on niin paljon opittavaa.

konfirmaatiosaarna 8.3.09

2009-03-08T17:28:00.004+02:00

Vaikka käsitinkin tänään, että konfirmaatiopuheet ovat nimen omaan kasuaalipuheita, laitan tämänaamuisen tänne, kuten olen ennenkin tehnyt. Kyseessä oli kuitenkin samalla pääjumalanpalveluksen saarna.

2. paastonajan sunnuntai – Rukous ja usko

Luuk. 7: 36-50

Saarna

Rakkaus on kärsivällinen,
se jaksaa pitkän matkan.
Rakkaus antaa tilaa,
se mahtuu pieneen mökkiin.
Rakkaus ottaa rennosti,
kuin Lapin pappi kirkossaan.
Rakkaus ymmärtää, keskustelee, jakaa.
Rakkaus oppii, opettaa.
Se on ankkurihissi aivan laelle.
Rakkaus ei syöksy, ei laske päin,
mutta sitä ei voi väistääkään.
Rakkaus katsoo silmin tuulisin,
itkevin, kaipaavin, nauravin.
Rakkaus on piiri,
jossa katsotaan toisia silmiin.

Tämä on runo, jonka Karoliina ja Antti huusivat huutokaupassa, jonka järjestimme leirillä seurakunnan kummilasten hyväksi.

On kaksi tapaa käydä rippikoulu: pakosta ja rakkaudesta.
On kaksi tapaa ajatella pelastuvansa: omilla ansioilla ja rakkaudesta.
On kaksi tapaa palvella Jeesusta: tottumuksesta ja rakkaudesta.

Rakkaat nuoret. Kiitos hienosta rippileiristä. Kanssanne tuntui melkein siltä, että rippikoulu on ihan leikin asia. Niin hauskaa meillä oli bussimatkoilla, laskettelurinteessä, rinnekahvilassa, yhteisissä leikeissä, pulkkamäessä, huutokaupassa, työskentelyhetkissä sekä iltaohjelmissa, joissa oli aika repäiseviäkin juttuja. Rippikoulun voi käydä pakosta tai rakkaudesta, väkisin tai innoissaan, torjuen kaiken tai ihmettelevin mielin mukana matkaten. Itse ainakin nautin siitä innosta, jolla lähditte mukaan. Sa siitä välittämisestä, joka leirissä oli läsnä. Rakkaus oli läsnä. Ja nyt nyt tässä. Rippikoulun huipulla, aivan laella, konfirmaatiossanne, teidän juhlassanne.

Konfirmaationne evankeliumitekstissä Jeesus antaa teille ja meille kaikille matkaeväät elämään tästä eteenpäin. Elämä ei ole aina avoin latu-ura, jota on selkeä hiihdellä eteenpäin. Eikä se ole myöskään pelkkää ankkurihissin tasaista ja helppoa vientiä ylöspäin. Välillä täytyy kiivetä itse ja välillä täytyy etsiä suuntaa umpihangessa. Etsiskele tuota suuntaa sieltä rippiraamatun sivuilta, joita me leirilläkin tutkimme.

Miten Jeesus siellä sitten meitä tänään evästää?

Mutta Jeesus sanoi naiselle: "Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa."

On kaksi tapaa ajatella pelastuvansa: omilla ansioilla ja rakkaudesta.

Me tutustuimme leirillä kaikkiin kymmeneen käskyyn varsin perusteellisesti. Käskyihin, joissa ilmoitetaan, mitä Jumala meiltä ihmisiltä tahtoo, mikä meille ihmisille on hyväksi. Jeesus tiivisti käskyt rakkauden käskyyn: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Kuinka hyvin sinä kirkon penkissä istuva olet näitä pystynyt noudattamaan? Tätä me pohdimme yhdessä leirilläkin. Lopputulos oli usein, että ei niitä aina voi noudattaa. Emme pysty siihen. Olemme ihmisiä, teemme väärin, teemme paljon sellaista, mikä rikkoo suhdettamme Jumalaan ja suhdettamme toisiin ihmisiin. Emme omin taidoin ja voimin, emme omin teoin pysty pelastamaan itseämme. Olemme syntisiä, kuten evankeliumikertomuksen nainen.

Mutta tänään naistenpäivänä tuo evankeliumin nainen saa kuitenkin olla meidän kaikkien esimerkkinä. Hän turvautuu syntiensä kanssa armoon, rakkauteen jota hän ei ansaitse, mutta jonka hän saa osakseen. Jeesus sanoo naiselle: "Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi."

Rakkaat nuoret. Konfirmaatiossa sinusta tulee itsenäinen seurakunnan jäsen, itsenäinen kristitty. On kaksi tapaa palvella Jeesusta. Kaksi tapaa olla kristitty. Tottumuksesta ja rakkaudesta. Tottumuksesta palveleminen on evankeliumin miehen tapa. Hän tuntee lain ja käskyt. Hän on vieraanvarainen ja kutsuu Jeesuksen syömään. Hän puhuttelee Jeesusta opettajana, mikä kertoo kunnioituksesta. Mutta kertomuksen nainen on toista maata. Nainen koki, että Jeesus oli enemmän kuin opettaja, hän uskoi, että Jeesus hyväksyi hänet, vaikka hän oli syntinen, hän osoitti Jeesukselle tottumuksista poikkeavaa rakkautta, ja hänelle Jeesus julisti kaikki synnit anteeksi.

Miten sinä näet Jeesuksen? Niin kuin on totuttu näkemään, niin kuin kaikki muutkin näkevät. Tarvitsetko häntä itse? Jos tarvitset, niin tarvitsetko vain hänen hienoja ihmisläheisiä opetuksiaan? Vai tarvitsetko Jeesusta kuten tuo nainen, hyväksymään sinut, osoittamaan sinulle armahdusta, sovittamaan sinun syntisi?

Jeesus sanoi naiselle: "Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa." Vain usko ja armo pelastavat. Usko on kuin pitkä bussimatka. Kestää kauan, että on perillä, mutta matkan aikana voi olla varsin mukavaa. Usko Jeesukseen saa kasvaa rauhassa. Rippiraamatun selailun lisäksi voit hoitaa uskoa rukoilemalla, vaikka niin kuin konfirmaatiolaulussanne sanotaan: ”Anna rauha, varjele meitä!” Tai niin kuin Jaakob: "En päästä sinua ennen kuin siunaat minua." Yhteyttä toisiin nuoriin itsenäisiin kristittyihin voit pitää tulemalla mukaan seurakunnan nuorten toimintaan, jossa Henninkin mukaan on kivaa ja hauskaa.

Tänään moni teistä polvistuu ensimmäistä kertaa ehtoolliselle. Ehtoollinen on anteeksiantamuksen ateria. Me kaikki tarvitsemme armoa. Me kaikki tarvitsemme kokemuksen, että me kelpaamme. Että meidät hyväksytään. Ehtoollisessa Jeesus vahvistaa uskoamme siihen, että hän on antanut ruumiinsa ja verensä meidän puolestamme. Ja vain koska rakastaa meitä niin vietävästi.

Usko ja armo ovat Jumalan lahjoja meille. Kuten leirilaulussa teille lauloin:

Niin kuin lumi pukee maan valkeaan,
niin Isä peittää sinut armollaan,
ja kun kylmä sinua pitää kourissaan,
voi Hän kaiken sen jään sulattaa.

rippipappeudesta

2009-03-01T12:17:00.003+02:00

palasin perjantaina iltakymmenen jälkeen lapin rippikoululeiriltä. viikko meni kaikin puolin mainiosti. säät olivat kelvollisia, paikoitellen upeita, maisemat näyttäviä ja nuoret verrattomia. kaikki läpäisivät rippikoulun, uskaltanen sanoa. vielä on viikko konfirmaatioon eli teoriassa asioita voi kai mennä pieleen. en vain jotenkin usko, että menisi.

leiri oli ensimmäiseni pappina. pappeus näkyi ja tuntui ainakin kolmella tavalla: auktoriteettina, vastuuna ja luottamuksena.

rippipapilla on valtaa, mikä herättää sopivassa määrin pelkoa ja kunnioitusta tätä kohtaan. molemmat hämmästyttivät ja hämmensivät. valtaa ei pidä käyttää väärin eikä sillä pidä tahallisesti säikytellä. pappisvirka taitaa kuitenkin vain olla jotain sellaista, mikä sisältää luontaisetuna sellaista valtaa, joka on tiedostamatonta, näkymätöntä ja luonnollista. tiedä häntä. tämänkokoinen reflektio ei synnytä tarkempia määritelmiä.

vastuu on raskas kantaa. yllätyin siitä, kuinka paljon erinäisiä, pikkuisia asioita on pidettävä mielessä, koska ellei niitä siellä pidä, ne eivät siellä pysy. rutiinia asioiden huomaamiseen tästä kokonaisvastuun näkökulmasta ei ole vielä ehtinyt kasvaa. siemen siellä silti itää. ihmeellisen hyvin selvisin, vaikka itse tunnustankin. stressiä tunsin vain kahdesti: aikataulusta ja loppukertauksesta. nukutuksi sain varsin kunnolla ja hartiasärky johtui vain vieraasta tyynystä.

pappeus herättää luottamusta. kun keskustellessamme käskyistä kyseenalaistin nuorten näkemyksiä, sain ensin osakseni vastustusta: "mitä se sulle kuuluu?", sitten jo myönnytystä: "ville on pappi, että kyllä se sille taitaa kuulua." tämä tuli nuorilta itseltään. tämän rinnalla vielä merkittävämpinä olivat leirin aikana käydyt keskustelut, joissa luottamus ja luotettavuus olivat jo lähtökohtaisesti mukana. hyviä kokemuksia, oikein hyviä!

tässä on vielä sopivaa viitata oppimiseni tavoitteisiin vuosien takaa lassi pruukin opetusryhmissä. jo silloin pidin tärkeänä oppia dialogisuuden taitoa, sitä että opettaja ja oppijat voivat keskustella ja että oppiminen tapahtuu nuoren maailman ja uskon maailman välisessä vuorovaikutuksessa. on yhtäaikaa todella nöyrää ja todella lohdullista myöntää, että tämä tavoite on yhä voimassa. pidän sitä edelleen tärkeänä ja edelleen koen sen kehittymistarpeena.

pääni on yhä prosessissa ja palautuminen arkeen on tehnyt vaikeaa. tänään kuitenkin arjessa on tauko, kun juhlimme eliaa, joka täytti torstaina kolme vuotta. yhtä kauan olen ollut isi. yhtä kauan opetellut vuorovaikutusta, vastuuta ja luottamuksen synnyttämistä.

siispä:

"monia vuosia, armorikkaita vuosia, monia armorikkaita vuosia!"

lumi pukee maan

2009-02-28T13:35:00.002+02:00

tuuli ulvoo sydämessä
lumi tukkii tien lämpimään
lapsi kinosten edessä
sulle huokaan: kuule viesti tää

niin kuin lumi pukee maan valkeaan
niin Isä peittää sinut armollaan
ja kun kylmä sinua pitää kourissaan
voi Hän kaiken sen jään sulattaa

aa-aa, aa-aa-aa

jäätä, tulta sydämessä
lapsi kulkee eteenpäin elämää
yksin teiden risteyksessä
saanko kantaa hetken sun ikävää?

niin kuin lumi pukee maan valkeaan
niin Isä peittää sinut armollaan
ja kun kylmä sinua pitää kourissaan
voi Hän kaiken sen jään sulattaa

aa-aa, aa-aa-aa

pieni liekki sydämessä
usko vaan polut aukeaa

niin kuin lumi pukee maan valkeaan
niin Isä peittää sinut armollaan
ja kun kylmä sinua pitää kourissaan
voi Hän kaiken sen jään sulattaa

aa-aa, aa-aa-aamen.

---
g | d | c | c |
em | d | g | c |
g c | g d |
---

lapin riparille
26.2.2009

yksinhuoltajuus

2009-02-19T09:05:00.002+02:00

varoitus: se, mitä aion aiheesta tässä kirjoittaa, on täysin subjektiivista eikä varmastikaan yhdy (enkä ota kantaa) siihen, mitä yksinhuoltajuus ruohonjuuritasolta on.

lauantaiaamuna jätän perheeni viikoksi. rouva jää huoltamaan lapsia yksin. sukulaisia sinkoilee tipottain apuun, mutta esimerkiksi vastuu nukkumaanlaitoista ja nukkumassapysymisistä on yksin hänen harteillaan. itselläni on kantamuksena ensimmäinen rippikouluryhmä.

en tarkoita, että rippikoulu olisi raskas. nuoret ovat reippaita ja sympaattisia. arvaan jo, että yhteisestä viikosta tulee mainio. sitä paitsi en ole vetäjänä yksin. marja jakaa vastuun ja kvartetillinen isoisia tukee työtä, jolla on tarkoitus. mutta omassa itsessäni olen vetämässä yksin. yksin huollan itseäni riparin läpi.

vielä yksi näkökulma: eilen sain istua kirkkovaltuuston kokouksessa. kirkon ulkomaanapu oli paikalla edustettuna ja rekrytoimassa uusia tukijoita. puhe sai minut nyökyttelemään aina siihen saakka, kun tuli puhe ugandalaisten lasten oloista. kua:n edustaja oli taannoin käynyt ugandassa ja toi terveisiä: nuorin yksinhuoltaja siellä oli seitsemänvuotias.

tässä asiassa vastuu ei ole kenenkään yksin. tässä tarvitaan yhteishuoltajuutta, joka pitää huolen siitä, että kenenkään tarvitsisi olla noin yksin.

onni ja sen sirpaleet

2009-02-14T22:21:00.002+02:00

1) vihin tänään ensimmäisen kerran aviooon. tuore aviopari ei taida asian tätä laitaa tietää, mutta jos olette lukuyhteydessä: kyllä, näin on, mutta pääsittehän naimisiin! vihkiminen oli onnen äärellä olemista. tuntui kiitolliselta ja tärkeältä. häät on iloinen juhla, josta riittää iloa myös sitä työkseen tekevälle. joka tapauksessa, juhla kruunasi toimituspäivän, johon kuului lisäksi kaksi hautaan siunaamista muistotilaisuuksineen.

2) sain koneen kuntoon. ostimme pöytätietokoneen reilut kolme vuotta sitten. kun hankin kannettavan, toinen jäi vähälle käytölle ja kun modeemi hajosi, oli verkkoelämämme yksin läppärin varassa. kun kuukausien jälkeen koetin avata vanhaa konetta, se asettui vastarintaan ja taivutteli minut luopumaan yrityksestä.

(koneen kovalevyllä on valtaosa taloutemme valokuvista. kehittämättöminä.)

puhaltelin tänään sisältä pölyjä ja aikani käynnisteltyäni uudelleen sain laitteen käyntiin. suoritin järjestelmän korjauksen ja nyt peli pyörii oikein joviaaliksi. kuvatkin näkyvät ihan eri valossa, nostalgian valossa. se on onni.

-3) rikoin lasin. intouduin järjestelemään astioita ja tyhjentämään sekä astianpesukonetta että tiskikaappia. valmistujaislahjaksi hankkimani iittalan senta punaviinilasit olivat käsinpestyinä ylähyllyllä. päätin siirtää ne omalle hyllylleen astiakaappiin. ote lipesi ja yksi putosi, iskeytyi lattiaan ja pirstoutui pieniksi, siroiksi sirpaleiksi. onnen tunteet hajosivat siinä.

muleum

2009-02-10T11:53:00.002+02:00

ennen en uskaltanut reflektoida lukemaani kovinkaan pitkälle. riitti, kun kirjan lukemisen jälkeen koin huikeutta ja vaikuttuneena totesin, että lukeminen tekee hyvää tai minun pitäisi lukea enemmän. olen yhä samaa mieltä. mutta nyt kun aloittelin erlend loen kuolemasta kertovaa päiväkirjakirjaa, ajattelin taannoista kirkon&kaupungin keskiaukeamajuttua kirjoittamisen terapeuttisesta vaikutuksesta, siis sitä, jossa kerrottiin, että kohentaa elämänlaatua ja laskee pahoinvointia kirjoittaa säännöllisesti, 30 minuuttia päivässä, jostain itselleen merkityksellisestä, ja samalla koin vahvasti, että nyt (toisin kuin ennen) lukemani tutkistelu omassa sisimmässä jauhaa varsin hienoa jauhoa eikä minulle tee ollenkaan vaikeaa antaa myllyn rattaiden pyöriä. samalla mietin, onko tällaista fiksua vuotaa julkiseen nettipäiväkirjaan, mutta minulla ei ole mitään menetettävää. minulla on vain annettavaa.

tukkoisena aamuna

2009-02-10T10:26:00.002+02:00

perhe jätti. lähtivät kerhoon. minä jäin sänkyyn, nenä jäi valumaan flunssaa ja verta.

sain petri tammisen loppuun. suuri aamukahvi pysyy vakaana pehmeällä sängyllä, kun se on kaadettu kyllin suureen kuppiin. kupin ostin muistoksi häämatkalta. häämatka kaipaa minua, eiffel katselee seinältä iloisena, haikeana.

tamminen kertoi mitä onni on. tässä hetkessä elämistä. "tästä lähtien elän vain omaa elämääni." minä kuuntelen kerkko koskista ja unohdan, että olen jättänyt musiikin hetkieni komeroihin.

pää utuisenakin iloitsen nyt makuuhuoneen valkoisista verhoista, lasten vilkkaasta menosta, tiukalla budjetilla eteenpäin tarpomisesta. ulkoisesti ei kukaan voi tietää, miltä ihmisen elämä näyttää sisältä, puhuin lauantain siunauksessa. minun nuhastani ei onnea pilkistele, vaikka siellä se majailee.

ystäviä

2009-02-01T21:31:00.002+02:00

ystäviä kävi kylässä.
ystäviä alkaa viiden kuukauden jälkeen olla useammin ikävä.

ystäviä on pääasiassa sadan kilometrin päässä.
ystäviä on hujan hajan siellä täällä.
tai hujan hajan siellä. ei täällä.

ystäviä ei tehdä vaan saadaan.
vai saadaan tekemällä?
ystäviä tekee mieli saada.
lähemmäs, nähdä, katsoa silmiin.

ystävien silmät näkevät sen.

krääsää 2

2009-01-25T20:35:00.002+02:00

tein ekskursion kellariin. teen niitä useimmiten varsin vastentahtoisesti. häkkivarasto on niin täynnä, että sieltä oikean laatikon löytämiseen pitää purkaa puolet ulos. ahdasta tulee. ahdistaa.

kellarista kannoin ylös viisi laatikollista lasten vaatteita. rouva tarkastaa niitä läpi ja päivittää vaatekaappia. osa pienistä menee ystävättären vauvalle. kannustin pakkaamaan vaikka kokonaisen banaanilaatikon.

purkaessani puolia ulos siirtelin myös laatikoita, jotka on merkitty "kirppiskamoiksi". krääsän yksi hyvä ominaisuus on kierrätettävyys. helsingissä innostuin valtterin "tv:stä tuttu" kirppikselle 4-5 kertaa. käteen jäi muutama sata euroa ja laatikoittain tyhjää varastotilaa (jota ei kumma kyllä silmin näkynyt). ennen muuttoa tarve päästä turhasta eroon kasvoi epätoivoiseksi ja kannoin tavaraa myös roskikseen ja kierrätysasemalle. nyt tekisi mieli taas kirppikselle. ehkä keväällä ajelisi vallilaan ja viettäisi päivän entisessä elämässä.

krääsän toinen hyvä puoli on nostalginen. olen säilönyt ahtaassa varastossa vuosikausia yhtä ja samaa laatikkoa, jonka osuvassa maalarinteipissä lukee "villen rojuja". se sisältää pikkutavaroita, kirjeitä, kortteja, kaikenlaisia muistoja ajalta ennen helsinkiäkin. nuoruuden tavaroita. muistoja amerikan vuodelta, kuten megan stevensin maalauksen. krääsällä on arvonsa, jos se pysyy poissa jaloista ja jokapäiväisestä näkemisestä.

krääsää

2009-01-25T14:58:00.004+02:00

lapsiperhe on pikkutavaroiden ja krääsän taikamaailma. niitä kertyy ihan itsestään. isovanhempien kantamina tuliaisina, sukulaisten kierrättäminä vanhoina leluina.

koska yritän aika ajoin nostaa päätäni valveutuneena vanhempana, ja koska tunnetusti ongelman myöntäminen on ensimmäinen askel parantumiseen, julkaisen nyt listan yhdestä rajatusta krääsäpesäkkeessä yhden lapsiperheen ruokailutilassa.

sohvia on täytynyt jossain vaiheessa viihdyttää ruokapöydässä erinäisillä leluilla ja arkiesineillä, jotta ruokailusta tulisi jotain, minkä johdosta syöttötuoliin on kerääntynyt seuraava joukko tavaraa:

-syöttötuolin pehmuste (luonnollinen varuste)
-2x ruokalappu (joista kumpaakaan sohvi ei halua pitää yllään, mutta kuitenkin vielä luonnollinen osa varustusta)
-prinsessamuki
-leikkiastiaston metallinen soppakauha
-sählypallo
-peltinen nalle puh -purkki
-2x gideonien uusi testamentti ja psalmit
-tuttipullon pullo-osa
-8x muovista muumipiparkakkumuottia (keltainen ja sininen muumimamma, sininen niiskuneiti, keltainen ja punainen muumipappa, keltainen mörkö, vaaleansininen haisuli sekä punainen pikku myy)
-muovinen leikkipaprika

mainittakoon sivuhuomiona, että sohvi syö tuolissaan viisi kertaa päivässä. yhtä monta kertaa täytyy arsenaali kaivaa tuolista pöydälle ja ladata sitten tuoliin takaisin. useimmiten lattialta.

haaste

2009-01-13T00:25:00.002+02:00

elinan blogin elina haastoi minut. vastaan.

OLEN: isi ja pappi, myös hieman omapäinen, tunneihminen

TEEN: töitä orimattilan seurakunnassa. biisejä fiiliksen ja tarkoituksen mukaan.

OSAAN: vaikka mitä (mutta saunaa en välttämättä (o)saa syttymään). osaan kitaran, osaan kielen, osaan itkeä, hermostua ja naurattaa lapsiani.

KYTTÄÄN: sm-liigan, nhl:n ja valioliigan tuloksia.

SALAILEN: tunnuslukuja.

KÄYTÄN: kahvia.

OLEN HAKA: lykkäämään nukkumaanmenoa.

OLEN SURKEA: pitämään tavaroitani järjestyksessä tai edes laatimaan niille jonkinlaisen logistiikan.

OLEN PARHAIMMILLANI: iltaisin, ihmisten parissa, kun tiedän mitä teen.

TOIVEAMMATTINI: kirjailija, opettaja, pappi.

MIKÄ VIHANNES OLISIN: artisokka.

MINNE ET HALUAISI JOUTUA: sotaan.

MINNE HALUAISIT JOUTUA: lomalle.

MINKÄ MAALAISEKSI SINUA LUULLAAN ULKOMAILLA: pohjoismaalaiseksi.

MIKÄ OLIT EDELLISESSÄ ELÄMÄSSÄSI: tuskin olin. yhdessä elämässä on kyllä meille kylliksi.

MITEN HOROSKOOPPISI IHMISKUVAUS OSUU KOHDALLASI OIKEAAN: horoskooppi ei osu mihinkään.

IHANNEMIEHESI/NAISESI: nukkuu.

ENTÄ MITÄPÄ TEET SEURAAVAKSI: menen viereen.

MISSÄ MENEE RAJA: keskellä.

INTOHIMOSI: punaviini, pelit, tällä hetkellä sisustuslehdet.

OVATKO MATTI & MERVI YHDESSÄ JUURI NYT: ...

MAINITSE KOLME SUOMEN PARASTA PAIKKAA: pyhäjärven kirkonkylä, lamminaho, helsinki.

ERIKOISIN PAIKKA MISSÄ OLET NUKKUNUT: stanstedin lentokentällä

OLETKO KOSKAAN OLLUT ”HIRVEESSÄ JIIRISSÄ”: ei aavistustakaan tai olen

OLETKO KOSKAAN JOUTUNUT PULAAN: olen.

OLETKO ITSE TYYPILLINEN ALASI EDUSTAJA: en usko.

OLETKO TILANNUT MITÄÄN TV-SHOPISTA: en.

KUULUISIN/SUURIN JULKKIS JONKA OLET TAVANNUT: jorma uotinen.

TYPERIN ASIA JOSTA OLET KILPAILLUT: konttauksen mm (hopeaa ja pronssia).

PISIN MATKA JONKA OLET KÄVELLYT: karhunkierros.

MIHIN KUNINGASPERHEESEEN HALUAISIT KUULUA: vaikkapa espanjan.

TYPERIMMÄN NÄKÖINEN TRENDIVILLITYS, JONKA MUISTAT: olkatoppaukset.

KUINKA SYVÄLLÄ/ALHAALLA OLET KÄYNYT: ihan tarpeeksi syvällä. viime vuoden vauvankanssavalvomis-, työ- ja opiskeluputki vei melkein hadesiin.

KOSKA KÄVIT VIIMEKSI LENKILLÄ: viime lauantaina.

MITÄ ASENNEVAMMOJA SINULLA ON: EI MITÄÄN!

KEIHIN SUHTAUDUT ENNAKKOLUULOISESTI: ateisteihin.

ONKO TV-LUPA MAKSETTU: on.

MINKÄ MERKKISILLÄ AUTOILLA OLET AJANUT: toyota avensis ja corolla, bmw, ford escort, renault clio, skoda fabia, opel, chevrolet, dodge, volvo ja tietysti peugeot.

OLETKO KOSKAAN JOUTUNUT TOSITILANTEESEEN JA JOS NIIN MISSÄ: kaksi kertaa kätilöopiston synnytyssalissa.

MITÄ HALUAISIT TUNNUSTAA MUILLE TÄSSÄ JA NYT: ei ole papillakaan helppoa.

haastan perhekuvan, arto antturin ja tapaninaho.comin.

isin poika

2009-01-05T10:20:00.002+02:00

elämän arvaamattomuuden ansiosta, pelon ja huolen saattelemana, olen saanut viettää poikani kanssa nyt toista päivää yhteistä laatuaikaa kaksin. sohvilla todettiin keuhkokuume ja naisväki on ollut lauantai-illasta asti keskussairaalassa. kaikki on jo hyvin sekä tyttärellä että muulla perheellä. haemme heidät tänään kotiin. mutta säikäyttäähän tuo.

olenkin yrittänyt järjestää meille kahdenkeskisiä projekteja. saadakseni pojan huomaamaan, että hänellä on isäkin. molemmat lapset ovat viime aikoina olleet kovin äitinsä perään, mikä rasittaa molempia vanhempia omalla tavallaan. emme me ole täällä mitään ihmeellistä tehneet. olleet vain. tänä aamuna, kuitenkin, elia roikkui minun jalassani, kuten tapanansa on äidilleen tehdä. öisin hän ei ole protestoinut, jos isi on mennyt apuun. isiä huudetaan sinne tänne. ja sehän kelpaa!

kuinka tämän yhteen pelaamisen saisi jatkumaan sitten, kun ketjumuutoksia tulee? en tiedä. yhden asian olen omassa kotikäyttäytymisessäni todennut muuttuneen. olen suhtautunut poikaani rennommin. johtuneeko se siitä, että hän on ollut ihmisiksi saadessaan kaiken huomioni, vai siitä, että minulla on ollut aikaa kuunnella häntä ja voimia olla läsnä.

selviäisin yksinhuoltajana. ainakin elian. mutta en tahtoisi.

kaksi vuotta sitten

2008-12-31T16:54:00.003+02:00

suora sitaatti moleskine-muistikirjasta:

"vuosi vaihtuu. jos juna on aikataulussa, vaihdan sitä pitäjänmäen asemalla, raiteella kolme. ehdin, ja hyvä niin, töistä aiottua aiemmin liikkeelle (siivosimme tiinan kanssa vimmattuina) ja saatan ihastella rahalla taiottuja värejä taivaalla lähijunan ikkunasta.

juhla ei ole ollut minulle tärkeä lapsuuden jälkeen. siksi ei tee kipeää viettää vuodenvaihteen kriittistä hetkosta tätä vähemmän arkisissa merkeissä.

ihmiset tarvitsevat määrähetkiä muistaakseen ajankulun. aika kuluu ja tiimalasi elää. aika katoaa. ihminen on kuin kukka joka kuivuu, kukoistaa mutta lopulta kuivuu. lopulta elämä on Jumalan kädessä, hänen joka on ajan tuolla puolen.

mies yritti ennustaa tulevaisuuteni tarot-korteilla. kieltäydyin. tulevat päiväni ovat Jumalan kädellä."

aika kuluu ja sen tästä sitaatista lukee. on tultu pitkä matka tästä tähän. sata kilometriä muuttoautolla, kaksi vuotta isolla vaihteella. onneksi viime kuukausina on ajettu rajoitusten mukaan. huihai!

tapaninajelu

2008-12-26T15:29:00.002+02:00

terveisiä nelostieltä. lähdimme aamulla kohti pohjoista, mummolaa, pysähdyimme kuitenkin matkalla papan luona, ja nyt olisi vielä 150 kilometriä matkaa jäljellä. elia heräsi juuri turhan aikaisin päiväunilta, sohvi nukkui varkain jo alkumatkasta eikä saa nyt uusista unista kiinni. minä istun takapenkillä ja vastaan epäaktiivisena lasten viihdyttämisestä. sohvi syö rusinoita vatsansa sekaisin, elialle laitan kohta dvd:n pyörimään. akussa ei tosin ole hirmuisesti virtaa.

blogin kävijälaskuri kertoo, että tätähän luetaan siellä täällä. aivan varma en voi kuitenkaan olla missä, sillä oma liikkuva laajakaistani saattaa välillä olla espoossa, välillä raahessa. on kuitenkin hauskaa, että sivulla vieraillaan muualtakin kuin tältä koneelta. kiitos kannatuksesta!

mummolareissu kestää tiistaihin. toivon mukaan saamme sukuloinnin ohessa levättyä edes hieman. vuosi vaihtuu ensi viikolla. sitten on taas uudenlainen ohjelma töissäkin. tiivis joka tapauksessa, luulisin. siksi olisi paikallaan löytää elämään jonkinlainen ryhti. sitä edesauttaa näin hetken tajunnanvirralla seuraavat seikat:

1. lenkkeilyn uudet haasteet. 100 kilometriä kuussa riittänee. toukokuun alussa puolimaraton. uudet kengät.
2. aikaa itselle, vaimolle ja perheelle. tasapainoilun taitaminen. suunnittelu auttaa, mutta tarvitaan varmaan myös lastenhoitajaa. ilmoittautumisia otetaan vastaan!
3. ekologinen eläminen. alkuvuoden budjetti näyttää siltä, että jostain on säästettävä. ensimmäisenä tulevat mieleen juusto, viinit ja irtonumerolehdet. ei se montaa euroa kylläkään tee.
4. töissä jatkuu työnkuvan kokonaisuudellinen hahmottaminen. siihen kytkeytyy kalenterin järkevä käyttö ja täyttö sekä töiden suunnittelemisen ajoitus ja hallinta.

no, ei sen enempää töistä vapaapäivänä. nyt lopetan itsekkään akun kulutuksen ja varaan loput virroista muumeille, myyrälle tai maisalle. hyvää tapania!

joululaulu

2008-12-25T23:30:00.002+02:00

pieni poika makaa vuoteellaan,
äiti valvoo vielä tämän unta,
piirtää tähden ikkunaan.
jossain sataa maahan lunta,

valkeampaa lunta, aa-aa.

lapsi kääntyy, ääni itkuinen,
äiti huokaa: kuuleekohan kukaan?
on pojan iho pehmoinen,
yö kutsuu: lähde uneen mukaan,

lapsen mukaan, aa-aa.

jouluyö
kaiken muuttaa voi,
tää yö meidätkin.
jouluyö
rauhan tuo näihin huoneisiin.
tuo rauha seimenkin!

on myöhä, kotiin kävelee
isä, muut kun ovat nukkumassa.
katsoo ylös huolineen
ja näkee tähden ikkunassa

valvomassa, aa-aa.

jouluyö
kaiken muuttaa voi,
tää yö meidätkin.
jouluyö
rauhan tuo näihin huoneisiin.
tuo rauha seimenkin!

---

verse: | em c | d |
pre-chorus: | em | d |
chorus: | g | d | em | c | g | d | c | c |

24.12.2008 rouvalle

Joulun rauhaa!

2008-12-24T16:28:00.002+02:00

Jouluaaton saarna Kuivannon kirkossa 24.12.2008 klo 14

Evankeliumi ja Enkeli taivaan:

Luuk. 2:1-14

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.

Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet mutta...

1. Enkeli taivaan lausui näin:
Miks hämmästyitte säikähtäin?
Mä suuren ilon ilmoitan
maan kansoille nyt tulevan.

2. Herramme Kristus teille nyt
on tänään tänne syntynyt,
ja tää on teille merkiksi:
seimessä lapsi makaapi.

Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:

10. Nyt Jumalalle kunnia,
kun antoi ainoon Poikansa.
Siit enkelitkin riemuiten
veisaavat hälle kiitoksen.

Saarna

Mitä sinä odotat joululta? Hyvän tahdon, toivon ja rauhan juhlaa? Joulun tunnelmaa? Lunta ja valkeaa joulua? Tuttuja joululauluja? Kodin lämpöä, lasten naurua, terveyttä, aikaa itselle ja läheisille ihmisille?

Jos nämä asiat ovat osa unelmajouluasi, niin pidä unelmastasi kiinni. Unelmia tarvitaan näinä päivinä ehkä kovemmin kuin koskaan. Monet meistä joutuvat näet tinkimään unelmistaan. Myös jouluna. Joulu ei ole aina sellainen kuin toivoisi eikä elämä mene aina suunnitelmien mukaan. Moni tuntee juhlapäivinäkin huolta ja murhetta: rahanpuute, työttömyys, yksinäisyys, huoli läheisistä ja väsymys tunkeutuvat mieleemme. Siinä väistyvät jouluevankeliumissa kuulemiemme enkelten riemu ja paimenten ilo taka-alalle.

Tänä jouluna voimme silti kysyä: Kuinka saisimme houkuteltua enkelten riemua ja paimenten iloa esiin? Kuinka voisimme yhtyä enkelten ylistykseen: Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Kunnia kuuluu Jumalalle, koska ”antoi ainoon Poikansa”. Samasta syystä ihmiset saavat rauhan. Seimen lapsi on Rauhan ruhtinas, joka luo rauhan ihmisen ja Jumalan välille. Jeesus syntyi pelastaakseen meidät. Sovittaakseen syntimme ja lunastaakseen meidät vapaiksi kuoleman vallasta.

Seimen lapsi tuo rauhan paitsi ihmisen ja Jumalan välille, hän tuo rauhan myös meidän ihmisten välisiin suhteisiin. Jouluna Jumala lähestyy meitä. Jotain merkittävää on siinä, että Jumala syntyi pieneksi lapseksi. Vauvaksi, joka herättää meissä hellyyden pitää huolta. Vauvaksi, joka saa meidät avaamaan sylimme ja ottamaan vastaan. Lapseksi, jota pitelemällä pidämme sylissämme maailman kalleinta aarretta, Vapahtajaa.

Ihmisten välinen rauha syntyy silloin, kun tämä lapsi saa tulla elämämme valtiaaksi ja joulumme keskukseksi. Kun ihminen saa ottaa vastaan Joulun lahjan, Vapahtajan, rakkauden lahjan, syntyy hänessäkin halu antaa eteenpäin. Halu rakentaa rauhaa, olla ystävällinen toiselle ihmiselle. Auttaa sitä, joka apua tarvitsee.

Jeesus syntyi ja syntyy jokaisena jouluna, jotta sinä ja minä löytäisimme hänet. Jeesus syntyi, koska me elämme varjojen maassa, huolien pimeydessä, yksinäisyyden pimeydessä, sairauksien ja väsymyksen varjojen alla. Hänen kanssaan joulumme voi olla juhla riippumatta siitä, millainen elämäntilanteemme on. Levottomuudestamme tai huolistamme huolimatta. Huolimatta siitä, mitä joulupöydässämme on tarjolla tai siitä, kuinka monta lahjaa kuusen alta löytyy. Seimestä löydämme todellisen lahjan. Hän on Kristus, Herra. Hän tuo rauhan.

joulukiireet

2008-12-19T09:10:00.002+02:00

on oikein, että paimenill' yksin työ. paimenia ovat paitsi papit, myös "päivystävät poliisit, suntiot, rantojen miehet, lähihoitajat, putkimiehet", kuten pastori siukonen listaa. itse saan palvella aattona ja jouluaamuna heti seitsemältä. tänään ja huomenna vietetään koulujen joulukirkkoja ja sunnuntaina on vielä neljännen adventin messu.

tässä hässäkässä korostuu joulurauhan ja joulukiireen välinen kontrasti. pappi suihkii paikasta toiseen, mutta toivottamaan rauhaa. rauha on maassa ja ihmisillä, myös papilla, hyvä tahto. sillä kuinka sitä toivottaa, ellei sitä toivo ja siinä toivossa käy työhön kiireiseen? hyvä tahto olkoon tänä jouluna kotimme, työmme ja kaiken kanssakäymisemme paimensauva.

300 kilometrin haaste

2008-12-15T13:32:00.004+02:00

elokuun 31. päivänä kirjoitin juoksemisesta, tarkkaanottaen ystäväni kristianin heittämästä 300 kilometrin haasteesta. kilometrien kerääminen alkoi elokuun lopulla ja päättyy tänään. ilolla ja ylpeydellä julistan saaneeni kilometrini täyteen jo eilen!

haaste oli haastava, mutta kannattava. kun syksyn alussa lenkit olivat pituudeltaan pitkälti niin pitkiä kuin mitä jaksoin juosta, olivat ne viimeisinä viikkoina niin pitkiä kuin aikaa juoksemiseen perheeltä sain anottua. tarpeeksi pitkiä, mutta helpompia kuin aiemmat lyhyemmät. kunto koheni syksyn aikana huomattavasti, henkinen jaksaminen suoraan verrannollisesti.

kilometrini jakautuivat varmastikin (harmi, etten kirjannut kaikkea ylös) melko sopuisasti asvaltille ja maastoon. pääosan juoksin ehkä kuitenkin läheisellä pururadalla. maantiellä tein pidemmät ja loppusyksyn loskakelin lenkit. joitain kymmeniä kertoja kiersin urheilukentän ratakierrosta. nyt muistan, että ensimmäiset juoksut teinkin vielä pitäjänmäessä. lenkkikengät yhdistivät siis vanhan ja uuden kodin.

muutamia tunnuslukuja:

juoksupäiviä eli lenkkejä oli tasan 40. keskimääräisen lenkin pituus oli siis 7,5 km. haasteeseen kului 115 päivää, joten lenkki osui noin joka kolmanteen päivään. pisin nollaputki eli peräkkäisten juoksemattomien päivien pituus oli 20 päivää.

tässä tarkemmin juoksemisen jakautumisesta:

0-100 km: 63 päivää, 16 lenkkiä, pisin lenkki 9,02 km, lyhyin 4,4 km.
100-200 km: 26 päivää, 12 lenkkiä, pisin 15,31 km, lyhyin 4,45 km.
200-300 km: 26 päivää, 12 lenkkiä, pisin 15,76 km, lyhyin 3,5 km.

yli kympin lenkkejä (10,36-15,76 km) kertyi yhteensä kuusi.

eiköhän se tästä. vuoden alusta alkavat uudet haasteet, mutta niistä sittemmin lisää. nyt anna jalkojen levätä ainakin viikon, saa nähdä tapahtuuko joulun seudulla mitään. töissä ainakin olen.

Tehkää tie kuninkaalle. Saarna 3. adventtisunnuntaina.

2008-12-14T13:17:00.003+02:00

Orimattilan kirkossa 14.12.2008 klo 10.

Joh. 1: 19-27

Tämä on todistus, jonka Johannes antoi, kun juutalaiset lähettivät Jerusalemista pappeja ja leeviläisiä kysymään häneltä: "Kuka sinä olet?" Johannes tunnusti totuuden, hän ei sitä kieltänyt. Hän sanoi: "En minä ole Messias." "Mikä sitten?" he kysyivät. "Oletko Elia?" "En ole", Johannes vastasi. "Oletko se luvattu profeetta?" Hän vastasi: "En." Silloin he sanoivat: "Kuka sitten olet? Meidän on vietävä vastaus niille, jotka meidät lähettivät. Mitä sanot itsestäsi?" Johannes vastasi: "Minä olen ääni, joka huutaa autiomaassa: 'Tasoittakaa Herralle tie!' Niinhän profeetta Jesaja on ennustanut."
Niiden joukossa, jotka oli lähetetty Johanneksen luo, oli myös fariseuksia. He kysyivät häneltä: "Miksi sitten kastat ihmisiä, jos et ole Messias, et Elia etkä se profeetta?" Johannes vastasi: "Minä kastan vedellä, mutta teidän keskellänne on jo toinen, vaikka te ette häntä tunne, hän, joka tulee minun jälkeeni. Minä olen arvoton edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja."

Saarna

Lähdin eilen lasten kanssa leikkipuistoon. Koska esikoinen ilmoitti, ettei jaksa kävellä, otimme rattaat. Märän lumen valtaama tie ja kolmenkymmenen kilon painolasti pienipyöräisissä tuplarattaissa sai aikaan sen, että jäimme jumiin. Selkä hiessä puskin lapsia läpi sohjon ja pääsimme kuin pääsimmekin lopulta liukumäkeen.

Näinä lumisina päivinä me autoilevat, pyöräilevät ja rattaita työntävät ihmiset osaamme arvostaa sitä, että tiemme pidetään kunnossa. On hauskempaa lähteä aamulla hoitamaan päivän asioita, kun lumet on aurattu auton tai askelten tieltä. Muussa tapauksessa sitä voi vaikka peruuttaa ojaan, kuten minulle kävi muutama päivä sitten.

Voisiko ihmisen elämää verrata muutenkin autolla ajamiseen?

Jos sataa oikein kovasti lunta tai vettä, on näkyvyys tuulilasista kehnonlainen. Näemmekö aina elämässäkään eteemme kovin kirkkaasti? Välillä näkyvyyttä on syytä kirkastaa, vaihtaa pyyhkijänsulat ja pestä ikkunat, sitten voi katsoa elämäänsä, missä olenkaan juuri nyt.

Välillä elämässäkin vauhti kiihtyy ylinopeuden puolelle. Näin on vaarana etenkin näin loppuvuodesta. Jos vaikka saisi vielä tämän ja tuon asian tehtyä vielä tämän vuoden puolella, me suunnittelemme. Välillä menemme eteenpäin niin lujaa, ettemme ehdi huomata, missä todella kuljemmekaan.

Tai välillä tuntuu, että elämä on jatkuvaa katsastusta, jossa syynätään kaikki asiat, jotka pitäisi huoltaa ja korjata, ennen kuin sanotaan, että: ”Kelpaa. Läpi menee.”

Tänään, 3. adventtisunnuntaina, on katsastuspäivä. Katsastusmiehenä olkoon Johannes Kastaja, ääni joka huutaa erämaassa: ”Tasoittakaa Herralle tie!” Tai kuten päivän aihe kehottaa: ”Tehkää tie kuninkaalle!”

Meidän katsastuksemme ei ole kuitenkaan armottoman syynäyjsen ja vikojen etsinnän katsastus, vaan hiljentymisen, pysähtymisen katsastus, joulunaluskatsastus. Tänään on sallittua hiljentää vauhtia. Uskallatko kokeilla? Tai uskallanko minä? Uskallammeko painaa jarrupoljinta, pysähtyä, vaikka sammuttaa moottori ja kuunnella pelkkää hiljaisuutta. Pestä tuulilasin ja katsoa eteemme, millainen tie edessä aukeaa. Ja ehkä nähdä, mitkä ovat ne esteet, jotka elämässämme ovat kuninkaan tiellä? Mitkä ovat ne lumiaurat, jotka voisivat raivata elämäämme tilaa joulun lapselle, Jeesukselle?

Mitkä ovat esteenä? Miten nuo esteet tasoitetaan?

Toimittaja Lea Lappalainen ihmettelee: ”Tee enemmän ja nopeammin, kiristä tahtia, onnistu, niin täytät ihmisen mitan. Miten tällaiseen elämänrytmiin soveltuu pysähtyminen, saati odottaminen? Odottaminen on vieras asia, kun on henki kurkussa rientänyt aina hakemaan uutta.” (Kirkko & Kaupunki 6.5.2008)

Me elämme ajassa, joka vaatii meiltä paljon. Meiltä vaaditaan tehokkuutta, kaiken peliin laittamista, rasittavaa yrittämistä, onnistumista hinnalla millä hyvällä. Myös joulu saattaa siksi aiheuttaa meissä stressiä ja armotonta ponnistelua. Joulun odotuskin on odottamista katse sekuntiviisarissa.

Kiire ja stressi ovat meidän aikamme vitsauksia. Ehkä ne ovat meidän elämässämme myös esteitä sille, että rauhallinen joulu voisi saapua, että rauhan ruhtinas voisi aasillaan ratsastaa sydämeemme. Jos näin on, tilaa joulun kuninkaalle syntyy vain raivaamalla nuo esteet tieltä. Mutta millä aurataan kiire ja stressi elämän tieltä?

Ennen kuin piispa Matti Repo vihki eli ordinoi minut ja kaksitoista muuta maisteria papeiksi, saimme osallistua Tampereen hiippakunnan ordinaatiokoulutukseen, jossa mutustelimme pappeutta ja mitä se sisällään kantaa. Eräs työryhmä oli pohdinnoissaan päätynyt siihen, että papille on ensisijaista oleminen, toissijaista tekeminen.

Vaikka pappisurani onkin vasta kovin nuori, uskaltaisin silti soveltaa määritelmää meihin kaikkiin ihmisiin. Meille ihmisille on ensisijaista oleminen, toissijaista tekeminen. On ensisijaista vain hengittää ja hengitellä sitä ilmaa, jonka Jumala meille antaa. Sanansa ensilehdillä Jumala luo ihmisen maan tomusta ja puhaltaa tähän elämän henkäyksen. Tuo on se henkäys, josta me elämme ja olemme. Jokainen hengenveto on pieni ihme, joka kertoo siitä, että Taivaallinen Isämme on hengityksessämme ja koko elämässämme mukana. Elämme hänen antamaa elämäänsä, lahjaksi saatuja päiviä.

Ensisijaista on oleminen. Hengittäminen. Huokaileminen. Pelkkä huokaus keskellä kiirettä ja stressaavaa tekemisen tilannetta riittää rukoukseksi, sydämen puheeksi Jumalalle. Pelkkä huokaus siirtää koko elämämme perustaa. Poispäin itsestä, kohti häntä, joka pitää elämäämme yllä. Kun uskallamme vain olla ja kuunnella hengitystämme, huokaista ja antaa hiljaisen rukouksen nousta sydämestämme, huomaamme, että meitä ja elämäämme eivät ehkä sittenkään määritä yrittämisemme tai ulkoiset saavutuksemme. Meitä määrittää se, kenen varassa huokauksen hetkellä roikumme.

Sillä lopulta emme pääse katsastuksesta läpi, vaikka kuinka koettaisimme huoltaa sisintä ja kiillottaa pintaa. Jumalan edessä pysymme syntisinä ja tarvitsemme yhä uudelleen armoa ja anteeksiantamusta. Joulun kuningas lahjoittaa meille sen, minkä tarvitsemme. Se, joka turvaa häneen, saa syntinsä anteeksi. Kuningas itse tulee meidän luoksemme, mutta hän ei saavu väkisin, rymistellen, esteet tieltään kaataen. Kun rukoilemme häntä, Vapahtajaamme, Jeesusta Kristusta, hän itse synnyttää meissä halua ja intoa hiljaa lapioida edessä olevia kinoksia matalammaksi. Hiljaisuuden kautta avautuu sydän, tie tasoittuu kuninkaalle. Ja kuten nuorten veisussa lauletaan: ”Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon”.

Rukoilemme:

Vapahtaja, opeta minulle
nöyryyden hiljaisuus,
viisauden hiljaisuus,
rakkauden hiljaisuus,
täytetyn teon hiljaisuus,
sanoitta puheleva hiljaisuus,
uskon hiljaisuus.
Herra, opeta minulle oman sydämeni hiljaisuus,
että voisin kuunnella
Pyhän Hengen hellävaraista liikettä sisimmässäni,
ja tiedostaa, miten syvällä sinä minua elät.

Aamen.

suomi 91

2008-12-06T21:47:00.002+02:00

muistan vielä maamme 75-vuotisjuhlat. poljimme koulun kentälle lumeen numerot 7 ja 5 ja sytytimme vuosiluvun kynttilöillä valoon. siitä on 16 vuotta. kyläkoulu on ohi ja muutkin koulut.

elämänkoulu tosin jatkuu. tänään juhlin suomea jumalanpalveluksella ja seppeltenlaskulla sankarihaudalle. kaupunginvaltuutettu nosti puheessaan esille tärkeän joukon: nuoret. nuoria ei unohdeta. eihän.

olen tuntenut eilen ja tänään kummallista onnea. pääsyy on perhe. minulla on upea vaimo ja mahtavat vintiöt. kaikki nukkuivat eilen automatkalla ja katselin heitä salaa. mutta ovat he rakkaita myös hereillä, vaikka välillä energiavaje kasvaa enemmän kotona kuin lenkillä.

onnen toinen syy onkin lenkkeily. suuri kiitos kuuluu kristianille lontooseen, kun haastoi minut kilometritaisteluun. kristian on itse rikkonut 400 kilometrin rajan, minä tavoittelen yhä alkuperäistä kolmeasataa. aikaa on vielä yhdeksän päivää, matkaa puoli kilometriä vaille maraton. yhdellä juoksulla en aio sitä nykäistä, vaikka tavoitteeseen ehdinkin. varmasti ehdin. yleiskunto on huomattavasti kohentunut, samoin henkinen jaksaminen ja vointi. vuoden alusta täytyy aloittaa uusi haaste ja toukokuussa uskaltaa helsingin puolimaratonille.

kolmas syy on työ. työtä riittää, mutta mikä on tärkeämpää, se on ollut myös mielekästä. nuoret (päästäkseni takaisin päivän asiaan) ovat aktiivisia, varsin joviaaleja ja näkemyksellisiä. olen erittäin tyytyväinen, että he ovat minun seurakuntani ja minä olen heidän pappinsa. nuoria ei unohdeta. eihän.

ruokalevolta

2008-11-17T11:40:00.002+02:00

vetäydyin toviksi yksinäisyyteen suljetun oven taakse makuuhuoneeseen, korkealle jenkkisängyllemme. otin oikeuden omiin käsiini ja sen seuraksi läppärin. koti-isiaamu työviikonlopun ja nuorten leirin jälkeen oli niin rankka kokemus.

leiri oli ensimmäinen todellinen tutustumisen paikka omiin nuoriin. sosiologisesti (tms.) viikonloppuleiri osoittaa tyyppiesimerkkinä, kuinka luonne ja persoona astuvat esiin, kun ihminen laitetaan aitoon vuorovaikutustilanteeseen. avautuminen on täysin eri luokkaa kuin keskiviikkoillan isoskoulutuksessa, jossa ryhmissä keskustellaan annetusta aiheesta. muun muassa tämän johdosta leiri oli hyvä ja antoisa juttu. toinen syy oli luonnollisesti nuorten joukko, joka oli edukseen. jos se voi muuta ollakaan. hienoja nuoria. mukavaa työtä.

juoksemisesta sitten. neljä viikkoa 300 kilometrin haastetta jäljellä ja kilometrejä 109. se tekee 29 per viikko. se on mahdollista. olen saanut hyvän vaihteen päälle, pari yli kympin lenkkiä, yksi viidentoista saatu aikaan. kuutta seitsemää kilometriä pidän peruslenkkinä. jännittää vain se, miten käy kun (=jos) saapuvat lumi ja jää. täytyykö siirtyä sisätiloihin matolle juoksemaan?

muutenkin menee aivan hyvin. lapset kasvavat ja ovat elävä kalenteri, joka näyttää miten nopeasti viikot ja kuukaudet kuluvat. tuntuu siltä, että täällä on ruvettu viihtymään. kotiakin on sentään saatu laitettua.

mutta nyt koti-isi nouskoon.

pyhäinpäivän saarna

2008-11-01T21:59:00.003+02:00

Saarna Pyhäinpäivän messussa 1.11.2008 klo 10
Pyhien yhteys

Matt. 5: 1–12

Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:

”Autuaita ovat hengessään köyhät,
sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita murheelliset:
he saavat lohdutuksen.
Autuaita kärsivälliset:
he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano:
heidät ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat:
heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset:
he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita rauhantekijät:
he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan:
heidän on taivasten valtakunta.

Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.”

Saarna

Kynttilän liekki lepattaa tuulessa. Hauta on tuore. Se on peitetty ihan äskettäin. Sytytin tämän kynttilän muistoksesi. Sen liekki lepattaa tuulessa, mutta kaipaukseni pysyy minussa lujasti kiinni.

Autuaita murheelliset, sanoo Jeesus. He saavat lohdutuksen.

Katson liekkiä. Se on kuin elämämme. Yksikin puhallus ja se sammuu. Mieleni on äkkiä yhtä rauhaton kuin pieni liekki tuulessa. Kun kuolema tulee lähelle, se tuo mukanaan pelon. Kuolema on niin lopullinen, niin tuntematon. Ajattelen elämääni. Kuinka kauan liekki vielä palaa?

Autuaita kärsivälliset, ne, jotka panevat kaiken toivonsa Jumalaan.

Kynttilän liekki on rukouksen liekki. Se suuntaa ajatuksemme kohti Jumalaa. Hiljaisena liekki vie kaipauksemme, surumme ja pelkomme Jumalalle. Sytytän liekin hämärään, jossa se tuikkii ympärilleen lohdutusta ja toivon kipinöitä. Pimeydessäni turvaudun Häneen, joka yksin voi minua lohduttaa.

Autuaita ovat hengessään köyhät, lupaa Jeesus. Sillä heidän on taivasten valtakunta. Jeesus puhuu lempeästi. Hän ei vaadi. Hän tietää, että jokainen meistä on Jumalan edessä köyhä, kaikesta köyhä, myös hengestään. Jokainen voi köyhänä, vailla ansioita, tulla Jumalan luo. Jeesuksen kutsu on armollinen. Hän toivottaa jokaisen kuulijansa tervetulleeksi Jumalan valtakuntaan. Hän ei kysy ansioitamme tai suorituksiamme. Sen sijaan tuntuu siltä, että mitä köyhempi, mitä väsyneempi, mitä langenneempi olen, sitä kovemmin Jeesus kutsuu ottaakseen vastaan.

Ja minä katselen tätä armon valoa. Ja kuulen lauluntekijän kehottavat sanat:

Kuulkaa, väsyneet maan,
väsyneitten satamaan Hän kuljettaa.
Kuulkaa, masentuneet maan,
teidän kyyneleenne talteen korjataan.
Kuulkaa, vähäisimmät maan,
teitä rikkain tahtoo pitää aarteenaan.
Kuulkaa, unohdetut maan,
teistä yhtäkään hän ei voi unohtaa.
Kun taivas laulaa, meidän sielussamme soi.
Kun taivas itkee, lohdun helmet pisaroi.
Kun taivas hymyilee, meidän naurussamme
kaipuun kaiku ilmoille kai soi. (Juha Tapio: Väsyneet maan)

Taivas. Heidän on taivasten valtakunta. Valtakunta, jossa ei ole kuolemaa, ei murhetta, ei valitusta tai vaivaa. Kyyneleet pyyhitään. Ne kuivuvat Jumalan valon lämmössä ja paisteessa. Kaikki entinen on kadonnut.

Taivas. Taivaan koti. Jeesus on kuollut puolestamme, ylösnousemuksellaan hän on voittanut kuoleman. Hänen ansiostaan taivasten valtakunta on avoinna. Hän kutsuu meitä ja toivottaa tervetulleeksi.

Olemme tervetulleita jo tänään. Tänäänkin saamme maistaa taivasten valtakunnan armoa. Ehtoollispöydässä Kristus tarjoaa itsensä meille. Saamme uskoa syntimme anteeksi. Jumala armahtaa meidät. Saamme polvistua puolikaaren muotoiselle alttarikaiteelle nauttimaan yhteyden aterian. Uskomme, että tämänpuolinen alttarikaide jatkuu ympyräksi tuonpuoleisessa. Ja kaikki pyhät, kaikki poislähteneet läheisemme, näkymättömästi liittyvät seuraamme tuonpuoleisen puolikaaren äärellä.

Eivät vain uskossa kuolleet vainajat ole pyhiä. Jokainen Kristuksen oma on pyhä. Jumala on kasteessa pyhittänyt meidät omikseen. Jeesus on julistanut meidät autuaiksi ja kehottanut:

Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri.

Tuo palkka on lahja. Se on iankaikkinen yhteys Jumalan kanssa ja kaikkien pyhien kanssa.

Katson kynttilän liekkiä. Jumala on läsnä. Hän luo valoaan elämääni ja sen syksyn synkkyyteen. Tuo valo on pilkahdus taivaan kirkkaudesta, jossa elämän liekki ei koskaan sammu.

johtopäätös

2008-11-01T02:02:00.001+02:00

saarnan on synnyttävä hyvissä ajoin. on vääryys saarnata yön pikkutuntien tekelettä.