sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Aarre on löydettävissä

Tänä sunnuntaina saarnasin Tartossa. Olemme täällä päin riparilla. Kirkossa oli reilut 30 seurakuntalaista, me tuotiin 28 lisää. Saarnan jälkeen nuoret lauloivat Juha Tapion Väsyneet maan. Joku huomasi vanhan naisen kyynelehtivän.

Saarna Tarton Jaanin kirkossa 18.6.2017
Katoavat ja katoamattomat aarteet

Matt. 13:44-46
Jeesus sanoi: ”Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre. Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon. Taivasten valtakunta on myös tällainen. Kauppias etsi kauniita helmiä. Kun hän löysi yhden kallisarvoisen helmen, hän myi kaiken minkä omisti ja osti sen.”

Rakkaat ystävät, hyvät tartolaiset. Terveiset Jyväskylästä, Suomesta. Olemme saaneet rippikouluryhmän kanssa viettää leiriä kauniissa maassanne. Täällä näemme, kuinka Jumala antaa meille monenlaista hyvää. Olemme löytäneet monia asioita. Olemme löytäneet vieraanvaraisuutta, uusia kokemuksia luonnon keskellä, uusia ystäviä. Tänään löysimme tänne kirkkoon. On ilon ja kiitoksen paikka, kun saamme tulla yhteiseen messuun, saamme palvella yhteistä Jumalaa, oppia hänestä uutta ja kiittää häntä siitä, mitä hän on meille antanut.

Me ollaan rippikoulussa opeteltu tuntemaan Jeesusta ja hänen opetuksiaan. Jeesus opetti usein vertauksin. Hän kertoi tarinoita. Piirsi kuulijoiden mieliin kuvia. Miksi Jeesus teki niin? Ehkä kuvat ja esimerkkitarinat oli helpompia muistaa. Ehkä niitä oli helpompi ymmärtää, kun vertaukset nousivat tutusta ja tavallisesta elämästä. Ehkä täytyi käyttää vertauskuvia, kun puhuttiin asioista, joita on sanoilla vaikea tavoittaa. Siitä, millainen Jumala on. Siitä, millainen taivas on. Siitä, millainen on taivasten valtakunta. Uskon kieli tarvitsee kuvia, joita katsella.

Päivän evankeliumissa Jeesus puhuu ja piirtää kuvan aarteesta. Hän vertaa taivasten valtakuntaa aarteeseen, joka on kätketty maahan. Taivasten valtakunta on siis jotain, mikä on kätketty, se on piilossa, se täytyy etsiä, mutta sen voi löytää. Taivasten valtakunta ei siis ole jotain, mikä kiiltää ja kimmeltää, kuten ne rikkaudet, joita me pidämme aarteina. Raha, auto, asunto, uusimmat trendivaatteet, kallis kello, tyylikkäät korut ja niin edelleen. Taivasten valtakunta on aarre, jonka löydettyään mies iloissaan myy kaiken, siis kaiken muun itselleen arvokkaan, kaikki muut aarteet, kellot ja korut, jotta voi ostaa löytämänsä aarteen. Taivasten valtakunta on siis jotain, minkä rinnalla muut aarteet kalpenevat eivätkä enää tunnukaan niin tärkeältä.

Sitten Jeesus vertaa taivasten valtakuntaa kallisarvoiseen helmeen. Sama idea kuin aarteen kohdalla. Kun kauppias löytää helmen, hän myy kaiken, jotta voi ostaa sen. Kauppias etsi helmiä. Mitä sinä etsit? Mitä sinä tavoittelet? Mitä sinä tarvitset? Jokainen etsii jotain, mihin turvautua. Jotain, minkä varassa voisi elää. Monelle se on jotain rikkauksia ja omaisuutta. On helppo ajatella, että voi rakentaa elämänsä omaisuuden varaan. Että kun on tarpeeksi varaa, ei ole mitään hätää. Että silloin elämästä selviää.

Mutta entä kun elämässä tulee eteen jokin tiukka paikka, koettelemus, vastoinkäyminen, josta ei noin vain rahalla pääsekään eroon. Entä kun uusi auto tai uudet tennarit eivät pelastakaan hädästä. Riparillakin pohditaan sitä, mikä elämässä on todella tärkeää, sitä, mikä on elämän tarkoitus. Kun ihminen etsii merkitystä elämälleen, sitä mitä hän voisi merkitä toisille ihmisille tai merkitä itselleen, löytyy aarre kätkettynä. Taivasten valtakunnassa, Jumalan luona, ihmisellä on merkitys ja apu tiukassa tilanteessa. Jumala paljastaa apunsa hiljaisuudessa, näkymättömissä, salaisuudessa. Ja mikä parasta, Jumalalle ei raha kelpaakaan. 

Luterilainen maailma viettää tänä vuonna reformaation merkkivuotta. 500 vuotta sitten Martti Luther etsi merkitystä Jumalan edessä. Hän löysi ahdinkoonsa pelastavan sanan Raamatun kätköistä. Lutherin löydön voi tiivistää iskulauseeseen: ”Ihminen pelastuu yksin armosta, yksin uskosta, yksin Jeesuksen tähden.” Armo on Jumalan lahja. Se ei maksa mitään. Se on ilmainen aarre, joka odottaa löytäjäänsä. Usko voi sydämen kätköissä etsiä ja löytää sen.

Ei siis väliä onko rikkain tai köyhin, Jumalan edessä jokainen on kallisarvoinen helmi sellaisenaan. Jokainen on Jumalalle rakas. Sen merkityksen löytyminen on aarre, jonka rinnalla kaikki muu menettää arvonsa. Sillä omaisuus hupenee ja häviää. Jumalalta ei armo koskaan lopu, sitä saa pyytää aina lisää. Vaikka kaikki olisi mennyt, rahat ja maine ja ystävyyssuhteet, armo pysyy. Jumala ei arvioi meitä sen perusteella mitä meillä on tai mitä meiltä puuttuu. Hän arvioi meitä sen perusteella, mitä hän voi meille antaa: rakkautta ilmaiseksi.

Siksi Jumala lähetti Jeesuksen maailmaan. Etsimään meitä, Jumalan kadonneita helmiä. Parantamaan sairaita, armahtamaan syntisiä, lunastamaan meidät eli ostamaan meidät vapaiksi kuolemalta. Jeesus tuli meidän luoksemme, jotta me pääsisimme Jumalan luokse. Jeesuksen ansiosta saamme elää lähellä Jumalaa, hänen aarteinaan. Saamme luottaa, että hän tahtoo omistaa meidät ja pitää meistä huolta.

Taivasten valtakunta, kätketty ja salainen. Valtakunta, jossa tärkeää on rakkaus. Jumalan todellisuus, jossa välitetään ja pidetään huolta. Jumalan rakkaus on valtakunta, joka odottaa meitä jokaista, jos sitä tahdomme etsiä. Me olemme päässeet tuon valtakunnan sisälle jo kasteessa. Kasteessa Jumala on kutsunut meidät valtakuntaansa ja luvannut rakastaa meitä kaikkina päivinä. Usein elämässä käy niin, että tuo valtakunta katoaa jonnekin elämän muiden tärkeiden asioiden alle piiloon. Elämässä on monenlaista hyvää. Jumala on antanut meille paljon. Ja hänen rakkautensa on löydettävissä aina uudestaan.

Katsotaan ristiä. Se kertoo Jumalan rakkaudesta. Katsotaan ympärillemme. Toiset ihmiset kertovat Jumalan rakkaudesta. Katsotaan kaunista luontoa. Se kertoo Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan. Taivasten valtakunta ja Jumalan rakkaus on löydettävissä. Ja kuten mies, joka löysi aarteen pellon kätköstä, mekin saamme iloita siitä, että olemme rakastettuja ja armahdettuja. Siksi ilo kiiltää kasvoillamme kauniimpana kuin kulta tai hopea. Tätä iloa me jaamme toisillemme ja se voi levitä naapurimaahan ja koko maailma

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Kolmiot ja naamiot ja mitä näitä onkaan, että ymmärtäisi paremmin

Saarna Pyhän Kolminaisuuden päivänä 11.6.2017
Salattu Jumala
Saarn. 8: 16-17; Ef. 4: 1-6; Joh. 15: 1-10

”Vaikka ihminen kuinka ponnistelee yrittäessään ymmärtää, ei hän käsitä. Ja vaikka viisas väittäisikin ymmärtävänsä, ei hän kuitenkaan ymmärrä.”

Saarnaajan oivallus osuu tähän päivään kuin nenä päähän. Jumalan kanssa ymmärtäminen ja käsittäminen menee ponnisteluista huolimatta helposti pään rapsutteluksi.

Sanan ymmärtäminen taustalla on sana ympäri. Ymmärtäminen on ympäri kulkemista, asian kiertämistä ja katselua eri näkökulmista. Sitä paremmin ymmärtää, mitä enemmän jaksaa tarkastella eri suunnilta.

Sanan käsittäminen taustalla on puolestaan kädet. Käsittäminen on sitä, että tartutaan asiasta kiinni, otetaan se käsiinsä ja tutkitaan ja hypistellään vähän lähemmin.

Mutta Jumalaa ei voi sillä tavalla ymmärtää tai käsittää. Emme voi kulkea Jumalan ympäri. Emme voi pyöritellä Jumalaa käsissämme. Hän on liian suuri sellaiseen. Ennemminkin Jumala ympäröi meitä, hän pitää meitä käsissään. Hän ymmärtää ja käsittää meidät, sillä hän on meidät luonut, lunastanut ja pyhittänyt.

Vaikka Jumala on salattu ja ymmärrystämme suurempi, usko pyrkii aina ymmärtämään, tai ainakin ihmettelemään, hämmästellen katselemaan ja tutkimaan, millainen Jumala on.

Tänään katselemme Jumalaa kolmesta näkökulmasta. Kristityt ovat ensimmäisistä vuosisadoista lähtien puhuneet kolmiyhteisestä Jumalasta. Se on yritys kuvata sitä, miten Jumala toimii suhteessa ihmiseen. Yksi tapa kuvata Jumalan kolmea persoonaa on käyttää symboleita. Siitä messumonisteestakin löytyy tasasivuinen kolmio, ja sen sisältä lisää symboleja. Palava pensas, jossa Jumala ilmestyi Moosekselle. Betlehemin tähti Jumalan Pojan syntymän merkiksi. Kyyhkynen Pyhän Hengen symbolina. Kolmiossa on kolme kulmaa, kuten Jumalalla on kolmea persoonaa. Kolmion kulmista voi meitä kohti osoittaa aina vain yksi kulma kerrallaan. Jokainen kulma kertoo jotain Jumalasta. Jumala lähestyy meitä Isänä tai Poikana tai Pyhänä Henkenä. Voisiko usko kolmiyhteiseen Jumalaan merkitä jotain sellaista, että katselemme Jumalaa ja hänen tekojaan eri näkökulmista, voimme nähdä vain vähän kerrallaan siitä, millainen Jumala on ja millainen on hänen suhteensa meihin.

Sanotaan, että Jumalalla on kolme persoonaa. Sana persoona tarkoitti alunperin naamiota, jonka kreikan näyttelijät asettivat kasvoilleen esittäessään eri rooleja. Ehkä yksi ja sama Jumala laittaakin kasvoilleen aina eri naamion, lähestyy meitä eri rooleista, eri tehtävistä käsin. Lähestyy meitä naamioituneena, salattuna, joskus myös tuntemattomana. Emme aina edes tajua, miten Jumala elämässämme toimii, miten paljon ja millä tavoin. Se on ihmeellistä.

Jumalaa on mahdotonta rajoittaa sanoihin ja mielikuviin. Mutta koska yritämme ymmärtää, tahdomme Jumalan tuntea, me tarvitsemme joitakin sanoja ja joitakin kuvia. Joku onkin sanonut, että Jumala on niin suuri, että emme voi hänestä puhua mitään, mutta koska Jumala on niin suuri, hänestä on pakko puhua.

Tänään haluaisin etsiä merkitystä kolmelle kuvalle täällä Kaupunginkirkossa. Täällä on paljon erilaisia symboleja, rikasta kuvakieltä, puhuttelevia lasimaalauksia, paljon kaunista katseltavaa. Mutta keskitytään tänään kolmeen eri kuvaan. 

Ensiksi katselen tähtiä. Täällä me vietämme messua aina tähtitaivaan alla. Tähdet kertovat Jumalasta Isänä, taivaan ja maan Luojana. Kun me istumme ja katsomme, hengitämme ja ihmettelemme, voi tulla tunne, että miten pieniä me tähtien vinkkelistä ollaankaan. Mutta samalla me istumme, katsomme, hengitämme, koska Jumala on tahtonut niin. Hän on tahtonut antaa meille elämän. Hän on tahtonut antaa meille jalat, joilla tulla koolle. SIlmät, joilla katsella. Aivot, joilla ajatella ja synnyttää merkityksiä. Me olemme itsekin symboli Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta. Tässä tähtitaivaan alla.

Toinen symboli, jota katselen, on tuo merkillinen kirjainyhdistelmä alttaripöydässä olevan ympyrän sisällä. IHS. Oletko miettinyt mistä nuo kirjaimet tulevat? Sillä kyseessä ei ole Imatran tai Ilmajoen tai mikään muukaan Hiihtoseura. Kyseessä on kyllä lyhenne, mutta kyseessä ovat kreikkalaiset isot kirjaimet I, pitkä E ja S. Kreikan pitkä e eli eeta, näyttää meidän Hoolta. Siksi se hämää. Oikeasti siinä ei siis lue IHS vaan IES. Lausuttuna se sanotaan Iees. Suomalaisittain siinä lukisi Jees. Se on Jeesuksen lyhenne samaan tapaan kuin vaikkapa Johanneksen lyhenne on Joh ja Efesolaiskirjeen lyhenne on Ef. 

Alunperin IES on siis lyhenne nimelle Jeesus, mutta sille on annettu myös muita merkityksiä, kun on haluttu lukea siinä nimenomaan IHS. Silloin lyhenteen on sanottu tulevan kreikan sanoista Iesus, Huios, Soter. Suomeksi Jeesus, Poika, Pelastaja. Alttaripöytään on siis merkitty, kuka on tuon pöydän isäntä. Kuka tarjoilee siinä anteeksiantamuksen ja sovinnnon ateriaa. Ja mistä tuossa ateriassa on kysymys. 

”Niin kuin Isä on rakastanut minua, niin olen minä rakastanut teitä.” sanoo Jeesus päivän evankeliumissa. Poika rakastaa meitä Isän rakkaudella. Isä rakastaa meitä, tuon rakkauden me kohtaamme, kun katselemme kaikkea mitä Jumala on luonut. Poika rakastaa meitä ja tuon rakkauden me kohtaamme, kun käymme tuohon Jeesuksen isännöimään pöytään, jossa hän antaa itsensä meille. Poika on lunastanut meidät vapaiksi synnistä ja kuolemasta. Hän on kuollut meidän puolestamme. Hänen rakkaudestaan me saamme anteeksi ja uuden elämän. Vaikka tähtien alla tuntisimme itsemme kuinka pieniksi ja vähäisiksi tahansa, Jumala on tahtonut rakastaa juuri meitä ja pelastaa Poikansa kautta juuri meidät. 

Kolmas symboli, jota tänään katselen, on tuo messumonisteen kolmiostakin löytyvä kyyhkynen. Kirkosta kyyhkynen löytyy alttarin yläpuolella, aivan tuosta alttaritaulun päältä. Kuten viime sunnuntain, helluntain sanoma muistutti, kyyhkysellä kuvataan Pyhää Henkeä, joka laskeutuu linnun lailla meidän luoksemme. Pyhä Henki on Jumalan kolmas persoona. Pyhä Henki on se, joka synnyttää ja saa meissä aikaan uskon Jumalaan. Hän välittää meille Isän rakkauden ja Pojan rakkauden. Hän toimii sanan ja sakramenttien kautta.

Pyhä Henki saa meissä aikaan hyviä hedelmiä, kun pysymme kiinni Kristuksessa, kuin oksa pysyy kiinni puussa tai köynnöksessä. Mitä tuo kiinni pysyminen voisi olla? Ainakin se voisi olla sitä, että tulemme koolle, vietämme aikaa kirkossa, ihmettelemme yhdessä, olemme yhdessä Kristuksen ruumis tai oksista koostuva puu. Seurakunta on Kristuksen ruumis. Sen jäseninä me olemme kiinni Kristuksessa. Ilman häntä me emme saa aikaan mitään. Siksi me tarvitsemme yhteyttä. Tuon yhteyden me saamme kokea, kun Pyhä Henki välittää meille Jumalan rakkauden sanansa kautta, kasteen kautta ja ehtoollisen kautta. Kyyhkynen alttarin yläpuolella kuvaa sitä, kuinka Pyhä Henki voi auttaa meitä luottamaan ehtoollisen lahjaan. Pyhä Henki tuo leivässä ja viinissä Kristuksen meidän luoksemme. Saamme ottaa vastaan pelastuksen lahjan. Meidät on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Meidät on kasteessa liitetty oksina viinipuuhun. Meidät on liitetty Jumalan rakkauteen. Isän rakkauteen. Pojan rakkauteen. Pyhän Hengen vakuuttamaan ja välittämään rakkauteen.

Jumala toimii monin tavoin. Me saamme katsella hänen salaisuuttaan monelta puolelta. Kukin aina omasta elämän kulmastaan käsin. Vaikka Jumala on salattu, vaikka häntä ei täysin ymmärtäisi tai käsittäisi, vaikka hänellä on monia naamioita, on kaikkien noiden naamareiden takana joku, joka rakastaa meitä tällaisina kuin olemme. Hän on meidät luonut tällaisiksi. Hän tahtoo, että voimme elää lähellä häntä. Hän tahtoo antaa meille uuden elämän ja mahdollisuuden hänen yhteydessään. Hän on kanssamme joka hetki. Hän ymmärtää meitä ja ympäröi meitä rakkaudellaan. Saamme olla ja ihmetellä hänen käsissään, hänen sylissään, häntä lähellä. Saamme tunnustaa uskomme tai sen pienuuden, saamme ylistää Jumalaa hänen rakkaudestaan ja pelastusteoistaan nousemalla lausumaan uskontunnustuksen.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Adamin tarina: luomakunnan sunnuntain saarna

Luomakunnan sunnuntai Jyväskylässä 28.5.2017
1. Moos. 2:4-9, 15-17; 1. Kor. 8:6; Joh. 1:1-4

Saarna

Hiljaa painan pääni ja vaikenen.
Katson sinun kättesi töitä.
Tunnen, kuinka pieni on ihminen.
Katson sinun kättesi töitä.
Seison rannalla ikuisuuden.
Luojan suuruutta ihmettelen.
(Pekka Simojoki: Katson sinun kättesi töitä.)

Adam oli aktiivinen nuorimies. Hän rakasti luontoa. Metsä oli hänen kotinsa, eläimet hänen ystäviään. Kaiken vapaa-aikansa hän vietti ulkosalla. Retkeillen, liikkuen, etsien aina uusia paikkoja, joita ihmetellä, ihastella ja tutkia. 

Adam rakasti meren tuoksua, hän käveli avojaloin rannalla, hän istui tuntikausia kuunnellen lintujen laulua ja tuulen suhinaa ja aaltojen iskuja kalliota vasten.

Usein hän vei retkilleen myös ystävänsä Even. Yhdessä he nimesivät pikkueläimiä ja tutustuivat uusiin kasvilajeihin. Hiljaiset kävelyt kahdestaan usvaisilla poluilla oli kauneinta, mitä he kumpikaan tiesivät.

Eräänä päivänä kaikki muuttui, kun Adam joutui onnettomuuteen kiivetessään ylös jylhää kalliota. Hänen jalkansa lipesi ja hän putosi monta metriä alas kivikkoon. Adam selvisi hengissä, mutta hän halvaantui ja joutui kuukausiksi toipumaan sairaalan neljän seinän sisälle. Se teki Adamin hulluksi. Ei puita, ei vihreää, ei luonnon ääniä. Vain ikkunaruutu, josta saattoi seurata sään vaihteluita. Nopeasti alakulo ja ahdistus valtasivat nuoren miehen mielen. Elämänilo katosi samalla, kun katosi mahdollisuus tehdä sitä, mikä oli kaikkein parasta. Liikkua luonnossa.

Ystävä Eve yritti piristää masentunutta Adamia. Hän kävi vierailuilla, jutteli, oli pitkiä aikaa hiljaa sängyn vierellä. Adamin siipi pysyi maassa. Kunnes erään kerran Eve toi Adamille lahjan. Adam avasi sen ja löysi suuren laatikon, jonka kannessa oli kaunis maisema. Kuva metsästä, rannasta ja kalliosta. Se oli tuhannen palan palapeli. Kun ystävä oli lähtenyt, Adam avasi laatikon ja levitti palaset pöydälle. Hän teki palapeliä monta päivää. Pala kerrallaan maisema alkoi rakentua, samalla alkoi Adamin olo helpottua. Pala palalta hän alkoi tuntea kiitollisuutta niistä hetkistä, kun hän oli saanut olla osana maisemaa. Hän tunsi sieraimissaan tutut tuoksut. Hän kuuli korvissaan lintuystävien liverryksen. Hän jopa tunsi jalkapohjissaan polut, joita he olivat yhdessä kulkeneet, vaikka hän ei voinutkaan enää tuntea mitään.

Lopulta vain muutama palanen oli jäljellä. Adam oli päättämässä rakennustyötään iloisella mielellä. Kun palapelistä puuttui vain yksi palanen, ei Adam löytänyt sitä mistään. Maisema jäi rikkonaiseksi. Yksi pala jäi uupumaan. Murheissaan Adam alkoi ottaa palasia pois. Hän purki kaunista maisemaa vähän kerrassaan, kunnes jäljellä olivat vain reunat. Hän tiesi, ettei koskaan saisi takaisin sitä, mitä oli kerran saanut kokea. Kun kaikki oli kohdallaan. Kun kaikki oli täydellisesti.

Sinä piirsit taivaat ja auringon.
Katson sinun kättesi töitä.
Sinun luomisvoimaasi kaikki on.
Katson sinun kättesi töitä.
Seison rannalla ikuisuuden.
Luojan suuruutta ihmettelen.

Toivottomuus voi vallata mielen, kun katsomme Luojan kätten töitä ja omien käsiemme jälkiä niissä. Eeden on särkynyt. Paratiisi on kaukana. Olemme heittäneet hukkaan jo monta palasta. On viljelty, mutta miten on varjeltu? Miten on hoidettu luomakuntaa Luojan työtovereina?

Monet tutkimukset osoittavat, että ympäristökriisin edessä ihmiset herkemmin kieltävät koko asian kuin ryhtyvät toimeen. Maapallon tila on niin kipeä asia, että sen edessä toiminnot halvaantuvat. Ihminen kokee itsensä pieneksi ja neuvottomaksi. On helpompi torjua koko ongelma kuin etsiä mahdottomalta tuntuvia ratkaisuja. 

Mistä aloittaa, kun tekoihin on vaikea tarttua? Voisiko aloittaa vaikka sanoista. Siitä, että yrittää sanoa ääneen, että jotain pitäis tehdä. Myöntää sen, että luomakunta on monenlaisten uhkien kohteena. Ihminen kuluttaa yli maapallon kestokyvyn. Ilmasto lämpenee. Metsiä tuhotaan. Eläin- ja kasvilajit katoavat kartalta.

On kristillistä, jopa raamatullista, luottaa, että ääneen sanominen on jo askel eteenpäin. Sana luo uutta todellisuutta. ”Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä.” Kun asioista puhutaan, voi löytyä keinoja, voi muuttua asenteet, voi syntyä uusia toimintatapoja suhteessa luomakuntaan.

Jumalan sana luo uutta koko ajan. Päivän tekstit muistuttavat siitä, kuinka Jumala on tahtonut luoda tämän kaiken, mitä on olemassa. Luodulla on merkitys. Sana auttaa näkemään luomakunnan arvon. Ne sanat, joita kuulemme ja puhumme, armon sanat, uskon sanat, rohkaisun sanat, toivon sanat, rakentavat sanat, niillä on uutta luova voima. Ne voivat johtaa varjeleviin tekoihin ja valintoihin, maapalloa hoitavien sanojen ja toiveiden toteutumiseen.

Sana luo uutta. Sanalla tarkoitetaan ennen muuta Kristusta. Kun epätoivo valtaa mielen, kun neuvottomuus halvaannuttaa, kun tekee mieli ennemmin torjua kuin toimia, Kristus voi saada meissä muutoksen aikaan. Sama Kristus, jonka kautta on kaikki luotu, sama Kristus, joka on ollut mukana myös meidän luomisessa, hän on meidän kanssamme myös nyt. Hän on mukanamme myös, kun lähdemme kantamaan vastuuta maailmastamme.  Tai oikeastaan Jumalan maailmasta, hänen luomakunnastaan, hänen kättensä töistä.

Kun jaoin tuon Adamin tarinan kotona puolisolleni, hän toivoi sille jatkoa, hän toivoi onnellista loppua. Mutta onnellinen loppu täytyy meidän kirjoittaa yhdessä. On meidän jokaisen tehtävä rakentaa palapelistä ehjempi. On meidän tehtävämme varjella, ettei yksikään palanen enää joudu hukkaan. On meidän tehtävämme pitää huolta siitä maisemasta, joka on itse kullekin rakas. Tässä tehtävässä Kristus on meidän kanssamme.

Sinä jätit voiman ja kirkkauden.
Katson sinun kättesi töitä.
Sinä tulit veljeksi heikkojen.
Katson sinun kättesi töitä.
Seison rannalla ikuisuuden.
Luojan suuruutta ihmettelen.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Rakastatko, vaikka...

Saarna 30.4.2017

Joh. 21: 15-19
Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: ”Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?” ”Rakastan, Herra”, Pietari vastasi, ”sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus sanoi: ”Ruoki minun karitsoitani.” Sitten hän kysyi toistamiseen: ”Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?” ”Rakastan, Herra”, Pietari vastasi, ”sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus sanoi: ”Kaitse minun lampaitani.” Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: ”Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?” Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: ”Olenko minä sinulle rakas?”, ja hän vastasi: ”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Jeesus sanoi: ”Ruoki minun lampaitani. Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo.”
    Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: ”Seuraa minua.”


Rakastatko minua, vaikka se merkitsisi menemistä sinne, minne et itse tahdo.
Rakastatko, vaikka se tarkoittaisi omista suunnitelmista luopumista.
Rakastatko, vaikka se veisi reitille, joka on entuudestaan vieras.
Rakastatko, vaikka se tarkoittaisi muutosta elämässäsi.

Rakastatko, vaikka se tarkoittaisi ennemminkin työtä kuin lepoa.
Rakastatko, vaikka joutuisit uupumaan ja tuntemaan rajasi.
Rakastatko, vaikka rakastaminen olisi vaivalloista ja vaikeaa.

Rakastatko, vaikka se tarkoittaisi valvomista läheisen vierellä. 
Väsymistä loputtomalta tuntuvaan odottamiseen. 
Viipymistä epävarmuudessa aamusta iltaan.

Rakastatko, vaikka se merkitsisi nälkäisen ruokkimista olemattomilla eväillä.
Rakastatko, vaikka se olisi kerjäläisen auttamista ilman lanttiakaan rahaa. Rakastatko, vaikka omat kätesi olisivat sidotut, olo avuton ja etkä voisi antaa tarvitsevalle muuta kuin myötätuntoisen katseen.

Rakastatko, vaikka se olisi yksin jäämistä, torjutuksi tulemista, jäämistä vaille vastarakkautta. 
Rakastatko, vaikka se tarkoittaisi pettymistä lupauksiin. 
Rakastatko, vaikka joutuisit laittamaan oman tahtosi syrjään.
Rakastatko minua, vaikka se merkitsisi menemistä sinne, minne et itse tahdo.

Jeesuksen kysymys Pietarille on aika kova kysymys. Se ei ole mitään somaa tai suloista puhetta rakkaudesta. Se on kutsu rakkauteen, joka vaatii ja vie mennessään. Rakkauteen, joka voi olla myös kärsimistä, itkemistä, sydämen särkymistä, avuttomuutta, rukoustaistelua. 

Kuinka kukaan voi vastata tähän kysymykseen myöntävästi? 
Kuinka voi sanoa: ”Kyllä, sinä olet minulle rakas.”?
Kuinka voi luvata, että tapahtukoon sinun tahtosi, ei minun?

Ennen kuin pohdimme sitä enempää, anna kun kerron yhden esimerkin elävästä elämästä. Jeesus sanoo Pietarille: Ruoki minun karitsoitani. Tuo tehtävä puhuttelee erityisesti minua pappina, joka touhuan paljon nuorten ja rippikoululaisten parissa. Aina se ei ole helppoa. Olin valmistautumassa illan rippikoulutapaamiseen. Puhelimeen alkoi aamulla tulla viestejä, ettei se ja se nuori pääsekään tulemaan. Ajattelin, että voi ei, ei taas. Kuinka turhauttavaa, kun koko ryhmä ei ole taaskaan paikalla. Alkoi hermostuttaa. Muistin jonkin toisen kerran, kun nuorten motivaatio oli ollut nollassa. Aloin siinä pelätä, että nyt ei tämä karitsoiden ruokkiminen taida onnistua. Päivä kului ja ilta läheni. Keksin siinä ihan omia pelkoja siitä, kuinka nuoria ei kuitenkaan kiinnosta, olisi varmaan ihan turhaa edes kokoontua. Meillä oli tarkoitus pitää nuorille ehtoollisopetusta, koska aioimme ensimmäisen kerran viettää ryhmänä ehtoollista. Pelot täytyi laittaa syrjään. Työ oli tehtävä. Kutsuun oli vastattava. Ja se kannatti. Nuoret olivatkin hyvällä fiiliksellä mukana. Keskustelua ja ajatusten vaihtoa syntyi. Messua vietettiin. Rytmisoittimet pitivät ääntä. Nuoret kävivät ehtoollisella. Kristus oli läsnä. Iloisia ilmeitä oli kirkonpenkeissä ja ilta päättyi mukavissa tunnelmissa.

Töistään ei usein sovi puhua. Ei ainakaan siitä, jos on epämukavaa. Mutta puhuinpa silti. Koska usein meitä elämässä viedään tehtäviin ja tilanteisiin, jotka jostain syystä, todellisesta tai keksitystä, ovat epämukavuusalueella tai ainakin mukavuusalueen ulkopuolella. Ja sitten kuitenkin, tehtävään tarttuminen, rakastaminen sanoin ja teoin, se tuo mielekkyyttä, antaa merkitystä, saa sydämen hehkumaan.

Sellainen rakkaus, sellainen Jeesuksen kysymykseen myöntävästi vastaaminen, on mahdollista vain, kun on itsellä jotain millä ruokkia. Kun on rakkautta, jota antaa. Kun on joku, joka rakastaa ensin, jotta voi itse rakastaa sitten.

Jeesus rakastaakin itse ensin. Hän antaa syötävää. Hän antaa esimerkin. Sitten hän sanoo: ”Seuraa minua.” Ollaan järven rannalla. On kalastettu, on paistettu kalaa, on syöty yhdessä. Sitten vasta Jeesus kysyy rakkautta, antaa tehtävän, kutsuu seuraamaan häntä.

Muistatko, kuinka Jeesus kutsui Pietarin ihan silloin alussa myös järven rannalla. Kalastusreissun jälkeen Jeesus sanoi: ”Seuraa minua.” Niin Pietari, joka rannalla kutsuttiin Jeesuksen opetuslapseksi, Pietari, joka pitkin matkaa vannoi uskoa ja rakkautta Jeesukseen, Pietari joka pääsi Jeesuksen lähipiiriin, mutta joka lopulta kolmesti kielsi tämän, Pietari, joka pettyi ja suri, mutta sai nyt kohdata Vapahtajan ylösnousseena järven rannalla, häneltä Jeesus kysyy kolmesti: rakastatko minua? Pietari saa mahdollisuuden kolmesti vakuuttaa rakkauttaan. Ja Jeesus edelleen luottaa häneen, järven rannalla. Hän sanoo uudelleen: ”Seuraa minua.” 

Seuraa minua. Seuraa paimenta. Hän näyttää tien. Hän näyttää, mitä on rakastaa. Eikä hän jätä yksin. Hän kulkee edellä. Tarpeeksi lähellä, jotta hän voi ohjata. Hän on hyvä paimen, joka antaa esimerkin, mitä rakastaminen on. Mitä on ruokkia ja hoivata, hoitaa ja pitää huolta.

Hän on paimen, joka vie vetten ääreen. Siellä saa levätä. Hän virvoittaa ensin ja antaa sitten tehtävän. Hän rakastaa ensin itse ja kehottaa sitten rakastamaan. Hän kattaa pöydän, josta voimme itse jakaa toisille. Tänäänkin saamme ehtoollispöydässä maistaa hänen rakkauttaan. Uskomme vahvistuu. Rakkautemme lisääntyy. Lähdemme yhdessä hänen kanssaan tehtäviin, joihin hän meitä arjessa vie.

Jos Pietari, jolla oli omat vahvat ja heikot hetkensä, oli Jeesukselle kyllin luotettava työtoveri, ei meillä ole hätää. Sen kun vastaamme myöntävästi ja rakastamme, vaikka se joskus on niin vaikeaa, että mieluummin kieltäisimme kolme kertaa tai enemmänkin. Saamme sitli yrittää uudelleen. Saamme luottaa, että Vapahtaja on kanssamme.

Tässä luottamuksessa on hyvä lähteä viettämään myös vappua. Vappu on suomalaisen työn päivä. Se kutsuu meitä muistamaan työtä, jota teemme, ja niitä sanoja ja tekoja, joilla rakastamme. Jeesus kysyy: ”Rakastatko minua?” Kristusta rakastetaan rakastamalla Kristusta lähimmäisessä. Ruokkimalla nälkäisiä, antamalla janoiselle juotavaa, vaatettamalla kylmissään värjöttelevät, huomaamalla ne, jotka elävät vailla kotia ja turvaa, käymällä katsomassa vankeja ja sairaita. Se on Jeesuksen omista huolehtimista. Se on työtä, jossa rakkaus toteutuu. Siihen Kristus kutsuu tänä sunnuntaina, tänä vappuna, tässä elämäntilanteessa, jossa kukin olemme. Rakastamaan joka päivä, vaikka se veisi oman tahdon tai mukavuusalueen ulkopuolelle. Sillä juuri siellä lähimmäinen kaipaa ja rakkauttamme odottaa.

Yksin ei tarvitse mennä. Saamme kulkea laumana. Saamme luottaa, että hyvä paimen johtaa meitä. Saamme pyytää luottamusta ja tunnustaa uskomme yhteen ääneen.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Tyhjän haudan sunnuntai

Pääsiäissaarna

Hoos. 6:1-3; 1.Kor. 15:12-22; Joh. 20:1-10

Taas meitä viedään tyhjälle haudalle niin kuin joka pääsiäisaamu. Tällä kertaa Johanneksen toimesta. Tällä kertaa juoksujalkaa. Jos lähdemme ja ehdimme mukaan, tulemmeko tyhjälle haudalle tyhjin odotuksin, lähdemmekö pois tyhjin käsin? Jättääkö pääsiäinen olon tyhjäksi?

Jos katsoo kaikkia neljän evankeliumin kuvauksia Jeesuksen ylösnousemuksesta ja etenkin tapahtumia tyhjällä haudalla, tämä Johanneksen kertomus on vähän omanlaisensa. Se eroaa muista erityisesti siinä, että hän sisällyttää mukaan uuden hahmon, Jeesuksen lempiopetuslapsen. Nimeä ei mainita. Mutta sanotaan, että hän on se, joka oli Jeesukselle rakkain.

Kuka on tuo salaperäinen hahmo, joka vie meitä tyhjälle haudalle? Mitä tiedämme hänestä? Johanneksen evankeliumin mukaan hän on se, joka torstaina, viimeisellä aterialla, istuu Jeesuksen vieressä, kun tämä murtaa leivän. Hän on se, joka perjantaina seisoo Golgatalla Jeesuksen ristin juurella yhdessä Jeesuksen äidin, Magdalan Marian ja muiden naisten kanssa. Hänet mainitaan vielä ylösnousemuksen jälkeenkin, kun Jeesus ilmestyy opetuslapsille rannalla ja huutelee heille kalastusvinkkejä. Siellä tuo lempiopetuslapsi on se, joka ensimmäisenä tunnistaa, että kyseessä on Ylösnoussut Kristus, joka neuvoo kalaverkoille oikeat apajat.

Johannes antaa evankeliuminsa lopussa myös ymmärtää, että lempiopetuslapsi on kaiken sen todistaja, mitä edellä on Jeesuksesta kirjoitettu. Olisiko kyseessä siis Johannes itse? Vai onko hän joku muu opetuslapsi, jonka nimeä ei saa mainita, koska Pietarin asema opetuslasten johtajana on jo vakiintunut? Henkilöllisyys jää auki.

Vai voisiko hän sittenkin olla mukana meitä lukijoita varten? Meitä tyhijn käsin kulkijoita, uskon täyteyden etsijöitä. Meitä varten todistamassa. Kirittämässä omaa pääsiäisjuoksuamme. Viemässä meitä keskeisille mestoille katsomaan tapahtumia. Ehtoollisen asettamista, ristinkuolemaa, tyhjää hautaa ja Ylösnousseen ilmestymisiä. Voisiko lempiopetuslapsi olla kertomuksessa se rooli, johon meitä tänään kutsutaan? Asettumaan Jeesuksen lähelle viimeisellä aterialla, Jeesuksen ristin juurelle Golgatalla, Jeesuksen tyhjälle haudalle, Jeesuksen kanssa rannalle paistamaan kalaa.

Että eläisimme nämä tapahtumat uudelleen ja uudelleen. Jotta kohtaisimme ristiinnaulitun ja Ylösnousseen Jeesuksen. Jotta uskomme ylösnousemukseen ja Ylösnousseeseen itäisi, orastaisi, kasvaisi.

Evankeliumiteksteissä on eronsa. Eikä siitä tarvitse lukijan huolestua. Huolestuttavampaa olisi, jos kaikki neljä kertomusta olisivat prikulleen ja pilkulleen ja viimeistä piirtoa myöten identtiset. Neljä evankeliumia kuvaavat kukin samaa tapahtumaa omista lähtökohdistaan ja omasta näkökulmastaan, omin lähdetekstein ja tulkinnoin. On luonnollista, että joku painottaa toista kuin toinen, joku muistaa jonkin kohdan tarkemmin kuin toinen. Joku ei halua mainita kaikkia yksityiskohtia, kuten ehkä toinen jossain kohtaa haluaa.

Keskeistä on yhteinen. Kaikille neljälle kertomukselle yhteistä on se, että Jeesuksen haudalta on kivi vieritetty tai se vieritetään pois, kuten Matteuksella enkeli tekee. Kivi on poissa ja samoin on Jeesus. Jeesus puuttuu haudasta. Tämä on se sanoma, josta haudalla olevat naiset - joiden lukumäärä vaihtelee - kertovat sitten opetuslapsille. Opetuslasten reaktiot ovat myös erilaisia. Luukkaalla ja Johanneksella kuitenkin Pietari on se, joka reagoi viestiin lähtemällä juoksujalkaa tarkistamaan itse. Johanneksella seuraan liittyy myös tämä lempiopetuslapsi.

Kaikille yhteistä on siis: pois vieritetty kivi, Jeesus ei ole haudassa, ja viesti, joka viedään opetuslapsille. Luulenpa, että tämä pääsiäisen juoni on melkeinpä kaikille täällä tuttu. Osaamme melkein nähdä edessämme hautaluolan, sen edestä vieritetyn suuren kiven ja oletuksen, että hauta on tyhjä. 

Kuvittele mielessäsi tyhjä hauta ja pois vieritetty kivi. Kun katselet niitä, katselet oikeastaan pääsiäisen merkkiä. Tyhjä hauta on pääsiäisen merkki. Se ei ole sellaisenaan uskon siemen. Tyhjä hauta ei vielä synnytä uskoa ylösnousemukseen. Pikemminkin usko syntyy hiljalleen. Vasta kohtaamiset ylösnousseen Jeesuksen kanssa avasivat opetuslasten silmät. Pelkkä tyhjä hauta herätti ensin pelkoa, hätää ja hämmennystä. Magdalan Maria juoksee pois haudalta, kuin olisi hädissään siitä, mitä on tapahtunut.

Siksi kiinnostava on tuo lempiopetuslapsen asema, kun hänestä sanotaan, että ”hän näki ja uskoi”. Hän näki ja uskoi. Hän tekee, kuten Pietari, porukan johtaja ja edustaja. Astuu sisään ja näkee käärinliinat. Sen perusteella hän uskoo. Kun kaikki muut ihmettelevät, hämmästyvät, pelästyvät, ovat yhtä kysymysmerkkiä, lempiopetuslapsi sen sijaan näkee ja uskoo. Uskoo mihin? Uskoo Jeesuksen ylösnousemukseen.

Muut eivät vielä ole ymmärtäneet kirjoituksia. Kuinka he olisivatkaan? Ihmisen mieli tarvitsee aikaa märehtiä ja pyöritellä ja pohdiskella, ja nyt on mennyt vain muutama päivä. He vielä sulattelevat viime päivien tapahtumia: yhdessä Jeesuksen kanssa elettyä syvenevää kärsimystä, tuota merkillistä ateriaa yhdessä, rukouksen yötä Getsemanessa, kiihkeää kiinniottamista ja vangitsemista, epäreilua tuomitsemista, ja lopullisen riipaisevaa ristiinnaulitsemista Golgatalla. Ja nyt pureskellaan vielä odottamatonta uutista vieritetystä kivestä ja tyhjentyneestä haudasta. Mutta lempiopetuslapsi, hän kaikesta tästä huolimatta näki ja uskoi. Ihme tyyppi!

Jospa hän vain oli parempi lukemaan pääsiäisen merkkejä. Ehkä hänelle tyhjä hauta oli merkki jostain, mihin muut kompastelivat, mutta jonka hän selvitti ymmärtäen. Ehkä tyhjä hauta oli hänelle jo uskon ensikipinä, kun muut vielä kääntelivät mielessään kirjoituksia.

Tai ehkä lempiopetuslapsi juoksee haudalle ensimmäisenä, koska hän, kuten ehkä mekin, vuosi vuoden jälkeen tahtoo ymmärtää paremmin tyhjän haudan merkityksen.

Tai ehkä lempiopetuslapsia olemmekin tosiaan minä ja sinä tänään tässä, me jotka jo uudelleen ja uudelleen kuultujen pääsiäisen kertomusten perusteella osaamme vetää yhdistävän viivan tyhjän haudan ja ylösnousemuksen välille.

Ehkä lempiopetuslapsi on meille tänä pääsiäisenä jonkinlainen esimerkki uskosta. Että osaisimme nähdä tyhjän haudan oikean merkitysten kaikkien muiden mahdollisten merkitysten joukosta, joilla mieli tämän kummallisen ja odottamattoman tapauksen jäljiltä yrittää asian selittää parhain päin, kuten että ruumis on ehkä varastettu tai että porukka meni varmaan väärälle haudalle.

Ehkä lempiopetuslapsi on meille uskon esikuva ja tsemppaaja. Professori Lars Aejmelaeus kirjoittaa Jeesuksen ylösnousemusta käsittelevässä tutkimuksessaan, että lempiopetuslapsen hautakokemuksen kohdalla 

    ”korostetaan ymmärtävää uskoa. - - [uskoa], joka osaa tulkita oikein Jumalan antamat  
     riittävät merkit. Jumala näyttää ihmisille jotain. Se, joka ymmärtää sen oikein, näkee siinä
     todistuksen jumalallisesta ihmeestä. - - Ihailtava on se, joka pystyy näkemään Jumalan
     ihmeen jo vähäisestä, harhailevalle ja epäuskoiselle ihmismielelle moniselitteisestä 
     merkistä.”

Jumalallisen ihmeen näkeminen. Vähäinen usko. Vähäinen merkki. Ja kun moni tänä päivänä ehkä odottaa jotain suurempia merkkejä. Ihmeparantumisia tai salamaa kirkkaalta taivaalta. En tiedä. Mutta ehkä ei oman arjen ja tavallisen elämän keskellä tarvitse odottaa jotain huikaisevaa, kuten suuria järistyksiä tai enkeleitä siirtämään kivilohkareita. Yksinkertainen merkki riittää. Siirretty kivi. Tyhjä hauta. Käärinliinojen näkeminen erillään. Usko ihmettelee, vastustelee, puntaroi ja hämmästelee, mutta hiljalleen hämmästys voi kasvaa ymmärrykseksi. Ymmärtäväksi uskoksi. Uskoksi, joka tunnistaa, mitä tyhjä hauta lopulta Jeesuksen kohdalla ja omalla kohdalla saattaisi tarkoittaa.

Kristityn usko on ihmettelevää, hämmästelevää uskoa ja se on ymmärtävää uskoa. Lähtökohdiltaan kristinusko on nimenomaan ylösnousemususkoa, uskoa Jeesuksen ylösnousemukseen. Aivan kuten lempiopetuslapsi näki ja uskoi. Uskoi siihen, että ”Jeesus on noussut kuolleista”, siihen, että ”Jeesus elää”. Mutta kristityn usko on vieläkin enemmän. Se on uskoa Ylösnousseeseen, uskoa Kristukseen, joka on noussut kuolleista. Uskolla onkin joku persoonallinen kohde. Usko on paitsi hämmästelevää ja ymmärtävää, mutta myös kahdenkeskinen suhde, suhde ylösnousseeseen Kristukseen, Jumalan Poikaan ja kuoleman voittajaan.

Usko Ylösnousseeseen ymmärtää yhteyden kirjoitusten lupausten ja niiden täyttymisen välillä, mutta se ei ole vain vanhoihin uskon dokumentteihin ja historian todistukseen perustuvaa uskoa, vaan se on elävää uskoa, kuin virkistävä, uutta luova ystävyyssuhde. Se on suhde, joka saa vahvistusta tästä hetkestä ja tämänhetkisestä todellisuudesta, siitä että ylösnousseen Kristuksen henki vaikuttaa seurakunnassa ja kristityn elämässä. Usko Kristukseen ja uskon kokemukset saavat toki vahvistusta Raamatun todistuksesta, vaikka ne eivät voi pelkästään siihen perustuakaan. Me saadaan luottaa, että Ylösnoussut Kristus itse vahvistaa meitä ja jokaisen uskoa tässäkin messussa sanallaan ja ehtoollisen sakramentilla. Lempiopetuslapsen tavoin me käymme ehtoollispöytään, katselemme hänen ristintyötään, iloitsemme siitä, jos tunnistamme Kristuksen.

Juostaan siksi hänen kanssaan myös yhä uudelleen haudalle. Katsotaan yhä uudelleen tyhjään hautaan. Ihmetellään yhä uudelleen käärinliinoja. Muistellaan yhä uudelleen kirjoituksia, palautetaan mieleen Jeesuksen omat sanat siitä, kuinka hänen tuli kärsiä ja kuolla ja kuinka hän kolmantena päivänä nousisi kuolleista. Nämä merkit on annettu meille uskomme tueksi. Ne ovat merkkejä, jotka kutsuvat näkemään Jumalan ihmeitä ihan tavallisen elämän lomassa. Näkemään keskellä omaa juoksua ja matkantekoa näkemään, että Jumalan läsnäolo ulottuu sinnekin, ja sinnekin missä hätä, pelko, itku, ikävä ja kaikenlaiset tyhjät olot voivat ovat totta. Ihmeellistä on siellä kuulla, että se oletkin sinä, joka olet Jeesukselle rakkain. 

Sinä olet hänen lempiopetuslapsensa. Juuri sinun puolestasi hän kärsi ja kuoli. Sinun puolestasi hän voitti kuoleman. Sinun vuoksesi hän nousi kuolleista, ja avasi ylösnousemuksellaan sinullekin oven samaan todellisuuteen. 

Sinut hän kasteessa kutsunut omakseen ja luvannut olla kanssasi kaikki päivät.
Juuri sinulle hän on antanut armon, toivon ja tehtävän. Sinä olet Jeesukselle rakkain.

Kivi on vieritetty pois. Kuoleman, kyynelten, epätoivon kivi ei enää estä yhteydestä elämään, rakkauteen ja hyvyyteen. Elämän, rakkauden ja hyvyyden Jumala on tehnyt tämän sinun vuoksesi, sinun puolestasi.

Kristuksen voitto on sinun ja minun voittomme. Hänen kuolemansa on meidän elämämme. Hänen ylösnousemuksensa on meidän toivomme. Pääsiäiskynttilä palaa merkkinä tästä voitosta, elämästä ja toivosta. Sen lämpö on lämmöksi sielun kylmyyteen. Sen valo voi täyttää tyhjyyden, jossa haluaisimme uskoa, haluaisimme luottaa, haluaisimme toivoa.

Uskon epävarmuudessakin saa luottaa omaan kasteeseen. Kaste liittää meidät Kristukseen, se riittää. Tunnustakaamme nyt yhdessä se usko, johon meidät on kastettu.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Murtuneiden torstai

Saarna kiirastorstain messussa 13.4.2017

Joh. 13:1-15

Kengät puristavat. Askel painaa. Varpaita turvottaa. Miten ihanaa on pitkän päivän jälkeen riisua jalat paljaiksi ja upottaa ne vilvoittavaan veteen. Kaikki reitit, joita päivän aikana kuljit, valinnat, jotka teit, ohitukset ja kohtaamiset, joita matkan varrelle osui, ja kivet, joihin potkaisit, kaiken sen saat upottaa vilvoittavaan veteen.

Vaeltajalle on tärkeää, että jalat pidetään puhtaina. Lika alkaa herkästi hiertää. Matkanteosta tulee vaivalloista. Kipu saa askeleet varovaisiksi. On tärkeää muistaa pestä jalkojaan.

Mietin, onko Jeesuksen eleessä, tuossa jalkojenpesussa, jotain helpotuksen ja vilvoituksen merkityksiä. Että Jeesus vie opetuslapset vaelluksen tässä vaiheessa vilvoittavan veden ääreen, pesee heidän jaloistaan kaiken ylimääräisen, mikä alkaisi muuten hiertää, jotta he sitten voisivat jatkaa vaellustaan, joka on vielä kesken. Voimme vain kuvitella nuo sandaalijalkaiset miehet. Hiekkaa ja likaa on ollut varpaiden välissä. On tuntunut hyvältä saada jalat puhtaiksi.

On tuntunut hyvältä, kun joku tekee sen puolesta, palveluksena, rakkaudenosoituksena. Eivät nuo vaeltajat olisi voineet odottaa, että Jeesus, heidän oppaansa ja opettajansa, heidän mestarinsa ja kuninkaansa, polvistuisi heidän jalkojensa juureen. Vyöttäisi itsensä kuin palvelija vyöttää, alentaisi itsensä pesemään toisten likaisia varpaita.

Mutta niin Jeesus tekee. Jotta meillä olisi esimerkki, kun itse vaellamme täällä. Kun kuljemme yhdessä. Tai kun huomaamme jonkun, joka kulkee yksin ja tarvitsee kuorman jakajaa. Jeesuksen esimerkki itsensä likoon laittamisesta, esimerkki ihmisen ehdottomasta rakastamisesta on meille kartta ja kompassi. Vaikka se merkitsisi oman vaelluksemme vaikeutumista, kantamustemme lisääntymistä, jostain omasta luopumista. Rakkaus ei kysy, mitä minä tästä saan, vaan mitä minä tässä voin antaa. Voinko tehdä jotain toisen puolesta?

Eikä rakkaus katso, onko joku korkea-arvoisempi tai joku vähäisempi. Rakkaus ei erottele ihmisiä sen perusteella, mikä heidän tittelinsä tai statuksensa kussakin polunristeyksessä on. Rakkaus pesee pois turhat ennakko-oletukset ja ennakkoasenteet. Rakkaudelle jokainen on Jumalan luoma, sellaisena arvokas ja rakastettava, mutta jokainen Jumalan luoma on myös särkynyt, väsyksiin kulkenut ja rakkautta vailla.

Tämän Jeesus tietää, kun hän antaa meille esimerkin.  Jeesus tietää rakkaudentarpeemme, kun hän luopuu asemastaan, luopuu omastaan, murtaa leivän, murtaa elämänsä, antaa kaikkensa, antaa henkensä. Hän tietää, että särkyneitä on rakastettava. Väsynyttä on kannettava. Hiertymät on hoidettava.

Siksi hän murtaa leivän ja antaa henkensä meidän puolestamme. Hän pesee jalat ja hän pesee sisimmän, hän pesee pois lian ja kaiken, mikä voisi hiertää välejä toinen toistemme kanssa ja kaiken, mikä hiertää välejä Jumalan kanssa.

Jeesus rakastaa meitä loppuun asti. Leivässä ja viinissä kohtaamme hänet, jonka luo saamme jalat väsyneinä, sydän särkyneenä, välit hiertyneinä tulla. Hän jakaa aterian kanssamme. Hänen kanssaan saamme levähtää. Hänen luonaan saamme tulla hoidetuiksi, kohdatuiksi, armahdetuiksi, kun hän lausuu meille: ”Sinun puolestasi annettu. Sinun puolestasi vuodatettu.” 

Eräässä videoklipissä aikuisilta kysyttiin, kenen kanssa he jakaisivat aterian, kenen kanssa he haluaisivat istua samaan ruokapöytään. Kasvoi lista julkkiksia ja vaikutusvaltaisia hahmoja. Marilyn Monroe, Nelson Mandela, Jimi Hendrix. Ikään kuin se hoitaisi sisintä, kun joku merkittävä henkilö istuu saman pöydän ääreen. Jotain se kertoi ihmisen kohdatuksi tulemisen kaipuusta. Että saisi tulla nähdyksi jonkun tunnetun silmillä. Mutta sitten heidän lapsiltaan kysyttiin sama kysymys. Kenen kanssa he jakaisivat aterian? Kaikki lapset vastasivat samalla tavalla: Äidin ja isän ja perheen kanssa. Lapset haluavat aterioida perheen kanssa.

Tuona torstai-iltana Jeesus aterioi opetuslasten, lähimpiensä kanssa. Me käymme aivan kohta yhdessä muistoaterialle, joka muistuttaa meitä tuosta Jeesuksen viimeisestä ateriasta. Me polvistumme tuohon pöydän ääreen rinnakkain, samalle tasolle. Jokainen yhtä paljon rakkautta vailla. Jokainen yhtä paljon Jumalan rakastamana ja armahtamana. Ja se rakkaus, jonka saamme maistaa, pesee meidät puhtaiksi. Ehkä helpottaa, ehkä vilvoittaa meitä. Jatkamme matkaa uusin jaloin. Jatkamme vaellusta armon varassa.

Ja kun me polvistumme ehtoolliselle, me jaamme tuon aterian, eikö niin, perheenä, yhdessä muiden perheenjäsenten kanssa. Seurakuntana, Jeesuksen ystävinä, me olemme perhe, jolle on annettu tehtävä ja esimerkki. Pitää toisistamme huolta. Rakastaa toisiamme niin kuin Vapahtaja meitä rakasti. Kulkea rinnakkain ja keventää toistemme kuormaa.

Tässä tehtävässä ehtoollisen lahja, murretun leivän, murretun Jeesuksen lahja, on meille matkaeväänä. Rakkaus vie meitä lähemmäksi toisiamme. Rakkaus puhdistaa väliltämme liat ja roskat. Jeesus, meidän matkakumppanimme, vie meidät perille, sinnekin, minne itse emme jaksa.




"Kaikki opetuslapset pakenivat ja jättivät Jeesuksen yksin."

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Sirpaleiden keskiviikko

Hiljaisen viikon keskiviikko
Iltajumalanpalveluksen puhe



Room. 5:6-11; Joh. 19:1-16

Kenen käsissä ihmisen elämä on? Pilatuksen käsissä? Kansan käsissä? Sotilaiden käsissä? Omissa käsissä?

Entä jos Pilatus olisi ollut luja ja pitänyt kantansa? Entä jos hän ei olisi kuunnellut kansan kovaäänisiä, vaan vapauttanut syyttömänä pitämänsä miehen?

Tai entä jos kansa olisi ymmärtänyt, ketä he olivatkaan tuomitsemassa? Entä jos heidän silmänsä olisivat nähneet edessään Jumalan Pojan, ei kapinoitsijaa, ei ihmisten villitsijää, ei ihmisiä kiinnostavaa ja mukaansatempaavaa saarnamiestä, vaan Jumalan Pojan. Olisivatko sitten huutaneetkaan, että ”Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse!”

Tai entä jos Jeesus olisi työntänyt tuon maljan sivuun, lähtenyt Getsemanessa pakoon tai lähtenyt Pilatuksen edessä puolustelemaan itseään, vakuuttanut tämän ja kaikki siitä, kuka hän on ja mistä hän on lähtöisin?

Olisiko hän antanut henkensä? Ja olisiko sitten sovitusta? Olisiko anteeksiantamusta? Olisiko toivoa elämässä? Kenen käsissä ihmisen elämä on? 

Omissa käsissäni on elämän sirpale. Mutta onko se minun vastuullani, että elämäni on mennyt jollain kohdalla rikki? Onko se minun vikani, että ehyen sijasta pitelen käsissäni särkynyttä?

Entä jos minulle annetaan enemmän kuin jaksan kantaa. Entä jos yritän parhaani ja silti onnistun saamaan sirpaleita aikaan. Otteeni lipeää, pudotan ja rikon. Kenen käsissä minun elämäni silloin on?

Entä jos Jeesuksen elämä ei ollutkaan riippuvainen, ei Pilatuksen päätöksestä, ei kansan huudoista, ei hänen omasta tahdostaankaan. Entä jos hänen elämänsä oli koko ajan Jumalan käsissä. Entä jos Jumala salli Poikansa murtua ja särkyä. Entä jos hän näki hyväksi antaa Jeesuksen päätyä ristille. Entä jos oudolla, salaisella, kipeällä tavalla Jumalan rakkaus onkin sirpaleiden, särkyneiden, rikkimenemisten rakkautta. Säröille murtuneen, palasiksi pirstoutuneen rakastamista. Sirpaleiden pitelemistä käsissään. Ihmisen kannattelua elämän rikkonaisuudessa, rikkirepivien huutojen ja syytösten keskelläkin. 

Siitä kai Paavali kirjoittaa meille särkyneille: ”Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä.”

Kristus kuoli meidän puolestamme. Hänet murrettiin. Hän murtui meidän vuoksemme. Meidän elämämme, meidän sirpaleemme, meidän rikkomisemme saivat hänen kätensä, hänen ruumiinsa haavoille. Hän särkyi, luopui omasta tahdostaan, luopui hengestään ja kuoli, jotta hänen haavoissaan meillä olisi elämä.

Esirukouksen aikana voit niin halutessasi tuoda oman sirpaleesi tänne eteen, hiekka-astiaan, Jeesuksen ristin luo. Hän on jo kärsinyt meidän vuoksemme. Hän on särkynyt, koska me olemme särkyneet. Hänen käsiinsä voimme elämämme antaa. Hänen rakkautensa jaksaa meidän elämäämme kantaa.