lauantai 24. joulukuuta 2016

Tänä jouluna ajattelen lasta

Jouluaattona 2016

Sanotaan, että joulu on lasten juhla. Lapsen joulu. Niin se varmasti onkin. Sillä minkä vuoksi vietämme joulua? Lapsen vuoksi, lapsen takia. Miten kiva, kun täälläkin on pieniä mukana. Pieniä ja suuria.

Tänä jouluna ajattelen lasta. Lasta malttamattoman odotuksen vallassa, lasta lahjapakettien keskellä, lasta käärittynä joulun ihmeelliseen hyvään kuin hän olisi lahjapaketti itsekin. Lapsi onkin. Lahja itsekin. Lapsen ilo ja jännitys ja taianomainen huumaantuminen joulun tunnelmasta on lahja meille kaikille. Se kertoo myös aikuisemmille siitä, että on erityinen juhla, on ihmeellinen aika.

Tänä jouluna ajattelen lasta. Sisäistä lastamme, lasta, joka olemme yhä sisimmässämme, vaikka lapsuudesta olisi jo vuosia. Ajattelen lasta, joka kaipaa, odottaa, ihmettelee, iloitsee. Lasta, jonka vuoksi valmistamme joulujuhlan uudelleen ja uudelleen. Valmistamme ja vietämme, jotta tuntisimme ympärillämme jonkin hyvän, lämpimän, kauniin, tunnelmallisen. Jotta voisimme taas kääriytyä kaikkeen siihen hyvään ja lohduttavaan, mitä joulu on ja antaa. Joulu on meille kuin kapalo, johon kietoudumme, kun elämän kylmyydessä kaipaamme, ikävöimme, odotamme. Kun tarvitsemme, kun turvaudumme. Silloin joulun lämpö lohduttaa lasta meidän sisimmässämme.

Tänä joulun ajattelen lasta myös siellä, missä joulun rauha ja lämpö on vain etäinen uni ja rikkirevitty käärepaperi. Lasta sodan keskellä Syyriassa, lasta hurrikaanin tuhoamalla Haitilla, lasta kaikenlaisten katastrofien keskellä, lasta ilman vanhempia, lasta ilman ruokaa, lasta, joka pelkää ja joutuu elämään vailla turvaa tuolla jossain kaukana, mutta myöskin täällä meidän keskellämme. Ajattelen tänä jouluna lasta, jota ei mielellään jouluna ajattelisi, nämä lapset kun rikkovat joulun tunnelman ja kauneuden. Mutta kun elämä ei ole vain sievään lahjapaperiin kääritty paketti, toivottu ja odotettu. Elämä on myös odottamatonta, rikkinäistä, pelottavaa. On kansa, joka pimeässä vaeltaa. On pohjaton pelastuksen ikävä. On turvan kaipuu, joka on yhteinen kaikille maailman lapsille.

Siksi ajattelen tänäkin jouluna erityisesti seimen lasta. Erityisesti hänen vuokseen me joulua vietämme. Ajattelen lasta, jossa Jumala, Kaikkivaltias, pyhä ja täydellinen, meidän Luojamme, tulee ihmiseksi, yhdeksi meistä. Jakamaan tämän meidän rikkinäisyytemme, keskeneräisyytemme, meidän puutteemme ja kaipuumme. 

Jumala syntyy seimen lapseksi. Hän saapuu pohjalle saakka. On vain halpa seimi, likainen lätti, köyhä nuori perhe, arvottomat paimenet kedolla, ja pimeä, pimeä yö.

Mutta Jumala syntyy seimen lapseksi. Hän ottaa osaa. Hän osallistuu elämäämme. Hän välittää, hän kiinnostuu, hän tekee aloitteen. Ja yhtä aikaa, hän tarvitsee syliä, turvaa, huolenpitoa, kuten jokainen meistä. Jumala syntyy seimen lapseksi, kylmään maailmaan, syliä vaille, yhtä aikaa meitä varten ja meidän syliimme.

Jokainen lapsi tarvitsee syliä. Turvaa. Läheisyyttä. Joulun ihmettä, ihanaa tunnelmaa, yhdessäoloa. Vapahtaja on syntynyt, jotta ottaisimme hänet luoksemme, ottaisimme hänet syliimme, pitäisimme häntä lähellämme. Kapaloisimme hänet rakkauteemme, käärisimme hänet huolenpitoomme.

Voimme yhdessä avata sylimme. [levitetään kädet auki] Otamme joulun vastaan avoimin sylin. Annamme joulun tulla, annamme Vapahtajan syntyä luoksemme.

Sitten voimme kapaloida lapsen ja tuudittaa häntä sylissämme. [pidellään lasta sylissä] Maailman Vapahtaja on syntynyt meille. Jumala on tullut pieneksi lapseksi, jotta meistä voisi tulla Jumalan lapsia. Miten ihmeellistä, miten ihanaa.

Sitten voimme kääriä itsemme halaukseen. [rutistetaan itseä] Tunnemme lämmön ja läheisyyden, jota kaipaamme, tunnemme turvan, jota sisäinen lapsemme kaipaa.

Sitten, jos uskallamme, voimme antaa halauksen myös vieruskaverille. [?]

Näin Jumalan hyvyys ja rakkaus siirtyvät meidän kauttamme eteenpäin. Lämpö ja huolenpito lisääntyvät. Maailma on vähän vähemmän kylmempi paikka. Maan päällä rauha, ihmisillä, joita Jumala rakastaa. Jumala rakastaa ihmisiä. Hän syntyy seimen lapseksi meitä varten. Hän tuo rauhan, mutta ehkä tuo rauha saapuu vähitellen. Kuin pieni lapsi se kasvaa pikkuhiljaa, vuosi vuodelta. Seimen lapsi antaa meille rauhansa ja rakkautensa. Sinulle ja minulle ja hänelle tuolla kaukanakin. Tämäkin joulu antaa toivon rauhasta kaikille maailman lapsille. Ja jokainen voi viedä sitä oman kokoisen sylillisen aina eteenpäin.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Tuttu tuomari & pelolle potkut

Saarna 20.11.2016
Tuomiosunnuntai (Kristuksen kuninkuuden sunnuntai)

Dan. 7:9-10,13-14; 2.Tess. 1:3-10;
Matt. 25:31-46

Minä en ole erityisen poliittinen ihminen. En pidä poliittisia saarnoja. Siksi otan riskin, kun vedän tähän mukaan poliittisen hahmon. Donald Trump. Mitä ajatuksia Donald Trump sinussa herättää?

Minulle Trump tuli aikoinaan tutuksi sanoistaan: You’re fired! Tiukka bisnesmies, Diili-ohjelman potkujen antaja, mielipiteiden jakaja. Ja nyt, Yhdysvaltain presidentti. 

Tämä ei ole paikka arvostella tai puolustella ketään. Mutta on tärkeää todeta, että Donald Trumpista ollaan montaa mieltä. Ja media toki hoitaa mielipiteiden synnytyksessä oman kätilön roolinsa. Tapaus Trump on hyvä esimerkki siitä, kuinka sanomiset ja kannanotot ovat jakaneet maailmaa, niin Amerikassa kuin muuallakin, kahteen leiriin. Meihin ja muihin, näihin ja noihin, ehkei kuitenkaan vuohiin ja lampaisiin.

Mutta lopulta Trump on vain esimerkki. Esimerkki siitä, kuinka ihmiset osaavat lokeroida ja jakautua. Ilman, että presidenttiehdokas antaisi virikkeitä. On kuin jokaisessa ihmisessä asuisi pieni sormeaan heristävä trump, joka näyttää ovea, antaa potkut, heittää ulos porukasta. You’re fired! On niin helppoa ottaa mukaan tai sulkea joukosta jonkin sopivan tai sopimattoman ominaisuuden perusteella. Varallisuuden, uskonnon, ihonvärin tai kansallisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuolen, arvovallan tai mielipiteiden perusteella. Monelle se on tuttua.

Moni tietää, mitä on joutua ulkopuolelle. Saada potkut työstä. Jäädä vaille arvostusta. Pudota tyhjän päälle. Moni tietää, mitä on kun ei oteta mukaan kaveriporukkaan. Ettei kelpaakaan yhdeksi muiden joukossa. Vaan joutuu kiusatuksi, naljailun ja piikittelyn kohteeksi. Moni tietää, mitä on arkailla oman itsensä ja hyväksytyksi tulemisen kanssa. Kun ei uskalla olla oma itsensä, kun pelottaa, mitä muut ajattelevat. Että jos ne sanovatkin kipeät sanat: You’re fired!

On monenlaisia tuomioita. Jo tämän elämän aikana on monenlaisia tuomioita. Ja on myös monenlaisia tuomareita. Tuomiosunnuntain evankeliumi voi siksi tuntua herkästi vaikealta. Herättää pelkoa miettiä, kenen joukoissa sitä sitten seisoo. Mihin joukkoon sitä tulee lokeroiduksi? Millä perusteella minut tuomitaan? Mistä ulos minut tuomitaan?

Herättää pelkoa, jos on altis arvioimaan itseään omilla mittareilla tai toisten asteikoilla. Kun joutuu elämässä muutenkin olemaan varpaillaan, ettei vain saisi potkuja siitä jostain kivasta porukasta.

Kun pelko tulee väliin, on parempi kääntää katse pois pelon lähteestä. On parempi etsiä turvaa tutusta, omasta, luotettavasta. Kun tuomarina istuu joku vieras, jonka sanat kuulostavat uhkauksilta, löytyy toivo toisaalta.

Minun oli saarnaa kirjoittaessa pakko laittaa sivun yläreunaan muistutukseksi tämä lause: VAIN KRISTUKSELLA ON VALTA TUOMITA. Tämä siksi, etten vain lähtisi itse tuomitsemaan. Tai etten laittaisi tuomiota kenenkään toisen suuhun. Siksi, että se on meille ihmisille niin valtavan luontevaa. Jaotella meihin ja muihin tai lausua kärkeväkin näkemys jostain toisesta.

Vain Kristuksella on valta tuomita. Ja siinä on se meidän turvamme. Siinä on pelon pois pyyhkäisevä vapaus. Voin kuunnella evankeliumia vailla turhaa pelkoa. Saan keskittyä siihen, että sehän on Kristus, joka istuu valtaistuimella, kokoaa ihmiset eteensä, erottelee heidät ja lausuu tuomion. Se on Kristus, eikä kukaan muu. Hän on aivan toisen luokan hallitsija kuin kukaan tämän maailman valtiaista koskaan.

Hän ei ole vieras. Me tiedämme hänestä jo entuudestaan. Koko kirkkovuosi on menty hänen tahdissaan. Me tunnemme hänet. Olemme kuulleet hänestä paljon. Tunnemme hänen sanansa ja lausuntonsa, tunnemme hänen tekonsa, tunnemme hänen asenteensa meitä kohtaan. Vapauttavat sanat, hyvät teot, rakkauden asenteen.

Se on Jeesus, joka istuu valtaistuimella. Kuningas on hän. Hän on kuningas. Sama Jeesus, joka adventtina ratsasti Jerusalemiin. Nöyrä kuningas, rauhan asialla, hänet otettiin iloiten vastaan, hurrattiin ja huudettiin hoosiannaa. Se on sama Jeesus, joulun kuningas, jonka syntymän tähti ilmoitti. Kuningas, joka sai Herodeksen paniikin partaalle, mutta jonka seimen äärelle itämaan kuninkaat polvistuivat kiittämään Jumalaa. Se on sama Jeesus, pääsiäisen kuningas, joka puettiin orjantappurakruunuun ja nostettiin - ei vielä valtaistuimelle vaan - ristinpuuhun. Sama kuningas, jolla on suurin valta, valta joka paljastui tyhjän haudan aamuna, valta kuolemankin yli. Hän on kuningas, joka sitten korotettiin ylös taivaisiin ja jolta hän aikojen lopussa lausuu ”tulkaa minun luokseni”, mutta myös ”menkää minun luotani.”

Jeesus on kuningas, hänellä on valta. Mutta hän ei jää etäiseksi hallitsijaksi palatsinsa paksujen seinien taakse. Hän tuntee kansansa. Hän tuntee meidät ja meidän tekomme. Hän erottelee kuin lampaat vuohista. Hän on kuningas mutta hän on myös paimen. Kuningas, joka lausuu tuomion, on myös paimen, joka pitää huolta laumastaan.

Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo itsestään: 

”Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta.” (Joh. 10:14-15)

"Totisesti, totisesti: se, joka ei mene lammastarhaan portista vaan kiipeää sinne muualta, on varas ja rosvo. Se, joka menee portista, on lampaiden paimen. Hänelle vartija avaa portin, ja lampaat kuuntelevat hänen ääntään. Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle. Laskettuaan ulos kaikki lampaansa hän kulkee niiden edellä, ja lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä. Vierasta ne eivät lähde seuraamaan vaan karkaavat hänen luotaan, sillä ne eivät tunne vieraan ääntä.” (Joh. 10:1-5)

Tuomiosunnuntai päättää kirkkovuoden. Lopussa on hyvä katsoa taaksepäin: kenen seurassa on tämä vuodenkierto kuljettu? Kehen ollaan tutustuttu, kun on Jeesukseen tutustuttu? Mutta katsomme myös eteenpäin, kohti adventtia ja uutta. Tuomiosunnuntain ja adventin kysymys meille on oikeastaan sama: Seuraammeko paimenta vai kuljemmeko omia teitämme? Kuuntelemmeko kuningasta vai teemmekö niin kuin itse päätämme?

Kuningas sanoo: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle.”

Puhuja on meille tuttu, hän on turvallinen, hän on luotettava, hän pitää huolta. Hän ei ole kylmä tai kova tai etäinen, joka lausuu mielipiteitään vailla ymmärrystä siitä, mitä on todellinen elämä, ulkopuolelle jääminen, suojattomuus, nälkä ja jano, kylmyys ja piittaamattomuus, se kun ketään ei kiinnosta. Päinvastoin, hän on ystävä, yksi meistä, lihaa ja verta, jossa Jumala astui ihmisen osaan. Hän jakaa meidän kärsimyksemme ja todellisuutemme, meidän elämämme kovuuden. Hän tuntee piikit otsallaan ja vainon sisimmässään, hylätyksi tulemisen ja sen, mitä on saada potkut. Ei tarvitse pelätä. Hän tuntee meidät, niin kuin paimen tuntee lauman. Hän on kuningas, joka välittää kansastaan.

Silti hän on hallitsija. Vaikka hyvä ja rakastava, ja ehkä juuri siksi, hänkin on hallitsija, joka delegoi vastuuta, jakaa tehtäviä, antaa työtä hoitaa valtakuntaansa. Hän on hyvä ja hän rakastaa. Ja sitä on meidänkin tehtävä. Jakaa hyvyyttä ja rakkautta eteenpäin.

Ruokkia, ravita, pitää jokaisesta huolta, tehdä työtä että rikkaus menisi tasan.
Antaa janoiselle juotavaa, varjella puhdasta vettä, rakentaa kaivoja kuivien maiden kyliin, opetella tyytymään siihen mitä meillä jo on. 

Ja vielä vaatettaa ne, joilla ei ole tarpeeksi yllään, lämmittää yksinäistä, täyttää joulupadat ja yhteisvastuulippaat. Tarjota sopivanlaista suojaa niille, joilla ei ole kotia tai muuten turvallista. Jotka elävät länsimaisen hyvinvointivaltion reunamilla. 

Ja vielä meille jaettu vastuu on käydä katsomassa vankeudessa viruvaaa, sairaana makaavaa, lohtua tai huomiota tai ystävää vaille jäänyttä. Ja ottaa jokainen mukaan porukkaan. Osoittaa kiinnostusta pois potkittuja kohtaan. Laittaa oma elämä likoon. Jotta toisella olisi edes vähän parempi kuin mitä hänellä nyt on.

Ehkä sitten mekin voimme joskus kuulla, vaikka edes vähän sinnepäin, nuo kauniit ja mieltä ylentävät tessalonikalaiskirjeen sanat: ”Meidän tulee aina kiittää Jumalaa teidän vuoksenne, veljet. Siihen on täysi syy, koska teidän uskonne kasvaa kasvamistaan ja koska rakkaus toisianne kohtaan yhä lisääntyy teissä kaikissa.”

Usko kasvaa ja rakkaus lisääntyy. Silloin pelko väistyy. Mutta kuinka muuten rakkaus lisääntyy kuin laumassa elämällä. Toisiin tutustumalla. Silmät avaamalla. Piittaamalla toisista. Ja myös oman haavoittuvuuden myöntämällä, omankin avuntarpeen tunnustamalla. 

Joukossa rakkaus lisääntyy. Pysytään porukassa. Paimenen ohjauksessa. Hän on hyvä, hän antaa henkensäkin lauman puolesta. Siitä armosta, jonka Kristus meille antaa, siitä vapaudesta, jonka hän ristinkuolemallaan meille tuo, siitä me teemme hyvää, siitä me rakastamme, siitä me ohitamme pelon ja kuljemme hänen seurassaan tämän päivän, huomisen, ja kaikkien päivien loppuun asti, kunnes kerran meidät kutsutaan koolle hänen eteensä. Sen armon varassa me silloinkin olemme. Vain Kristuksella on valta tuomita. Vain Kristus on meille pelastavan armonkin antanut.


Silloin ja nyt antaa armo pelolle potkut. Aamen.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Saan kysellä, saan kasvaa

Saarna 6.11.2016
Rippikoulusunnuntai. Kuolemasta elämään.
Saarn. 3:1-11; 1. Kor. 15:35-44; Matt. 9:18-26

Kaikella on aikansa. Tämä on hieno päivä. Tämä on alku. Alku on upea juttu. Se on mahdollisuuksien asia, jotain mihin liittyy paljon hyvää. Ja kuitenkin alku on tässäkin tapauksessa vain jatkoa jollekin. Uusi alku on jonkin vanhan lopun jatko-osa.

Rippikoulu on jatkoa kasteelle. Jatkoa lapsuudelle ja alkaneelle nuoruudelle. Jatkoa yhteisille kasvun vuosille. Mutta kuitenkin se on oma alkunsa, kun rippikoulu alkaa.

Uskallan luvata, että rippikoulu antaa paljon. Ei ehkä ihan Nobelin palkintoa, mutta paljon kuitenkin. Voi ottaa silti vinkin Nobelin fysiikanpalkinnon saaneelta Isidor Rabilta, joka kertoo, että hänen äitinsä kysyi häneltä aina koulun jälkeen, ei sitä oliko poika oppinut jotain uutta, vaan että oliko tämä kysynyt päivän aikana hyviä kysymyksiä. Rabi sanoo, että ”tekemällä hyviä kysymyksiä hänestä tuli tiedemies.”

Kysymyksissä on voimaa. Lapsi kysyy vanhemmaltaan saadakseen apua ja selviytyäkseen eteenpäin, hän kysyy oppiakseen, tai hän kysyy koska ei vaan tiedä. Vanhempi kysyy lapselta, tietääkseen mitä tälle kuuluu ja tunteakseen lapsensa maailman, hän kysyy koska rakastaa ja välittää.

Kysymykset laittavat etsimään suuntaa, ne pitävät liikkeellä. Vastaus sen sijaan voi pysäyttää ja pitää paikoillaan. Vastauksen etsiminen, siis kysely, pitää elämää yllä, liikettä yllä, mielenkiintoa yllä.

Uskokin on sellaista etsimistä ja kyselemistä. Uskossa on ja siinä pitääkin olla tilaa kyselemiselle. Liian varma usko on jumiutunutta, pysähtynyttä, kuollutta. Rippikoulussakin saa ja pitää olla mahdollisuus kysellä. Se on yhdessä kyselemistä, ihmettelyä, matkalla olemista. Tie valmis on, voin löytää sen. Mutta se tie on kuljettava kuitenkin. Aikansa on joka asialla taivaan alla. Aika on kysyä, aika on saada vastaus. Etsijänä pysyn, kuuntelemaan jään. Aina suuntaa kysyn, tiedän matkan pään.

Kysymyksissä on siis eteenpäin vievää voimaa. Siksi me kuljemme päivän evankeliuminkin läpi kysymysten kautta. Kysymme kolme kysymystä: Ketä, miten ja miksi.

Ensimmäinen kysymys on: Ketä? Ketä Jeesus auttaa?
Ihan ensimmäiseksi Jeesus auttaa isää. Isää, joka pyytää apua. Jeesus kuulee häntä. Hän lähtee miehen mukaan. Toiseksi Jeesus auttaa naista, joka on ollut pitkään sairauden riesaama. Sairaus rajoittaa. Sairaus eristää ihmisistä. Nainenkin oli luultavasti joutunut sairauden takia ihmisistä eristyksiin, syrjään, yksin. Jeesus auttaa häntä, Jeesus parantaa hänet. Viimeiseksi Jeesus auttaa tyttöä, toisissa evankeliumeissa kerrotaan myös hänen ikänsä, 12 vuotta. Jeesus tulee apuun, kun 12-vuotias tyttö on kuollut. Jeesus tarttuu kädestä, tyttö nousee ja herää eloon. Jeesus antaa isälle lapsen takaisin.

Toinen kysymys: Miten? Miten Jeesus auttaa?
Sekä naisen että tytön tapauksessa usko on se, mikä tuo avun. Usko Jeesukseen, luottamus siihen, että hän voisi auttaa. Että tilanteesta riippumatta Jeesuksella olisi sellainen voima, että siitä olisi apua. Luottaminen Jeesukseen tuo avun naiselle, tytölle ja isälle. Usko pelastaa heidät.

Usko on kyselemistä. Usko on kysymistä ja pyytämistä. Apua tarvitseva joutuu pyytämään ja kysymään apua eri paikoista. Mikä auttaisi? Mistä saisin vastauksen hätääni? Isä ja nainen pyysivät apua Jeesukselta. Miehen pyyntö oli sanallinen. Naisen pyyntö oli kädenojennus kohti Jeesusta ja tämän viitan tupsun koskettaminen. Siten he uskossaan kyselivät, olisiko tämä mies, tämä Jeesus sellainen, joka voisi meitä auttaa.

Jeesus auttaa siis uskon kautta ja pyynnön kautta. Hän auttaa kyselijää. Ja apu, jonka hän antaa on sitä, kun hän huomaa ja näkee apua tarvitsevan. Hän ei käännä katsettaan pois, hän ei torju kysyvää, hän on kiinnostunut, kun ihmisellä on jokin hätänä. Hän antaa sairaalle terveyden, joka mahdollistaa jälleen elämän yhdessä toisten kanssa, ei tartte olla enää erityksissä muista. Hän antaa kuolleelle elämän, herättää tytön unesta, sillä hänen voimansa on kuoleman valtaa vahvempi. Jeesukselle kuolema on vain unta.

Kolmas kysymys on: Miksi? Miksi Jeesus auttaa?
Vaikka naisten ja tyttöjen asema tuon ajan yhteiskunnassa oli aika heikko ja huomattavasti huonompi kuin miesten ja poikien, Jeesus osoittaa, että hänelle jokainen on tärkeä. Myös nainen, myös nuori, myös sairas ja voimaton. Ihan jokainen. Jokaisella on hänelle yhtä suuri ihmisarvo. Se tulee esille hänen teoissaan, sanoissaan ja koko elämässään. Hänessä toteutuu se, mikä on meidän kristinuskon ydinsanoma. Otetaan se haltuun liikkeillä: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.”

Miksi Jeesus auttaa? Jeesus auttaa, koska hän rakastaa. Tänään täällä mekin saamme luottaa, että Jeesus rakastaa, että hän on kiinnostunut meistäkin, jokaisesta meistä, siitä miten meillä menee. Ja että hän voi auttaa meitä. Hän yhä kuulee vanhempaa, joka on huolissaan lapsesta. Hän yhä kuulee lasta ja nuorta, joka toivoo että joku pitäisi huolta. Hän yhä kuulee heitä, jotka toivovat, ettei jäis yksin, porukan ulkopuolelle. Hän yhä voi auttaa heitä. Vanhempia, lapsia, apua etsiviä, jokaista meistä.

Jeesus otti tuota nuorta 12-vuotiasta tyttöä kädestä, nosti ylös, antoi elämän, antoi uuden alun ja mahdollisuuden. Ei vain tytölle, vaan myös isälle ja koko perheelle. Ei vain isälle, vaan erityisesti tytölle. Rippikoulu voi olla koko perheen yhteistä kasvun aikaa. Aika on syleillä ja aika olla erossa. Aika on kysellä ja aika saada vastaus. Kyselkää yhdessä. Kulkekaa yhdessä tätä tietä.

Mutta erityisesti rippikoulu on nuoren omaa kasvun aikaa. Kysymysten, pohdiskelun, etsiskelyn, tutustumisen aikaa. Saa tutustua itseensä ja omaan elämään uudella tavalla. Saa tutustua uusiin kavereihin ja opetella elämää yhdessä toisten kanssa. Saa kuulua porukkaan, olla tärkeä ja huomattu. Saa tutustua Jumalaan, joka rakastaa maailmaa. Taivaan Isään. Jumalan Poikaan, Jeesukseen. Pyhään Henkeen, joka pysyy lähellä ja vahvistaa uskoa. Saa tutustua Jumalaan, joka on kasteessa kutsunut nimeltä omakseen. Siemen on kylvetty kasteessa. Kasvu jatkuu. Kysely vie tiellä eteenpäin.

Sillä tiellä saa ottaa kädestä kiinni. Saa tilanteessa kuin tilanteessa luottaa, että vierellä on joku, jonka voima on kaikkea pahaa, pimeää ja pelottavaa suurempi. Joku, joka pitää huolta, joku jonka käsiin voi jättää lapsensa, elämänsä ja kaikki kysymyksensä. Jokaisen uuden alun ja jokaisen jatko-osan.

Oletko kysynyt hyviä kysymyksiä? Oletko uskaltanut etsiä vastausta ilman varmuutta? Jotain sellaista kai se usko Jeesukseenkin on. Siksi on hyvä, kun on olemassa uskontunnustus, joka kertoo mitä kaikkea hyvää Jumala on meille lahjaksi antanut, ja jonka sanoilla voimme uskoa tähän kaikkeen myös pyytää ja kysellä. 

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Mikael Gabrielin päivästä mikkelinpäivän saarnaan

1. Moos. 28: 10-17; Ilm. 12: 7-12; Matt. 18: 1-6,10

Enkelien sunnuntai. Pakko sanoa, että minulle enkelit ovat vaikea aihe. Ollaan niin sanotusti epämukavuusalueella. Enkelit ovat tuntuneet omassa ajattelussa jotenkin turhilta ja ylimääräisiltä. Luterilaisessa uskossa on tottunut karttamaan pyhimyksiä ja henkiolentoja ja muita välikäsiä ihmisen ja Jumalan välillä. On tyytynyt tyytyväisesti siihen, että yhteys Jumalaan on suora ja esteetön, että Jeesus riittää välittäjäksi. Jeesus on silta, joka vie Jumalan luo. 

Mutta kyllä enkelit kuuluvat myös luterilaiseen uskoon. Raamatussa kerrotaan enkeleistä. Jeesuskin puhuu enkeleistä. Siksi on nöyrryttävä ja astuttava pois omalta mukavuusalueelta ja kysyttävä päivän kysymys: Mihin niitä enkeleitä tarvitaan? Mikä on enkelien tehtävä?

Koska olen itse rajoittunut, päätin kysyä nuorilta, mitä he enkeleistä ajattelevat. Sain oivallisia vastauksia.

Nuoret sanoivat, että heille tulee enkeleistä mieleen:
- rakkaus ja puhtaus
- siivet ja valkoiset kaavu
- se, kun enkeli ilmestyi naisille, kun kivi oli vieritetty pois
- enkelit edustavat rakkautta ja iloa
- mutta erityisesti kaksi seikkaa korostui: se, että enkelit ovat sanansaattajia, ja se, että enkelit ovat suojelijoita, jotka luovat turvaa meille ja kulkevat meidän vieressä aina

Ehkä sinun on helppo yhtyä näihin. Tai sitten sinulla on ihan oma näkemys enkeleistä ja siitä, mitä enkelit tekevät. Oli miten oli, myös päivän raamatunteksteissä enkeleillä on paikkansa ja tehtävänsä.

Jaakob näkee unessa enkeleiden kulkevan portaita pitkin ylös ja alas, edestakaisin, maan ja taivaan välillä. Enkeleihin liittyy yhteys taivaaseen. Jaakobin unessa enkelit tuovat Jumalan läsnäolon tullessaan. He ilmoittavat Jumalan lupauksesta, kertovat kuinka Jumala on lupausten, tulevaisuuden ja toivon Jumala. Enkelit toimivat sanansaattajina, viestintuojina. He tuovat viestin Jumalalta, mutta menevät myös portaita ylös. Vievät viestiä myös meiltä Jumalalle. Viesti kulkee molempiin suuntiin.

Arkkienkeli Mikaelista puolestaan kerrotaan, että hän taisteli lohikäärmettä, Paholaista vastaan. Kun enkelit rohkaisevat, suojelevat, lohduttavat, Paholainen on täysi vastakohta, joka kiusaa ja syyttää. Enkelit taistelevat hyvän puolella pahaa vastaan. Mikael voitti. Hyvä voittaa pahan. Toivo peittoaa epätoivon. Kiusaaja heitetään pois. Syyttäjä syöstään alas. Mutta kiusaaja heitetään alas maan päälle, ihmisten kiusaksi.

Kiusaus oli sitten opetuslapsilla, joiden oli ihan pakko ruveta kyselemään Jeesukselta, kuka on suurin taivasten valtakunnassa. Kiusaus laittaa itseään ja toisia paremmuusjärjestykseen. Kuka on suurin? Jeesus yllättää kaikki, tekee täysin vastoin odotuksia ja vetää oikeastaan maton kysyjien alta, kun hän asettaa kyselijöiden keskelle lapsen ja tekee lapsesta, aikuisten silmissä heikosta ja vähäisestä esimerkin heille kaikille. Sitten hän vielä sanoo, että lasten omat enkelit katselevat taivaassa Jumalan kasvoja. Enkeleillä on yhteys Jumalaan. Oma enkeli suojelee, kulkee vierellä, rohkaisee, lohduttaa. He saavat tehtävän Jumalalta. Jumala antaa enkeleille voiman ja tehtävän suojella meitä.

Monenlaisia tehtäviä. Monenlaisissa asioissa enkelit ovat tarpeen. Viestinviejinä, suojelijoina, hyvän puolesta taistelijoina.

Perjantaina katselin telkkarista Vain elämää -ohjelmaa. Oli Mikael Gabrielin päivä. Mikael ja Gabriel ovat molemmat arkkienkeleitä. Ajattelin, että oikeastaan tämän enkelisaarnan olisi voinut korvata katsomalla tuota Mikael Gabrielin päivää. Kuuntelemalla hänen lauluistaan tehtyjä versioita ja kuuntelemalla tarinoita laulujen takaa, tarinoita eletystä elämästä, kivusta ja taistelusta, jossa vastakkain ovat hyvä ja paha. Elämä ja kuolema. Toivo ja epätoivo.

Laulaja-Hector lausui Mikael Gabrielille ennen omaa lauluosuuttaan näin: ”Tässä on paljon puhuttu tästä sun kamppailusta elämän kanssa ja kuinka se ei oo menny sellaista rataa kuin useimmilla hyvinvointiyhteiskunnassa menee”.

Kuinka elämä ei ole mennyt sellaista rataa kuin useimmilla hyvinvointiyhteiskunnassa menee. Kuinka monta sielua kipuileekaan tosi isosti tänä päivänä, tässä yhteiskunnassa, tässä maassa, tässä kaupungissa. Ihan täällä lähelläkin. Kiusattuna, syytettynä, ahdistettuna.

Kuinka moni lapsi, nuori, aikuinen, tosi heikoilla oleva, joutuu kamppailemaan elämän kanssa. Joutuu taistelemaan pahojen asioiden kanssa. Kuinka moni joutuu sivuun. Ajautuu erilleen. Jää vaille huomiota. Jää vaille suojaa, jonka varassa uskaltaa elää ja selviää eteenpäin.

Tarvitaan hyviä enkeleitä. Tarvitaan suojaa. Tarvitaan viestiä, joka antaa rohkaisua ja voimaa jaksaa huomiseen.

Minulle jäi sellainen vahva tunne, että Mikael Gabriel on itse esimerkki ihmisestä, kolhitusta ja laiminlyödystä, jota on puolustettava ja suojeltava. Kenenkään ei pitäisi tarvita selvitä yksin, vaikka moni tahtookin selvitä yksin, vaikka moni tahtoo pitää kiinni roolista, jota ei mikään kosketa tai satuta. Mutta jokaista sattuu, jokaista koskee, jokainen kärsii, ja jokainen odottaa että hänet otetaan todesta.

Oli tosi koskettava kohta siinä perjantain ohjelmassa, kun Mikael Gabriel rohkaisi nuoria ja jokaista puhumaan asioista: 
”Mul oli niin paljon ongelmia mistä mä en voinut puhuu kellekään, en edes mun parhaille kavereille, niil oli varmaan ihan samoja ongelmii, eikä nekään kertonu mulle, ei meillä ollu mitään sellaista avautumissuhdetta, en mä pystyny kertomaan edes äidille, opettajille, kellekään, sit mä sekosin, niin siinä käy ihmisille, kun ne ei puhu niitten ongelmista, sit ku joku päivä sulle tulee se kun sä räjähdät, puhukaa, tai kirjoita päiväkirjaa, tai mitä tahansa, et pistä sun ongelmat pois tuolta sisältä, mun pointti on niille, et älä luovuta.”

Jokaisella on viesti, jokaisella on sanottavaa, se pitää vain sanoa! Jokainen tahtoo, että viesti kuullaan. Enkelit ovat sanansaattajia, vierellä kulkijoita, jotka voivat viedä viestiä Jumalalle. Kun tuntuu, ettei ole ketään joka kuuntelee tai tajuaa, on Jumala, jota kiinnostaa ja joka odottaa, että me kerromme, miten menee. Tarvitaan viestinviejiä, jotka kulkevat meidän luota taivaaseen ja kertovat meidän asiamme hänen kasvojensa edessä. Jumala kuulee. Jumala ei naura tai vähättele. Hänelle jokaisella on väliä. Hänelle voi jutella.

Siihen enkelit, sanansaattajat, meitä rohkaisee. Mutta enkelit tuovat viestiä myös toiseen suuntaan. Enkelten viesti antaa suojan. Enkelit kertovat, kuinka Jumala rakastaa maailmaa. Enkelten viesti jouluyönä: Jumala rakastaa, Vapahtaja on syntynyt. Enkelten viesti haudalla: Jumala rakastaa. Kristus on noussut kuolleista. Enkelten viesti meille: Elämä voittaa kuoleman. Hyvyys voittaa pahan. Rakkaus voittaa synnin. Taisteluita on ja niitä ei voi väistää, mutta on hyvyyden suoja, rakkauden suoja, toivon suoja, Jumalan läsnäolon suoja, jonka turvissa voi kamppailuitaan käydä. 

Enkelit kertovat meille suurimmasta rakkaudesta ja hyvyydestä. Jeesuksesta Kristuksesta, maailman pelastajasta. Sillasta Jumalan ja ihmisten välillä. Ainoasta välikädestä, jonka kätten työllä on siinä asiassa väliä. Sinun puolestasi annettu ja vuodatettu. Tuosta lahjasta me tänään kiitämme ehtoollispöydässä. Jeesuksen rakkaus ja anteeksiantamuksen lahja lähettävät meidät sitten myös eteenpäin. Viemään enkelten viestiä askelissamme ja sanoissamme ja teoissamme. Rakastamaan lähimmäistä, erityisesti häntä, joka kiusattuna, syrjään heitettynä, ongelmiinsa uppoutuneena huutaa hiljaa huomiota ja kaipaa kohtaamista. Ellei enkelten viesti yllä meidän kauttamme jollekulle sitä tarvitsevalle, jää se meidänkin kohdalla vajaaksi ja vähän turhaksi. Se voi tarkoittaa, että mennään vähän epämukavuusalueelle, mutta ei kai kaiken tarvitse olla aina niin mukavaa. Kunhan kuitenkin rakastaa.

Enkelten viesti on rakkauden viesti. Ja hyvin sanoo myös tuo enkelten kaima Mikael Gabriel, joka taistelee hänkin, taistelee paremman maailman puolesta:

”Rakkaus eläimiä, ihmisiä, kaikkii kohtaan, rakkautta maailmaan lisää. - - meidän pitäis rakastaa kaikkii ihmisiä samalla tavalla, niin kodittomia kuin sodasta tulleita, ne on molemmat ihan samanlaisessa hädässä, meidän pitäis etsiä enemmän ratkaisuja eikä olla toisiamme vastaan tai asettaa jotain että toi on tota vastaan ja toi on tota vastaan vaan voitaisko me tehdä yhteistyötä ja etsiä yhdessä ratkaisuja.” 

Voitaisko? 
Voitaisko nousta tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme.




sunnuntai 7. elokuuta 2016

Altavastaajan puolella

Saarna 7.8.2016
12. sunnuntai helluntaista
Itsensä tutkiminen

Sananl. 28: 13-14; Room. 3: 21-28

Luuk. 18: 9-14
Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen:
    ”Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’ Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!
    Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

+ + +

Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen.

Jeesus piirtää eteemme kuvan kahdesta miehestä temppelissä. Miehet rukoilevat. Toinen korottaa itsensä ja korostaa omia ansioitaan. Toinen lyö rintaansa, kutsuu itseään syntiseksi ja pyytää Jumalaa olemaan armollinen.

Toinen lähtee vanhurskaana, toinen ei. Toinen tutkii itseään ja löytää kaikenlaista esiteltävää. Toinen tutkii ja ymmärtää pienuutensa Jumalan edessä.



Tässä kuvassa on kaksi miestä. Kiinnitän katseeni heidän käsiinsä. Mihin kädet osoittavat? Missä on heidän varmuutensa?

Fariseus suuntaa molemmat kätensä kohti itseään. Hänen viestinsä on painokas: minä olen kyllä noudattanut kaikkea, mitä täytyy ja vielä paremmin. Publikaani osoittaa toisella kädellään ylöspäin. Hänen asiansa ovat yläkerran varassa. Toisella kädellä hän lyö rintaansa, omatunto kolkuttaa kuin käsi, joka hakkaa ovea vasten. Sydämen ovi aukeaa ja sen raosta hän huutaa: Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.

Ei Jeesus sinänsä kritisoi tuota fariseuksen hyveluetteloa. Paastoaminen oli ihan ok. Samoin kymmenysten maksaminen, sillä niiden avulla pidettiin köyhistäkin huolta. Jeesus piirtää meille kuvan, jossa toinen väheksyy toista. ”Minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, kuin tuo publikaani.”

Jeesuksen kuulijoille tämä oli uutta ja ihmeellistä. Publikaanit olivat veronkerääjiä, joita pidettiin julkisyntisinä, koska he käyttivät asemaansa väärin ja vetivät välistä, siis varastivat. Rikkoivat kymmentä käskyä, kuten rosvot, huijarit ja huorintekijät. Fariseukset puolestaan tutkivat lakia tarkoin ja pitivät huolen siitä, että noudattivat sitä varmuuden vuoksi liiankin tarkasti. Ihmisten silmissä fariseus oli epäilemättä ylhäinen, publikaani alhainen. Ja Jeesus nostaa näin altavastaajan ennakkosuosikin ohi. Kertomuksen sivuhenkilöstä tehdään esimerkki.

Miksi näin käy? Millä perusteella publikaani lähtee kotiinsa vanhurskaana ja fariseus ei? Mikä on kertomuksen opetus?

Voisiko se olla vaikka se, että syntinen saa anteeksi, kun hän pyytää anteeksi, katuu ja tunnustaa tarvitsevansa armoa. Tai että Jumalan armo annetaan ilmaiseksi, teoista riippumatta. Tai että usko tekee vanhurskaaksi eli Jumalalle kelpaavaksi. Pelastustie perustuu yksin Jumalan armoon. Armo on alusta loppuun lahja. Sitä ei ansaita omia tekojaan luettelemalla.

Kertomuksen opetus voidaan tiivistää myös tuohon sananlaskuun, jonka kuulimme Vanhan testamentin lukukappaleessa.

Joka rikkomuksensa salaa, ei menesty,
joka ne tunnustaa ja hylkää, saa armon.
Hyvin käy sen, joka tuntee pyhää pelkoa,
tuhoon kulkee se, joka kovettaa sydämensä.

Nämä kertomuksen ja kuvan miehet toteuttavat sananlaskun opetusta käänteisesti: 
Joka rikkomuksensa salaa, ei menesty. Eikä ilmeisesti sekään, joka luettelee ääneen hyviä tekojaan. Omien rikkomusten salaaminen on voimia vievää puuhaa. Se on kätkemistä ja peittelyä. Joutuu aktiivisesti tekemään töitä, ettei kukaan saisi tietää, ettei kukaan näkisi. Se on turhaa touhua, mikä tulee menestymisen ja onnistumisen esteeksi.

Joka ne tunnustaa ja hylkää, saa armon. Tunnustamista merkitsevä sana voi tarkoittaa myös pois heittämistä, hylkääminen voi tarkoittaa myös jättämistä. Se, joka tunnustaa, että on tehnyt väärin, että on syntinen, saa astua päivänvaloon ja heittää syntinsä pois kuin voimat imevän raskaan peiton. Joka tunnustaa syyllisyytensä ja pyytää armoa, saa sitä.

Armon saamisesta käytetään tässä heprean sanaa rhm. Saada rakkautta, saada sääliä. Samasta juuresta on peräisin myös sana rehem. Se merkitsee kohtua. Huikea vertaus! Ajattele: että armo olisi syntiselle kuin kohtu syntymättömälle lapselle. Armo, uuden syntymän paikka, elämän ehto, suoja ja turva, joka ympäröi ihmistä joka puolelta, kuin äidin rakkaus, joka ravitsee lasta, ruokkii häntä, lämmittää ja suojaa. Armon varassa syntinen kasvaa kuin sikiö kohdussa. Huima ajatus.

Hyvin käy sen joka tuntee pyhää pelkoa. Tämä on vaikea lause. Ikään kuin tässä onniteltaisiin sellaista ihmistä, joka jatkuvasti pelkää. Mitä ihmettä! Miksi pitäisi pelätä? Nykyihmisen on vaikea käsittää, kun Raamatussa ja Katekismuksessa puhutaan siitä, että Jumalaa tulisi pelätä ja rakastaa. Pelottava Jumala ajaa luotaan. Eikö pelko ole jotain, mihin ihminen vastaa eri tavoin: pelko voi jähmettää paikoilleen, tai pistää pakenemaan, tai saa taistelemaan vastaan. Pelko voi myös laittaa tekemään asioita vastoin tahtoa. Pelko voi pakottaa. 

Mutta sellaisesta pelosta ei tässä ole kyse. Vanhassa testamentissa pelko ei ole negatiivinen sana. Siellä se merkitsee kunnioitusta, arvostusta, herkkyyttä kuulla ja vastaanottaa, mitä Jumala sanoo ja antaa.

Nykyihminen haluaa sen sijaan määritellä itse itsensä. Olla itseriittoinen. Pyhä pelko on vieras ja vieraannuttava ajatus. Että joku muu, että joku Jumala vaikuttaisi minuun ja elämäni kulkuun. Pelottavaa.

Ehkä pelkoa on myös tunne, että ei hallitse itse tilannetta. Pelko voi murtaa itseriittoisuuden. Pyhä pelko voisi olla jotain, mikä asettaa ihmisen oikealle paikalle suhteessa Jumalaan, joka on kaikkivaltias. Jumalan edessä jokainen on kohdusta asti syyllinen ja armoa vailla, sen kun tajuaa, on onniteltavassa asemassa. Vasta silloin voi armoa saada.

Tuhoon kulkee se joka kovettaa sydämensä. Sydän voi kovettua, ihminen voi paatua. Kovaa sydäntä ei mikään kosketa, omatunto ei toimi. Paatuneena herkkyys toimia Jumalan sanan mukaan ja lähimmäistä kunnioittaen katoaa. Kyky ja halu asettua toisen osaan häviävät. Kun on sydän ei enää reagoi toisen tuskaan tai tahdo ymmärtää toisen ehkä näennäisesti heikompaa asemaa, näkökulma ja mittasuhteet vääristyvät. Sitä helposti asettaa itsensä toisen yläpuolelle. Kova sydän on ylpeä ja itsekäs. Sananlasku lupaa sellaiselle tuhon tietä.

Joka rikkomuksensa salaa, ei menesty. Joka ne tunnustaa ja hylkää, saa armon. Joka itsensä korottaa se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.

Jeesuksen kertomuksen äärellä, katsellessa kuvaa kahdesta miehestä temppelissä, voi herätä kiusaus karuun vastakkainasetteluun. Että on niitä, jotka korottavat itsensä, ja on niitä, jotka ymmärtävät paikkansa Jumalan edessä ja ihmisten rinnalla. Se tuskin on Jeesuksen opetuksen tarkoitus. Että me yhä enemmän osoittelisimme ja jaottelisimme toisiamme fariseuksiin ja publikaaneihin. Entäpä jos näkisimme kuvan molemmissa miehissä itsemme. Entäpä jos meissä jokaisessa ovatkin nuo molemmat puolet? Toisia arvosteleva ja väheksyvä, toisen asemaa tai käyttäytymistä tai jopa toisen uskoa kritisoiva puoli. Ja tuo puoli, joka haluaa tunnustaa pienuutensa, muttei ehkä uskalla, tuo puoli, joka haluaa elää armon varassa, haluaa kasvaa kristittynä kokonaan armon ympäröimänä, kuin kohdun suojassa.

Kumpaa puolta ruokin? Kumpi puoli tulee minussa ravituksi?

Vielä kertomuksen opetuksen tiivistää meille Paavali, jonka sanoihin me saamme joka hetki, joka päivä, joka pelon ja armon hetki luottaa:

”Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.”

+ + +

Saarna sisälsi runsaasti vaikutteita kommentaareista Niemelän Maitoa ja hunajaa sekä Hakola-Lehtipuun Alussa oli sana. Tekijöille kiitos, Jumalalle kunnia.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Good moments!

Konfirmaatio 31.7.2016
113 Haapaniemi

Luuk. 19: 41-48

”Koko kansa oli jatkuvasti Jeesuksen ympärillä kuuntelemassa häntä.” Elämä koostuu hetkistä. Saamme kerrallaan aina vain yhden hetken. Voimme elää vain yhden päivän kerrallaan. Menneet ovat menneitä, tulevaisuus on vielä edessä. Sanotaan, että hetkeen pitäisi tarttua. Elämässä on monenlaisia hetkiä. Englanniksi voisi sanoa, että on sad moments, happy moments, funny moments. Niin kuin meillä riparilla oli, vai mitä.

”Koko kansa oli jatkuvasti Jeesuksen ympärillä kuuntelemassa häntä.” Eli paljon ihmisiä oli hetki hetkeltä Jeesuksen ympärillä. Niin kuin meillä riparillakin oli. Oltiin Jeesuksen ympärillä raamiksissa, opetushetkissä, leirijumiksissa, hartauksissa. Laulettiin lauluja uskosta, siitä mitä silmät ei nää. Ruokailutkin aloitettiin silmän alla Jeesuksen. Myös erästä Kartanon herra -leikkiä leikittiin vanhassa pappilassa Jeesuksen silmäin edessä.

Välillä taisi tuntua, että eikö ole yhtään hetkeä vapaa-aikaa. Että koko ajanko täytyy olla Jeesuksen ympärillä.

No, oltiinhan me myös toistemme ympärillä ja toisten kanssa. Oli yhteiset pelisäännöt. Opeteltiin olemaan yhdessä hiljaa, leikittiin ja liikuttiin, lähekkäin ja vierekkäin. Oli paljon hetkiä yhdessä.

Elämässä voi kuitenkin olla myös hetkiä, jolloin tuntuu, että usko menee överiksi. Voi tuntua, että usko on äärimmäisyyksiin menemistä. Jotenkin ankaraa ja vaativaa, on sääntöjä ja ohjeita, on rikkomuksia ja rangaistuksia, kieltoja ja muistutuksia. Sitäkö se usko onkin? Että elettäisiin jollain tietyllä valvotulla tavalla, että on se tietty hetki, etsikkoaika, johon olisi tarrattava. Että kun tilaisuus menee ohi, niin sinne meni kuin ralliauto, joka äkkiä katosi mutkan taakse, ei se enää tule takaisin. Sitten kysytään, osasinko elää täysillä, osasinko tehdä oikein. Ja seuraukset on sen mukaiset.

Ehkä joku kokee uskon ankarana ja ahdasmielisenä nipotuksena. Itse en niin koe. Elämä on monessa asiassa liian ankaraa ja me ihmiset toisillemme turhan armottomia. Usko Jumalaan on jotain muuta. En ajattele, että usko olisi yksi ohikiitävä hetki, jonka joku onnekas osaa napata kiinni. Usko saa joka hetki palata yhteen hetkeen, siihen hetkeen, jolloin sinut on kastettu. Kasteessa Jumala kutsui nimeltä. Lupasi rakastaa ja antaa anteeksi. Olla lähellä jokaisen päivän, kaikki hetket, menetetyt ja onnistuneet. 

Riparilla tähän uskoon ja tähän Jumalaan sai tutustua lisää. Toivon, että tutustuimme armolliseen Jumalaan, tilaa-antavaan, vapauttavaan, ei kahlitsevaan ja ankaraan Jumalaan. Ehkä usko voisi olla jotain sellaista olemista, viipymistä, uskaltamista viettää aikaa Jeesuksen ympärillä, mitä riparipäivienkin aikana teimme. Ymmärtääkseen on oltava ympärillä. Siitä se sana tulee. Jotta ymmärtäisi uskoa ja jotta ymmärtäisi Jeesusta, on pyörittävä ympärillä, katseltava monelta suunnalta, tutkittava ympäriltä, ei vain yhdestä näkökulmasta. Jeesuksesta voi olla montaa mieltä. Yksi näkee viisauksien opettajan, toinen taikurin joka osasi tehdä ihmejuttuja. Yksi näkee Jeesuksen satuhahmona sarjakuvasankareiden rinnalla, toinen uskoo että Jeesus on Jumalan Poika ja syntieni sovittaja.

Näkökulma riippuu aina siitä, mistä katselee. Ymmärtääkseen on hyvä katsella monelta puolelta, olla ympärillä, yrittää ymmärtää, sitä mitä Jeesus sanoo tai tekee ja miksi hän niin tekee.

”Koko kansa oli jatkuvasti Jeesuksen ympärillä kuuntelemassa häntä.” Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo jotakin meille kaikille, jotain mikä on tarkoitettu ihan jokaisen kuultavaksi. Se on yksi jae, jonka nuoret opettelivat myös ulkoa: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”

Lopulta usko on jotain muuta kuin käskyjä tai kieltoja tai missattavia ohikiitäviä hetkiä. ”Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on!” Usko on vapautta ja luottamista, vapautta luottaa. Usko on jotain, mikä antaa iankaikkisen elämän. Usko on lahja ja lupaus, turvapaikka, jotain mistä pitää kiinni tai minkä varaan heittäytyä, kun hetket vaihtelevat. Silloin kun on sad moments mutta myös kun on happy moments, silloin kun elämä näyttää synkältä ja mustavalkoiselta, mutta myös kun näkee ympärillään sateenkaaren värejä.

Siksi päivän kysymys on, missä turvasi on? Uskallatko luottaa? Uskallatko hypätä veteen, jonka pinnan alta voi löytyä jotain, mitä silmät ei nää, uskallatko sukeltaa syvyyksiin kuin kaskelotti ja kohdata sen mitä tulee vastaan, ja uskallatko käydä pohjalla asti, löytää sieltä simpukan ja nähdä sen kovan, suojelevan kuoren alla hohtavan helmen? Uskallatko luottaa, että sinä olet tuo helmi, juuri tuollaisena kaunis ja arvokas, Jumalan silmissä kallis ja ainutlaatuinen. Uskallatko lausua mielessäsi sanat: ”Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä!”

Jää rohkeasti Jeesuksen ympärille. Hänen seurassa on tilaa kaikille ja kaikenlaisille. Hänen luonaan saat jakaa sad moments, happy moments, funny moments. Saat olla yksin ja itseksesi. Saat olla yhdessä muiden kanssa. Lähekkäin, rakastettuna, hyväksyttynä. Joka hetki. Tänään, eilen, huomenna.

Rippipappina toivon, että ripari vahvisti sellaista uskoa. Konfirmaatio vahvistaa uskoa edelleen. Ja on siitä hyvä pitää huolta tästä eteenkinpäin.

Usko on kuin pokestop, jolla kannattaa käydä jos aikoo pysyä mukana pelissä. Uskon pokepalloja ja muita apuvälineitä ovat ainakin rukous ja Raamattu, ehtoollinen ja yhdessäolo muiden riparin käyneiden nuorten kanssa. Uskoa on hyvä hoitaa. Leirillä vertasin uskoa snäppäilyyn. Snapchatin tai chatin tai instagrammin tai whatsappin tai jonkin muun viestintävälineen, vaikka sitten postikorttien kautta, pidetään yhteyttä kavereihin. Pidetään kaverit siten mukana elämässä. Jaetaan sitä mitä kuuluu. 

Rukous on kuin Jumalalle snäppäilyä. Kerrotaan Jumalalle, miten menee ja mitä elämässä tapahtuu. Jumala vastailee meille välähdyksinä, kuin muutaman sekunnin snäppikuvilla. Joskus hoksaamme vastaukset vasta myöhemmin. Tai sitten Jumala vastaa pidemmillä tekstareilla tai kirjeillä, jotka löytyvät Raamatun kansien välistä. Riparilla opittiin etsimään paikkoja rippiraamatusta. Jatka tutkimista. Jatka snäppäilyä Jumalan kanssa. Pidä streakki yllä. Kädet voi aina laittaa ristiin. Rippiraamatusta voit aina lukea, miten paljon Jumala sinua rakastaa.

Uskoa voi hoitaa ja vahvistaa myös käymällä ehtoollisella ja tulemalla mukaan nuoren seurakunnan juttuihin. Syksyllä alkaa alueseurakunnissa monenlaista mukavaa juuri sinulle. Tule mukaan, yhdessä on hyvä olla. Ehtoollispöydässä on paikka sinullekin. Jeesus antoi ruumiinsa ja verensä sinunkin puolestasi. Niin paljon hän sinua rakastaa.

”Kunpa tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on” Jeesus huokasi.
Ripari on aikaa, jolloin käydään lähellä Jumalaa. Se voi ohikiitävän hetken tai välähdyksen tavoin auttaa ymmärtämään, missä turvasi on. Uskoa ei tarvitse vetää överiksi. Usko voi olla ihan sitä, että joka aamu on uusi mahdollisuus ymmärtää, missä turvasi on. Joka päivä on uudelleen yrittämisen alku. Vaikka monta hetkeä olisi mennyt ohi ja olisi monta kertaa töpeksinyt, joka hetki voi aloittaa uudestaan. Heittäytyä, kokeilla ja uskaltaa. Siinä on uskon ydin. Armo. Anteeksiantamus. Hyväksytyksi tuleminen. Olet Jumalan silmissä sellaisenaan kaunis ja arvokas. Armoa on lupa olla ja elää, kasvaa ja nähdä. Armoa on tulla Jeesuksen ympärille yhä uudestaan. Vaikka olisi kuinka kaukana välissä käväissyt.

Tartu hetkeen. Tartu armon hetkeen. Good moments.