perjantai 25. joulukuuta 2015

Joulun sylissä

Jouluyönä 2015

Halleluja. Ylistäkää Jumalaa. Teille on syntynyt Vapahtaja.

Vastasyntynyttä pidetään sylissä. Jouluyön sanamme on siksi syli. Syli. Mitä sinulle tulee sylistä mieleen?

On syliinsä sulkevia ja on syliin kaipaavia. On tyhjiä sylejä ja sylejä, jotka ovat aivan liian täynnä kaikkea. On sylin mitta ja sylillinen halkoja, joilla sytyttää vaikka takka lämmittämään ja luomaan valoa. On syli, jossa levätä, on syli, jolla halata, on syli, jokaisella oman kokoinen.

Mitä sinulla on sylissäsi? Mitä kannat mukanasi? Mistä pidät huolta tai mitä olet vailla?

Tänä yönä sinulle ja minulle kerrotaan yöstä kauan sitten, yöstä, jolloin eräs syli oli täynnä askaretta ja armoa: ”Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika ja hän synnytti pojan. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, sillä heille ei ollut sijaa majapaikassa.”

Siinä seimessä makasi vastasyntynyt Vapahtaja. Ehkä eläimet ympärillä lämmittivät henkäyksillään. Äiti ja isä ottivat välillä syliin, rauhoittelivat takaisin uneen, tutkivat katseellaan tuota elämän ihmettä, joka oli heille annettu. Heillä oli käsissään suuri lahja. Uusi ihminen. Ihmeellinen lapsi, jossa taivas oli tullut maan päälle.

Milloin sinä olet viimeksi pidellyt vauvaa sylissäsi? Hyssytellyt häntä, oikein tsempannut, että ote pitää. Tuntenut ehkä hänen keveytensä ja yhtä aikaa koko hänen painonsa, jolla hän lepää käsiäsi vasten. Varovaisin mutta varmoin ottein olet pitänyt sylissäsi kallista lahjaa, elämän ihmettä.

Kaikki olemme varmaan joskus jossain sylissä levänneet. Meidän sylikokemuksemme on antanut meille paljon. Syli antaa turvallisen olon. Tuntee, ettei ole yksin, vaan että joku on lähellä. Siinä rauhoittuu. Sylissä kuuluvat toisen sydämen lyönnit, kuulee että joku on tässä minua varten, että minullekin hänen sydämensä lyö. 

Sylissä lepääminen voi antaa rauhan myös sisimmälle. Sanotaan, että jouluna Vapahtaja etsii sisimmästämme paikkaa, johon syntyä. Hänelle ei ollut sijaa majapaikassa, löytääkö hän paikan meistä? Mahtuuko hän meidän syliimme, pääseekö hän meidän sydämeemme, syntyykö hän meidän sieluumme, meidän sisimpäämme?

Niin kuin lapsi kaipaa syliä ja turvaa, niin on meidänkin sisimmässä paikka, jossa kaipaamme suojaa, lämpöä, valoa, rauhaa. Toivottelemme toisillemme rauhallista joulua, etsiskelemme jouluumme iloa, tahdomme ympärillemme hyvää. 

Siitä hyvästä kertoi tuona yönä myös enkeli taivaan. Enkelten viesti on viesti siitä, kuinka Jumalakin toivottaa meille jouluksi kaikkea hyvää: ”Teille on syntynyt Vapahtaja.” On syntynyt Vapahtaja! Jumala on kuullut kaipauksemme. Pimeyteemme on sytytetty valo. Levottomuuteemme annetaan rauha. Turvattomuuteemme vastataan.

”Maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Vapahtaja on syntynyt meille. Rauha on annettu meille, ihmisille, joita Jumala rakastaa. Joulu lupaa rauhaa ja rakkautta, jotka Jumala antaa lahjaksi. Joulu lupaa, että Jumalalla on syli auki. Että tuona ensimmäisenä jouluyönä hän aukaisi sylinsä meille. Ja millä erikoisella tavalla! Syntymällä pieneksi lapseksi, sylissä pideltäväksi. Voitko kuvitella? Sinulle on syntynyt Vapahtaja! Voitko kuvitella hänet omaan syliisi? Käsivarsillesi, niin lähelle sisintäsi.

Puoli metriä. Sen verran suunnilleen on vastasyntyneen ihmislapsen mitta. Se on syliin mahtuva määrä. Siinä sylissä Vapahtaja katsoisi suoraan silmiin, silmät hieman raollaan, olisi ihan rauhallista. Sylissä olisi hyvä olla. Olisi lämmin ja hyvä. Tuntisit, kuinka hänen paikkansa on juuri siinä. Että juuri sinun sylissäsi hänen kuuluukin pötkötellä. Että juuri sinun Vapahtajaksesi hänen tulikin syntyä. Siinä hän oikoisi pieniä sormiaan, yrittäisi kenties tarttua kädestäsi kiinni. Voisit kertoa hänelle kaikenlaista. Mistä olet tänä jouluna iloinen. Mikä sisintä kaihertaa. Keitä kannat mielessäsi, mitä heidän elämäänsä toivoisit ja mitä toivot omaasi.

Vapahtaja sylissäsi tuhisisi vain, mutta sanattomuudessakin tavoittaisit yllesi laskeutuvan rauhan ja sisimpääsi syttyvän ilon, jotka saavat vastasyntyneen kasvoille pienen hymyn, kun hän sulkee silmänsä ja nukahtaa ihanaan lapsen uneen.

Ehkä kuulostaa lapselliselta kuvitelmalta. Mutta eikö jouluna tarvita juuri lapsenkaltaista uskoa ja luottamusta. Että saa Jumalan lapsena heittäytyä ja kellahtaa taivaan Isän syliin, vaikka oma syli olisi ihan tyhjillään tai aivan täynnä kaikenlaisia turhia vaatimuksia tai vaikka omat kädet olisivat vain avuttomina puuskassa.

Jos uskallat heittäytyä kuvittelemaan lapsen lailla, voi käydä kuten 

Pojalle, joka meni joulun aikaan tervehtimään setäänsä. Setä oli juuri veistämässä puista paimenta jouluseimeä varten. Osa seimen hahmoista oli jo valmiina ja seisoi pöydällä. Poika istuutui setänsä viereen, katseli ja ihmetteli. Hän alkoi ajatella joulua ja sen merkitystä.

Yhtäkkiä poika huomasi, että seimen hahmot olivat heränneet eloon. Paimenet, itämaan tietäjät, Maria ja Joosef eivät enää olleet pieniä puuveistoksia vaan eläviä ihmisiä. Yhdessä heidän kanssaan poika astui Betlehemin talliin, jossa hän näki lapsen seimessä makaamassa. Lapsesta säteili valoa, ja valo valaisi tallin pimeyden. Lapsi katseli häntä. Yhtäkkiä poikaa alkoi pelottaa. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

- Miksi sinä itket? kysyi Jeesus-lapsi.
Minä olen antanut kaikki joululahjat jo muille, eikä minulla ole sinulle mitään, vastasi poika. - Minun käteni ovat aivan tyhjät.
Voi voi, vastasi Jeesus. - Ja juuri sinulta minä haluaisin saada jotakin lahjaksi.
Poika ilahtui suuresti kuullessaan tämän. Hän vastasi änkyttäen:
- Annan sinulle kaiken, mitä minulla on.

Jeesus-lapsi sanoi hänelle:
- Toivon saavani sinulta kolme lahjaa.
- Selvä, saat uuden villapaitani, autoratani ja kauniin kuvakirjani, poika lupasi.
- En minä tarvitse mitään sellaista, vastasi Jeesus. - Minä olen tullut maailmaan aivan muuta tarkoitusta varten. Minä haluan sinulta toisenlaisia lahjoja.
- Millaisia? kysyi poika hämmentyneenä.
- Anna minulle viimeisin ainekirjoituksesi, Jeesus sanoi niin hiljaa, ettei kukaan muu kuullut sitä. Poika meni hämilleen.
- Jeesus, hän kuiskasi, minä sain siitä nelosen. Se oli ala-arvoinen.
- Juuri siksi minä haluan saada sen, sanoi Jeesus. - Sinun tulee antaa minulle aina se, mitä et ole onnistunut tekemään hyvin tai mikä on epäonnistunut. Minä olen tullut niitä varten, jotka ovat vähäosaisia ja heikkoja, joita kukaan ei rakasta ja joista kukaan ei välitä.

Poika mietti pitkään näitä sanoja. Hän olisi toivonut olevansa kaikkein paras ja kuuluvansa niiden joukkoon, jotka pärjäävät. Ja nyt Jeesus tulikin niitä varten, joista ei välitetä. Tämä oli siis joulun sanoma.

Jeesus-lapsi ilmaisi nyt toisen toivomuksensa pojalle:
- Haluan saada sinun mukisi, maitomukisi.
- Minähän rikoin sen tänä aamuna! poika vastasi.
- Sinun täytyy aina antaa minulle se, minkä olet särkenyt tai rikkonut elämässäsi. Minä haluan korjata ja tehdä ehjäksi. Suostutko tekemään niin?
- Jeesus, se on vaikeaa. Auta minua siinä, sopersi poika.

Sitten Jeesus ilmaisi kolmannen toivomuksensa:
- Anna minulle sama vastaus, jonka annoit äidillesi, kun hän kysyi, kuka oli rikkonut mukisi.

Silloin poika laski päänsä katuvin mielin seimen reunalle ja itki katkerasti nyyhkyttäen.
- Minä itse heitin mukin lattialle. Rikoin sen tahallani, koska en pitänyt siitä.

Jeesus-lapsi sanoi silloin pojalle:
- Anna minulle syntisi, ylpeytesi, vihasi, kaikki paha, jonka olet tehnyt. Mutta muista tuoda minulle myös kaikki se hyvä, jota olet kokenut ja saanut aikaan. Minä iloitsen myös sinun kiitollisuudestasi. Kun tulet näiden asioiden kanssa minun luokseni, minä autan sinua vastaisuudessa välttämään sitä, mikä on pahaa, ja tekemään sitä, mikä on hyvää. Minä rakastan sinua, vaikka olet heikko ja vaikka olet tehnyt jotain väärää. Minä annan sinulle anteeksi, ja sen jälkeen saat aloittaa uudestaan. Minä otan sinua kädestä kiinni ja näytän sinulle tien. Haluatko ottaa vastaan tämän lupaukseni niin kuin kalliin lahjan?

Poika kuunteli hartaasti. Hän oli hämmästynyt ja iloinen. Hän ojensi Jeesus-lapselle tyhjät kätensä ja painoi Jeesus-lapsen rintaansa vasten.

Voitko kuvitella Jeesus-lapsen omaan syliisi? Voitko kuvitella, että sinulle on syntynyt Vapahtaja, voitko kuvitella, että tuo kuvitelma voikin olla ihan totta.

Pienen pojan tavoin ihmettelemme ja iloitsemme ja nousemme nyt tunnustamaan uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Kiitos isänmaasta

Saarna itsenäisyyspäivänä 6.12.2015
Lahjaharjun kappeli

Ps. 96: 1-9; Saarn. 9: 13-18; Jaak. 3: 13-18; Joh. 8: 31-36

Luin rukouksen, joka alkoi sanoilla: ”Rukoilemme murroksen keskellä olevan kansamme puolesta.” Jäin miettimään noita sanoja. Murroksen keskellä olevan kansamme. Elämmekö murroksen keskellä, jos elämme, millä tavoin? On varmasti totta, että  98-vuotias Suomi on hyvin erilainen kuin Suomi 80 tai 50 tai 20 vuotta sitten, tai vaikkapa 10 vuotta sitten. Kun katsomme taakse päin, tuntuu että moni asia on muuttunut, ja että muutos on vuosi vuodelta yhä nopeampaa. Kukin löytää Suomen historiasta erilaisia vaiheita. Eri asiat haastavat kansaa eri aikoina. Suuret lamakaudet, sota, jälleenrakennus, kiihtyvä kaupungistuminen, teollisuuden muutos, teknologian kehitys. Toisin sanoen, aika, jota kulloinkin elämme, määrittää meidän valintojamme ja koettelee meidän  arvojamme. Eri aikoina myös kiitämme eri asioista. Ehkä siksi elämme aina jonkin murroksen keskellä. Jotain uutta murtautuu esiin, jotain mihin emme ole heti valmiit, jotain mikä haastaa meitä.

Näinä aikoina isänmaatamme haastaa erityisesti tilanne, jossa meidän luoksemme, meidän rajojemme yli saapuu paljon vieraita ihmisiä. Keskellemme tulee monia, joiden oma isänmaa on käynyt turvattomaksi. Tullaan hakemaan turvaa.

Miltä se tuntuu? Saako se kiittämään isänmaasta enemmän, kun huomataan, että monelta vapaus ja turva puuttuvat? Saavatko pakolaiset meidät kokemaan maamme nyt turvattomampana vai yhdymmekö heidän kokemukseen, että Suomi on sellainen turvallinen maa, jossa on hyvä asua ja asiat ovat valtavan hyvin. 

Toinen haastava kysymys nousee oman kansamme keskeltä. Elämme kovia aikoja. Elämästä selviäminen on yhä useammalle jokapäiväinen haaste. On varmaan niin, että yhä useampi suomalainen voi paremmin, mutta samaan aikaan yhä useampi jää hyvästä elämästä sivuun. Kurja taloudellinen tilanne, työttömyys, yksinäisyys, ihmissuhdekiemurat, sairaudet, riippuvuudet. On paljon, mikä nakertaa turvallisuutta ja estää selviämistä arjesta. Ja usein elämän vaikeudet kasautuvat jo valmiiksi huono-osaisille.

Jollain tapaa tästä epäoikeudenmukaisuudesta kerrotaan tuossa Saarnaajan tekstissäkin: ”Kaupungissa asui köyhä mutta viisas mies. Hän olisi voinut pelastaa kaupungin viisaudellaan, mutta kukaan ei tullut ajatelleeksi sitä köyhää miestä.”

Kukaan ei tullut ajatelleeksi. Ja kuitenkin olisi kai ”parempi kuunnella viisaan hiljaisia sanoja kuin houkkien johtajan huutoa.”

Saavatko maan hiljaiset äänensä kuuluville, huomaammeko heidät, jotka eivät ole huomattavassa asemassa? Me elämme murroksen keskellä. Meidän arvojamme koetellaan. Kuinka otamme lähimmäisemme ja heidän hätänsä todesta? Siinä meidän kansamme vapaus ja viisaus mitataan. 

Jaakobin kirjeessä meitä rohkaistaan valitsemaan viisaus:
”Viisaus rakentaa rauhaa, se on lempeää ja sopuisaa, täynnä armahtavaisuutta ja hyviä hedelmiä, se on tasapuolista ja teeskentelemätöntä.”

Kuinka me osaisimme elää tämän päivän murroksessa niin, että siinä olisi viisaus mukana? Kuinka toimisimme viisaasti suomalaisina, muukalaisina, lähimmäisinä? Rakentaisimme rauhaa, olisimme tasapuolisia, osaisimme näyttää armahtavaisuutta.

Evankeliumikatkelmassa Jeesus keskustelee sellaisten juutalaisten kanssa, jotka uskovat häneen. Jeesus puhuu vapaudesta, mutta hän ei puhu kansallisesta vapaudesta tai kansallisesta identiteetistä, jostakin mistä voidaan olla kansana ylpeitä ja kiitollisia. Oikeastaan hän jopa mitätöi juutalaisten kansallisen erityisaseman jotenkin ratkaisevana ja vapauttavana asiana. Oleellisempaa kuin on se, että on juutalainen, on se ottaako Jeesuksen vastaan vai ei. Uskooko, että Jeesus on maailman Vapahtaja, vai ei.

Johanneksen evankeliumin sanoma on siinä, että Jeesus on tullut pelastamaan koko maailman, kaikki kansat, ja tämä vapautus on jotain suurempaa kuin mistä kansallisessa vapaudessa on kysymys. ”Jos Poika vapauttaa teidät, te olette todella vapaita.” 

Poika on vapauttanut maailman ristillä. Yksi Suomen vapauden ja itsenäisyyden merkki on siniristilippu. Sininen risti, valkoisella pohjalla. Valkoisen on sanottu symboloivan lunta, sinisen puolestaan tuhansien järvien maata.

Moni onkin kiitollinen Suomen luonnosta, mahdollisuuksita kulkea metsissä, hiihdellä vapaasti Lapin laduilla, kalastella tai vain uittaa varpaitaan jollakin lukemattomista rannoista. Luonto ja sen kauneus on suuri lahja, jonka Luoja on meille antanut.

Lippumme värit ovat meille tärkeät, mutta ei ole myöskään sama, onko lipussamme risti vai ei. Sillä mitä jää jäljelle, risti otetaan pois?

Tyhjyyttä. Onttoa. Sisällötöntä. Pelkkää lunta ja jäätä. Silloin puuttuu lämpö, vapaus, sisältö, merkitys. Risti on luovuttamaton osa lippuamme. Se kertoo meille jostain vielä suuremmasta kuin kansallisesta vapaudesta.

Risti kertoo meille, että Jumala rakastaa maailmaa. Hän rakastaa sinua ja minua. Hän antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Poika tekee vapaaksi. Ja kun meidät rakkaus on näin vapauttanut, olemme vapaat elämään rakkauden kautta. 

On aivan sama, tunnemmeko olevamme miten suomalaisia ja miten ylpeitä omasta itsenäisyydestämme, jos ohitamme totuuden ja viisauden ja suljemme korvamme köyhän huudolta, masentuneen huokaukselta, kurjan itkulta. Jos vedämme oman elämämme rajat kiinni niiltä, jotka tulevat meitä lähelle. Jos estämme lähimmäisen kohtaamisen ja keskitymme vain siihen, mikä on omaa ja minun, emmekä suostu jakamaan sitä hyvää, mitä me itse saamme. 

Totuus tekee vapaaksi. Jeesus sanoi olevansa tie, totuus ja elämä. Hän johdattaa meidät toimimaan niin kuin oikein on. Seuraammeko häntä vai seuraammeko sitä, mikä kulloinkin on itsellemme hyväksi? Siinä kysymys meille murroksen keskellä.

Kun mietimme, miten suhtautua muuttuviin asioihin murroksen keskellä, katsotaan siniristilippua. Kun punnitsemme valintojamme ja kun arvojamme haastetaan, on viisautta muistaa Jeesuksen ristiä ja rakkautta, jota olemme saaneet itse kokea. Tuo rakkaus näyttää meillekin suunnan, kuinka toimia, kuinka valita, kuinka asennoitua. Me olemme vapaat toimimaan, valitsemaan ja asennoitumaan. Me olemme vapaat välittämään ja osoittamaan rakkautta. Olipa kyse sitten uusista lähimmäisistä vastaanottokeskuksissa tai tutuista hiljaisista naapureista.

torstai 3. joulukuuta 2015

Kaksi paitaa, kaksi suuntaa


Viikkomessu 3.12.2015
1.adventin jälkeinen viikko

Luuk. 3: 7-14
Kun ihmisiä tuli joukoittain kastettavaksi, Johannes sanoi heille: ”Te käärmeen sikiöt! Kuka teille on sanonut, että te voitte välttää tulevan vihan? Tehkää hedelmiä, joissa kääntymyksenne näkyy! Älkää ruvetko ajattelemaan: ’Olemmehan me Abrahamin lapsia.’ Minä sanon teille: Jumala pystyy herättämään Abrahamille lapsia vaikka näistä kivistä. Nyt on jo kirves pantu puun juurelle. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen.”
    Ihmiset kysyivät häneltä: ”Mitä meidän sitten tulee tehdä?” Hän vastasi heille: ”Jolla on kaksi paitaa, antakoon toisen sille, jolla ei ole yhtään. Jolla on ruokaa, tehköön samoin.” Myös publikaaneja tuli kastettavaksi, ja he kysyivät Johannekselta: ”Opettaja, mitä meidän tulee tehdä?” Hän sanoi heille: ”Älkää vaatiko enempää kuin on säädetty.” Sotilaatkin kysyivät häneltä: ”Entä me, mitä meidän tulee tehdä?” Hän sanoi heille: ”Älkää ryöstäkö älkääkä kiristäkö keneltäkään, vaan tyytykää palkkaanne.”


Puhe
Johannes Kastajalla oli tehtävä. Valmistaa ihmisiä ottamaan vastaan Vapahtaja. Hän saarnasi parannuksesta ja kääntymyksestä. Raivasi tietä auki, teki tilaa ihmisten sydämeen. Kehotti kääntymään Jumalan puoleen.

Adventin aika on valmistautumisen aikaa. Valmistaudutaan juhlaan, odotetaan joulua, tehdään tilaa sydämeen, tilaa Vapahtajan tulla luo.
 
”Mitä meidän sitten tulee tehdä?” mekin ehkä kysymme, kun kuljemme adventin matkaa. Miten me raivaamme tietä Jeesukselle?

”Jolla on kaksi paitaa, antakoon toisen sille, jolla ei ole yhtään.” Joulunalusaikana moni siivoaa kaappejaan ja lahjoittaa turhastaan vähävaraisille. Joulupadat ovat auki. Rahaa ja vaatteita tasataan, jotta ne, joilla ei ole, olisi edes vähän.
 
Johanneksen paitavastauksesta tulee mieleen kaksi edellisten sunnuntaiden raamatunkohtaa. Ensin tuomiosunnuntaina oltiin valtaistuimen edessä. Siellä Kristus puhuu siitä, mitä olemme tehneet tai jättäneet tekemättä. Yhdessä kohdassa Jeesus sanoi: ”Minä olin alasti ja te vaatetitte minut.”

Vaatteiden antaminen voi olla välittämistä, se voi olla lähimmäisenrakkautta, se voi olla auttamista siinä, missä ihminen apua tarvitsee. Se on yksi konkreettinen teko ja esimerkki, joka kertoo lähimmäisen ja hänen avuntarpeensa huomaamisesta.

Adventtisunnuntaina puolestaan seurattiin sitten Vapahtajan saapumista Jerusalemiin.  ”Jeesus istuutui aasin selkään. Ihmisiä oli hyvin paljon, ja he levittivät vaatteitaan tielle, toiset katkoivat puista oksia ja levittivät tielle niitä.”
 
Tuossa kohdassa vaatteilla tehtiin Jeesukselle kunniaa. Vaatteita riisumalla ja niitä levittämällä Jeesus otettiin vastaan arvokkaana vieraana, kuninkaana. Jolla oli kaksi paitaa, saattoi levittää toisen Vapahtajalle ikään kuin punaiseksi matoksi. Tehtiin tietä, jota pitkin hän saattoi tulla heidän keskelleen.

Meidän valmistautumisemme voi siis olla ensiksikin lähimmäisen huomaamista ja hänen rakastamistaan, sen auttamista, joka tavalla tai toisella kärsii, kaipaa apua, on yksin ja turvaton. Valmistautumisemme voi olla lähimmäisenrakkautta, sitä että teemme hedelmiä, joissa kääntymyksemme näkyy. 
 
Se on kääntymistä kohti lähimmäistä, katseen nostamista pois itsestä ja toisen näkemistä. Mutta se on myös kääntymistä kohti Jumalaa. Katsomista kohti luoksemme saapuvaa Vapahtajaa. Ja myös sen näkemistä, mitä esteitä vielä on tiellä. Mistä pitäisi luopua, jotta tie sydämeen olisi tasaisempi. Ja kyllä sekin, kuka teemme hyvää toisille, voi avata sydämemme avarammaksi ottaa vastaan sitä hyvää, mitä Jumala seimen lapseksi syntymällä meille antaa.

Valmistautuminen on siis kääntymistä kohti lähimmäistä ja kohti Jumalaa. Se on hiljentymistä, se on rukousta. Pysähtymistä ja oman elämän ja sydämen tilan arvioimista. Vain siten voimme tehdä tilaa hänelle, joka luoksemme tulee.
 
Pirjo Kantala, tuomaspappi Helsingistä, kirjoittaa rohkaisevalla tavalla rukouksesta osana paastoa: ”Rukous on olemista Jumalan edessä sellaisena kuin olen. Olen tietoinen siitä, että minä olen ja Jumala on, mutta samalla unohdan, mitä olen ja mitä Jumala on. Ihmisen paras keino unohtaa se mitä on, on hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Suostuminen oman itsen ja elämän hyväksymiseen vaatii jatkuvaa harjoittamista. Oleminen ilman marisemista milloin tästä, milloin tuosta on erinomaista harjoitusta suostumukseen, jossa kaikki on siinä, että Jumala on Jumala eikä mitään muuta. Että Jumala on ainut tarpeellinen.” – ja hän jatkaa:  ”Rukouksen myötä maailmaan ei tule sinänsä mitään uutta, mutta ihminen löytää itsensä ja elämänsä uudella tavalla.

Ja eikö ole niin, että kun löydämme itsemme uudella tavalla, kun käännymme rukouksessa kohti Jumalaa ja saamme kokea Jumalan hyväksynnän ja rakkauden omassa elämässämme, silloin mekin voimme tuottaa hyvää hedelmää ympärillemme. Voimme huomata lähimmäisen, rakastaa häntä, tehdä tilaa hänelle ja Jumalalle ja kaikille tärkeille asioille. Voimme antaa rakkaudessa eteenpäin.

Käänny siis armollisen Jumalan puoleen,
uskalla myöntää että tiellä on vielä paljon esteitä,
huokaa tekemättä jättämiset ja väärät teot, sanat ja ajatukset,
ja tunnusta vastustuksesi yhdessä kanssani
lausuen synnintunnustuksen (709) sanoin.

Synnintunnustus
Herra, joka näet kaiken ja jolta kukaan ei voi salata mitään.
Sinä olet sanonut, ettet tahdo synti­sen kuolemaa,
vaan odotat, että hän kääntyy ja saa elää.
Katso minuun, armahda minua
ja anna kaikki syntini anteeksi.
Auta minua olemaan elävä jäsen seurakunnassasi,
olethan minut kalliisti lunastanut.
Tahdon luottaa yksin sinun laupeuteesi
ja olla siellä, missä julistetaan
armon ja sovituksen sanaa.

Synninpäästö
Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen:
"Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä!"

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Hän kulkee tuolla jossain

Adventtivesper 29.11.2015

Jes. 62:10-12; Matt. 21:1-9
Hän kulkee tuolla jossain. Istuu aamubussissa, polkee jopon satulassa, on sauvakävelyllä, koiran kanssa, yhdessä ja yksikseen.

Hän kulkee ja vetää matkalaukkuaan, työntää lastenrattaita, nollaa taksamittaria, kulkee, juoksee, pakenee. Matkustaa salaa tavaratilassa tai laivan ruumassa.

Hän kulkee tuolla jossain. Ja jostain hän on lähtenyt. Hänellä on kasvot, hänellä on nimi, hänellä on koti, hänellä on päämäärä.

Jonkun luokse hän tulee. Tuleeko hän sinun luoksesi? Entä jos tulee? Mitä se merkitsee hänelle tulla, mitä sinulle, että luoksesi tullaan? Annatko hänen tulla ja antaako hän sinulle jotain, mitä ilman muuten jäisit?

Profeetta kertoo meille tänään heistä, jotka kulkivat kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten. Heistä, jotka pääsivät vapauteen pakkosiirtolaisuudesta. Heistä, jotka ehkä monin miettein vaelsivat kohti Jerusalemia, kotia ja kaupunkia, jota Babyloniassa olivat kaivanneet.

”Sinun pelastajasi saapuu, hän kuljettaa mukanaan työnsä palkkaa, johdattaa niitä, jotka on omikseen hankkinut.”

He ovat selvinneet. Kerran heidät vietiin sotasaaliina kaukaiseen maahan. Nyt he saavat tulla takaisin. Jumala on ollut heidän kanssaan. Hän on vapauttanut heidät, hän tuo kansansa takaisin kotiin kuin kuningas, joka voitetuista taisteluista kuljetuttaa aarteita ja valloitettua kansaa. Mutta heidät on lunastettu, ei vangittu, he ovat saaneet vapauden kulkea. Heidän kuninkaansa on hyvä, heidän johtajansa on Jumala.

Siksi profeetta käskee: ”Valmistakaa tie, tasoittakaa valtatie, raivatkaa pois kivet.” Kotiinpalaajia varten on valmistauduttava. On rakennettava kulkuväylä, siirrettävä edestä suuret kivet ja murskattava ne palasiksi. Valmistautuminen näyttää olevan äärimmäisen raskas projekti. Mutta ehkä yhtä raskas on henkinen valmistautuminen. Kuinka otamme heidät vastaan? Tunnemmeko enää heitä? Ajat ovat muuttuneet, mukana on myös heitä, joita emme ole koskaan nähneet. Tarvitaan suuri työ, jotta myös asenteet tasoitettaisiin ja ennakkoluulot saadaan raivattua tieltä. Ja tuolloin kyse oli omasta kansasta, ei edes muukalaisista.

Viisisataa vuotta myöhemmin samoilla porteilla otetaan toinen kulkija vastaan. Pelastaja tulee. Hän tuo mukanaan ihmisjoukkoa. Hän johdattaa niitä, jotka vielä lunastaa perillä. He huutavat ”Hoosianna!” He ylistävät Jumalaa. He kulkevat, hän kulkee. ”Sinun pelastajasi saapuu.” Jumala on yhä läsnä. Jumala yhä johdattaa ja auttaa. ”Kuninkaasi tulee. Hän tulee luoksesi lempeänä.”

Hän, joka kulkee, on lempeä kuningas, hän on kuningas, joka vapauttaa, pelastaa ja lunastaa seuraajansa rakkaudella. Kuningas, jonka aseena on lempeys, rakkaus, kohtaaminen. Hän kulkee aasilla, ei hyökäten, vaan lempeästi. Ei liian kovalla vauhdilla, vaan rauhassa, ehkä silmiin katsoen, niin että hänet voisi ottaa vastaan.

Ja myöhemminkin, myös tänään, hän kulkee, hän tulee luo. Hän on kuningas, joka johdattaa mukana kulkijoita rauhaan ja vapauteen. Hän on kuningas, joka johtaa esimerkillä. Kuningas, joka näyttää seuraajilleen, mitä on olla lempeä, mitä on ottaa toinen huomioon, mitä on välittää enemmän ja pelätä vähemmän.

Kuinka siis raivaisin tietä hänelle, joka luokseni kulkee? Kuinka suuri on valmistautumiseni työ, että voisin ottaa vastaan? Jaksanko, osaanko, uskallanko kohdata itseni, muuttua, ja antaa hänen tulla?

Kun epäilen, voin huutaa muiden kanssa ”Hoosianna!” Herra, auta, pelasta, anna apusi! Hoosianna, auta, kun en yksin pysty. Hoosianna, tule ja auta, kun esteet ovat liian suuret. Hoosianna, pelastajani saavu, pelasta minut elämäni tässä hetkessä. Pelasta minut siinä, missä minä tarvitsen pelastusta. Sinä näet minun elämäni. Ole minulle pelastaja ja auttaja, kun murehdin liikaa, kun läheisen kanssa on hankaluuksia, kun rahat loppuvat, kun olen yksinäinen, kun pelkään, kun tunnen itseni kelvottomaksi, kun sairaus tai riippuvuudet pitävät minua otteessaan. Herra, auta minua. Auta meitä.

Auta, älä hylkää. Tule, älä viivy. Kulje, älä pysähdy ennen kuin olet perillä. Pelastajamme, saavu. Hoosianna korkeuksissa ja hoosianna täällä, missä me kuljemme.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Kun kirjat avataan

Saarna Tuomiosunnuntaina 22.11.2015

Dan. 12:1-3; Ilm. 20:11-21:1; Matt. 25:31-46

”Taas pienet tontut liikkuu ja muistiin merkitsee, 
niin joulupukki tietää saa, kuka lahjat ansaitsee.” 

Niin ne vaan joululaulut jo kaupungilla ja marketeissa soi. Lapsia aletaan pikkuhiljaa valmistella tonttujen kurkkimiseen. Että itkut ja melut ja riidat merkitään muistikirjoihin ja raportoidaan lopulta itselleen pukille.

Myös päivän teksteissä on tärkeässä asemassa juuri kirjoihin merkitseminen: Ensin Danielin kirjassa sanottiin, että ”pelastuu jokainen, jonka nimi on kirjoitettu kirjaan.”
Sitten Ilmestyskirjassa kuvattiin näkyä, jossa ”kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan.” 

Lahjan saa siis merkintöjen perusteella aivan kuten joululaulussa. 
Mikä lahja? Mitkä merkinnät?

Tuomiosunnuntain kertomus lahjojen jaosta ei sijoitu kuusen ympärille, vaan kuninkaan valtaistuimen eteen. Lahjanjako näyttää enempi palkitsemistilaisuudelta. Toiset kutsutaan, toiset ajetaan pois. Mutta huomaatko: Jokainen yllättyy paketin sisällöstä. Milloin me näimme sinut? Milloin me teimme noin tai olimme tekemättä? Saman kysymyksen tekee jokainen, jokainen yllättyy, että mitä on tehnyt toisille, onkin tehnyt Kristukselle. Hänelle, jolle on annettu valta.

Tuomio on loppuun asti salaisuus. Ja kuitenkin se on selkeä. Joka on kohdannut lähimmäisen, pysähtynyt hänen luokseen ja auttanut häntä, on kohdannut Kristuksen. Joka on kulkenut lähimmäisen ohi, on ohittanut Kristuksen. Kummankohan näistä Jeesus muistaa paremmin? Ohittajan vai sen, jonka on saanut kohdata, joka on viettänyt hänen kanssaan aikaa, joka on jakanut elämäänsä hänen kanssaan tai viitsinyt jakaa matkaansa myös lähimmäisen kanssa.

Monella lapsella on ystäväkirja. Ystäväkirjakin on sellainen kirja, jossa on merkintöjä. Se on kirja, johon kaverit voivat liimata oman kuvansa ja kirjoittaa itsestään, vaikkapa mikä on heidän lempiruoka, lempiväri ja lempiaine koulussa. 

Valtaistuimen edessä avataan elämän kirja. Jos elämän kirja onkin kuin ystäväkirja, josta selviää, olenko ollut Jeesuksen ystävä, jonka hän tunnistaa ja jonka lempiasiat ja inhokkiasiat hän tietää. Olenko muistanut kertoa ne hänelle, jotta hän tuntee minut, kun seison hänen valtaistuimensa luona?

Mutta tuskinpa vaan Jeesus tarvitsee kirjoja, joista luntata, kuka on tehnyt oikein ja hyvin tai jättänyt tekemättä. Kai hän tunnistaa omansa ilman, että tekoja luetellaan. Kyllä paimen laumansa tuntee. Heidän nimensä on kirjoitettu hänen mieleensä, hänen sydämeensä, hänen ihollensa. Hän tuntee, koska hänet on kohdattu siellä, missä lähimmäinen on kohdattu. Hän on ollut paikalla. Hän on läsnä siellä, missä ihminen tulee ravituksi, autetuksi, kohdatuksi. Hänellä on ensikäden tietoa, hänellä on silminnäkijän todistus, eikä hänen tarvitse tarkistaa raportista, ketä asia koskee. Antaa tontuilla olla muistikirjansa. Jeesus muistaa sydämellä. Jeesus muistaa ystävänsä.

Mutta miten on sen ystävyyden laita? Entä jos olenkin ohittaja useammin kuin pysähtyjä, kiiruhtaja ennemmin kuin vierelläkulkija. Muistaako hän, vaikka itse en ole muistanut?

Kyllä kristillinen ja luterilainen usko lähtee yhä siitä, ettei kukaan voi pelastua omilla hyvillä teoillaan. Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Jeesuksen tähden. Tähän tapaan Luther asian tiivisti. Ne eivät ole minun ansaitsemia ne lahjat, joita saan. Minun tekojani ei luetella avattavissa kirjoissa kunniamaininnoin. Se on usko, joka pelastaa. Usko häneen, jolla on valta ja voima antaa synnit anteeksi, valta lausua tuomio, valta kutsua luokseen. Usko Kristukseen pelastaa. Meidän tekomme kumpuavat uskosta Kristukseen, ei uskosta itseemme.

Niin kuin matkustaessa. Myös matkustamisessa merkinnät ovat tärkeitä. Lentokoneeseen pääsee, jos nimi lukee matkustajaluettelossa. Ne, jotka ovat ostaneet lipun, pääsevät kyytiin. Jos taivaaseen pääsisi lentokoneella, millä me olisimme sen hinnan olisimme maksaneet? Kristus se on meidät lunastanut, hän on maksanut ison hinnan siitä, että meidän nimemme on taivaan matkustajalistalla. Annetaan hänelle siitä kiitos ja tunnustus, luotetaan siihen, että se riittää. Ei tarvitse yrittää omin konstein pummata kyytiä tai matkustaa siivellä. Usko riittää. Riittää, että luottaa.

Usko Kristukseen voi olla sellaista rakkautena vaikuttavaa uskoa, luottamusta, joka tulee näkyväksi teoissa, joita toisillemme teemme. Ystävyys Jeesukseen voi tehdä meistä ystäviä toisillemme. Hänen rakkautensa meitä kohtaan, hyväksytyksi tulemisen, autetuksi tulemisen, kohdatuksi tulemisen kokemus kantaa meitä, mutta kantaa edelleen meissä hedelmää. Rakkaus, jota koemme, saa aikaan rakkautta, jota annamme lahjana eteenpäin ja joka tulee meidän teoissamme lihaksi. Kristus on läsnä meidän teoissamme ja hän on läsnä heissä, jotka meitä elämänsä mutkissa kaipaavat.

Viimeisellä tuomiolla kysymys on Jeesuksen tunnistamisesta. Siitä, tunnistaako Jeesus meidät, onko hän tarvinnut apuamme ja olemmeko auttaneet. Onko meidän kuvamme ja nimemme hänen ystäväkirjassaan? Mutta myös siitä, olenko minä tunnistanut hänet toisessa ihmisessä. Siitä, että hänen kärsimyksensä on meidän kärsimyksemme, meidän kärsimyksemme on hänen kärsimyksensä. Hän itkee meidän itkumme, meidän kipumme hän tuntee ruumiissaan. Hän on se nälkäinen ja janoinen, koditon ja alaston, sairas ja vanki, joka keskellämme huutaa apua. Kuuleeko kukaan? Auttaako kukaan? Käykö kukaan katsomassa?

Kuulin äskettäin tutkimuksesta, jonka mukaan joka kymmenes, tai iästä riippuen jopa joka viides lapsi ja nuori kokee olevansa yksinäinen tai kärsii yksinäisyydestä. On paljon heitä, jotka eivät saa kirjoittaa itsestään kenenkään ystäväkirjaan. Heitä, joilla ei ole yhtään kaveria, jolle puhua omista asioistaan. Ei ole tunnetta, että kelpaisi. Ei ole ketään, joka pitäisi heistä, ei ketään, joka pitäisi heitä tärkeänä. On vain yksinäisyys, ohitetuksi tuleminen, syrjään jääminen, muilta unohtuminen. Ahdistus, joka tästä kaikesta kasvaa.

On varmasti monta aikuisempaa, joilla on sama kokemus. Lapsena koettu yksinäisyys kulkee helposti mukana koko elämän. On valtava ihmisen nälkä. On sammumaton kohtaamisen jano. On sanomaton tarve, että joku kävisi katsomassa. Että joku huomaisi. Että joku kutsuisi luokseen. Ottaisi lähelleen. Osoittaisi luottamusta ja jakaisi omastaan. Osoittaisi lämpöä, jonka suojaan kaikesta ylpeydestä ja omanarvontunnosta riisuttuna voi käpertyä.

On paljon heitä, vähäisimpiä, Jeesuksen vähäisimpiä veljiä ja sisaria. On paljon heitä, joita nyt, tänään, tässä ja täällä kutsutaan huomaamaan heidät, huomaamaan yksinäiset ja tekemään asialle jotain. Pysähtymään vaikka luokse. Kysymään, mitä kuuluu, voinko tehdä sinulle jotakin. 

Jeesus tiesi, mistä puhui. Hän tiesi yksinäisen osan. Hän tunsi, mitä on joutua hylätyksi. Torjutuksi. Kielletyksi. ”Ei, en minä tunne tuota miestä.” Pietarikin pudisteli päätään ja pakeni paikalta. ”Kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.”

Me voimme valita. Voimme tehdä tai jättää tekemättä. Mutta ei jätetä tekemättä, vaan rakastetaan lähimmäistä. Rakastetaan lähimmäistä niin kuin Kristusta. Monelle meistä on tärkeää rakastaa Jumalaa paremmin, olla parempi ystävä Jeesukselle. Mutta jos me lokeroimme elämämme niin että keskitymme vain pyhiin ja hurskaisiin asioihin ja uppoudumme hoitamaan vain suhdettamme ylöspäin, voi olla että kaikessa siinä unohdamme suhteet vierellämme, laiminlyömme läheisemme, ohitamme toinen toisemme. Saatamme rukoilla Jumalaa, että hän kuulisi meitä, mutta emme ehkä itse kuule, kun Kristus lähimmäisessä huutaa apua huonoon osaansa. 

Tänään me katselemme kohti taivaan valtaistuinta, odotamme kutsua ja elämää sitten. Mutta vielä on täälläkin elämää, vielä on tehtävä kesken. Vielä meitä kutsutaan: Rakastamaan, rakastamaan, rakastamaan. Kaiken se täyttää, mutta aina on sille tilaa.

Siksi se on rakkaus, joka kirjojen avautuessa sivujen kätköistä pilkahtaa esiin. Rakkaus, jota olemme toisillemme yrittäneet lahjoittaa. Rakkaus, joka on peittänyt monet laiminlyöntimme. Rakkaus, jolla Jeesus on rakastanut meitä ja jonka olemme lahjaksi saaneet ilman mitään ansioita. Rakkaus, jonka Jeesus muistaa, kun hän meitä katsoo. Rakkaus, jolla hän on tarjonnut ystävyyttään meille. 


Sen vuoksi me voimme odottaa tulevaa ilman huolta ja pelkoa. Me voimme luottaa ja turvata ystäväämme ja pelastajaamme. Hän ei jätä yksin. Täällä, tai sitten siellä. 

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Isä, sinä riität

Isä, sinä riität

Isä tekee hiekkakakkuja. Isä sytyttää nuotion. Isä leipoo pullaa ja vaihtaa auton renkaat. Isä pelaa pihapelejä ja heittää löylyä kiukaalle. Isä keittää kahvit ja lukee päivän lehden. 

Isä tekee pitkää päivää. Isä rakastaa tekemällä. Isä on kotona. Isä on poissa. Isä kertoo lapsuudestaan. Isä huutaa kentän laidalla. Isä on hiljaa. 

Tai sitten isä tekee jotain ihan muuta. Kuinka meidän tekomme tai valintamme tai jonkun toisen antamat roolit määrittävät meitä? Onko meidän mittarimme ehkä säädetty sen mukaan, mitä omat isämme tai vanhempamme ovat tehneet?

Kysymys isästä herättää tunteita. Isästä ollaan montaa mieltä. On erilaisia isejä. Isä on monenlainen, jokaiselle omanlainen. Kysymys isästä on henkilökohtainen. Jokaisella on oma suhteensa isään, omanlainen suhde isyyteen. Isä voi olla tuki ja turva tai isä voi olla etäinen. Isän kanssa voi jutella tai puuhata, tai isä voi olla siihen liian kiireinen. Jokaisella ei ole isää, kaikki miehet eivät ole isejä. Joku on isoisä, jollekulle vaari on maailman ykköstyyppi.

Isänpäivä tulee taas. Isejä muistetaan. Senkö vuoksi, mitä he ovat saavuttaneet, vai sen, mitä he ovat? Toivottavasti sen. Kun arvioimme isänä tai vanhempana onnistumista, saavat teot ja suoritukset väistyä. Riittää nähdä se, että olemme läsnä. Sen lapset muistavat. Että isä oli paikalla.

Tekoja tärkeämpää on suostua vain olemaan. Toki voi lapsilleen yrittää antaa mallin olemalla itse touhukas ja aikaansaava, mutta vielä enemmän heille voi antaa sillä, että pysähtyy ja on kotona läsnä. Näin väittää brittitutkimus, jossa seurattiin 11000 lasta ja heidän menestystään elämässä. Tutkimus osoitti, että lapsista ne, joiden isät olivat olleet aktiivisesti mukana lapsensa elämässä, pärjäsivät aikuisiässä paremmin sekä älykkyystesteissä että työelämässä kuin poissaolevien tai välinpitämättömien isien lapset. Myönteiset vaikutukset olivat nähtävissä jälkikasvun elämässä vielä 40 vuotta syntymän jälkeenkin.

Kun siis vietät isänpäivää, muista että vähempi voi olla enemmän. Sinä riität lapsillesi. Sinun kiinnostustasi he kaipaavat, sinun läsnäoloasi pienissä arjen asioissa. Enemmän kuin suuria tekoja he tahtovat sinut.

+ + +

Henki & elämän kolumni 6.11.2015

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Anteeksi ja muita vaikeita sanoja

Saarna 1.11.2015 Rippikoulusunnuntai Kaupunginkirkossa
Antakaa toisillenne anteeksi

Jes. 64: 3-8; Fil. 1: 6-11; Matt. 6: 14-15

Kaksi kuvaa. Toinen teksteistä, toinen taskuista.

Ensin tekstistä. ”Kuin tahrainen riepu on koko meidän vanhurskautemme.” kuvailee Jesaja kansan tilaa. Mitä se mahtaa tarkoittaa? Kuin tahrainen riepu. Monelle on varmasti tuttu tilanne joutua kuulemaan tai huomaamaan, kuinka vaatteet ovat likaantuneet ja ihan sotkussa. Pesuun joutavat. Mutta mikä vanhurskaus? Outo sana.

Sitten taskuista. Kuinka monella on nyt taskussaan puhelin? (Annetaan olla taskussa!) Onko älypuhelin? Sellainen, johon saa ladattua appseja tai sovelluksia? Minkä sovelluksen latasit itse viimeksi?

Nyt joku varmasti ajattelee, että mikä appsi tai mikä puhelinsovellus. Outo sana. Sekin.

Kirkossa puhutaan välillä outoja. Käytetään vaikeita sanoja. On hankala ymmärtää ja pysyä mukana. Siksi pidetään saarna. Jotta ymmärtäisi paremmin. Jotta selitettäisiin Raamatun outoja kohtia. Toisaalta nuoret saattavat puhua outoja hekin. Käytetään sanoja, joita eivät kaikki ymmärrä. Kirkossa voivat kaksi maailmaa kohdata. Eikä se ole aina huono asia.

Ne, jotka ovat käyneet kirkossa pidempään, tuntevat jotain paremmin. Nuoret tuntevat oman maailmansa. Silti kirkko on kaikkien yhteinen. Myös maailma, jossa elämme, on yhteinen. Saamme etsiä yhteistä ymmärrystä. Saamme sietää erilaisuutta. Saamme opetella elämää yhdessä. Siihen liittyy olennaisesti anteeksiantaminen, jota Jeesus meille tänään opettaa.

 ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”

Näitä Jeesuksen sanoja ei ole vaikea tulkita. Siinä on selvästi sanottu, että hyvä olisi antaa toisillemme anteeksi.

Jos vanhurskaus tai appsi ovat vaikeita sanoja, anteeksi ei pitäisi olla. Se on tuttu sana. Tiedämme suurinpiirtein, mitä se tarkoittaa. Kun vaikka tekee jotain, mikä pahoittaa toisen mielen, sitä sitten pyytää anteeksi. Ja kun haluaa sopia toisen kanssa, sitä sitten antaa anteeksi. Laitetaan se ikävä asia väliltämme pois.

Mutta ei se mikään helppo sana ole. Vaikea on välillä saada se sanotuksi. Vaikea on pyytää. Vaikea on antaa. Tai ainakin tarkoittaa sitä mitä sanoo, kun sanoo anteeksi.

Mutta hyvä se olisi. Saada sanotuksi ja annetuksi.

Anteeksiantaminen on välttämätöntä sille, että me voimme elää ja olla yhdessä. Jos ei saa tai anna anteeksi, pienestäkin asiasta voi kasvaa välille sellainen este, joka rikkoo ja etäännyttää. Anteeksiantaminen voi korjata rikkoutuneen ja vetää lähemmäksi.

Jos ei saa tai anna anteeksi, se on vähän niin kuin kännykän kanssa silloin, kun ei saakaan yhteyttä. Verkko on huono, joutuu katvealueelle, yhteys pätkii tai jumittaa. Anteeksi on sana, joka saa yhteyden pelaamaan. 

Tai se on vähän niin kuin silloin, kun on ladannut kännykälle liian monta sovellusta tai ottanut liikaa kuvia ja huomaa, että muisti on täynnä. Enää ei mahdukaan muuta. On pakko poistaa jotain, jotta voi jatkaa puhelimen käyttämistä.

Monesti kuvat vievät eniten tilaa. Sitä ottaa vaikka kymmenen kuvaa samasta kohteesta, jotta yksi edes onnistuisi. Pitäisi muistaa poistaa ne epäonnistuneet otokset. Virhelaukaukset. Erehdykset, jotka ovat saaneet kännykän tukkoon.

Antamalla anteeksi tekee tilaa ympärilleen. Tilaa, jossa voivat ihmiset olla. Anteeksiantaminen on virheiden ja erehdysten myöntämistä ja hyväksymistä, mutta niiden laittamista sivuun. Delete-nappulan painamista. Roskakoriin siirtämistä.

Jokainen meistä tekee ja sanoo toiselle, ajattelee toisesta sellaista, mikä kuuluu roskikseen. Tärkeää on kuitenkin muistaa, että itse ei koskaan kuulu roskikseen. Olemassaoloaan ei tarvitse pyytää anteeksi. Jokainen on sellainen kuva, jota pidä eikä saa poistaa. Jokainen on Jumalan kuva. Sellaiseksi luotu ja tarkoitettu. Ainutkertaiseksi tehty. Ihmeelliseksi, rakastettavaksi. 

Ehkä siksi Jeesus meitä anteeksiantamisesta niin muistuttaa. Että antaisimme anteeksi toisillemme. Koska tarvitsemme sitä. Koska olemme liian tärkeitä joutuaksemme toisistamme kauas. Koska olemme liian rakkaita, joutuaksemme Jumalan läheltä pois.

Rippikoulussa saa oppia ja tutustua. Saa tutustua itseensä. Millainen minä olen. Ja ehkä huomata, että minähän olen ihan kelpo tyyppi, ihme suorastaan. Saa oppia tuntemaan toisia. Että muutkin ovat oikein jees, vaikka ovatkin erilaisia kuin minä. Saa tulla tutummaksi Jumalan kanssa. Tutustua siihen, millainen Jumala on ja mitä hän minulta haluaa. ”Mutta olethan sinä, Herra, meidän Isämme!” huokaa Jesaja. ”Minä luotan siihen, että Jumala…on aloittanut teissä hyvän työnsä.” kirjoittaa puolestaan Paavali. Jumala on aloittanut teissä hyvän työnsä.

Hyvä työ on alkanut luomisessa ja se on jatkunut kasteessa. Kun Jumala on kutsunut nimeltä omakseen ja luvannut aina olla lähellä, varjella ja rakastaa. Kasteen vuoksi se on rippikoulukin olemassa. Jotta oppisi Jumalan rakkaudesta. Kaste on kuin puhelinliittymä, jota ilman kännykkä olisi vähän hyödytön. Liittymän avulla puhelimella voi soittaa, viestitellä ja päivittää vaikka instagrammiaan. Kaste on avannut yhteyden Jumalan kanssa. Tuota yhteyttä rippikoulussa opetellaan pitämään yllä. Opitaan mitä rukous on. Mitä on kun sydän juttelee Jumalan kanssa.

Ainakin rukous on siitä hieno juttu, ettei siinä ole saldorajaa. Liittymä on aina auki ja yhteys on nopea ja rajaton. Kaste lupaa sen. Yhteys Jumalan puoleen on aina olemassa. Silti voi välillä tuntua, että kontaktia ei saa. Verkko on huono tai akku lopussa. Ja voi sitä itsekin sulkea virrat pois päältä. Voi estää tulevat puhelut ja viestit.

Ehkä Jeesus varoittaa meitä juuri sellaisesta. Ettemme nyt painaisi punaista luuria, kun joku meiltä anteeksi tahtoo saada. Ettemme torjuisi anteeksisaamisen kokemusta toiselta emmekä itseltämme. Minä uskon, että Jumala kyllä meille anteeksi antaa, mutta että me voimme myös hylätä anteeksisaamisen. Että emme anna armon tulla perille.

Mitä me voimme silloin tehdä, on opetella antamaan anteeksi. Opetella sen helpon mutta joskus niin vaikean sanan käyttämistä. Saamme siihen vinkit ja voimat Jumalalta, joka ei hylkää. Sillä hän pitää ainakin oman luurinsa valmiudessa. Hän lakkaamatta rakastaa ja koko ajan antaa meille rikkomuksemme anteeksi.

Saarnan alussa oli se vaikea sana, vanhurskaus. Se merkitsee Jumalalle kelpaamista. Me kelpaamme Jumalalle, mutta meidän rikkomuksemme tulevat väliin ja uhkaavat blokata yhteyden. Mutta onneksi Jumala on rakkaus. Hän ”antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.” Jeesuksen risti muistuttaa meitä siitä, että Jumala antaa anteeksi. Tarvitsee vain pyytää. Ristinmerkki on piirretty meihin jo kasteessa. Sitä ei ole pyyhitty pois. Ei ole hetkeäkään, jolloin Jumala ei muistaisi meitä ja Poikansa ristinkuolemaa. Sitä kun Jeesus sovitti syntimme, pyyhki kaiken turhan pois, tyhjensi Jumalan muistista sen, mikä tukkii yhteyden häneen ja toisiimme.


Jumala sanoo meille, että saat anteeksi. Sanotaan mekin toisillemme. Kännykän kautta - tai vaikka jopa ihan livenä.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Polttopuita ja sadonkorjuuta

Saarna 27.9.2015
18. sunnuntai helluntaista
Kristityn vapaus

Jes. 1:10-17; Gal. 5:22-26; Mark. 2:23-28

Kerran muuan mies haastoi kaverinsa polttopuiden pilkkomiskisaan. Kisa alkaisi aamulla ja päättyisi illansuussa ja se voittaisi, kumpi olisi saanut enemmän halkoja kasaan. Haastaja aloitti hanakasti ja hän tekikin kovasti töitä koko päivän ajan. Hän piti vain pienen lounastauon, muuten kuluisi arvokasta aikaa hukkaan. Hänen kaverinsa puolestaan lounasti rauhassa ja piti muutenkin taukoja pitkin päivää. Kun päivän päätteeksi kisa oli ohi, haastajamies hämmästyi ja harmistui huomatessaan, että kaveri olikin pilkkonut reilusti enemmän halkoja kuin hän itse.
”En vain tajua!” hän tilitti kaverilleen. ”Joka kerta kun tarkistin, olit tauolla, ja silti sinun kasasi on isompi.”
”Aivan” tuumasi haasteen voittanut mies, ”mutta et huomannut sitä, että joka kerta kun istuin huilaamaan, minä samalla teroitin minun kirvestäni.”

Tauko voi tehdä hyvää. Jos elämä olisi halonhakkuukilpailu, mikä voisi olla se kirves, jota olisi hyvä ehtiä välillä teroittamaan? Mitä hyvää tauosta tai levosta tai välillä pidetystä breikistä voi ihmiselle olla?

Kuntoilijat tietävät, että kunto kasvaa levossa. Että keho tarvitsee aikaa palautumiseen, jotta voi taas harjoitella hieman kovemmin ja nousujohteisesti.

Työssäkäyvät ja opiskelevat odottavat loma-aikoja, jolloin pääsee irti arjen uurastuksesta ja saa latailla akkuja tulevaan. Kesälomalla moni ehtii huilahtaa ja antaa aikaa muille tärkeille asioille.

Halonhakkaaja saa enemmän aikaan, kun pitää välillä taukoja. Siinä lepäävät kädet ja teroittuu työväline.

Ihminen ei ole kone. Ihminen ei ole jokin päättymättömällä tahdilla tulosta takova työväline, jonka on pakko ja jonka täytyy. Ihminen tarvitsee lepoa ja tilaa. Jopa koneilla on huoltoaikansa. Jopa kirvestä täytyy välillä teroittaa.

Ehkä Jeesus tarkoitti jotain sellaista, sanoessaan, että sapatti on ihmistä varten. Meille on annettu viikkoon yksi erityinen päivä lepopäiväksi. Huilia varten. Jotta pysähtyisimme. Jotta hölläisimme. Meitä opastaa kolmas käsky: ”Muista pyhittää lepopäivä.” Pidä sapatti pyhänä. Se on ihmistä varten.

Juutalaisille sapatti eli lepopäivä oli lauantai, viikon seitsemäs päivä. Päivä, jona Jumala lepäsi kaiken luomistyönsä tehtyään. Kristityt alkoivat sitten viettää lepopäiväänsä sunnuntaina, Jeesuksen ylösnousemuksen päivänä. Nyt meidän viikko alkaa lepopäivällä. Arki tapahtuu levosta lähtien.

Heprean sapattia tarkoittavan sanan taustalla on verbi, joka merkitsee ”levätä työstä” tai ”pitää vapaata”. Se on myös sapattikäskyn yksi peruste, joka merkillepantavasti ulottuu koskemaan kaikkea luomakuntaa, ei vain oman kansan porukkaa: 2. Mooseksen kirjassa ohjataan, että ”Tee työtä kuutena päivänä viikossa, mutta seitsemäntenä pysy työstäsi erossa, niin että härkäsi ja aasisi voivat levätä ja vierasheimoiset työntekijäsi ja vähäisimmätkin orjasi saavat virkistäytyä.”

Lepopäivä on siis työsuojelullinen asia. Ei kukaan jaksa painaa eteenpäin loputtomasti, ilman taukoja. Kyllä ovat kirvesmiehenkin kädet lopussa, kun päivä on päättynyt. Meillä on lupa ottaa välillä iisimmin. Me saamme pitää taukoja. Me voimme paremmin, kun muistamme levätä. Meillä on siihen vapaus.

Lepopäivä on kuitenkin paljon enemmänkin kuin mahdollisuus levähtää. Paljon enemmässä se on ihmistä varten. Kun Luther kirjoittaa kolmannesta käskystä, hän sanoo, että pääpaino on sen pyhittämisellä. ”Muista pyhittää lepopäivä.” Lepopäivän tarkoitus ei siis ole pelkästään fyysisellä tai henkisellä mahdollisuudella virkistyä ja levähtää työn ja muun kuorman jälkeen tai sen keskellä. Lepopäivä tulee pyhittää. Se rohkaisee meitä pysähtymään Jumalan eteen. Se antaa mahdollisuuden virkistyä myös hengellisesti.

Siksi sunnuntaisin kokoonnutaan yhteen. Ei siksi, että tarjoaisimme siten jotain turhia uhreja tai että jumalanpalvelusmenoilla hankkisimme itsellemme jotain sovitusta tai Jumalan hyväksyntää. Profeetta Jesajakin muistuttaa, ettei pyhäpäivien vietto saa olla itse tarkoitus. ”Niistä on tullut minulle taakka, jota olen väsynyt kantamaan.” Jos messua vietetään väkisin tai tarpeesta toimittaa jokin uskonnollinen rituaali, tulee siitä helposti taakka, josta jossain vaiheessa tekee mieli jo pyristellä vapaaksi.

Vapaus on se, jota kohti kurotamme. Sitä me etsimme ja tavoittelemme. Vapauden edestä me käymme taistelumme. Vapautta me kai kaipaamme myös suhteessa lepopäivään ja jumalanpalvelukseen. Vapautta on se, ettei joka päivä tarvitse tehdä työtä. Vapautta on saada viettää lepopäivää, pyhittää yksi päivä viikosta, erottaa se muista päivistä. Vapautta on voida tulla kirkkoon kuulemaan Jumalan sanaa. Ja Jumalan sana - on vapauttava sana. Se ei kahlitse toistamaan jotain uskonnollista mantraa tai sido toimittamaan kankeita kaavoja tai toistamaan lukittuja sanamuotoja. Jumalan sana luo uutta ja tekee meissä tilaa, jossa hengittää.

Jumalan sana on Lutherin mukaan se, mikä pyhittää lepopäivän. Kun me tulemme yhteen ja kuulemme, luemme, mietimme, laulamme Jumalan sanaa, pyhittyy päivä ja pyhitymme me. Sillä Jumalan sana tuo meille Pyhän Hengen. Hengen, joka, kuten Raamatusta luemme, liikkuu missä tahtoo, vapaana. Henki voi saada meissä aikaan hedelmää. Kaikkea hyvää, kuten Paavali galatalaisille luettelee. Rakkautta, iloa, rauhaa, kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä, hyvyyttä, uskollisuutta, lempeyttä, itsehillintää. Aikamoista satoa.

Elämme syksyä ja sadonkorjuun aikaa. Ehkä olet saanut kerätä tai maistaa maan antimia, omenoita, marjoja, sieniä, kasvimaan satoa. Eikö ole ihmeellistä, että siellä ne hedelmät kypsyvät, aikalailla itsestään. Ehkä vähän täytyy kitkeä ja kastella, mutta kasvu tapahtuu kyllä meistä itsestämme riippumatta.

On harhakuvitelma, että me saisimme loppujen lopuksi enemmän aikaan, jos vain maksimoimme ajankäyttömme ja jätämme tauot väliin. Erehdymme, jos toimimme kuten tuo ensimmäinen halonhakkaaja. Ainakin Jumalan kanssa on vähän samalla tavalla. Sillä tuon kaiken hyvän, nuo Hengen hedelmät, me saamme ihan ilman omia ponnisteluja ja kovaa puskemista. Jumala kypsyttää niitä meissä, kuten hän kypsyttää syksyn omenoita ja puolukoita. Mitä meidän on tehtävä, on antaa kasvun tapahtua. On annettava siemenen lähteä itämään. Sen siemenen, jonka Jumalan sana kylvää meihin. Istuttaa silloin kun kuuntelemme, luemme, mietiskelemme tai laulamme sitä.

Sapatti on ihmistä varten. Ehkä Henki tarvitsee tilan, jossa kulkea vapaana. Ehkä meidän on tehtävä tilaa. Kalenteriimme ja elämämme hulinaan. Istahdettava ja huilattava hieman. Silloin annamme Hengen työlle väljyyttä. Jos yritämme jaksaa itse, omin voimin, tauotta, silloin kirveemme tylsyy ja saamme aikaan paljon vähemmän. Jos annamme Jumalalle aikaa, hän ohjaa meitä ja antaa meille voimia ja hänen kanssaan saamme aikaan paljon enemmän. Usko on meidän kirveemme, jota on hoidettava. Jumalan sana hoitaa. Ehtoollinen hoitaa. Rukous hoitaa. Yhteys, yhteen tuleminen hoitaa.

Sunnuntain viettäminen hoitaa meitä. Ei vain fyysisesti tai henkisesti. Myös hengellisesti. Me saamme kasvaa. Meillä on lupa tulla ravituiksi, katkoa tähkäpäitä, tarttua siihen mitä on ulottuvilla. Me saamme kuulla Jumalan vapauttavista teoista ja hänen sanansa irrottaa ja katkoo meissä olevia kahleita. Hän näyttää meille suunnan, joka vie vapauteen. Hän näyttää meille Jeesuksen, Vapahtajan, joka keskittää katseemme olennaiseen. Siihen mikä on ihmiselle hyväksi.

Vapahtaja vapauttaa meidät synnin, kuoleman ja pahan vallasta. Vaikka tarvitsemme joka päivä anteeksiantamusta ja synti sitoo meitä, vaikka voimamme hiipuvat ja tuntuisi siltä, että eivät mitkään hedelmät meissä millään kasvaisi, meidät vapauttaa hänen armahtava sanansa: ”Ystäväni, ole rohkealla mielellä. Sinun syntisi annetaan anteeksi.” Vapahtajan armo riittää. Hänen sanansa pyhittää. Hän on se, joka saa meissä hyvyyden ja rakkauden aikaan. Armon kokemus, kokemus siitä että olen rakastettu, että kelpaan Jumalalle, se vapauttaa meidät elämään. Iloon, hymyyn, lepoon. Sadonkorjuuseen. Tähän me saamme luottaa. Meillä on vapaus turvautua Jumalaan, joka toimii, Jumalaan, joka on Isä ja Poika ja Pyhä Henki.