maanantai 4. elokuuta 2014

Rouva lähti töihin

Aamulla soi kello. En muista, milloin se olisi viimeksi ollut vaimon herätykseksi.

Itse nousin, kun lapsista pienin heräsi. Keitin puurot. Laitoin Muumilaakson tarinoita. Vilkutimme äidin matkaan.

Päivästä tuli aurinkoinen, kesän kuumin, tähän asti. Pihassa on uima-allas. Rantaan ei karavaani jaksanut lähteä, vaikka eilisen synttärisankarin mielestä uusia kellukkeita piti päästä kokeilemaan. Kokeili pihassa.

Fanni nukahti tapansa mukaan kolme tuntia yöunien jälkeen. Tunnin ja yhdeksän minuutin kohdalla tuumasin lapsille, että nyt isi huilaa hetken. Valehtelematta kymmenen sekuntin jälkeen itkuhälyttimestä kuului merkitsevä ääni.

Sohvi huiteli naapurissa, kaverit huitelivat meillä. Elia huiteli koulun pihassa. Aaron huiteli omassa pihassa. Kaikki ovat yhä tallessa. Laitoin Elian jalkapalloreissulle joukkuekaverin kyytiin. Sohvi paineli omaan rauhaansa. Aaron kuivailee itseään suihkuttelun jälkeen. Fanni nukkuu toisia uniaan. Isillä on nyt hetki huilata.

Vaikka eihän tämä mikään äärimmäinen voimainkoitos ole. Sitä tässä kuitenkin pohdin, millä tavalla tämän pestin hoidan. Omalla tavallani. Ehkä ilman puskemista ja vuoden isä -tavoitteita.

Miltä tuntuu, minulta kysyttiin eilen, koti-isäkuukausien aattona. Miltä tuntuu hirvestä hirvenmetsästyksen alkaessa, vastasn. Voi tulla osumia, voi olla että selvitään.

Kyllä me selvitään. Tämä on meille täysosuma.

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Breikin kynnyksellä

Edessäni meri. Vettä vain, ei maata missään. Paitsi jalkojeni alla. Paitsi tällä rannalla, jolla seison. Jolla aaltojen jono lempeästi varpaitani peittää.

Ranta on laaja. Ei ketään missään. Hiekassa vain jalanjälkiä. Suuria, pieniä. Täällä me kuljemme, mietin. Täällä minäkin saan nyt kulkea.

Hiekka on lämmin. Ei kiirettä missään. Tuuli käy ja silmät voi laittaa kiinni. Katsella kun sen aika on. Nyt ei enää ole, ei vielä.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Ulkopuolelta on helppo huudella

Nämä ovat kuuluisat viimeiset sanat. Viimeiset tämän vuoden töissä. Huomenna on maanantai, jonka jälkeen aloitan kesäloman. Loma jatkuu sulavalla siirrolla koti-isyyteen. Vietän hoitovapaalla aina ensi kesään asti!

Koti-isän status tarkoittaa vähemmän puheita, mutta voi merkitä enemmän muita sanoja tänne. We will see. Mutta tässä tämän päivän saarna:

- - - - - -

Saarna 13.7.2014 5. su helluntaista: Armahtakaa!
2. Sam. 12: 1-10, 13Joh. 8: 2-11

TÄNÄÄN SE LOPPUU. MM-jalkapallon jännittäminen. Puoli maailmaa on kuukauden seurannut huippumaiden otteita kentällä ja sen ulkopuolella. Hyvää peliä on nähty, mutta merkillepantavaa on että peli on usein tuntunut jatkuvan, vaikka loppuvihellys on jo puhallettu.

Peli jatkuu kentän laidalla, lehtien otsikoissa, kannattajien yhteenotoissa. Tässä otteluiden jälkeisessä pelissä tuomarina ei enää toimikaan varsinainen erotuomari, vaan jalkapalloyleisö kotona ja paikan päällä. Yleisö on nopeasti valmis tuomitsemaan onnistujiin ja epäonnistujiin, sankareihin ja pettymyksen tuottajiin.

Pari esimerkkiä. Puolivälierässä brasilialaistähti Neymar taklattiin rajusti. Selkänikama murtui. Kisat olivat ohi. Kolumbialaistaklaaja Zuniga sai heti uhkauksia sosiaalisessa mediassa vihaisilta faneilta. Siihen malliin, että Kolumbiassa päätettiin järjestää pelaajalle ja tämän perheelle suojelu. No, kuka tuomitsee, oliko teko kuinka tarkoituksellinen? Maksetaanko potut pottuina? Sitä saa mitä tilaa, vai?

Toinen esimerkki alkusarjan peleistä. Urugualaistähti Suarez puraisee italialaispuolustaja Chiellinia olkapäästä. Tuomari ei näe rikettä. Maailma tuomitsee ankarasti. Seurauksena pelikieltoa ja isot sakot. Kestää viikon, että väärintekijä tunnustaa ja pyytää anteeksi. Chiellini antaa anteeksi. Antaako  myös maailma tv-ruutujen ääressä?

JALKAPALLO ON JALKAPALLOA, mutta se kertoo elämästä ainakin sen, että ulkopuolelta on helppo huudella. On helppo tuomita, kun ei ole kysymys omista tekemisistä. Kyllähän me tiedämme oikean ja väärän, kyllä me ainakin silloin ne erotamme toisistaan, kun joku toinen tekee jotain väärin. Mutta kun itse otamme askelen sivuun, silloin raja jotenkin usein hämärtyy.

JALKAPALLON LUOTA astummekin askeleen Vanhan testamentin puolelle. Sielläkin on helpompi ulkopuolelta huudella. Daavid saa seurata ottelua kentän laidalta. Mutta hän ei tajua katsovansa oman elämänsä kamppailua.

Daavid ihastui kauniiseen Batsebaan, makasi hänen kanssaan, vaikka tiesi tämän olevan naimisissa Urian kanssa, Urian joka oli yksi hänen omista sotamiehistään. Kun Daavid saa kuulla Batseban olevan hänelle raskaana, hän yrittää epätoivoisesti keinotella, että Uria nyt palaisi kotiin ja viettäisi yön Batseban eli vaimonsa kanssa. Näin ei käy. Daavid huolestuu, että ennen pitkää asia paljastuu Urialle. Hän käyttää viimeisen oljenkorren ja lähettää Urian taisteluun, eturintamaan, jotta tämä kaatuisi. Näin käy. Daavidin teot eivät paljastu, sen sijaan hän lohduttaa puolisonsa menettänyttä Batsebaa ja ottaa tämän vaimokseen.

Mutta joku tietää. Herra lähettää profeetta Natanin Daavidin luo, ja Natan esittää vertauksen, kertomuksen rikkaasta ja köyhästä miehestä.

Kuunnellessaan ketomusta Daavidin on helppo huudella ulkopuolelta. Hän erottaa oikean ja väärän. Hänestä on kestämätöntä, kuinka rikas mies käyttää asemaansa ja köyhää miestä hyväkseen eikä osoita sääliä.
Daavid tuomitsee rikkaan miehen kuolemaan. Niin tehdessään hän tuomitsee itsensä. ”Se mies olet sinä”, on Natanin lohduton paljastus. ”Minäkö?” kysyy Daavid ehkä mielessään. ”Minä. Minähän se olen! Minä olen avionrikkoja. Minä olen kuoleman oma. Minä, joka osoitin sormella toista.”

SYYTTÄVÄLLÄ sormella, kuolemaa toivottaen osoittivat myös fariseukset ja lainopettajat, jotka toivat Jeesuksen luo naisen, avionrikkoja hänkin. Ulkopuolelta hekin huutelevat, asettuvat piiriin ympärille. ”Saatiin kiinni itse teosta.” ”Eikös tällaiset olisi kivitettävä!”

Niin. Mooseksen laissa rangaistuksia ansaitaan monesta muustakin tekosesta kuin aviorikoksesta. Ihminen saa ansionsa mukaan. Sitä saa mitä tilaa. Teoilla on seuraukset. ”Mitäpä Jeesus sinä olet tästä mieltä?”

Jeesus on hiljaa. Kirjoittaa ehkä vastauksensa hiekkaan ja toteaa vain, pysähdyttävällä tavalla: ”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.”

Ovathan monet Vanhan testamentin lait ja säädökset ihmiselle armottomat. Kovat rangaistukset ohjaavat elämää pelon avulla. Rangaistuksen uhka saa pysymään oikealla tiellä. Vai saako?  Onko joku pysynyt? Kuka voi heittää ensimmäisen kiven? Ulkopuolelta on helppo osoitella, mutta kun kysymys tuleekin takaisin. Syytetyn luota syyttäville. Jeesus asettuu syytetyn rinnalle, puolustamaan naista. Hän torjuu rajun hyökkäyksen. Riistää pallon ja potkaisee sen takaisin.

Pelko ei ratkaisu. Rakkaus on. Anteeksianto on. Armahdus vapauttaa elämään. ”En tuomitse minäkään. Mene, äläkä tee enää syntiä.”

KAI SE ON HELPPO täältä huudella, että armahtakaa, armahtakaa. Mutta että itsekin armahtaisin. Jotta emme jäisi ulkopuolelle huutelemaan ja syyttelemään toisia, astutaan sisemmälle. Otetaan askel piiristä eteenpäin, hypätään lähimmäisen nappulakenkiin. Kuka on se, jonka asemaan sinun on tänään helpoin samaistua?

Onko se Daavid? Kuningas, joka teki petoksen ja sitä yritti piilotella. Yritti suojella itseään epäkunniallisinkin keinoin.

Vai onko se nainen, hän, joka saatiin kiinni itse teosta. Hän, jota porukalla kivi kourassa piiritetään.

Vai onko se ehkä Natan? Joka ottaa ja puuttuu toisen elämään. Sanoo asiat suoraan. Yrittää saada toisen huomaamaan rikkomuksensa.

Vai samaistutko ehkä lainopettajiin tai fariseuksiin, jotka sormi syyttäen osoittavat virheen tehnyttä.

Vai sittenkin kuninkaaseen, joka lopulta tajuaa itse tehneensä väärin. Kuninkaaseen, joka katuu tekojaan, kuninkaaseen, joka saa Jumalalta anteeksi. 

VÄÄRINTEKIJÄ, syytetty, syyttäjä. Monia kenkiä me elämässä sovittelemme. Katuvan kuninkaan kengät, Jeesuksen luo jäävän naisen kengät, ne meitä kuitenkin odottavat ja kutsuvat. Jokainen meistä on armoa vailla. Kukaan ei kestä, jos saa ansionsa mukaan. Tarvitsemme Jumalan, joka armahtaa. Tarvitsemme Jeesuksen, jonka jalkojen juureen saamme jäädä ilman pelkoa tuomiosta.

Meidän toivomme on siinä, että meillä on Vapahtaja, joka on ottanut askeleen kohti meidän elämäämme ja asemaamme, Vapahtaja joka on paitsi sovittanut meidän kenkämme, hän on sovittanut meidän syntimme. Me voimme saada anteeksi. Kristuksen tähden Jumala meidät armahtaa.

Tästä armosta, jota itse saan, voin sitten toista armahtaa. Pudottaa kiven kädestä. Osoittaa sääliä. Antaa toiselle mahdollisuuden. Aloittaa hänen kanssaan alusta. Aloittaa uudestaan. Olla armollinen.

Armo on kristityn asenne. Armo on meidän pelikuviomme. Mutta armo saa helposti kentän laidalta kritiikkiä osakseen. Kysellään, että jos tässä kristinuskossa kerran kaiken saa anteeksi, niin silloinhan voi elää ihan miten huvittaa. Mutta eihän se niin mene. Armo kutsuu katumukseen. Armo kutsuu parannukseen. Armo ei anna kristitylle lupaa rikkoa lakia tieten tahtoen. ”Mene, äläkä tee enää syntiä-”

Vaikka yhtä lakia me voisimme kyllä rikkoa. Nimittäin sitä syyn ja seurauksen lakia. Sitä, että maksetaan potut pottuina. Sitä, että annetaan toiselle ansionsa mukaan. Rikotaan sitä lakia. Annetaan mieluummin armoa. Yllätetään lähimmäinen sillä tavalla, ettei rikkomusta seuraakaan tuomio vaan anteeksianto. 

ITALIAN Chiellini antoi Suarezille anteeksi, kun tämä pyysi. Se oli upea esimerki koko jalkapalloa seuraavalle maailmalle. Se on upea esimerkki meille, jotka kristityn pelikengissä kamppailemme. Pallo on meillä. Me olemme kentällä. Me emme ole kentän laidalla huutelemassa. Siellä meillä ei ole vara olla. Sen sijaan opetellaan armoa, koska Jumala sitä meille opettaa. Armahdetaan toisiamme, koska Jeesuskin meitä armahtaa.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Kaskelotti, tuhlaajapoika ja konfirmaatiopuhe

112 Konfirmaatio 6.7.2014
Luuk. 15:11-32 + Virsi 513 + Puhe

Rakkaat ystävät. Saanko esitellä erään riparimme jäsenen. Meidän oma maskotti, meidän kaskelotti.

Kaskelotti vietti kanssamme viikon. Näki paljon, kuuli paljon, oli monessa mukana. Koki unohtumattoman riparin. 

Joinakin öinä - kaskelotti oli kadonnut. Mennyt piiloon. Vihjeistä päätelleen yövahti-Okolla oli osuutta asiaan. Kaskelotti ei kuitenkaan pysynyt pitkään piilossa. Aina joku innoissaan etsi. Aina joku löysi. Meidän porukan mielestä taisi olla tärkeää, että kaskelotti oli mukana päivän touhuissa. Kaikki muutkin olivat.

Edellä kuulimme, kun Ville ja Leevi lukivat kertomuksen tuhlaajapojasta ja hänen isästään. Poika otti ja lähti. Lähti kotoa, pois isän luota. Hän katosi isän elämästä, meni kauas isän huolenpidosta. Se harmitti isää. Teki kipeää. Hän olisi toivonut pitävänsä pojan lähellään. Mukana arjen touhuissa. Vai miksi muuten isä ilahtuu niin kovasti, kun hän kuuleekin pojan palaavan kotiin. Isä riemastuu, juoksee avosylin poikaa vastaan! Poika on tullut kotiin! Hän oli kadonnut, mutta nyt hän on löytynyt! Järjestetään iloiset juhlat!

Tuhlaajapojan isä kertoo jotain Jumalasta. Jumala odottaa. Jumala ilahtuu. Meillä on Jumala, joka odottaa meitä, tuhlaajapoikia ja -tyttöjä aina palaamaan takaisin. Koskaan emme ole liian kaukana, ettei tie Jumalan luo olisi yhä auki. Jumala on anteeksiantava. Hän iloitsee, jos uskallamme ottaa askeleen hänen luokseen. Hän riemastuu, jos otamme hänet mukaamme päivän touhuihin.

Tällaisesta Jumalasta me riparilla opimme. Tällaisen Jumalan puoleen me hiljaisuudessa huokasimme. Tällaisesta Jumalasta me lauloimme. Tällainen Jumala oli mukanamme aamuherätyksissä, työskentelyissä, hartauksissa, leikeissä, pallopeleissä, keskusteluissa, rukouksissa, souturetkillä. ”Sinä olet rajaton”, me rukoilimme ja tartuimme keltaiseen Jumala-helmeen, ”Sinä olet lähellä, Sinä olet valo ja Minä olen Sinun.”

Myös kaskelotti oli mukana aamuherätyksissä. Myös kaskelotti kertoo jotain Jumalasta. Kaskelotti viihtyy pinnan alla, emme näe kuinka se uiskentelee. Mutta koska kaskelotti on valas ja nisäkäs, se tarvitsee happea, sen tarvitsee käydä pinnan yläpuolella hengittämässä ilmaa. 

Ehkä Jumalan läsnäolo päivän touhuissa ei ole aina niin näkyvää. Ehkä Jumala pysyttelee meiltä usein piilossa, pinnan alla, kuin kaskelotti. Mutta hän käväisee välillä pinnalla, meitä lähellä.

Ehkä me koemme Jumalan läsnäolon elämässämme sellaisina lähellä käväisyinä. Hetkinä, joina aivan kuin näkisimme tyynen pinnan rikkoutuvan. Hetkinä, joina Jumala kurkistaa elämäämme ja kysyy: missä mennään?

Ehkä me koemme Jumalan välähdyksinä, tähdenlentoina, äkillisinä sadekuuroina, helmen kimalluksina, ohikiitävinä hetkinä. Hetkinä, jotka vahvistavat uskoamme, 
uskoa joka luottaa, että pinnan alla on jotain, 
että Jumala on vaikka häntä ei näe.

Usko luottaa myös siihen, että olemme jokainen Jumalalle rakkaita. Kallisarvoisia helmiä. Sinä olet ihme, suuri ihme, kuten minä-helmi muistuttaa. Olitpa väsynyt maan, hiljainen maan, masentunut tai langennut, unohdettu tai vähäinen maan. Olet Taivaan Isälle rakas. Hän ottaa avosylin vastaan ja iloitsee meistä. Taivas itkee, kun joudumme Jumalasta kauas, mutta taivas hymyilee kun palaamme takaisin. 

Ripari on sellainen pinnan rikkoutumisen hetki. Hetki, jossa näemme pintaa syvemmälle. Näemme oman pintamme alle ja uskallamme näyttää, millaisia sisimmässämme olemme, sanoa, mitä sisimmässä tunnemme ja ajattelemme. Näemme kaverin pinnan alle. Näemme, että toi on tommonen, näytämme että mä oon tämmönen. Semmonen tai mimmonen vaan, jokainen Jumalalle yhtä rakas.

Usko näkee syvemmälle. Jumala rikkoo sydämen kuoren, jotta voisimme tuntea hänet syvemmin. Jotta tajuaisimme arvomme ja kauneutemme Hänen silmissään. Että luottaisimme hänen rakkauteensa, että luottaisimme takaisin paluun mahdollisuuteen, aina uudelleen aloittamisen mahdollisuuteen, anteeksisaamisen mahdollisuuteen.

Jos ripari on saanut pinnan rikki, ei kannata odottaa että kuori kovettuu ja pinta jälleen tyyntyy. Kannattaa jatkaa tutustumista omaan itseensä, ja toisiin, ja Isään ja Poikaan ja Pyhän Henkeen. Jumalaan, joka on kasteessa kutsunut omakseen. 

Kannattaa jatkaa rippiraamatun lukemista, lukea sanoja jotka koskettavat ja menevät pinnan alle ja puhuvat sydämelle.

Kannattaa pitää rukoushelmet tallessa ja muistaa että Jumalalle voi jutella milloin vain ja missä vain ja miten vain, helmien kanssa tai ilman. Rukoushelmet ovat kuin pyöreä pelastusrengas, jonka varassa on turvallista kellua siinä pinnan tuntumassa, elää lähellä Jumalaa.

Kannattaa lähteä mukaan nuoren seurakunnan toimintaan. Jatkaa sitä hyvää ja hauskaa, mitä riparilla on saanut kokea. Saa nauraa ja hiljentyä ja jakaa ajatuksia yhdessä.

Ja kannattaa käydä itsekseenkin ehtoollisella. Leipä ja viini muistuttavat meitä siitä, kuinka me olemme Jumalalle rakkaita. Hän antoi Poikansa Jeesuksen, jotta me saisimme ikuisen elämän. Jeesus kuoli ristillä ja sovitti meidän syntimme, meidän harharetkemme, meidän tuhlailumme, meidän eksymisemme. 

Jeesus on ystävä, jonka kanssa kannattaa kulkea matkaa pinnan alla ja pinnan päällä ja pinnan tuntumassa. Hän opastaa elämässä kuin hyvä paimen lampaitaan. Ja onhan tämä meidän ripariryhmä sellainen tiivis ja lämmin lammaslauma. Lauma, jossa jokaisella on paikkansa ja ihan hyvä olla. Porukka, jossa saa olla oma itsensä. 

Vaikka ripari on nyt takanapäin, vaikka haikeus ehkä valtaa mielen, ovat iloitset juhlat edessä. Elämä on yhä edessä. Elämä yhdessä, elämä Jumalan varjeluksessa ja rakkaudessa. Elämä Jeesuksen laumassa. Hänen kanssaan menemme yhdessä eteenpäin.

Kohta astumme yhdessä eteenpäin alttarille. Tunnustamme uskomme. Pyydämme uskollemme vahvistusta. Vahvistusta elämäämme. Saamme luottaa, ettei kenenkään tarvitse jaksaa tai kyetä omin voimin. Saamme luottaa Jumalaan. Hän pitää meistä huolen. 

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Aarteenetsintää

Saarna 22.6.2014
2. sunnuntai helluntaista
Katoavat ja katoamattomat aarteet

Aam. 8:4-8; 2.Kor. 8:1-9; Matt. 13:44-46

Mikä on se,
joka on sinulle arvokkainta
niistä asioista, joita ei voida nähdä?

Elämässä on monia arvokkaita asioita, silmillä nähtäviä ja silmiltä kätkettyjä. Mikä on sinulle arvokkain niistä kätketyistä?

Tänään ollaan kätkettyjen aarteiden perässä. Jeesus esittää vertaukset peltoon kätketystä aarteesta ja kallisarvoisesta helmestä. Nuo ytimekkäät kuvaukset ovat kuin kaksi pientä helmeä helminauhassa, ne kuuluvat osana taivasten valtakunta –vertausten kokonaisuuteen, joka on oikeastaan myös maanviljelys- ja muiden elinkeinovertausten kokonaisuus.

On vertaus kylväjästä, joka kylvää monen sortin maaperään.
On vertaus vehnästä ja rikkaviljasta, jotka elonkorjuussa kerätään erilleen. 
On vertaus, jossa taivasten valtakuntaa verrataan sinapinsiemeneen ja hapatteeseen. Taivasten valtakunta kasvaa ja leviää pienestä suureksi.
Sitten verrataan vielä aarteeseen, helmeen ja nuottaankin. Aiheisiin , jotka ovat maanviljelijälle, kauppiaalle ja kalastajalle tuttuja.

Aihe tuntuu olevan Jeesukselle tärkeä. Hän yrittää avata sitä kuulijoilleen monesta suunnasta. Hän puhuu erilaisin yleisölle tuttuihin ja arkipäiväisiin seikkoihin liittyvin vertauksin. Otetaan vertauskuvia maataloudesta, kalastuksesta, niistä askareista, joiden parissa väki päivänsä vietti. Sillä itse asia, taivasten valtakunta on jotain, mistä voi ehkä puhua vain vertauksin. Se on jotain kätkettyä, silmiltämme piilossa olevaa. Jotain mistä vertauskuvat koettavat piirtää mieleemme kuvan. Kuvan, millainen taivasten valtakunta on.

Mitä vertaukset aarteesta ja helmestä kertovat taivasten valtakunnasta? No, ainakin sen, mikä on sen arvo suhteessa maallisiin rikkauksiin. Peltomies ja kauppias tekevät saman johtopäätöksen. He myyvät kaiken omaisuutensa saadakseen jotain vielä kallisarvoisempaa. Vertausten tähtäyspiste näyttäisi olevan siinä, että taivasten valtakunta on kalliimpi kuin mikään muu. Ihminen on valmis tulemaan tässä ajassa köyhäksi tullakseen taivaassa rikkaaksi, ikään kuin ajatellen, että kaiken muu voi viedä, mutta uskosta en ole valmis luopumaan. Sisäinen rikkaus voittaa ulkoisen rikkauden. Paavalikin toisaalla kirjoittaa: ”Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä.”

Kun aihe taivasten valtakunnasta on Jeesukselle niin tärkeä, mitä sillä voitaisiin tarkoittaa? Jeesus opettaa siitä paljon. On vertauksia, on varoituksia. Kun esimerkiksi fariseukset kysyvät häneltä, milloin valtakunta, tässä Jumalan valtakunta, tulee, hän vastaa (Luuk. 17:20-21): "Ei Jumalan valtakunta tule niin, että sen tulemista voidaan tarkkailla. Eikä voida sanoa: 'Se on täällä', tai: 'Se on tuolla.' Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne."

Jumalan valtakunta, taivasten valtakunta on teidän keskellänne! Ai missä? Tuon alkukielen ilmauksen voi kääntää myös sanomalla ”Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä”, teissä sisällä.

Kaksi tulkintavaihtoehtoa. Viittaako Jeesus tässä siis itseensä, joka siinä puhuu kuulijoidensa keskellä, vai viittaako hän johonkin tai johonkuhun ihmisen sisällä? Ehkä omaantuntoon, ehkä itsetuntoon, tai ehkä Pyhään Henkeen, joka hallinnoi sisäistä valtakuntaa antaen ihmiselle viisaita neuvoja, ohjaten hyvään ja oikeaan elämään, rakentamaan taivasta myös ympärilleen? Evankeliumit kertovat, kuinka Jeesus opetti tietyssä ajassa ja paikassa, mutta Henki tuo hänen sanansa yhä meidän keskellemme. Hengen kautta Kristus puhuu meille tänäänkin.

Taivasten valtakunta, siis meidän keskellämme tai meissä sisällä. 
Katekismus opettaa taivasten valtakunnasta, että Jumalan valtakunta on Jumalan läsnäoloa ja vaikutusta tässä maailmassa ja ikuisuudessa. - - Jumala tahtoo joka päivä sanallaan ja Hengellään hallita ajatuksiamme ja tekojamme, jotta uskoisimme yksin häneen ja olisimme Kristuksen kuuliaisia seuraajia.”

Taivaan sisäinen valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre tai simpukan kuoren alla piilossa hehkuva helmi. Se on kätkössä, mutta löydettävissä. Se löytäminen on ilon ja arvojärjestyksen uudelleenpanemisen paikka.

Oletko sinä jo löytänyt? Tai tahtoisitko löytää?

Jokainen kuitenkin aina jotain etsii tai kaipaa. Jotain turvaa elämään, jotain mihin nojata, jotain mikä antaa merkityksen tälle kaikelle, mitä meille tapahtuu.

Usein tuo kaipauksen kohde pysyy piilossa. Se kätketään meiltä. Mutta jos meillä on ”aarre verraton, joka kalliimpi on kultaa, sanansa Herra Jumala kun antoi aarteeksemme.”, silloin meilä on aarrekartta, joka auttaa löytämään. Tuo aarrekartta on Raamatun lupausten rasteihin tai risteihin kirjoitettu.

Raamatun sanaa lukiessa, vertaukset peltoon kätketystä aarteesta ja kallisarvoisen helmen löytämisestä löytävätkin merkityksen myös toisesta näkökulmasta.

Nuo taivasten valtakunta –vertaukset Matteuksen evankeliumin 13. luvussa alkavat vertausten äidillä, vertauksien vertauksella, tutulla kylväjällä. Kylväjä kylvää siemeniä maahan. Osa putoaa huonoon maahan, osa hyvään maahan. Maaperästä riippuen siemenet tuottavat satoa tai ovat tuottamatta. Maaperä olemme me ihmiset. Me olemme se maa, jossa sanan siemen kasvaa tai kuihtuu.

Ja emmekö me ole myös se maa, johon on myös aarre kätketty? Meissä on sisäisesti aarre, meissä on taivasten valtakunta. Se, että löydämme sisältämme aarteen, on itsessään aarre.

On kuin löytäisi aarteen, kun näkee tuon taivaan meissä itsessämme. Aarre on nähdä elämämme arvo. Taivasten valtakunnassa ihminen hyväksytään sellaisenaan. Hän riittää ja kelpaa. Hänen arvonsa tunnustetaan. Hän on helmien helmi. Kallisarvoinen aarre. ”Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.”

Meissä on tämä aarre. Meissä on Luojamme luomistyön viimeistelty jälki. Meidän hintamme on kallis, Kristuksen lunastusverellään maksama. Meidän kanssamme on arvokkain henkivartija ja bodyguard ikinä, aina läsnä oleva Pyhä Henki, kasteessa meille annettu. 

Mutta eikö niin, että liian usein tämä aarre jää meiltä huomaamatta tai löytymättä. Liian harvoin näemme sen helmen, joka meissä hohtaa. Kuoremme on niin kova ja sulkeutunut.

Mutta siellä sisällämme se on. Kätkettynä, piilossa, mutta olemassa.
Taivas on meitä jokaista varten. Jokainen on Luojan luoma, jokainen on Kristuksen lunastama. Pyhä Henki voi välittää armon ihan jokaiselle. Myös sinulle. Myös minulle. Meille kaikille.

Se, kun näemme arvomme Jumalan silmissä, se saa kaiken muun meitä määrittävän rikkauden näyttämään toissijaiselta. Ja tämän hyvän me sitten laitamme jakoon. ”Kotimme on tuuli, emme pesää tehdä voi. Kaikki olkoon hänen, joka meidät loi. Rikas olen silloin, kun voin paljon lahjoittaa. Nisunjyväkään ei pelkää kuolemaa.”

Olen rikas, kun näen toisen ihmisen ja hänen arvonsa. Kuten omani. Silloin emme riistä toiselta ja ahnehdi itsellemme. Silloin annamme omastamme toisten hyväksi. Siitä rikkaudesta mitä meillä on. Siitä voimme antaa.

Paavali kannustaa Korintin seurakuntaa: ”Niin kuin teillä on runsain mitoin kaikkea, uskoa, puhetaitoa, tietoa, kaikkinaista intoa ja sitä rakkautta, joka meistä on tarttunut teihin, niin teidän tulee myös olla runsaskätisiä tätä lahjaa antaessanne.”

Mitä meillä tässä seurakunnassa on? Mistä me voimme Jyväskylän seurakunnassa antaa? Mitä hyvää me olemme Keskustan alueseurakunnassa saaneet? Voimmeko jakaa siitä, mistä olemme itse rikkaita?

Siksi kysymys on edelleen tämä:
Mikä on se, joka on sinulle arvokkainta
niistä asioista, joita ei voi silmillä nähdä?

Aarre on piilossa. Mutta olemassa. Ilo ja into, jonka sen löytäminen saa aikaan, se ei jää piiloon. Se näkyy. Se vaikuttaa. Se huomataan. Se saa aikaan. Rakkaus saa aikaan. Laitetaan rakkaus tuottamaan korkoa. 

Meistä on siihen. Taivasten valtakunta on meissä. Jumala on meidän kanssamme.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Isä minun ja meidän Isä

Saarna Rukoussunnuntaina 25.5.2014

  Ps. 40:2-6; Dan. 9: 17-20; Room. 8:24-28

Matt. 6: 5-13
Jeesus opetti ja sanoi:
    ”Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään synagogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.
    Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään. Rukoilkaa te siis näin:
      - Isä meidän, joka olet taivaissa!
      Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
      Tulkoon sinun valtakuntasi.
      Tapahtukoon sinun tahtosi,
      myös maan päällä niin kuin taivaassa.
      Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme.
      Ja anna meille velkamme anteeksi,
      niin kuin mekin annamme anteeksi niille,
      jotka ovat meille velassa.
      Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen,
      vaan päästä meidät pahasta.”


Saarna

”Jos ihmiset yrittävät sanoa niin totuudellisesti 
kuin ikinä pystyvät 
sen mikä heitä tosiasiassa koskettaa, 
silloin he rukoilevat 
ja ovat samalla runoilijoita.” 

Näin on sanonut saksalainen teologi Dorothee Sölle.

En tiedä, kuinka moni täällä istuvista kokee olevansa runoilija. Mutta rukoilijaksi moni ehkä itsensä tunnistaa. Joku rukoilee usein, joku toinen harvakseltaan. Mutta eikö se ole niin, että jossain elämän mutkassa on jonkinmoinen rukouksen sana noussut huulille. Avunpyyntö, kiitoksen osoitus, yksinkertainen huokaus ylöspäin. Joku on ehkä eilen jääkiekkoa seuratessaankin hiljaa toivonut, että ”anna meidän kestää, anna tehdä maali!”

Se, mikä ihmistä koskettaa, se saa aikaan rukouksen. Sen, mikä ihmistä koskettaa, ei sen tarvitse huulille asti nousta. Aina ei löydy sanoja. Aina ei tarvita sanoja. Älkää hokeko tyhjää, sanoi Jeesus. Isä kyllä tietää mitä tarvitsette. Hän tutkii sydämet. Sydämestä löytyy se, mikä ihmistä tosiasiassa koskettaa. Rukous on sydämen puhetta. Puhetta, joka joskus päätyy sanoiksi, mutta useimmiten jää ääneti sydämeen huokailemaan. Eikä se mikä tulee sydämestä, ole vailla sisältöä.

Henkilökohtainen juttu
Siksi rukouksesta on vaikea saarnata tai puhua. On vaikea sanoa mitään sellaista, mikä koskettaisi kaikkia. Nuoria ja vanhempia, pellavapäitä ja harmaahapsia. Ehkä se johtuu siitä, että kun on kyse rukouksesta, on kyse jostain hyvin henkilökohtaisesta. Mene sisään huoneeseesi, neuvoi Jeesus. Rukous on sinun ja Jumalan välinen asia. Niin kuin uskokin. Kyse on sinun suhteestasi Jumalaan. Sinun ja Jumalan välisestä yhteydenpidosta.

Tämä yhteydenpito on kuitenkin tärkeä juttu. Vähän sama juttu kuin jos joku ystävä tai tuttu asuisi sillä tavalla kaukana ettei häntä näe kovin usein. Jotta yhteys säilyy, on hyvä pitää yhteyttä. PItää yhteyttä yllä. Että pysytään tuttuina. Rukouksen kanssa on samalla tavalla. Rukous hoitaa uskoa, pitää huolta uskosta Jumalaan.

Se on asioiden jakamista Jumalan kanssa. Se on kristityn tapa olla ja elää. Olla yhteydessä Jumalaan. Rukous on kuin what’s app -yhteys sinun ja Jumalan välillä. Kuinka moni käyttää what’s appia? Whats’s app on sellainen puhelinsovellus, joka toimii kuin tekstiviesti, mutta ei maksa mitään. Tarvitaan vain laajakaistayhteys puhelimeen.

Rukouskin on täysin ilmainen. Ei maksa mitään olla yhteydessä Jumalan kanssa. Voi viestitellä niin paljon kuin asiaa on. Yhteyskin on aina auki. Laajakaista toimii aamusta iltaan ja yötäpäivää. Riittää kun liitetään kaapelit kiinni. [kädet ristiin] Tosin voi joskus tuntua, että yhteys tökkii, kun Jumala ei aina vastaa ihan heti eikä aina sillä tavalla kuin me toivottaisiin, mutta kyllä sitä aina vastataan. Aina on Jumala kuulolla. Rukouksen päässä.

Yhteinen juttu
Rukous on siis henkilökohtainen juttu. Niin kuin uskokin. Mutta toisaalta se on myös yhteinen juttu. Kun Jeesus opettaa rukoilemaan, ei hän opeta että Isä minun, vaan Isä meidän. Meidän kaikkien. Meidän, ei vain minun. Meidän kaikkien henkilökohtainen. Yhteinen rukous. Yhteisiä asioita, toinen toistamme kantava rukous.

Jos kaverilla on huolia, voi häntä lohduttaa kuuntelemalla, juttelemalla, lähettämällä what’s appissa tsemppaavan viestin. Kaveria voi muistaa myös rukouksella. Voi rukoilla kaverin puolesta. Se on esirukousta. Että kerrotaan taivaan Isälle, että ollaan huolissamme siitä ja siitä frendistä. Sillä eikö se, mikä koskettaa ystävää, kosketa myös meitä. Ystävänkin asiat ovat meidän sydämen asioita, niitä jotka saavat meidät huokaamaan Taivaan Isän puoleen.

Jumalassa meillä on Isä meidän, taivaan Isä, johon saa turvautua jokainen. Lapsi, nuori, vanhempi ja vieläkin vanhempi. Siinä on Isä, joka tuntee lapsensa elämän ja näkee meidän sydämeemme. Hän tietää, mikä lapselle on parhaaksi. Vaikka aina ei tuntuisikaan siltä, että ne vanhemmat tietäisivät mikä on minulle parhaaksi, niin Jumala kyllä tietää. Siihen voit luottaa. Ja kyllähän sitä vanhempana toivoo lapselleen, että kaikki menisi hyvin eikä mistään tarvitsi olla huolissaan. Ehkä Jumalakin toivoo sitä. Siksi hän itse on tukena ja turvana. Hän kuulee ja kuuntelee.

Rukous sanoittaa uskon
Tällaista Jumalaa Jeesus opettaa rukoilemaan. Rukous on kristityn tapa olla ja elää. Olla yhteydessä Jumalaan. Elää uskoaan todeksi. Vanha sanonta kuvaa uskon ja rukouksen suhdetta niin, että ”se mitä rukoillaan, on sama mihin uskotaan.” Siksi Isä meidän -rukouksessa Jeesus jollain tavalla myös tiivistää uskon keskeisen sisällön. Oikeastaan tässä rukouksessa on sanottu lyhyesti koko se usko, josta rippikoulussakin on kysymys. Kannattaa siis tutustua Isä meidän -rukoukseen. Opetella ulkoa. Harjoitella ja mutustella sitä. Ottaa iltarukoukseksi. Sen sanat eivät ole tyhjiä hokemia. Sen sanat kertovat, millainen Jumala on. Millainen meidän Jumalamme on. Jokainen voi toki ajatella, että minun Jumalani on sellainen tai tällainen, mutta Jeesus opettaa millainen meidän Jumalamme on. Millainen on Isä meidän.

Isä meidän -rukouksen Jumala on Isä.
Hänen nimensä on pyhä.
Hänellä on valta ja valtakunta.
Hänen tahtonsa on hyvä ja oikea.
Hän antaa meille joka päivä sen mitä tarvitsemme.
Hän antaa meille anteeksi.
Hän ei tahdo että luovumme häneen luottamasta, kun kiusaukset meitä ahdistavat.
Hän varjelee pahasta.
Hänen on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti.

Kun rukoilemme tällaista Jumalaa, kun sydämemme puhuu tällaiselle Jumalalle, eivätkö Isä meidän -rukouksen sanat ole silloin sanoja, jotka ohjaavat meitä siinä miten elämme ja toimimme. Sen sanat eivät ole tyhjiä hokemia. Sen sanat vaikuttavat meihin. Jos uskomme tällaiseen Jumalaan, uskomme tulee näkyväksi siinä, mitä teemme. 

Jos pyydämme, että Jumalamme nimi pyhitettäisiin, yritämme mekin pyhittää sen. Käytämme sitä oikein. Tarkoitamme jotain, kun sen lausumme. Emme lausu sitä turhaan ja hoe sen avulla tyhjiä. Käytämme Jumalan nimeä oikein ainakin silloin, kun kutsumme häntä rukoillessamme.

Jos pyydämme, että Jumalan valtakunta tulisi meidän keskellemme, me toimimme sen mukaisesti. Teemme itse taivasta maan päälle. Annamme Pyhän Hengen koskettaa meitä ja tehdä meissä hedelmää. Lisätä meissä hyvyyttä ja rakkautta ja iloa.

Jos pyydämme, että hänen tahtonsa tapahtuisi myös maan päällä, me pyrimme itsekin tuota tahtoa noudattamaan parhaamme mukaan. Siksi käskytkin on hyvä tuntea. Siksi on hyvä mutustella myös rakkauden kaksoiskäskyä. Miten rakastaisin Jumalaa yli kaiken, miten lähimmäistä niin kuin itseäni. Niissä eri tilanteissa, joissa arjen keskellä tulee vastaan.

Jos pyydämme että me saisimme jokapäiväisen leivän, me asetamme sydämemme puhelimeen muistutuksen, että itse muistaisimme ja huomaisimme ne, joilla ei ole riittävästi ruokaa tai muuta mitä he elääkseen tarvitsevat. Niin kuin vaikkapa älypuhelimia. Me tajuamme, että voimme antaa omastamme, voimme jakaa siitä minkä itse saamme, voimme tehdä maailman epätasa-arvoisuudelle jotain.

Jos tajuamme tehneemme väärin, jos kadumme ja pyydämme syntejämme anteeksi, herää meissäkin anteeksiantamisen halu. En halua pitää anteeksiantamusta vain omana ilonani, vaan laitan sen eteenpäin. Annan itsekin anteeksi, jotta pysyisin yhä avoimena Jumalan anteeksiannolle.

Jos pyydän varjelusta kiusauksista ja pahasta, pidän kiinni meidän Isämme kädestä, seuraan sinne, minne hän johdattaa, luotan että vaikka elämä ei aina olisikaan helppoa, hänellä on päämäärä tiedossa. En ehkä itse näe koko suunnitelmaa, en tiedä minne tieni vie, mutta kun luotan Jumalaan, ei minun tarvitse hätäillä, hänellä on homma hallussa. Isä tietää mikä lapselle on parasta.

Ja kun annan hänen kuulla kunniansa, siis kunnian ja kiitoksen joka hänelle kuuluu, silloin annan elämäni hänen haltuunsa. Luotan, että hänellä on voima pitää minusta huolta.

Päätös
Isä meidän -rukous on henkilökohtainen, mutta samalla se on yhteinen. Se puhuu yhteisestä uskosta. Usko Jumalaan on jokaisen oma, mutta usko yhdistää. Jokainen kastetaan henkilökohtaisesti, jokaista Jumala kutsuu silloin nimeltä omakseen ja lapsekseen. Mutta tuo kutsu on myös kutsu porukkaan. Se on kutsu yhteen. Kutsu Jumalan lasten seurakuntaan, jossa usko yhdistää ja ohjaa toimimaan yhteiseksi hyväksi. Rakastamaan Jumalaa ja rakastamaan toisiamme. Liikuttamaan sydämiä. Rukoilemaan yhdessä. Elämään yhdessä toistemme kanssa. Yhdessä Jumalan kanssa. Sydän sykkien. Sydän sanoja tulvillaan. Sydän sydäntä vasten huokailemaan.

Isä meidän -rukouksessa ovat uskomme tärkeimmät pyynnöt. Mutta ellei sydämemme ole mukana, jäävät senkin sanat tyhjiksi. Eikä niillä ole vaikutusta meihin. Rukous on sydämen puhetta. Rukous kulkee sydämestä sanoihin, sanoista toimintaan. Toiminnasta elämään, joka taas koskettaa sydämiä.

”Jos ihmiset yrittävät sanoa niin totuudellisesti 
kuin ikinä pystyvät 
sen mikä heitä tosiasiassa koskettaa, 
silloin he rukoilevat 
ja ovat samalla runoilijoita.” 


Sydämestämme toivoen me tunnustamme yhteisen kristillisen uskomme.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Taivaan kansalaisina maailmassa

SAARNA 18.5.2014

Jes. 32:15-20; Room. 8:9-11; Joh. 17:6-10

Tänään Suomi kohtaa USA:n. Siis kiekkokaukalossa. Oletko itse seurannut jääkiekon MM-kisoja? Parhaat kiekkomaat ottavat taas mittaa toisistaan. Eri maiden kannattajat jännittävät omiensa puolesta. Mikä kansa tänä keväänä juhlii voittoa?

Viikko sitten jännitettiin puolestaan Euroviisuja, miten Euroopan maista annettaisiin ääniä, mitkä kansat suosivat toisiaan, mitkä puolestaan ehkä protestoivat muita maita viisuäänestyksen kautta.

Ja ovatpa eurovaalitkin alkaneet. Eri puolueet yrittävät saada omilleen tukea ja menestystä. Kansojen edustus valitaan päättämään yhteisistä ja rajat ylittävistä asioista.

Euroopassa tapahtuu. Eri kansojen välillä tapahtuu. Joukkueiden ja puoluiden välillä tapahtuu. Tästä voi vetää ainakin sen päätelmän, että me ihmiset pidämme rajoista ja määritelmistä. Asetamme mielellämme rajoja, joiden avulla tiedämme kuka kuuluu mihinkin ryhmään. Että tuo on suomalainen, tuo on ulkomaalainen. Tuo on samanmielinen, tuota en ikinä äänestäisi!

Rajat selkeyttävät. Mutta niillä on aina vaara myös nousta liian korkeiksi. Niin ettei ihminen enää näy sieltä takaa.

Kun me tänään olemme koolla taivaan kansalaisina, on minusta hyvä kysyä, onko näin myös seurakunnassa? Onko niin että mielellämme lokeroimme kristittyinäkin toisiamme? Että tuo yksi suhtautuu asioihin vapaamielisemmin, tuo toinen on tiukemmin perinteissä kiinni, tuo yksi tulkitsee Raamattuaan noin, toinen puolestaan näin. Yleensä jaottelemme ihmisiä omasta näkökulmastamme. Raja menee usein siinä, mikä minulle itselleni sopii. Raja-aita joko sulkee toisen minun omalle puolelleni tai erottaa hänet ulkopuolelle. Pelaamme joko samalla puolella tai sitten toisiamme vastaan. Vaihtoaitioista toisillemme huudellaan. Katsellaan tulostaululle, kumpi on voitolla.

Mutta entäpä jos taivaan kansalaisina katsoisimmekin kohti taivasta. Jos olemme taivaan kansalaisia, missä menevät rajat? Tuskin meistä yksikään voi tässä silmillään määrittää, mihin taivas päättyy tai missä menevät sen rajat. Ei meistä ole taivaan kansalaisuudenkaan rajoja vetämään tai häviäjiä etsimään.

Tämän sunnuntain viesti on siksi armollinen ja lohdullinen. Jumalalla on varaa pitää taivaan rajat avarina. Hänen seurakunnassaan on tilaa. Meidän tehtävämme on ennemmin etsiä yhteyttä toisiimme noiden rajojen sisällä, kuin eroavaisuuksia joilla jaottelemme toisiamme etäämmäs itsestämme. Tai itseämme etäämmäs toisista.

Miten se onnistuu? 

Jesajan kirjassa on hieno lause: ”vanhurskauden hedelmänä on oleva rauha.” Rauha kasvaa vanhurskaudesta. ”Siitä kasvaa levollinen luottamus, turvallisuus, joka kestää iäti.”

Sana vanhurskaus kuuluu ehkä niihin kristinuskon vaikeaselkoisiin sanoihin. Se on sana, jonka äärellä meidän täytyy hieman viivähtää, jotta ymmärrämme paremmin mistä on kysymys. Sanan taustalla on heprean sana ”zedaqa”. Se käännetään usein vanhurskaudeksi, mutta sen voi kääntää myös sanoilla myös oikeamielisyys ja rehellisyys, tai oikeudenmukaisuus, se, että oikeus tapahtuu ihmisten välillä. 

Sanakirja määrittelee vanhurskautta näin: ”Vanhurskas voidaan suomentaa sanalla ’oikeamielinen’. Se viittaa ensisijaisesti Jumalaan, joka on hyvä ja oikeamielinen. Myös ihmistä voidaan sanoa vanhurskaaksi, jos hän uskoo Jeesuksen sovitustyöhön ja siinä lahjoitettuun syntien anteeksiantamukseen. Näin vanhurskas ihminen tarkoittaa henkilöä, joka on uskonsa kautta osallinen vanhurskaasta Jumalasta.

Vanhurskaus on osallisuutta Jumalasta. Hänen oikeamielisyydestään. Hänen tahtonsa on oikea ja hyvä. Kun se toteutuu ihmisten välillä, istutetaan vanhurskaus kasvamaan. Jumalan tahdon me ihmiset kykenemme toteuttamaan, emme omasta voimastamme, vaan vain silloin kun juuremme ovat Kristuksessa ja hänen sovitustyössään. Me olemme vanhurskaita vain kun hänen armonsa ottaa pois meidän syntimme ja antaa tilalle Jumalan viattomuuden. Onnellinen vaihtokauppa. Kristuksen voitto on meidän kaikkien voitto.

Vanhurskauden hedelmänä on rauha. Me olemme vanhurskaita vain Jumalan armosta. Kun me sitten armosta ja armon avulla teemme toisille oikein (koska vain armosta ja armon avulla me siihen pystymme), me kastelemme siten vanhurskauden hedelmätarhoja ja silloin kasvaa ympärillemme, sisimpäämme, keskellemme hedelmä, shalom, rauha. 

Heprean ”shalom” voidaan sekin kääntää monella eri tavoin, riippuen hieman asiyhteydestä. ”Shalom” voi merkitä eheyttä, hyvinvointia, rauhaa, ehyttä suhdetta ihmisten välillä, rauhantilaa kansojen välillä. Joka tapauksessa se kuvaa asiaintilaa, jossa kaikki on hyvin. Kun teemme oikein, kasvaa välillemme hyvyyttä. Kun rakastamme toisiamme, rakkaus vetää ja sitoo meidät yhteen, olimmepa ensin kuinka etäällä tahansa. Kun meillä asiat kunnossa Jumalan kanssa, saamme rauhan myös toistemme välillä. Ei vain yksilöinä, vaan myös kansakuntina. Rajat ylittyvät. Rakkaus ja armo ylittävät kaikki muurit. Henki puhaltaa kuin tuuli eikä pysähdy sittenkään, kun hän kohtaa valtionrajat tai eri kansallisuudet, kielimuurit tai puoluerajat.

Henki tekee eläväksi. ”Näin on oleva, kun(nes) meihin tulee korkeudesta henki.” Jumalan Henki vaikuttaa meissä. Paavali kirjoittaa, että ”Henki luo elämää, koska teidät on tehty vanhurskaiksi.” Henki saa meidän kauttamme aikaan hyviä hedelmiä. Iloa, rauhaa, rakkautta. Niillä me ruokimme toisiamme, niillä me ravitsemme seurakuntaa, niillä me vahvistamme Kristuksen ruumista, kirkkoa, taivaan perillisiä, taivaan kansakuntaa, Jumalan omaa kansaa. Meitä, jotka hän on valinnut maailmasta.

Me kuulumme yhteen seurakuntaan. Me omalta pieneltä osaltamme muodostamme Kristuksen kirkkoa maan päällä. Tähän seurakuntaan mahtuu erilaisia jäseniä. Me olemme uskossamme eri vaiheissa. Me ymmärrämme uskon sisältöjä eri vivahtein. Meidän tiemme uskon todellisuuteen on ollut kullakin omanlainen. Me käsitämme Jumalan kukin omista lähtökohdistamme. Mutta silti jokainen on kuullut Jumalan äänen. Jokainen on saanut ottaa vastaan Jeesuksen sanat. Saanut kutsun Jumalan lapseksi, kun oma nimi on lausuttu ja kolmesti on päätä vedellä valeltu. Kaste liittää yhteen. Kaste yhdistää maailmasta ne, jotka kaikkien yhteisöjen ja kansojen ja joukkueiden seasta kuuluvat seurakuntaan. 

Koska me niin mielellämme etsimme rajoja, me luemme myös päivän evankeliumista helposti vastakkainasettelua. Maailman ja Jumalan omien välillä. Että on maailma ja ovat ne, jotka Jumala on valinnut. Mielellämme etsimme eroa ja rajoja, missä ne kulkisivatkaan. Mutta eivät seurakunta, Jumalan valitut, ja maailma ole toistensa vastakohtia. Kyllä Jumala on koko ”maailmaa rakastanut niin paljon, että antoi ainoan Poikansa.” Mutta ehkä seurakunta on se joukko, joka on ottanut tuon rakkauden ja tuon kutsun vastaan. Valinnut joukko, joka on valinnut kuunnella Kristuksen ääntä.

Eikä Henki pysähdy Jumalan valittuihin, vaan se tekee työtään myös niiden joukossa, jotka eivät vielä ole ottaneet vastaan Jeesuksen puhetta, Jumalan sanoja. Hän tekee tuota työtään myös meidän kauttamme. Meidän todistuksemme julistaa Ylösnoussutta Kristusta. Jumalaa, jolle mikään ei ole mahdotonta. Henkeä, joka luo uutta elämää.

Kun me sitten kohtaamme kiusauksen vetää rajoja ja rakentaa muureja toistemme välille, meitä rohkaisee muistaa Jeesuksen sanat: ”Minä rukoilen heidän puolestaan.” Me tiedämme, että ei ole aina helppoa pitää yhtä tai puhaltaa yhteen hiileen. Usein on helpompi asettua vastakkain. Siksi me myös tarvitsemme tuota Jeesuksen rukousta. Se vahvistaa meitä. Se kertoo meille, kuinka tärkeä Vapahtajallemme hänen oma laumansa on. Hän paitsi antaa henkensä meidän ja koko maailman tähden, hän myös muistaa meitä esirukouksin. Me olemme hänelle rakkaita. Sen pitäisi olla meidän avarakatseisuuttamme ohjaava voima. Esimerkin voima. Jeesuksen esimerkki on oikeamielisyyttä ja rauhaa rakentava esimerkki.

Se ohjaa meitä pitämään toisistamme huolta. Jeesus rukoilee seurakuntansa puolesta. Rukoillaan mekin toistemme puolesta. Siitäkin syntyy levollinen luottamus, turvallisuus joka kestää. Vaikka iäti.

Ensin me kuitenkin nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Eväitä matkalle, jolla kaikki mahtuvat samaan veneeseen

Saarna 27.4.2014
1. sunnuntai pääsiäisestä
Ylösnousseen todistajia

Joh. 21:1-14

Jos olisit lähdössä reissuun, mitä syötävää sinä pakkaisit mukaan? Kävisitkö ostamassa hampurilaisaterian vai tekisitkö eväät kotona? Tilaisitko mukaan pizzan vai etsisitkö jotain suuhun pantavaa sitten matkan varrelta?

Olipa kerran eräs pieni poika, joka halusi kovasti nähdä Jumalan. Hän pyysi äidiltä mukaansa eväsleivät, sillä matka Jumalan luo olisi varmasti pitkä. Sitten hän pakkasi reppunsa ja lähti ulos. Kotikadun päässä alkoi pienissä jaloissa painaa ja poika ajatteli levähtää hetken. Hän näki edessään puistonpenkin. Penkillä istui vanha mies. Poika käveli penkin luo ja istahti miehen viereen. Mies ei sanonut mitään. Poika kaivoi eväsleivät repustaan ja oli ottamassa ensimmäisen haukun, kun hän vilkaisi vieressään istuvaa miestä. Mies näytti hieman nälkäiseltä ja poika tuumasi, että kyllähän eväistä riittäisi jaettavaksikin. Poika antoi toisen leivän miehelle ja silloin miehen kasvoille levisi valtavan leveä hymy. Siinä he sitten istuivat, pieni poika ja vanha mies, mutustivat leipiä yhdessä. Sanomatta sanaakaan. Syötyään leivän poika nousi, kääntyi kotiin päin ja heilautti miehelle kättään. Mies hymyili ja vilkutti takaisin.

Poika juoksi kotiovelle, riensi äitinsä luo ja kertoi tohkeissaan: ”Äiti, äiti, minä tapasin Jumalan. Ja arvaa mitä, Jumalalla on kaunein hymy, mitä olen ikinä nähnyt!”

Myös vanha mies palasi kotiinsa. Hän tervehti vaimoaan hymyillen ja kertoi tälle: ”Tiedätkö, tapasin puistossa Jumalan ja hän vaikutti paljon nuoremmalta kuin mitä arvasinkaan.”

Mitä sinä pakkaisit eväiksi, jos lähtisit aterialle Jumalan kanssa?

Opetuslapset aterioivat usein Jeesuksen kanssa. Oli tavallista, että he söivät yhdessä Jeesuksen maanpäällisen elämän aikana. Opetuslapset olivat siellä,  kun pienen pojan viisi leipää ja kaksi kalaa ihmeellisesti riittivät Jeesuksen käsissä tuhansille. He olivat mukana, kun Jeesus kutsui pöytään myös niitä, joiden kanssa moni muu ei tahtonut olla missään tekemisissä. Vielä viimeisenä iltana ennen Jeesuksen kuolemaakin he viettivät ateriaa. Silloin, kun Jeesus asetti ehtoollisen, aterian hänen muistolleen.

Kun opetuslapset lähtivät Jeesuksen matkaan, ei tuolta matkalta ainakaan evästä puuttunut. Ja kun luemme päivän evankeliumia, ei näytä puuttuneen Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksenkaan jälkeen. Ylösnoussut Jeesus huutelee opetuslapsille rannalla ja kyselee, onko pojilla syötävää. Sitten hän pian kutsuukin heitä: ”Tulkaa syömään!” Jeesus on laittanut hiilloksella aamupalaksi leipää ja kalaa.

Jeesus tietää, että opetuslapset tarvitsevat evästä. Ilman ravintoa ei pitkälle pötkitä arjen askareissa. Arjen puuhissahan miehet olivat. Kalastushommissa. Verkkoja vetämässä. Keskellä arjen touhuja Jeesus yhtäkkiä saapuu kohtaamaan heidät. Hän astuu elämään yllättäen. Häntä kiinnostaa. Hänen apunsa toimii tilanteissa, joissa verkot ja omat neuvot jäävät tyhjiksi. Ylösnoussut ilmestyy ja kutsuu aterialle. Hän ravitsee jokaisen, joka tahtoo tulla.

Kaikki mahtuvat mukaan. Verkot eivät repeä, vaikka kaikki tulisivat. Samassa veneessä ovat kieltäjä-Pietari, epäilijä-Tuomas ja muut opetuslapset. Erilaiset matkantekijät, matkallaan eri vaiheissa olevat, erilaisin rytmein ja musiikkityylein soittavat, kaikki kelpaavat Ylösnousseen seuraan. Jeesuksen matkassa jokaiselle on tilaa. Myös epäilijälle. Seurakunnassa ei heitetä yli laidan sitä, joka epäilee, sitä joka ei ole varma. Eiväthän opetuslapsetkaan heti veneestä tunteneet tai tunnistaneet Ylösnoussutta Jeesusta. Kukaan ei nuotiolla rohjennut kysyä, ”kuka sinä olet?” Selitykseksi kerrotaan, että eivät uskaltaneet kysyä, koska tiesivät, että se on Herra. Siis toisaalta tiesivät, mutta toisaalta ihmettelivät. Eivät olleet ihan satavarmoja.

No, kuinka muuten olisi voinut ollakaan? Jeesus oli kuollut, mutta nyt olikin heidän luonaan. Ylösnousseena. Hän on se sama, mutta kuitenkin muuttunut. ”Oletko se sinä todella?” saattoi olla opetuslasten mieltä karusellin lailla pyörittävä kysymys. Se on hän - mutta ei kuitenkaan ole. Ei tämä ole se Jeesus, jonka olemme tunteneet tähän asti - ja kuitenkin juuri hän se on!

Eikö tästä opetuslasten kyselystä välity jollain tavalla sellainen kyselevän ja etsiskelevän uskon kuva. Meidän uskomme kuva. Että toisaalta tiedetään, toisaalta halutaan vielä olla ihan varmoja. Nyt kun meitä on koolla monia rippikoululaisia ja uskostaan opetusta saavia ja uskossaan kasvavia niin ehkä pitäisi jotenkin osata sanoa, että mitä se kristillinen usko sitten oikein on, mitä on usko Jumalaan. Ehkä se on luottamista. Turvautumista. Heittäytymistä sellaisen Jumalan varaan, jolle mikään ei ole mahdotonta. Ei edes herättää kuolleista. 

Mutta tänään tekee mieli muistuttaa, että usko on myös ja etenkin sellaista luottamista ja turvautumista, jossa on oltava sijaa myös epäilyille. Horjumiselle. Kyselelemiselle. Etsimiselle. Eikö ylösnousemuksen kanssa ole juuri näin. Toisaalta uskotaan, toisaalta ollaan ihan haavi auki. Haluttaisiin tietää ihan varmasti. Kristinusko on uskoa ylösnousseeseen Jeesukseen ja siksi kristinusko, ylösnousemususkona, jättää uskolle aina epäilyksen kokoisen aukon. Tässä epäilyksen tilassa kristityn usko elää, muuttuu, kasvaa. Ilman tuota epäilyksen mentävää aukkoa jotain puuttuisi. Siksi myös epäilijät mahtuvat samaan veneeseen. 

Olimmepa tänään koolla epäilevällä tai sitten varmemmalla mielellä, olimmepa uskossamme vastasyntyneitä tai pitkälle kasvaneita, olimmepa rippikoululaisia tai olipa rippikoulustamme jo aikaa, meitä kaikkia kutsutaan tänään matkaan. Minä lähden kalaan, tuumasi Pietari, joka sitten hyppäsi veneestä veteen nähdäkseen Jeesuksen. Mekin nousemme veneeseen, Ylösnousseen seuraan. Mekin riennämme rantaan Ylösnousseesta todistaen.

Tällä matkalla me tarvitsemme ravintoa, sen tiesi Jeesuskin. Arjen puuhissa täytyy välillä istahtaa Jeesuksen kanssa aterialle. Jotta matkanteko sujuisi. Jotta jaksaisimme. Jotta olisi jotain, minkä voimalla todistaa. Pietari kietaisi ylleen viittansa. Minkä suojissa me omaa matkaamme tekisimme?

Tulkaa syömään, kutsuu Jeesus. Ehtoollispöydässä Jeesus murtaa ja jakaa leipää sitä kaipaaville. Hän ravitsee meitä sovitustyönsä hedelmillä. Hänen anteeksiantamuksensa saa raskaat askeleemme jälleen nousemaan. Ehtoollispöydässä on jokaiselle tilaa yhdessä Jeesuksen kanssa.

Matkalla on tilaa myös yhdessä toisten rinnalla. Veneessä on tiivis tunnelma. Verkot ovat täynnä. Ollaan lähekkäin. Penkillä istuu joku toinen etsiskelijä vierellä. Se on hyvä. Arjessa tarvitsemme toisiamme. Uskomme tarvitsee yhteyttä veljiin ja sisariin. Toisiin kristittyihin. Toisiin Ylösnousseen omiin.

Toinen toistamme me kannamme tällä matkalla lohduttaen ja tukien, kuunnellen ja rohkaisten, kannamme Jeesuksen luokse esirukouksia lukien. Rukouksessa sydämemme juttelee Jumalan kanssa. Hiljaa huokailee ja ääneti huutaa apua oman elämämme tyhjien verkkojen äärellä, tai kun toinen lähellä on jäänyt kysymyksissään vaille vastausta.

Me kyselemme matkan suuntaa ja etsimme vastauksia arkemme puuhissa. Jeesus antoi vinkin heittää verkot veneen oikealle puolelle. Hänet tunnistettiin, kun hänen sanansa toteutui. Kuinka hänen sanansa toteutuu meidän elämämme syvisä vesissä? Kuulenko hänen äänensä? Saavatko hänen sanansa sijaa elämässäni? ”Sano vain sana niin minä paranen.”

”Niin kuin vastasyntyneet lapset tavoitelkaa puhdasta sanan maitoa,
jotta sen ravitsemina kasvaisitte pelastukseen.” neuvotaan päivän psalmin antifonissa. 

Me tarvitsemme etsivän ja kyselevän uskomme tienviitaksi Raamatun, jonka maito ravitsee meidät ja joka ohjaa meitä tuntemaan pelastuksen. Sen sanat näyttävät meille ristiinnaulitun ja ylösnousseen Jeesuksen. Jeesuksen, joka pelastaa. Sen sanat lupaavat, että Jumala rakastaa jokaista ja häntä kiinnostaa meidän arkemme. Raamatun sanat kutsuvat lähtemään matkaan, nousemaan samaan veneeseen, kulkemaan lähimmäisen rinnalla keskellä arkemme tavallisuutta. Koulupuuhissa, harrastuksissa, toisten nuorten kanssa, toisten aikuisten kanssa, töissä, mökillä, kotona, kokouksissa, kahvilassa, iltakävelyllä, uimahallissa, kirkonpenkissä.

Missä tahansa me arjessa kuljemme, Kristus tulee ylösnousseena, Pyhän Hengen kautta, luoksemme ja kutsuu meitä todistamaan elämällämme, elämään todeksi hänen armoaan ja rakkauttaan ja esimerkkiään. Pitämään huolta toisesta ihmisestä. Arjen keskellä.

Kun tänään vietämme myös kansallista veteraanipäivää, me muistamme, kuinka sotiemme veteraanit ovat juuri omalla elämällään olleet todistamassa tätä rakkauden ja uhrautumisen voimaa, he ovat eläneet kriisi keskellä lähimmäisenrakkautta todeksi. He ovat asettaneet henkensä alttiiksi, lähteneet matkaan vailla riittävää varustusta, kulkeneet rohkeina ylösnousseen viitoittamissa askelissa, lähimmäisen rinnalla. Heidän askelensa ovat meille rauhan askelia.

Mitä sinä ottaisit evääksi mukaan matkalle? Mitä ottaisit, jos lähtisit aterialle Jumalan kanssa? Niin kuin tuo tarinan pikkupoika jakoi omista eväistään, mekin voimme jakaa siitä, mitä meillä on. Sitähän se todistaminen on. Todistan siitä, minkä itse olen nähnyt. Kerron siitä hyvästä mitä minä olen kokenut. Jos joku jakaa Facebook-seinällesi jonkin hauskan videon tai jutun, joka saa sinut hyvälle mielelle, etkö silloin jaa sitä itse eteenpäin, jotta kaverisikin saisi siitä hymyn huulille. 

Jos ylösnoussut Kristus on antanut meille tarkoituksen matkalle, emmekö me kulkisi tuota matkaa ja eläisi ylösnousseen kohtaamisen todeksi kohtaamalla lähimmäisemme ja kaverimme ja nekin, jotka eivät kavereitamme ole, kohtaamalla heidät hyvää tarkoittaen, välittäen, huomioon ottaen. Silloin me kuljemme Ylösnousseen jalanjäljssä. Hänen kanssaan. Ja hän evästää meidät. ”Tulkaa syömään!” hän sanoo. Hän jakaa omastaan. 

Sitä kristillinen usko on. Että Jumala jakaa omastaan. Että Hän kulkee vierellämme.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Kurkista kanssani tyhjään hautaan

Saarna pääsiäisenä 20.4.2014

Hoos. 6:1-3; 1. Kor. 15:12-22; 
Joh. 20:1-10

Kurkista kanssani tyhjään hautaan.
Juostaan kilpaa nähdäksemme käärinliinat.
Uskotko, mitä sinulle sanotaan? Tule ja katso itse.
Kurkista kanssani tyhjään hautaan.

Tyhjä hauta herättää tunteita. Tyhjä hauta jakaa mielipiteitä. Millä mielin itse kurkistat sisään? 

Ensimmäisille tulijoille tyhjä hauta oli odottamaton näky. Kun lapset availevat pääsiäismuniaan ja löytävät suklaan sisältä yllätyksen, ehkä jonkin pienen lelun, Jumalan yllätys pääsiäisaamuna oli siinä ettei Jeesuksen haudasta löytynytkään mitään. Ainakaan mitään, mitä Maria ja muut naiset odottivat löytävänsä. Ei löytynyt Jeesuksen ruumista. ”Emme tiedä minne hänet on pantu.” Se oli Marian reaktio. ”Ovat vieneet Herran pois.” Hätääntyminen. Neuvottomuus. Ei tyhjä hauta automaattisesti ollut uskon syntymisen tai riemastumisen lähde. Aivan ensin se oli pelästymisen ja huolestumisen paikka. Odottamattoman kohtaamisen paikka. Kohtauspaikka jollekin odottamattomalle.

Odottamatonta oli, että Jeesusta ei löytynyt sieltä, mistä häntä mentiin etsimään. Eiväthän kuolleet vaihda itsestään paikkaa. Ehkä joku oli siirtänyt ruumiin. Varastanut jopa. Mutta miksi varas olisi jättänyt käärinliinat Pietarin löydettäviksi? Vieläpä niin, että kasvoja peittänyt hikiliina oli erillään. Aivan kuin Jeesuksen ruumis olisi vain ihmeellisesti kadonnut, poistunut liinoista jollain selittämättömällä tavalla. Odotusten vastaisella tavalla.

Pietarin kanssa kilpajuossut opetuslapsi tulkitsi tämän odottamattomuuden uskolla. Hän näki ja uskoi. Hän kurkisti hautaan ja uskoi, että Jumala toimii vastoin odotuksiamme. Hän uskoi, että Jeesus on noussut kuolleista. Ei hänen uskostaan tosin todeta mitään muuta kuin että hän uskoi. Mutta se, että uskon kohde jätetään sanomatta, kertoo uskosta ylösnousemukseen. Siihen, mikä kristillisen uskon ytimessä alusta pitäen on ollut. Siihen, minkä perustalle kristillinen usko on syntynyt. Uskolle Ylösnousseeseen Jeesukseen Kristukseen. Uskolle, että kuolema ei voinut pitää Jeesusta vallassaan. Uskolle, että ”kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista.”

Tämä perusvakaumus Jeesuksen ylösnousemukseen paistaa myös Paavalin ja korinttilaisten välisen keskustelun taustalta. Paavali puolustaa kuolleiden ylösnousemusta. Sitä, että ylösnousemus koskettaa kaikkia Kristuksesta osallisia. Tässä keskustelussa Jeesuksen ylösnousemus on selviö, jolla perustellaan, että sama odottamaton yllätys koittaa kaikille Kristuksen omille. Varhaisten kristittyjen uskossa oli itsestäänselvää se, että Kristus on noussut kuolleista. Johtopäätökset tästä sen sijaan vaihtelivat, ja tästä on korinttilaiskirjeen keskustelussa kysymys. Paavali oikaisee virheellisiä johtopäätöksiä; koska Kristus on noussut, nousevat myös uskovat, tämän johtopäätöksen tyrmääminen olisi yhtä hullua kuin Kristuksen ylösnousemuksen tyrmääminen: ”Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne.”

Usko ylösnousemukseen on kristillisen uskon lähtökohta ja ydin. Me uskomme Jeesukseen Kristukseen, joka nousi kolmantena päivänä kuolleista. Mutta ensimmäinen kurkistus tyhjään hautaan ei tällaista vakuuttumista saa aikaan, kuten Mariankin kokemus meille todistaa. Opetuslasten ylösnousemususko syntyi pikemminkin ja ennen muuta niistä kohtaamisista ylösnousseen kanssa, kun Kristus ylösnousseena ilmestyi heille. Ylösnousseen Kristuksen ilmestymiset synnyttivät uskon Kristuksen ylösnousemukseen. Kertomukset tyhjästä haudasta taas korostivat tätä uskoa. Näinhän asian täytyi olla: koska olemme kohdanneet Jeesuksen kuoleman jälkeen, täytyy hänen olla ylösnoussut ja koska Jeesus on ylösnossut, oli haudan oltava tyhjä.

Tyhjä hauta on meille merkki ylösnousemuksesta. Se on uskoamme vahvistava symboli ja merkki. Merkki siitä, että Jumala toimii odottamattomalla tavalla, vastoin omia odotuksiamme. Ylittäen kaikkien odotukset. Ja koska tämä odottamaton hämmentää ja pelottaa ja synnyttää ennemmin epävarmuutta kuin luottamusta, on hyvä että saamme yhä uudelleen kurkistaa tyhjään hautaan, vuosi toisensa jälkeen, pääsiäinen pääsiäisen jälkeen. On hyvä että kuulemme pääsiäisen ilosanoman tyhjästä haudasta vuodesta toiseen, jotta se ei pysy meille uutena ja odottamattomana, vaan että osaamme sitä jo odottaa ja kaivata, että valmiiksi muistamme sen.

Sillä tavoin ylösnousemususkomme säilyy ja säilyy uskomme ihmeitä tekevään Jumalaan, uskomme elävään Kristukseen, että kurkistamme yhä uudelleen tyhjään hautaan. Koska olemme kuullet ilosanoman jo aiemminkin, tuo kurkistaminen palauttaa sanoman mieleen ja vahvistaa ja ylläpitää uskoamme. 

Sillä jos ”usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” kuten Heprealaiskirjeessä kuvataan, tarvitsee uskomme merkkejä, joita silmillämme tai sydämellämme nähdä ja katsella ja kurkistaa. Merkkejä, joiden näkeminen auttaa uskomaan näkymättömään. Uskomme tarvitsee tarvitsee merkkejä ja uskomme tarvitsee toistoa: 

Me käymme ehtoolliselle yhä uudelleen ottaaksemme vastaan leivän ja viinin, joiden kautta Jumala välittää meille armonsa ja sovituksensa ja anteeksiantamuksensa.

Me luemme Raamatun sanaa uudelleen ja uudelleen, jotta sen sanoma avautuisi meille yhä syvemmin ja uusilla tavoilla, kulloisessakin elämäntilanteessa eri tavoin puhuttelevasti. 

Me kuljemme joka vuosi hiljaisen viikon läpi uudelleen ja uudelleen tajutaksemme Vapahtajan kärsimyksen ja kuoleman, koettaaksemme sovittaa omat askeleemme hänen ainakin viisi kokoa suurempiin askeliinsa. 

Me tuijotamme Golgatan ristiä uudelleen ja uudelleen, jotta muistaisimme mitä meidän puolestamme on annettu ja tehty.

Me muistamme kastemaljan äärellä, kasteveden pisaroiden helmeillessä omaa kastettamme aina uudelleen ja uudelleen ja muistamme kuuluvamme Jumalalle.

Samoin me kurkistamme tyhjään hautaan uudelleen ja uudelleen, jotta meidän uskomme siihen, että Kristus on noussut kuolleista, että se syntyisi yhä uudelleen, että se pysyisi ja vahvistuisi, että se syvenisi, että mekin näkisimme ja uskoisimme.

Sillä jos kurkistamme vain kerran, olemme kuin Maria joka näki ja pelästyi, kauhistui sitä mihin ruumis on viety. Ja kun kurkistamme toisen kerran, olemme kuin Pietari joka havaitsee käärinliinat, joka ehkä aavistelee kuinka ruumis on kadonnut ihmeellisellä tavalla, mutta joka ei vielä ole ymmärtänyt mitä oikein on tapahtunut. 

Mutta kun kurkistamme kolmannen ja neljännen ja viidennen kerran, yhä uudestaan ja uudestaan, olemme kuin tuo Jeesukselle rakkain opetuslapsi, joka näki ja uskoi. Uskoi, että Jumalalle mikään ei ole mahdotonta. Että haudan valta on tehty tyhjäksi. Että hauta on kuolemasta tyhjä. Kuolema on kadonnut ja sen voima tyhjennetty kuin akku, jota ei enää voi ladata täyteen. Ja tämä kaikki on totta myös minun kohdallani. Että koska Jeesus nousi kuolleista, saan minäkin, saat sinäkin luottaa, saamme mekin luottaa ettei meitäkään kuolema lopulta pidä otteessaan, vaan ”kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi.”

Kurkista kanssani tyhjään hautaan. Katso ja näe. Pyri tuntemaan, millainen Jumala on. Ja kun sitten palaat majapaikkaasi, oletko peloissasi tai hämmentynyt, vai oletko iloinen ja toiveikas? Laahustatko yksin mietteissäsi vai riennätkö juoksuaskelin kertomaan, millainen yllätys kohdallesi oli varattu?

”Vain päivä tai kaksi, ja hän virvoittaa meidät,
kolmantena päivänä hän nostaa meidät ylös,
ja niin me saamme elää ja palvella häntä.”