torstai 26. joulukuuta 2013

Tapaninpäivänä tunnelma muuttuu

Saarna Tapaninpäivänä 26.12.2013

2. Aik. 24:18-21; 
Ap. t. 6: 8, 11-15, 7: 51-60
Luuk. 12: 8-12

Jos palautamme vielä mieleemme jouluevankeliumin, muistamme kuinka siinä on yksi selkeä ydinsanoma: Vapahtaja on syntynyt. Jumala toimii ihmiskunnan hyväksi. Tapaninpäivän raamatuntekstit liittyvät tähän sanomaan. Jumala toimii. Pyhä Henki toimii. Henki valtasi Sakarjan. Stefanos oli täynnä Pyhää Henkeä. Pyhä Henki neuvoo meitä, lupaa Jeesus.

Jumala toimii. Eikä hän pidä joululomaa, vaan toimii myös jouluna. Joulun herkkyydessä Pyhä Henki puhuttelee meitä, soittelee meissä liikuttavia säveliä, virittää mielen joulun ilosanoman taajuudelle. Seimen äärellä Henki koskettaa meitä syvästi ja saa meidät uskomaan hyvään ja ihmeelliseen sanomaan Vapahtajasta.

Jotenkin on vain kovin suuri tuo harppaus joulun kauniista ja armorikkaasta asetelmasta tapaninpäivän kuviin ja tunnelmiin. Voisi jopa kysyä, että miten tapaninpäivä muka edes liittyy jouluun? Mitä tekemistä Stefanoksella ja hänen marttyyrikuolemallaan on Vapahtajamme syntymäjuhlan kanssa? 

Miettisin asiaa tämän tapaninpäivän tunnuskuvan kautta [ks. yllä]. Nämä kirkkovuoden tunnuskuvat ovat taiteilija Anniina Mikaman kynästä. Ne tuovat kirkkovuoden silmiemme eteen ja avaavat meille ikkunan, jonka äärelle voimme pysähtyä, josta voimme katsella ja tutkiskella kunkin päivän aihetta. Mitä päivän aihe puhuu meille? Kun siis katselet sitä tapaninpäivän tunnuskuvaa, mitä ajatuksia se sinussa herättää? Miten se voisi liittyä jouluun?

Ensimmäisenä voisi ajatella, että pohjavärinä on jouluinen punainen. Mutta ei kai sitä ole tähän valittu tonttujen ja joulupukin perusteella. Punainen on veren väri. Marttyyrien väri. Uskosta todistamisen väri. Se on päivän liturginen väri, väri jonka tarkoitus on tänään muistuttaa meitä ennen muuta Stefanoksesta, ei tonttulakeista.

Punaisen pohjavärin päälle on asetettu kaksi kuvaa: kiviä ja seppele. Mitä tekemistä kivillä on joulun kanssa? Jouluna me muistamme Vapahtajan syntymää. Kivet sen sijaan vievät ajatuksemme Stefanoksen kuolemaan. Tunnelma on aivan toinen. Toisaalla miestä raahataan kaupunginmuurien ulkopuolelle kivitettäväksi, toisaalla äiti kapaloi lapsen ja laittaa hänet seimeen.

Entä seppele sitten? Stefanoksen nimi tarkoittaa seppelettä, voittoseppelettä. Antiikin aikana voittaja sai ohimoilleen seppeleen. Muistamme ehkä kuvan keisarista seppelöitynä. Se oli palkinto voittoisalle kilpailijalle, voitonmerkki, merkki saavutuksesta, korotuksesta, menestyksestä. Joulun sanoma on toisenlainen. Kun Jumala syntyi ihmiseksi, häntä ei laitettu kuninkaallisen synnytyssairaalan ensiluokkaiseen lastensänkyyn. Eläinten syöttöastiaan hänet laitettiin. Jos tapaninpäivän tunnuskuvassa olisi jotain kasvillisuutta, joka liittyisi enemmän ensimmäiseen jouluun, voisi siinä olla mieluummin vaikkapa heinää ja olkia, ei voitonlehviä, ei seppelettä.

Mutta seppeleen symboliikka on toisaalla. Seppele kuvastaa ikuista elämää. Seppeleitä lasketaan siksi tänäkin päivänä haudalle. Sen tehtävä on muistuttaa elämästä kuoleman jälkeen. Lopullisesta päämäärästä. Maaliviivasta ja palkintokorokkeesta, joka vasta taivaassa odottaa.

Siksi vaikka tapaninpäivän tunnuskuvan kieli tuntuu miltei vastakohtien ja näkökulmiltaan aivan eri suunnista puhuvalta kieleltä, on se kieltä, jota meidän joulumme kipeästi myös tarvitsee. Joulun sanoma Vapahtajasta ja Jumalan rakkaudesta, sanoma rauhasta ja sovinnosta, se on sanoma jota kaipaamme. Miksi? Koska sitä meidän elämästämme ja maailmastamme niin paljon puuttuu. Stefanoksen kohtalo on jollain tapaa arkipäiväämme. Ei arkemme ole vain kaunis seimiasetelma tai joulun hiljainen rauhan satama, jossa voimme levähtää. Tapaninpäivä kääntää katseemme sinne, missä arjen taisteluita, myös juhlan keskellä, käydään. Sinne missä viha ja väkivalta tai vainot ja levottomuudet, tai muunlainen oikeuden riisto saavat sijaa. Sinne missä lähimmäistä sorretaan. Sinne missä usko Kristukseen on kiellettyä. Sinne missä usko Kristukseen on hengenvaarallista. 

Kun katsomme Stefanosta ja hänen kuvaansa, meissä herää toive, ettei tämä olisi totta. Ja samalla me kuulemme maailmalta ja läheltämme, että totta se on. Silloin tarvitsemme joulun sanoman antamaa toivoa ja tuon toivon levittäjiä voimme olla itse.

Tuossa tapaninpäivän kuvassa, sen reunuksessa me näemme jokaisessa kahdeksassa kulmassa tähden. Valo loistaa kaikkialle, jokaiseen ilmansuuntaan. Valo leviää. Me levitämme tuota valoa.

Meidän tehtävämme on nousta seimen ääreltä ja lähteä niihin taisteluihin, joissa viha on voittamassa. On noustava ja tehtävä vastarintaa. Toimittava, koska rakkaus voittaa vihan. Koska maan päälle kuuluu rauha ihmisille, joita Jumala rakastaa.

Punainen sopii rakkaudenkin väriksi. Joulu, myös tämä toinen joulupäivä julistaa, että Jumala on rakkaus. Siksi punainen on myös Pyhän Hengen väri. Pyhä Henki antaa meille, niin kuin antoi Stefanokselle, uskalluksen ja luottamuksen. Pyhä Henki sytytti valon ja liekin hänen elämäänsä, sellaisen valon jota hän ei tahtonut sammuttaa. Hän tiesi, että kansa, joka pimeydessä vaeltaa, on nähnyt ja näkee suuren valon. Hän uskoi, että Jeesus oli tuo valo. Vapahtaja, Kristus, Herra. Stefanos uskoi sanoman Vapahtajasta. Hän otti sanoman vastaan. Hän ei luopunut niiden edessä, jotka tuon sanoman torjuivat.

Se on meille vahva kuva uskosta. Uskosta, jolla me otamme vastaan joulun sanoman. Ja kai vain uskolla sen voi ottaa vastaan. Järjellä se ei oikein luonnistu. Sillä sanoma Vapahtajasta on kummallinen: Jumala alentaa ensin itsensä ja syntyy oljille, jotta me jotka häneen uskomme, saisimme synneistämme huolimatta voitonseppeleen, jotta me saisimme iankaikkisen elämän. Siksi uskallamme sanoa, että usko Kristukseen veisi hengen, se antaa elämän. Stefanos on meille vahva esimerkki uskosta ja luottamuksesta. Uskosta siihen, että Pyhä Henki sytyttää ja pitää liekkiä yllä. Siksi mekin voimme turvallisin mielin omaa kilvoitteluamme jatkaa, joulun valossa, rukouksen liekin lepattaessa. 

Rukoilemme:
Tule, Pyhä Henki, ja lähetä taivaallisen valosi säteily.
Tule, köyhien Isä.
Tule, lahjojen antaja.
Tule, sydänten valo, sinä paras lohduttaja,
sielun suloinen vieras ja lämpö.
Etsi kaikki eksyneet.
Anna uskoville, sinuun luottaville, pyhät lahjasi.
Anna uskon vahvistus,
anna autuas loppu,
anna ikuinen ilo. Aamen.

Joulu on kirkossa

Jouluaaton saarna, jossa reippaalla otteella hyödynsin sakasti.evl.fi -aineistoa. Kiitos ideoijille!

JOULU ON KIRKOSSA

Lammas
Siellä oli paimenia yöllä kedolla vartioimassa laumaansa. Löydätkö täältä kirkosta lampaan? Lammas on pehmeä. Voidaan silittää lammasta tekemällä näin. [silitetään kättä]
On hyvä, että näillä lampailla on kavereita. Lampaat ovat laumaeläimiä. Ne tarvitsevat laumaa ja paimenta. Yhdessä on turvallisempaa, helpompaa, mukavampaa.

Tässä mekin olemme yhdessä koolla. Kuten lampaat, mekin tarvitsemme toisiamme. Me tarvitsemme lähelle jonkun, joka välittää ja huolehtii. Nyt on hyvä hetki vaikka sanoa siinä vieressä istuvalle, kuinka tärkeä hän on. Että on tärkeää, että olet meidän perheessä. Että on tärkeää istua tässä vieressäsi. Koska sinä olet siinä, minä en ole yksin.

Me tarvitsemme toisiamme. Me etsimme toisistamme turvaa, ehkä anteeksiantamusta, ehkä luottamusta, ehkä lämpöä ja valoa.
Me etsimme yhdessä, niin kuin lampaatkin etsivät.
Ja ehkä hekin etsivät, jotka ovat meistä kaukana, jotka eivät kuulu meidän laumaan tai lähipiiriiin. Joulu muistuttaa myös niistä turvan etsijöistä, jotka ovat meille vieraampia.

Valo
Mutta vaikka olemme ehkä kaukana, me olemme heidän kanssaan yhdessä, koska olemme saman tähtitaivaan alla. Kun katsot ylös näetkö tähdet? Tämän tähtitaivaan alle mahtuu tänään monta tunnetta ja tarinaa. Iloja ja huolia, kiitoksia ja pettymyksiä, ehkä myös kysymyksiä ja pelkoja. Mitä sinun sydämellsei tänän kuuluu? Mitä sinä ehkä tänään kaipaat, mitä pelkäät?

Mitä mietit nojatessasi paimensauvaasi ja katsoessasi tätä laumaa tai omaa laumaasi? Mihin ajatuksesi käyvät, kun näet valon joka loistaa?

Sillä tähdet tuikkivat meille. Tällä tavalla. [tehdään käsillä tuikkivia tähtiä] Ne tuikkivat meille sitä valoa, jota kaipaamme. Valoa, jota erityisesti tänä jouluna kaipaamme pimeän keskelle, kun maa on musta ja lumeton.

Enkeli
Tähdet loistavat, mutta me näemme vielä suuremman valon. Kirkkaus täyttää pimeän taivaan. Enkeli ilmestyy. Näetkö sinä enkelin täällä kirkossa? Montako näet? 
Tiedätkö, tällä enkelillä on meille viesti!
Me kuulemme tuon viestin. [höristetään korvia]
Me saamme ilosanoman.
Meille on syntynyt Vapahtaja!
Jumala on tullut meidän luoksemme.

Seimi
Enkelin viesti vie meidät seimen luo. 
Me tulemme seimelle.
Siinä me ihmettelemme.
Siinä pysähdymme. 

Siinä me tuuditamme. Voidaan tuudittaa vastasyntynyttä Jeesus-lasta. Näin. [tuuditetaan vastasyntynyttä sylissä]
Tässä seimen luona me näemme. Me löydämme. Me uskomme. Me luotamme. Seimen luona me ilahdumme ja hämmästymme.

Jumalan rakkaus näyttäytyy meille, se tulee elämämme keskelle yllättävällä tavalla.
Seimessä me näemme Jumalan rakkauden meitä kohtaan. Me näemme Jeesuksen. Mitään ei tarvitse pelätä, kun Jumala on näin lähellä meitä.

Seimen luota me löydämme turvapaikan, sieltä me löydämme sovinnon, sieltä me löydämme uuden elämän. Siellä loistaa meille valo. Siellä on paikka meille jokaiselle.

Mihin sinä mielessäsi asetut tänään viettämään joulua?

Lampaiden kanssa kedolle – yhteyteen toisten kanssa, ottamaan toinen ihminen huomioon – kaukana ja lähellä?
Tähtitaivaan alle ihmettelemään valoa ja sen lähdettä?
Kuuntelemaan enkelikuoroa, jättämään pelon Jumalalle ja ottamaan vastaan ilosanoman?
Seimen äärelle, ihmeen äärelle, Jumalan rakkauden äärelle, aivan Jeesuksen viereen?

Rukoilemme: Rakas Jumala. Tässä me olemme joulun sanoman keskellä. Puhuttele sinä meitä tänään sillä ihmeellisellä sanomalla, jossa Vapahtaja syntyy maailmaan. Ole jokaisen joulunajassa läsnä niin täällä lähellä kuin kaukana maailmalla. Siunaa lapsia kaikkialla maailmassa. Aamen.


sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Älkää olko tyhmiä! eli toisen rippikoulusunnuntain saarna

Saarna Tilkkutäkkimessussa 17.11.2013
Rippikoulusunnuntai Lahjaharjun kappelissa
(Valvomisen sunnuntai)

Matt. 25:1-13

Tässä tekstissä on monta hämärää kohtaa. Monta sellaista, joita täytyisi hieman valaista. Asioita, joita ei ihan heti välttämättä tajua. Kuten vaikkapa se, miksi morsiusneitojen piti lähteä sulhasta vastaan. Tai se, kuka huutaa keskellä yötä, että ylkä, siis sulhanen, tulee. Tai, että mitä tekemistä sulhasen tuntemisella ja ajoissa ehtimisellä on toisiinsa, kun myöhästyneille sanotaan: minä en tunne teitä.

Jeesus puhui usein vertauksin. Kaikkiin emme löydä nyt  selvyyttä tai vastauksia. Jotain jää omalle pohdinnalle ja selvittelylle. Mutta osoitetaanko lampulla ainakin tätä tuntemiskysymystä kohti? Sillä vaikuttaisi siltä, että kannattaisi tuntea tämä sulhanen, joka saapuu, jotta pääsee juhliin mukaan. Jos bileiden isäntä ei tunne vierasta, voi bileisiin pääsy mennä sivu suun. Ei niihin kuokkimaan olla menossa, vaan kutsuttuna.

Jokainen on kutsuttu juhliin. Jokainen on kutsuttu taivaan iloisiin bileisiin. Meidät on taivasta varten luotu. Ja kun meidät on kastettu, meidät on merkitty kutsuvieraslistalle. Bileiden isännän tutuiksi.

Voisiko tämän Jeesuksen vertauksen ymmärtää niin, että nuo lamput jotka morsiusneidoilla oli käsissään, kuvastaisivat sitä uskoa, joka on meille kasteessa annettu. Siis sitä uskoa, jonka pieni siemen on meihin pieninä kasteen hetkellä istutettu. Laitettu kasvamaan. Jumala on aloittanut jo kasteessa hyvän työnsä. Hän on antanut lahjaksi uskon, jotta me sen avulla saamme elämäämme valoa ja näemme paremmin missä tulisi kulkea ja vaeltaa.

Hyvä. Lamppu siis löytyy. Tai ehkä sinua ei ole kastettu. Älä masennu. Rippikoulun myötä se on vielä mahdollista. Sinutkin voidaan kastaa, jos niin itse toivot. Lamppu voi syttyä.

Eli on lamppu, mutta onko öljyä? Morsiusneitojen kesken meni fiftyfifty. Oli viisi tyhmää, jotka eivät varanneet öljyä, ja viisi viisasta, jotka varasivat, koska nuo lamput toimivat öljyllä. Meidän taskulamppumme puolestaan toimivat paristoilla. Kynttilä toimii steariinilla. Kattolamppu sähköllä. Eli tarvitaan jotain muuta, jotta lamppu toimii. Ei riitä, että on lamppu, tarvitaan myös jotain mikä pitää valoa yllä.

Miten tämä liittyy rippikouluun? Rippikoulu voi olla sinulle paikka, jossa voit valita kummalle puolelle kuulut, viisaisiin vai tyhmiin. Ja nyt en tarkoita sitä, miten hyvin tiedät kaikki oikeat vastaukset, vaan sitä, miten käytät tämän rippikouluajan hyväksesi. Otatko sen öljyn, jota rippikoulussa sinulle tarjotaan, vai et. Varaudutko elämää varten niillä eväillä, joita rippikoulu voi antaa?

Se on sinusta kiinni. Me rippikoulun työntekijät ja isoset olemme sitoutuneet siihen, että sinulla olisi mahdollisimman mukava rippikoulu. Että voisit olla oma itsesi, että voisit rohkeasti tutustua toisiin, että saisit oppia siitä Jumalasta, jonka nimeen sinut on kastettu. Isästä ja Pojasta ja Pyhästä Hengestä. Että saisit tutustua itseesi upeana Luojan luomana nuorena, ja saisit tutustua myös toisiin hienoihin tyyppeihin ja opetella elämään yhdessä heidän kanssaan, ja että saisit tutustua myös rakastavaan ja hyvää tarkoittavaan Jumalaan, joka on sinulle sytyttänyt kasteessa lampun ja antanut uskon lahjan.

Rippikoulussa tutustutaan siihen, kuka minä olen, kuka tuo toinen on, ja kuka se Jumala on. Rippikoulussa leikitään, lauletaan ja nauretaan. Jutellaan, hymyillään, ruokaillaan. Rippikoulussa iloitaan, rippikoulussa kuulutaan yhteen, rippikoulussa otetaan toinen huomioon.

Rippikoulussa tutustutaan siihen, millainen seurakunta on. Tutustutaan nuorten toimintaan, käydään nuortenilloissa, nuortenmessuissa. Tutustutaan miten kirkko toimii elämän eri vaiheissa, vauvasta vaariin. Osallistutaan jumalanpalveluksiin ja konsertteihin. Opetellaan elämään kristittynä, valona tässä maailmassa.

Rippikoulussa tutustutaan Raamattuun. Luetaan Raamatun kertomuksia, etsitään Raamatusta tarttumapintaa omaan elämään, kysytään Raamatun äärellä elämän pieniä ja isoja kysymyksiä. Tutustutaan Jumalaan, jonka rakkaudesta Raamattu kertoo, vaikka näin: "Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon että antoi ainoan Poikansa jottei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän."

Rippikoulussa hiljennytään. Paitsi kirkossa myös riparilla, vaikkapa iltahartauksissa. Tutustutaan rukoukseen, tapaan olla yhteydessä Jumalaan. Opetellaan rukouksia, myös ulkoa. Luotetaan, että kaikissa asioissa voi kääntyä Taivaan Isän puoleen.

Rippikoulussa tutustutaan ehtoolliseen. Rippikoulu ja konfirmaatio antavat oikeuden käydä itse ehtoollisella. Mutta jo nyt voi tulla vanhemman tai kummin kanssa. Ja rippikoulussa rippikouluryhmänä voidaan tulla ehtoollispöytään. Ottaa vastaan Vapahtajan rakkaus ja anteeksianto.

Omaan elämään tutustuminen. Toiseen ihmiseen tutustuminen. Seurakunnan toimintaan tutustuminen. Raamattuun tutustuminen. Rukoukseen tutustuminen. Ehtoolliseen tutustuminen. Ne ovat kaikki öljylähteellä olemista. Varustautumista kristityn elämään. Elämän eväiden pakkaamista mukaan. Ja lopulta: se on tutustumista myös Jumalaan ja Vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen. Siihen taivaan bileiden isäntään, jonka tutuiksi meidät on kasteessa kutsuttu. Mutta on myös meistä itsestämme kiinni miten tuttuina tahdomme hänelle pysyä. On meistä kiinni olemmeko viisaita vai tyhmiä. Ei olla tyhmiä. Otetaan öljyt mukaan. Pidetään varapatterit taskussa. Otetaan itse selvää. Tutustutaan Jeesukseen. Rippikoulussa ja pitkään sen jälkeenkin.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Omaa tietä etsimässä - saarna rippikoulusunnuntaina, isänpäivänä 10.11.2013

Tekstit: Saarn. 3:1-11; 1.Kor. 15:35-44; Matt. 9:18-26

Viikonlopun leirillä me pohdimme isosten sitä, kuinka meillä on usein erilaisia rooleja. Kuin naamareita, joiden taakse piiloudumme. Nuorten kanssa etsittiin yhdessä rohkeutta olla oma itsemme. Ettei tarvitse vetää mitään roolia. Mutta tänään, isänpäivänä, rippikoulun alkaessa, jumalanpalveluksessa kysyn silti, kehen noista Jeesuksen kohtaamista ihmisistä sinun on helpoin samastua? Isään, joka pyytää apua lapselleen? Vai kärsivään, mutta rohkeaan naiseen? Tai ehkä tuohon lapseen, nuoreen josta isä on huolissaan?

Jumala, minun käteni eivät yllä suojelemaan lastani hänen matkoillaan. Uskon, että se on monen isän ja äidin huokaus. Vanhemmat rakastavat, välittävät, huolehtivat. Vaikka välillä tuntuisi että he vain hössöttävät tai tekevät elämästä vaikeaa. Mutta he rakastavat. Siltikin.

Vaikka isä tahtoo suojella lasta kaikelta, mitä ikinä hän keksisi pelätä, ja vaikka äiti pitäisi lapsen aina lähellään, tietää hän että oma turva ja varjelus eivät ulotu kaikkialle, missä lapsen oma elämä on. Lapsen sairaus, lapsen huolet, lapsen ja nuoren elämän käännekohdat ovat jotain, mihin isä ja äidin tahto tai keinot eivät aina riitä. Mutta apua voi antaa. Ja apua pyytää. Ja niin tekee evankeliuminkin isä. Hän pyytää apua Jeesukselta. Hän on neuvoton ja turvautuu Jeesuksen apuun, kun lapsi on juuri kuollut. Viimeisenä oljenkortena hän pyytää Jeesusta herättämään tytön takaisin eloon. Takaisin isälle ja äidille. Takaisin elämään.

En tiedä, miltä tämä kuulostaa. Ovatko ne vanhemmat tällaisia. Suojelevia, huolehtivia, pyytävät apua kun itse pyydät apua. Isänpäivänä me toivomme ja rukoilemme, että he olisivat. Toimisivat lapsensa ja nuorensa parhaaksi. Eikös niin.

Mutta mitä se suojeleminen on? Eräs isä kirjoittaa: "Olin valmis tekemään lasteni puolesta kaiken mahdollisen, raivaamaan heidän polultaan jokaisen esteen, käymään heidän puolestaan mihin tahansa taistoon ja varjelemaan heitä pienimmiltäkin iskuilta." Niin että "Tie valmis on."

Mutta onko se tie valmis? Jos isä tai äiti siloittavat tien kuljettavaksi, tai osoittavat mihin suuntaan mennä, mitä lapselle jää. Mitä jää rippikoululaiselle? Mitä jää isoselle? Mitä nuorelle jää?

Elämää on se, että voi ja saa etsiä itse. Elämän käännekohdissa ja risteyksissä, kuten rippikoulun alussa, on saatava kulkea itse, nähtävä ja kokeiltava, valittava väärinkin, kuljettava harhaan. Ja sitten käännyttävä takaisin.

Kaikella on aikansa. Aikansa on lapsuuden turvalla ja varttumisen vuosilla. Aikansa huokauksilla ja huolestumisilla. Aikansa nuoruuden valinnoilla, itsenäistymisellä, etäisyyden ottamisella, haastamisellakin. Aikansa on oman tien, oman uskon etsimisellä. Aika on pohtia itse, mitä isän usko, mitä äidin usko minulle merkitsee. Isä ja äiti ovat uskoneet ja tuoneet sinut kastettavaksi. Sinulle on kerrottu uskosta, johon sinut on kastettu. Isä ja äiti ovat näyttäneet sinulle polun jota kulkea. Nyt on rippikoulun aika. Rippikoulussa saat lisää opetusta uskosta, johon sinut on kastettu. On aika etsiä. On aika kysellä. Sillä mikään kysymys tällä matkalla ei ole järjetön. Paitsi ehkä se, että saanko kysellä ja saanko etsiä.

Sinä saat. On turvallista kokeilla ja kysyä, jos voi luottaa siihen, ettei elämä kaadu jos mokaa tai töppäilee. Eivät välit vanhempiin mene, jos kotona voi asioita kuin asioista jutella ja jakaa. Voi luottaa, että vaikka kuljen risteyksessä väärään suuntaan, niin isä odottaa ja tulee vastaan ja kulkee yhä mukana, jos niin tahdot.

Isän rakkaus. Se on rippikoulunkin ytimessä. Taivaan Isän rakkaus meitä lapsiaan kohtaan. Se on rakkautta meille jokaiselle. Taivaan Isän rakkaus on sitä, että me saamme avun. Meidän avunpyyntöömme vastataan. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.

Taivaan Isän rakkaus on sitä, että elämä voittaa kuoleman. Että elämässä ei ole mitään niin pahaa tai suurta, ettei sen kanssa voisi mennä Jeesuksen luo apua pyytämään. Toivon että rippikoulu voisi olla sellainen polunpätkä, jonka aikana voisit heittää kaikki turhat roolit pois. Että voisit olla oma itsesi, juuri sellainen kuin olet. Juuri tuollaisena, Luojan luomana arvokas ja ainutkertainen. Toivon, että tällä rippikoulupolulla voisit omana itsenäsi, oman elämäsi kanssa, omien kysymystesi kanssa rohkeasti tulla Jeesuksen luo, kuten tuo sairaudesta kärsivä nainen.

Hän sai avun. Hän seurasi rohkeasti omansa uskoaan. Hän luotti, että Taivaan Isä pitää huolen. Hän huolenpidostaan me kaikki, jokainen isä, jokainen lapsi, jokainen nuori, jokainen vanhempi ja isovanhempi, ihan jokainen Jumalan lapsi, saamme turvan, mihin ikinä tiemme sitten viekin.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Unelmien maailma


Saarna 3.11.2013 Kaupunginkirkon messussa klo 10
24. sunnuntai helluntaista Kahden valtakunnan kansalaisena

1.Aik. 29: 10-12; Fil. 3: 17-4: 1

Matt. 22: 15-22
Fariseukset menivät neuvottelemaan keskenään, miten saisivat Jeesuksen sanoistaan ansaan. He lähettivät hänen luokseen opetuslapsiaan yhdessä Herodeksen kannattajien kanssa. Nämä sanoivat: ”Opettaja, me tiedämme, että sinä puhut totta ja opetat Jumalan tietä totuuden mukaisesti. Sinä olet ihmisistä riippumaton etkä tee eroa heidän välillään. Sano siis meille, mitä mieltä olet: onko oikein maksaa keisarille veroa vai ei?” Mutta Jeesus huomasi heidän kieroutensa ja sanoi: ”Te teeskentelijät! Miksi te yritätte saada minut ansaan? Näyttäkää sitä rahaa, jolla maksatte veronne.” He ottivat esiin denaarin. Jeesus kysyi heiltä: ”Kenen kuva ja nimi siinä on?” ”Keisarin”, he vastasivat. Silloin Jeesus sanoi heille: ”Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.” Kuullessaan tämän he hämmästyivät. He jättivät Jeesuksen rauhaan ja lähtivät pois.
 
 
SAARNA
 
Millainen olisi sellainen maailma, jossa sinun unelmasi ovat totta?
Unelmiesi maailma.
Mitä siihen kuuluisi? Mitä siitä puuttuisi?

Olisiko unelmien maailma sellainen, jossa kohdalle osuu lauantai-illan lottopotti?
Vai sellainen, jossa rikkauden sijasta saisit rakkautta?

Olisiko unelmien maailma sellainen, jossa vatsa olisi aina täynnä, tai ehkä sellainen jossa maailma olisi täynnä nälättömiä ja janottomia.

Ehkä unelmien maailmasi on valtakunta vailla sairautta, vailla yksinäisyyttä, vailla turvattomuutta. Tai sellainen, josta uupuvat nuo päivän evankeliumissa kohtaamamme juonittelu ja vastakkainasettelu ja yhteisen hyvän laiminlyönti, veronkiertäminen.

Unelmien maailma. Maailma, jossa ihmisen on hyvä olla.

Onneksi saamme unelmoida. Onneksi saamme toivoa. Onneksi olemme paitsi tämän maailman, myös taivaan valtakunnan kansalaisia. Pyhäinpäivän kynttilät loistavat meille vielä. Taivas on raollaan ja sen todellisuus luonamme tänäänkin.

Mutta tässä maailmassa moni asia on vielä kesken. Paljossa joudumme kärsimään ja sietämään. Kaikki ei mene oikeudenmukaisesti. Kaikki ei tapahdu ihmisen hyväksi tai Jumalan mielen mukaan.

Päivän evankeliumissa kohtaamme Jeesuksen, joka joutuu keskelle tämän maailman arkipäivää, jossa ihmiset kieroilevat, suosivat vastakkainasettelua, välttelevät yhteistä etua.

Fariseukset ja Herodeksen kannattajat ovat siis lyöttäytyneet yhteen, jotta saataisiin Jeesus kiikkiin. Eikö ole merkillepantavaa, että kun juonittelun ja kiusanteon kohde on yhteinen, vihollisetkin mahtuvat samalle puolelle. Yhdessä ollaan vahvemmat Jeesusta vastaan. Siinä ovat siis he, jotka suosivat keisarin verotusoikeutta, Herodeksen kannattajat. Suosivat, koska se antoi myös heille itselleen oikeuden kerätä veroja. Ja siinä ovat he, jotka ovat täysin vastakkaisella kannalla: fariseukset, jotka vastustavat vierasta vallanpitäjää ja veronkerääjää, koska vain Jerusalemin temppelillä oli oikeus kerätä kymmenykset. Ja silti siinä he ovat, vastustajat samalla puolella.

On pakko kysyä: Mikä saisi meidät tässä maailmassa samalle puolelle, ilman että teemme sen juonien ja oman etumme tähden? Mikä muu saisi meidät puhaltamaan yhteen hiileen?

Fariseusten ja herodeslaisten juoni on saada Jeesus ansaan vastakkainasettelun avulla. Keisari vai Jumala? Valtio vai temppeli? Kumpi voittaa? Tai tämän päivän kristittyinä voisimme kysyä, kumpaa meidän tulee totella, Jumalaa vai esivaltaa? Joko tai - jompi kumpi.

Mutta Jeesuspa ei lähde leikkiin mukaan kiusantekijöiden säännöillä. Jeesus keksii omat säännöt. Jeesuksen vastaus ei ole joko tai, vaan sekä että. Vastakkainasetteluun vastataan uudella tavalla. Uuden valtakunnan tavalla. Sovittelun ja sovun tavalla. Riita tyrehtyy, ihmistä ei unohdeta.

Sillä kysymys veron maksamisesta on lopulta kysymys ihmisestä ja ihmisen arvosta. Jeesus vastaa kysyjille vastakysymyksellä, saa heidät itse luomaan tai huomaamaan ratkaisun, puhuu oikeastaan heidät itsensä ansaan: ”Näyttäkää sitä rahaa, jolla maksatte veronne. Kenen kuva ja nimi siinä on?” ”Keisarin”, he vastasivat. Silloin Jeesus sanoi heille: ”Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.”

Kun oikein asiaa tuumaamme niin, eivätkö keisari ja Jumala paini aivan eri sarjoissa? Vastakkainasettelu raukeaa. Eivät Jumala ja esivalta ole toistensa kilpailijoita. Daavidkin tunnustaa Jumalan ylivoimaisuuden, lausuessaan että ”Kaikki voima ja valta on lähtöisin sinulta, sinun vallassasi on tehdä suureksi ja väkeväksi kenet tahdot.” Luther puolestaan puolustaa esivaltaa Isossa katekismuksessa: ”Vanhemmillemme ja koko esivallalle on näet annettu käsky tehdä meille kaikenlaista hyvää, samoin kuin jokaista velvoittaa käsky tehdä lähimmäiselleen hyvää. Sillä me emme ota hyvää vastaan heiltä, vaan heidän kauttaan Jumalalta. Luodut ovat nimittäin vain käsi, kanava ja väline, joiden kautta Jumala antaa kaiken.”

Ja tästä pääsemme ihmiseen ja ihmisen arvoon. Sillä jos meidän maailmassamme kerran on paljon vääryyttä, juonittelua, vastakkainasettelua ja muuta mikä unelmien maailmastamme puuttuisi, niin eikö silloin esivallalla, jolle on uskottu valta puuttua vääryyksiin, ole oikea ja hyvä, tärkeä ja välttämätön tehtävä. Tässä maailmassa. Tässä keskeneräisyydessä. Esivalta on ihmisen puolella. Sen tulee olla. Hyvä esivalta on Jumalan parhaita lahjoja, toteaa katekismus. Se suojelee meitä ja huolehtii oikeuden toteutumisesta. Tekee maailmastamme hieman enemmän unelmiemme näköisen.

Esivallalla on tämä tehtävä. Mutta myös jokaisella meistä kansalaisista on tämä tehtävä. Rakentaa toiveidemme maailmaa, toteuttaa unelmia, jos ei aina omiamme, niin toistemme. Maan ja taivaan kansalaisina me voimme tehdä taivasta jo tänne. Tämä maailman puitteisiin. Tehdä lähimmäisellemme hyvää, niin kuin Luther kirjoitti.

Me voimme, koska meidän kanssamme on hän, jolla on kaikki voima ja valta, hän, jolle me kuulumme. Jeesus kysyi juonittelijoilta, kenen kuva ja nimi denaarin rahassa on. Oikea vastaus oli keisarin. Mutta kun me katsomme ihmistä, toista tämän valtakunnan kansalaista, kenen kuvan me hänessä näemme? Näemmekö Jumalan kuvan? Ihmeellisesti luodun, rahassamittaamattoman, kaiken rakkauden ja avun tarvitsijan. Ja kun katsomme itseämme ihmisenä, kenen nimen me kohdallamme luemme? Luemmeko Jumalan lapsen nimen? Lunastetun taivaan kansalaisen, jolle on annettu kaikki armo ja rakkaus – ja myös kädet ja syli, joilla ammentaa toisillekin.

Annetaan Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu. Annetaan elämämme. Oma elämämme, sen ilot ja sotkut. Annetaan toinen ihminen haavoineen ja kipuineen, unelmineen ja toiveineen. Ja annetaan hänelle se rakkaus ja huomio ja apu, jonka hän, tuo ihminen, tarvitsee. Puhalletaan yhteen hiileen, yhteisen etumme ja hyvämme takia. Yhteisen päämäärämme takia.

Meillä on voima ja valta rakastaa toisiamme. Meillä on mahdollisuus suojella ihmistä ja vaalia ihmisen arvoa. Myös me voimme toimia oikeudenmukaisuuden ja hyvinvoinnin puolesta, puuttua peliin silloin kun ihmistä, Jumalan kuvaa, riistetään ja hänen hintaansa alennetaan. Meidät on rakkaudella luotu ja kalliisti lunastettu ja pyhiksi pyhitetty. Eikä mikään, mikään ei saa verottaa meissä tuota arvoa.

Tähän minä uskon. Tästä minä unelmoin. Siksi, taivaan kansalaiset, nouskaa tunnustamaan yhteinen, kristillinen uskonne.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Huolenpitoa huolehtijoille

Saarna Kaupunginkirkossa 8.9.2013
 
Ps.127:1-2; Gal.6:2-10; Matt.6:25-34

Jokaisen on kannettava oma kuormansa” kirjoitti Paavali. Jokaisella on oma kuormansa. Oma taakka, jota kantaa ja joka päivän matkalla painaa. Ehkä huoli huomisesta, ehkä läheisen vointi, ehkä oma paha olo. Ehkä olet tänään kantanut oman kuormasi tänne kirkkoon, tuonut sen Jumalan eteen. Luottaen Jumalan huolenpitoon, turvautuen siihen, että Jumala pitää sinusta kuormasi allakin huolta.

Älkää murehtiko” sanoi Jeesus. Mutta entä kun murheesta voi tulla se taakka. Kuorma, jota kannan ja murehdin. Kuinka olla murehtimatta. Kuinka olla huolehtimatta, kun on paljon huolehdittavaa. Tulee mieleen arkinen tilanne vaikkapa lapsiperheessä. Ainakin pienten lasten vanhempana tuo Jeesuksen kielto koettelee. Kun pitäisi päivä toisensa perään saada pöytään jotain kunnon syötävää ja pyykit pestyä, tuo huoleton suhtautuminen muonitukseen ja vaatehuoltoon kuulostaa epäreilulta. Mitä arjesta tulisi jos tuollaisella huolettomuudella antaisi asioiden vain olla ja tapahtua. Ilmestyisikö kattiloihin keittoa ja löytäisivätkö lapset jostain puhdasta päällepantavaa. Niin kuin linnut ja kukkaset. Ei minun uskoni riitä sellaiseen.

Sinulla on omat arkiset tilanteesi ja kuormasi. Omat huolenaiheesi, joissa kehotus huolettomuuteen ehkä uskoa koettelee.

Mutta onko tässä kyse uskosta. Onko kyse huolettomuudestakaan. Vai mitä Jeesus tarkoittaa?

Minusta nimittäin tuntuu, että Jeesuksen sanat on tässä varsin helppo ymmärtää väärin. Sillä lailla edullisesti lukijan omaa tilannetta ajatellen. Olisihan se hienoa, ainakin toisinaan, jos ei tarvitsisi nähdä vaivaa tai ahertaa tai tehdä yhtään mitään. Huolehtia yhtään mistään.

Mutta tarkoittaako Jeesus sitä? Tuntuisi kummalliselta, jos tarkoittaisi. Siihen nähden, kuinka hän edellä on nimenomaan tähdentänyt sitä, kuinka ihmisen tulee elää, jotta hän noudattaisi Jumalan tahtoa. Päivän evankeliumi on peräisin Jeesuksen vuorisaarnasta, Jumalan Pojan opetuksista. Opetuksista, joissa hän ennen Jumalan huolenpitoa käy mm. läpi käskyjä: Älä tapa. Älä tee aviorikosta. Rakasta lähimmäistäsi. Jeesus opettaa rukouksesta ja paastosta. Hän muistuttaa ensimmäisestä käskystä, ettei kukaan ei voi palvella kahta herraa.

Toisin sanoen, se mitä vuorisaarna ennen huolenpitoa käsittelee, on opetusta Jumalan vanhurskaasta tahdosta. Siitä, mitä on se, että eletään oikein. Mitä on eläminen suhteessa lähimmäiseen, mitä se on suhteessa Jumalaan.

Ainakaan se ei ole välinpitämättömyyttä tai laiskuutta tai sellaista huolettomuutta, ettei mistään tarvitse huolta kantaa. Päin vastoin.

Kantakaa toistenne kuormia, niin te toteutatte Kristuksen lain.” Näin Paavali. Ehkä pääpaino Jeesuksen sanoissa ei olekaan huolettomuudessa. Vaan huolenpidossa. Siinä että Jumala pitää meistä arjen huolehtijoista huolen, meidän ei tarvitse murehtia kaikesta. Murehtiminen ja liiallinen huolehtiminen ovat ne, mistä Jeesus näyttää olevan huolissaan. Jos hän on edellä tähdentänyt sitä, että lähimmäisestä tulee pitää huolta ja Jumalaan tulee luottaa, nyt hän ehkä keskittyykin siihen, mikä on tuon rakkauden ja luottamuksen esteenä. Oma murehtimisemme.

Sillä kun huolehdimme ja touhotamme kaikesta mahdollisesta, jääkö meiltä tarpeeksi aikaa tai huomiota toisillemme? Jos murehdimme huomisesta, ehdimmekö lainkaan elää tätä päivää, kulkea tämän päivän matkaa, tämän päivän matkakumppanin vierellä?

Kantakaa toistenne kuormia.” Ehkä on laskettava oma kuorma alas, jotta voi auttaa lähimmäistä hänen kuormassaan. On tehtävä tilaa toiselle. Turhaan me rakennamme elämäämme, jos teemme sitä vain itseämme varten. Toiselle on oltava siinä tilaa. Jumalalle on oltava siinä tilaa. Jeesus sanoi: Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan.”

Siitä pääsemme uskoon ja luottamukseen. Jeesuksen sanoissa ei ole kenties kysymys sellaisesta uskosta, joka sokeana luottaa, että vatsa täyttyy kyllä vaikken laittaisikaan kattiloita tulelle. Mutta ennen kaikkea Jeesuksen sanoissa on uskosta kysymys. Uskosta ja luottamisesta Jumalan huolenpitoon. Jeesuksen puhuttelu ”te vähäuskoiset” osuu kohdalleen. Vähäuskoisuus saa rakentamaan omien ponnistelujen varaan. Vähäuskoisuus on suurta uskoa omaan aherrukseen ja touhotukseen, mutta ei näe mitä kaikkea Jumala saa elämässämme aikaan. Kaikki hyvä on häneltä peräisin. Siksi usko ja turvautuminen Jumalaan vapauttaa myös kantamaan toisen taakkaa. Kun oman murheen voi jättää Jumalan hoitoon, voi auttaa toista murheellista.

Ja usko, jos mikä, ei kaipaa ponnisteluja kasvaakseen. Usko on sellaista huolettomuutta, joka lepää ja luottaa siihen, että Jumala kantaa. Tai huolettomuutta, joka luottaa – Paavalin sanavalintoja käyttäen – kylvöön ja sadonkorjuuseen. Kun siemen on kerran kylvetty, ei tarvitse huolehtia turhasta, kasvu kyllä toteutuu kun maaperä on kunnossa.

Siksi kun mietimme, kuinka me levollisin mielin, eikä armottomina, voisimme toteuttaa kristityn velvollisuuttamme pitää huolta lähimmäisestä ja kuinka voisimme huolehtia suhteestamme Jumalaan, kysymys voisi olla siinä, minkä varassa elämämme ja arkemme lepää. Mikä tai kuka meille tuon levollisuuden ja huolettomuuden antaa. Minkä varaan laitamme huomispäivän, mistä pellosta kasvu meissä tapahtuu.

Meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää, mutta jos huolehdimme kaikesta mahdollisesta, helposti väsähdämme, eikä aikaa tai voimia riitä lähimmäiselle. Mutta kun annamme Jumalan ohjata elämäämme ja ravita kasvuamme, meissä tulee tilaa ja väljyyttä tehdä hyvää myös toiselle. Hänen armonsa ja rakkautensa ovat meidän rakastamisemme kasvualusta.

Silloin Jumalan valtakunta voi tulla sinne missä lähimmäisen kuormaa kannetaan. Sinne, missä toteutamme Kristuksen lain. Niin kuin Kristus kantoi lähimmäisen kuormaa, meidän taakkamme, meidän syntikuormaamme. Epäitsekkäästi, toisen hyvän edelleen laittaen. Niin meidänkin tulee sisarina ja veljinä kantaa kuormaa. Omaa kuormaamme Jumalalle, hänen huolehdittavakseen. Ja kun olemme hänen luonaan saaneet levätä, voimme nostaa toisen kuorman alle joutuneen. Pitää hänestä huolta. Jakaa huolenpitoa, jota itse olemme saaneet.

Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.”

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Merkityksistä, niiden aukenemisesta, ja sensellaisesta

Lahjaharjun kappelissa 18.8.2013
13.su hell
Jeesus, parantajamme

Mark. 7: 31-37
Jeesus lähti sitten taas Tyroksen seudulta ja tuli Sidonin ja Dekapoliin alueen kautta Galileanjärvelle. Siellä hänen luokseen tuotiin kuuro mies, joka ei pystynyt kunnolla puhumaan, ja häntä pyydettiin panemaan kätensä miehen päälle. Jeesus otti hänet erilleen väkijoukosta, pani sormensa hänen korviinsa, sylkäisi ja kosketti hänen kieltään. Sitten hän katsahti taivaalle, huokasi ja sanoi kuurolle: »Effata.» Se merkitsee: aukene. Silloin miehen korvat aukenivat ja hänen kielensä vapautui, niin että hän puhui selkeästi.
Jeesus kielsi ihmisiä kertomasta tästä kenellekään, mutta mitä enemmän hän heitä kielsi, sitä enemmän he levittivät siitä tietoa. Kaikki olivat ylen määrin hämmästyksissään ja sanoivat: »Hyvin hän on kaiken tehnyt. Kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan.

Saarna
Tämä on kertomus uskosta. Ja kertomus parantumisesta, eikö vain. Ja sen äärellä mieleeni tuleekin kaksi kysymystä: Mikä on sairastamisen merkitys meille? Ja mikä on parantumisen merkitys?

Useimmat meistä olemme jossain vaiheessa, jollain tavalla sairastaneet. Harva on saanut vain terveitä päiviä. Mutta on kai heitäkin. Evankeliumin kuuro mies ei kuulunut heihin. Hän ei pystynyt kuulemaan. Kaiketi kuurouden myötä hän oli menettänyt puhekykynsäkin. Mitä arvelet, mikä oli sairastamisen merkitys hänelle?

Ainakin hänen elämänsä oli monella tapaa rajoittunutta. Hän tarvitsi apua arjen tekemisiin. Onneksi hänellä myös oli auttajia. Jotkut heistä toivat ystävää Jeesuksen luo. Mutta ystävyydestä huolimatta yhteys toisiin ihmisiin ei kuurolla ja puhekyvyssä heikolla ihmisellä ehkä kuitenkaan toteudu aivan toivotulla tavalla. Ei kuule, ei saa sanotuksi. Ei voi kommunikoida. Enpä tiedä, että miehelle olisi tuolloin oltu opetettu kuurojen kieltä. Sairaudella oli hänelle vakava seuraus merkitys siinä, kuinka kuurous ja mykkyys olivat erottaneet hänet toisten kunnolliselta kohtaamiselta.

Kuulostaako tutulta? Että sairastelu jollain tapaa rajoittaa elämää. Tulee esteeksi niille asioille, joiden kautta elämä olisi parempaa, mielekästä, tarkoituksenmukaista. Flunssaisena ei jaksa laittaa puutarhaa syyskuntoon. Jalka kipeänä ei voi lenkkeillä, vaikka mieli tekisi. Masennus katkaisee hiljalleen välit kanssaihmisiin. Eikä sairaana ole muutenkaan parasta mahdollista seuraa. Sitä oleilee mieluummin omissa oloissaan. Jumalan tarkoittama yhteys lähimmäisten välillä ei pääse toteutumaan.

Toisaalta, jos hoksaamme, että sairas läheisemme herkästi ottaa näin askeleen meistä eroon, eikö se voisi rohkaista meitä ottamaan itse askel sinne päin. Eikö sairastamisen merkitys voisi ollakin juuri siinä, että se antaa meille tilaisuuden kulkea toistemme rinnalla. Taluttaa ontuvaa, pitää seuraa masentuneelle, keittää vaikka kuumaa juomaa kuumepotilaalle. Sairaus kutsuu hoitamaan ja pitämään huolta. Sairaus ohjaa rakkauteen.

Niin sairas mies tuotiin Jeesuksen luo. Luottaen siihen, että tämä voisi kuuroa auttaa. Eikä Vapahtaja empinyt. Hän oli tullut maailmaan auttamaan. Jokaisen ihmisen auttajaksi. Siitä kertoo tuo Jeesuksen matkareittikin: Tyroksen, Sidonin ja Dekapoliin kautta hän tuli Galileaan, kotiseudulleen. Hän oli kulkenut lähiseuduilla, myös ei-juutalaisten keskellä ja tämä on tärkeä seikka. Sielläkin pakanoiden luona hän opetti ja paransi. Puhui Jumalan rakkaudesta ja osoitti Jumalan rakkautta. Rakkautta, joka kuuluu kaikille kansoille, kaikille ihmisille.

Kotiseudullaan hän parantaa kuuron miehen. Avaa hänen korvansa parantavan sanan voimalla: Effata. Aukene. Mitä parantuminen hänen kohdallaan merkitsi? Hänen korvansa aukenivat ja hänen kielensä vapautui. Vapahtajan sana merkitsi vapauttamista ja vapautumista. Miehen oli mahdollista kommunikoida toisten kanssa. Silta yhteyttä varten oli jälleen olemassa. Mutta merkitsi kai se muutakin. Mies oli tullut kohdatuksi, hänen elämänsä ja elämän kipunsa oli otettu tosissaan. Hänet oli hyväksytty. Hänet, joka helposti tuon ajan yhteisössä joutui syrjään sysätyksi ja tarpeettomaksi. Hänet Jeesus kohtaa, parantaa ja antaa täyden ihmisarvon, joka jokaiselle Luojan luomalle kuuluu.

Ja merkitsi tuo parantuminen vielä muillekin. ”Kaikki olivat ylen määrin hämmästyksissään ja sanoivat: Hyvin hän on kaiken tehnyt. Kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan.” Paikalla olleet löysivät hämmennyksensä keskellä huulilleen sanat Jesajan kirjasta, jossa (luvussa 35) luvataan: ”’Jumala itse tulee ja pelastaa teidät.’ Silloin aukenevat sokeiden silmät ja kuurojen korvat avautuvat, rampa hyppii silloin kuin kauris, mykän kieli laulaa riemuaan.”

Parantumisen todistaneet ihmiset näkivät Jeesuksessa tämän lupauksen toteutuvan. He kokivat, että Jeesuksessa Jumala oli tullut heidän avukseen. Että Jeesus oli tuo luvattu auttaja. Tästä oli pakko kertoa eteenpäin. Vaikka kiellettiin, oli julistettava mitä Jeesus oli tehnyt.

Sillä tervehtyminenhän on iloinen asia. Sairaudesta parantuminen saa arvostamaan terveyttä uudella tavalla. Silloin tekee mieli kiittää avunantajaa. Sitä että lääkekuuri tehosi ja tepsi. Kiittää hyvää ja ammattitaitoista lääkäriä, joka määräsi auttavan hoidon. Itseäänkin saattaa tyytyväisenä kiitellä siitä, että malttoi levätä ja kesti sairastelun piinan. Mutta entä Jumalaa? Tuleeko kiitettyä häntä? Sitä että hän on auttanut ja parantanut.

Mutta onko parantumisen taustalla aina hyvyyden Jumala? Onko sairauden loppuminen kiinni siitä, lausuuko Jumala parantavan sanansa? Eikö Jumala kuule pitkäaikaissairaiden toistuvia rukouspyyntöjä ja esirukouksia heidän puolestaan? En tiedä. En tiedä, miksi tuntuu, että Jumalan kanssa on välillä kuin jumissa, asia ei etene, ei vaikka kuinka vääntäisi.

Ehkä usko on sellaista. Keskeneräiseksi, puolimatkaan jäävää. Kysymistä, vastausten odottamista. Joskus alituista odottamista.

Jokaisella on omat kysymyksensä, omat paininsa uskonsa kanssa, omat huolensa ja kipunsa elämässään. Jos jäämme niiden kanssa yksin, jäämme helposti jumiin. Mutta jos saamme jakaa kuormamme jonkun kanssa, on askeltaminen taas hieman helpompaa. Me tarvitsemme toisiamme paljon enemmässä kuin mitä ymmärrämmekään. Tarvitsemme itse vierelläkulkijaa ja meidänkin tarvitsee olla toisen rinnalla.

Sillä vaikka sairauksiimme ei löytyisi parannusta, vaikka kipumme ei poistuisi, eikö ole jo paljon, että joku ottaa ne tosissaan. Jeesuksen luo voimme tulla, kuten tuo kuuro mies, vaivoinemme, sellaisessa olotilassa kuin kulloinkin olemme. Jeesus otti hänet erilleen väkijoukosta. Jeesus ottaa meidät tosissaan. Hän kohtaa jokaisen erikseen, henkilökohtaisesti. Hänelle juuri sinulla on väliä.

Tämän luottamuksen saa yksin Jeesus aikaan. Uskon ja luottamuksen, siihen että Jumala pitää huolen, silloinkin pitää kun askel vain painaa entisestään ja kipu syvenee. Itse emme saa avattua uskon todellisuutta. Emme saa yksin auki silmiä, jotka näkevät Jumalan teot elämässämme. Emme saa itse auki korvia, jotka kuulevat mitä hänen sanansa merkitsee. Korvia, jotka kuulevat hänen läsnäolonsa sielläkin, missä kipu on suurin. Mutta Vapahtaja voi kai aukaista ne. Avata meidän silmämme ja korvamme ja sydämemme. Tuota aukaisua me kaipaamme. Että kuulisimme sanan Effata, aukene. Aukene sydän uskomaan. Aukene ymmärtämään, mikä on elämäni merkitys tässä asiassa.

Tätä me kyselemme. Tätä rukouksessa pyydämme. Tätä Raamatun sanasta etsimme. Tätä varten voimme käydä tänäänkin ehtoolliselle. Avautumista, kohtaamista, luottamista varten.

Tätä uskoa voimme pyytää myös uskontunnustuksen sanoin.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Vuorisaarna?

Saarna 14.7.2013 Kaupunginkirkossa
Kirkastussunnuntai

Nouskaa, älkää pelätkö, rohkaisee Jeesus opetuslapsia. Nouskaa. Nouskaa vuorelle, nostakaa katseenne minuun, tulkaa mukaani, seuratkaa minua.

Kirkastussunnuntai on suuri päivä, valkoinen Kristus-juhla. Silti ajattelen arkea. Ajattelen, kuinka Jeesuksen seurassa kulkeminen oli opetuslapsille paljon muuta kuin juhlahumua. Ehkä se oli alituista ihmettelyä ja kysymyksiä reppu pullollaan. Aprikoimista, että kuka tämä mies, kuka tämä Jeesus oikeastaan on. Innostumista Jeesuksen seurasta, silti pettymistä ja toivottomuutta kun matka vei lähemmäs Golgataa.

Ajattelen, kuinka opetuslapsena eläminen ja kasvaminen on usein juuri sitä kivikkoista vuoristopolkua, vai mitä sinä tuumaat? Ajattelen, että ehkäpä siksi tarvitsemme kirkastusvuoren. Huipun, josta näkee paremmin, paikan jossa ilma on raikkaampaa hengittää. Emmekö tarvitse tuota valoa, joka Kristuksesta hohtaa, kun oma soihtumme, uskon soihtumme hiipuu. On nostettava katse Kristukseen, koska päät pysyvät muuten painuksissa. Pelko, pettymys, väsyminen kysymysten keskellä kiusaavat.

Kirkastusvuoren juurella minulle tulee mieleen laulu, nuorten veisu. Sopiiko jos laulan siitä hieman? Näissä laulun sanoissa on jotain opetuslapsen suuhun osuvaa. Jotain aitoa. Jotain mitä on helppo ääneen sanoa.

Päivä päivältä vain petyin siihen, mitä sain
Näissä pyörteissä maan hulluuden.
Sielu haurastunut, mieli maahan taipunut
Onko aina vain osa ihmisen?

En jaksa, Jeesus enempää!
Kuule köyhää pyytäjää:
Ole luonani, nyt on pimeää!

Petyin vastauksiin,
Petyin tyhjän puhujiin
Sanat onttoina vain kaikuivat.
Kun sen taas ymmärsin,
Tulin alkuun takaisin.
Mistä löytyvät lauseet oikeat?

En jaksa, Jeesus enempää!
Kuule köyhää pyytäjää:
Ole luonani, nyt on pimeää!

Nouskaa, älkää pelätkö, sanoi Jeesus. Hän tuli heidän luokseen, kosketti heitä ja sanoi: Nouskaa, älkää pelätkö.

Kun vaikkapa kysymysten määrä elämän suunnasta tai vaatimukset kristittynä elämisen hallinnasta tai jokin muu painaa meitä maahan, ojentaa Jeesus kätensä ja nostaa meidät pystyyn. Hän ottaa mukaansa vuorelle, hänen valonsa loistaa meille ja hän nostaa meidät huolista ja murheista kärsivät ylös.

Siksi lähde kanssani, tai lähde Jeesuksen kanssa vuorelle. Lähde hänen mukaansa. Mutta mille vuorelle lähtisimme? Sillä kun ajattelemme Jeesuksen elämää, vuori näyttäisi keskeisenä paikkana kuuluvan sen eri vaiheisiin. Ei vain kirkastusvuorella ole erityinen merkitys Jeesuksen toiminnan ymmärtämisen kannalta. On monia muitakin vuoria.

Kun nousemme Jeesuksen kanssa vuorelle, nousemme ensin kiusauksen vuorelle. Kun Jeesus kasteensa jälkeen paastosi ja oli koeteltavana autiomaassa, vei Paholainen hänet ”hyvin korkealle vuorelle, näytti hänelle maailman kaikki valtakunnat ja niiden loiston” ja yritti saada Jeesuksen luopumaan tehtävästään ja kumartamaan itseään. On kiusauksen vuori.

Sitten me voimme nousta opetuksen vuorelle, vuorelle jonka rinteellä hän opetti suuria määriä ihmisiä. Moneen otteeseen. Kertoi vertauksia, puhui Jumalan rakkaudesta, opetti elämään oikein, piti vuorisaarnansa, jossa julisti autuaaksi murheelliset ja muut. On opetuksen vuori.

Tai voimme nousta rukouksen vuorelle, hiljaisuuteen, jonne Jeesus pakeni ihmisjoukkoja ollakseen yksin ja rukoillakseen. Viettääkseen aikaa Isänsä kanssa. Rukouksen vuorella.

Ja jos seuraamme Jeesusta vuorelle, on kuljettava myös kohti pyhää vuorta, Jerusalemin kaupunkia, viimeisiä päiviä, viimeisiä tapahtumia siellä. On mentävä mukaan ahdistuksen vuorelle, Öljymäelle, jossa Jeesus, seuranaan nuo samat opetuslapset, Pietari, Jaakob ja Johannes, siellä hän viimeisenä yönään tuskan vallassa itki ja rukoili Isää: ”Jos mahdollista, menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta tapahtukoon sinun tahtosi, ei minun.” On ahdistuksen vuori.

Ja vielä me Jeesuksen kanssa nousemme ristin vuorelle, jolla hän, emme me, nousee ristille, kärsii, kuolee, antaa henkensä, sovittaa ja lunastaa, vapauttaa meidät. Tekee tehtävänsä, kulkee tiensä loppuun asti. Julistaa rakkauttaan meille ihmeellisellä tavalla. Tavalla, jonka edessä olemme siinäkin ymmällämme ja vastauksia vaille.

Mutta ristin ja kuoleman vuorelta me saamme ihmeissämme ja riemuissamme kulkea lopulta Ylösnousseen vuorelle. Siellä Kristus, jonka kiusaaja yritti houkutella vallalla ja loistolla, julistaa opetuslapsille: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. - - Ja katso, minä olen teidän kanssanne maailman loppuun asti.” On Ylösnousseen vuori, onneksi vielä on.

Ja sitten on tämä kirkastusvuori, joka jollain tavalla kätkee sisälleen nämä kaikki vuoret, kätkee ja paljastaa Jeesuksen merkityksen opetuslapsille ja meille. Kirkastaa sitä, mikä hänen elämänsä merkitys meille on. Kirkastusvuorelta näkyvät muidenkin vuorten huiput. Kiusauksen, opetuksen, rukouksen, ahdistuksen, ristin, ja ylösnousseen vuoret.

Kirkastusvuorella opetuslapset saivat nähdä Jeesuksessa valon, jonka Jumala on lähettänyt maailmaan. Tuossa valossa he todistivat myös Jeesuksen jumalallisen olemuksen. Vuori oli juutalaisessa uskonnossa Jumalan ilmestymisen paikka. Niin kuin Mooseksen tapauksestakin jo kuulimme. Jumala kutsui Mooseksen tehtäväänsä vuoren juurella, ja myöhemmin Mooses sai Siinain vuorella kymmenen käskyn lain. Ja kirjoitetaan, että kun Mooses saapui vuorelta laintaulut käsissään, hänen kasvonsa säteilivät, koska oli puhunut Jumalan kanssa. Jumalallinen valo heijastui hänen kasvoiltaan. Mutta kirkastusvuorella tilanne oli toinen. Jeesuksen kasvot eivät vain heijastaneet jumalallista valoa, ne loistivat sitä. Hän on valo valosta, Jumala Jumalasta. Hän on enemmän kuin Mooses, hän on se josta laki ja profeetat, edustajinaan Mooses ja Elia, antavat lupauksen ja toivon. Hänessä tuo toivo täyttyy.

Tämän opetuslapset saavat paitsi kirkkaudessa omin silmin nähdä myös omin korvin kuulla, kun pilvestä kuului käsky: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä!”

Kuulkaa häntä! Hän on se, jota tulee kuulla. Mooses sai lain, Jumalan ilmoituksen välitettäväksi kansalle. Mutta Jeesus on itse tuo Jumalan ilmoitus. Hänessä Jumalan Sana on tullut luoksemme. Häntä meidän on kuultava. Hänen opetuksensa ohjaa askeleitamme oikeaan suuntaan. Hänen sanansa julistavat synnit anteeksi. Hän kutsuu parannukseen, hän parantaa itse pelkällä puheellaan. Häneltä löytyvät sanat oikeat.

Ja tänään hän kutsuu meitä mukaansa. Mukaansa vuorelle, jokaiselle noista vuorista. ”Nouskaa, älkää pelätkö!” Sillä ei tarvitse pelätä. Jeesus voitti kiusaukset, hän julisti autuaaksi, hän rukoilee puolestamme, hän suostui Isän tahtoon ja antoi henkensä, jotta me pelastuisimme. Ei tarvitse pelätä. Jeesus on elänyt ihmisen elämän, hän tietää mitä on olla ahdistunut ja kiusattu. Hän tietää, miltä opetuslapsista, meistä voi tuntua, millaista elämämme voi olla. Siksi hän voi auttaa meitä. Koska on jakanut meidän osamme – ja koska hän on Jumalan poika. Hänellä on kaikki valta meitäkin auttaa. Ehkäpä siksi hän kutsuu seuraansa. Koskettaa meitä ja nostaa pystyyn.

Siksi meidän on yhä uudelleen opeteltava kuulemaan häntä. Selailemaan yhä Raamattujemme sivuja ja kuuntelemaan hänen sanojaan.

Siksi me nostamme katseemme häneen. Ja voimme arkemme keskeltä laulaa vaikka tähän tapaan.

Herra luoksesi nyt
Tulen, kaikkeen pettynyt.
Olen tyhjempi kuin milloinkaan.
Vasta kaipaukseen
Tähän jokapäiväiseen,
Opeta puhettasi kuulemaan.

En jaksa, Jeesus enempää!
Kuule köyhää pyytäjää:
Ole luonani, nyt on pimeää! (J.Jyrä/K.Pispa: Päivä päivältä vain)

Noustaan vuorille. Sieltä saamme avun. Noustaan myös tunnustamaan kristillinen uskomme.