torstai 27. joulukuuta 2012

Alennusmyyntejä ja ilmaista armoa

Viikkomessun puhe apostoli Johanneksen päivänä 27.12.2012

Joh. 1: 1-14

Tänään ovat monessa kaupassa alkaneet alennusmyynnit. Tavaroita saa nyt taas halvemmalla, hintoja on laskettu, alennettu.

Myös Johannes kertoo meille alennuksesta. Mutta toisenlaisesta. Hän kertoo meille Jumalan alentumisesta. Jumalan syntymisestä ihmiseksi. Sanan tulemisesta lihaksi. Jumalan laskeutumisesta meidän ihmisten avuksi.

Alennusmyynneissä usein alennettu hinta on merkitty tuotteeseen kirkkaalla värillä. Ehkä jotta se huomattaisiin.

Eikö myös joulun lapsi loista meille kirkkaana. Ehkä juuri jouluna, kun muuten on pimeää, me näemme joulun kynttilöissä ja joulun sanomassa sen kirkkauden ja valon, joka on maailmalle annettu. Valon, joka on luvattu kansalle, joka pimeydessä vaeltaa. Ehkä joulun sanomassa on jotain sellaista, mikä vastaa kirkkaimmin siihen ikävään, joka meissä herkistyy juuri jouluna. Tai talven pimeydessä. Hämärinä iltoina ja kun elämänmeno jollain tapaa pysähtyy tai ainakin hidastuu.

Ehkä silloin nuo Johanneksen sanat saavat meissä erityisen tilan. Ehkä silloin näemme joulun lapsessa todellisen valon, valon joka valaisee jokaisen ihmisen. Valaisee sen pimeän, jossa keskeneräisyydessämme kompuroimme. Ja jossa etsimme valonlähdettä, mitä tahansa mikä auttaisi näkemään paremmin. Ja me, keskeneräiset, saammekin hänessä, seimen lapsessa, katsella Jumalan kirkkautta, kirkkautta jonka Isä on hänelle antanut.

Sana tuli lihaksi. Jeesus syntyi keskellemme. Jumala alensi itsensä halpaan seimeen. Mutta tänä alennusmyyntien päivänä ilouutinen on siinä, että seimen lapsessa ei ole hintalappua. Hänen luokseen saa jokainen tulla, vaikka ei olisi mitään annettavaa, ei mitään millä maksaa. ”Kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen.”

Sillä Jumalan rakkaus on ilmaista. Jumalan rakkaus on maksanut kaiken jo meidän puolestamme. Johannes muistuttaa meitä vielä kirjeessäänkin: ”Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme.”

Ja eikö meidän uskomme luota siihen, että Jumala on tehnyt tämän kaiken, koska hänelle me emme ole koskaan alennuksessa, hänelle meidän arvomme ei ole vähemmän tänään kuin eilen tai ikinä. Vaan hänelle jokainen ihminen on arvokas. Siksi Jeesus syntyi tänne jokaista varten. Kaikki syntyi Sanan voimalla ja tämä Sana tuli valoksi jokaiselle ihmiselle. Myös sinulle. Myös minulle. Meille kaikille.

Koska Jeesus syntyi veljeksemme, meillä on taivaallisen Isämme lapsina oikeus käydä hänen eteensä ja kertoa ilomme ja huolemme ja myös tunnustaa kaikki se pimeä, johon me elämässämme valoa tarvitsemme.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Vaihteeksi kirjoitus, ei puhe

Yllätin kaikki, eniten itseni. Siivosin talon. Rouva lausui jo eilen ääneen, että pitäisi siivota. Lausui vain todeten. Ei siinä kehotusta ollut.

On vapaapäivä. Rouva tekee keikkaa Uuraisille silloin tällöin, kun olen vapaalla. Siksi, kun sain pienimmän päiväunille ja noudettua isoimman eskarista, saavuimme kotiin, laitoin dvd-soittimeen "101 dalmatialaista" ja ryhdyin hommiin. Minulle siivoamaan ryhtyminen on valtava saavutus. Heti suoriuduttuani keitin oikein kahvit ja sulatin pakastettua marjapiirakkaa, vaikka sovittiin sunnuntaina, että nyt herkuttelu vähenee. Tätä ei ehkä lasketa, kyseessä on palkinto. Tai ehkä lasketaan.

Koko viime viikonlopun ajatukset kypsyivät perhekysymyksissä, lähinnä isänpäivän messuvalmistelujen ansiosta. Isäkysymyksiä olen pohtinut kyllä jo pidempään. Luin syyslomalla Juha T. Hakalan kirjan "Onnellinen lapsi. Vanhempien kasvatusoppi" (joka on jatko-osa "Isän kasvatusopille"). Hakala kirjoittaa hyvin ja asiaa. Helppo on nyökytellä hänen teeseilleen. Niistä jos yhden mainitsee niin läsnäolon. Vanhemman on hyvä olla läsnä lapsensa elämässä. Sen varassa lepää paljon, mitä tulee turvalliseen kasvuun.

Siksi tällaiset päivät, kun viettää aikansa itsekseen lasten kanssa kotona, ovat oikeastaan aikamoisen hienoja. Vaikka itselleen jäisi lepoaikaa vain hetkonen, vaikka silloin aukeaisi liian ilmeinen mahdollisuus siivota talo, vaikka aamusta iltaan katraan hoitaminen onkin täyttä työtä (vaimolle tästä respectit), ei ilman yhdessäoloa saisi kokea arjen iloja. Kuten sitä, kun Aaron (1v3kk) hymyssäsuin esitteleen, kuinka on juuri oppinut pyörimään. Tai kun Sohvi (5v) laulelee levyn tahdissa suljetun oven takana. Tai kun puheen kanssa takellellut Elia (6½v) harjoittelee onnistuneesti r-kirjainta.

Isinä olemisen helmihetkiä. Niille toinen kuppi kahvia.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Isistä ja lapsista ja taivaan Isän perheestä

Saarna isänpäivän messussa 11.11.2012

Perheen sunnuntai
Laul.l. 8:6-7; Kol. 3:18-21; Mark. 10:13-16

Saarna
Mitä sinulle tulee mieleen sanasta isä? Jos haluat, juttele hetki vieruskaverin kanssa.

Isä herättää keskustelua. Isästä ollaan montaa mieltä. On erilaisia isejä. Isä on monenlainen, jokaiselle omanlainen.

Kysymys isästä on melko henkilökohtainen. Jokaisella on oma ja omanlainen suhde isään, omanlainen suhde isyyteen. Isä voi olla tuki ja turva tai isä voi olla etäinen. Isän kanssa voi jutella tai puuhata, tai isä voi olla siihen liian kiireinen. Jokaisella ei ole isää, kaikki miehet eivät ole isejä. Joku on isoisä, jollekulle vaari on maailman tärkein henkilö.

Ja eikö sama sovi myös kysymykseen perheestä. On erilaisia perheitä, jokaisella on oma paikkansa perheessä, jokainen kokee perheen eri tavoin. Suhde perheeseen on henkilökohtainen. Ja toisaalta perheeseen liittyvät kysymykset ovat perhekohtaisia.

Tänään isänpäivänä on ehkä ihan hyvä pysähtyä miettimään omaa suhdetta isään tai isyyteen tai perheeseen ja perheenjäseniin. Tänään isänpäivänä isejä neuvotaan oikein Raamattua myöten. Eikö ole puhutteleva tuo kolossalaiskirjeen lause: ”Isät, älkää aina moittiko lapsianne.”

Moittivatko isät? Eivätkö äidit moiti? Ehkä hekin moittivat. Mutta varmasti myös isät. Tämä on hyvä neuvo vanhemmille, iseille ja äideille, mutta myös kaikille muille ”vanhemmille”, isovanhemmille ja vanhemmille sukupolville. Kaikille, joilla on mahdollisuus viettää aikaa lapsen kanssa.

Mutta miksi isät tai äidit moittivat? Päivän evankeliumia lukiessa minulle tulee ainakin yksi syy mieleen. Päivän evankeliumissahan fariseukset tulevat Jeesuksen luo, kysyvät häneltä kysymyksen avioerosta, tahtovat laittaa hänet koetukselle.

Lapset kyselevät. Lapset laittavat vanhemman koetukselle. Lapset koettelevat vanhemman jaksamista, ymmärrystä, välillä hermojakin. Ehkä vanhemmat moittivat lapsia silloinkin, kun he kysyvät ja välillä kysymistään kysyvät asioita. Ehkä he moittivat, kun eivät jaksa tai ehdi vastata. ”Älä nyt koko ajan kysele!”

Mutta eikö lapsella ole oikeus kysellä. Eikö lapsella ole oikeus tietää. Ja eikö vanhemman tehtävänä ole kertoa ja auttaa ymmärtämään. Antaa eväitä elämään. Ohjata ja neuvoa.

Mutta vanhempi ei aina jaksa. Ei aina ehdi. Herää kysymys siitä, että onko tämän päivän perheissä liian kiire? Onko kiire niin kiivas ja kyltymätön, että lapselle ei jää tarpeeksi aikaa, tai että vanhempi ehtii pysähtyä lapsen luo?

Sillä kuinka voidaan vastata lapselle, jos ei ole aikaa kuunnella edes mitä hän kysyy. Jos on niin kiire, ettei ehdi viettää aikaa lapsen kanssa, aikaa perheen kanssa. Toki silloin moittiminen on helpompi tie. ”Hys, älä kysele, isi ei nyt ehdi. Äidillä on nyt vähän kiire.”

Uskon, että monessa perheessä tilanne on tällainen. Ainakin eräs muutaman vuoden takainen tutkimus kertoo, että 86% suomalaisista pikkulapsiperheen vanhemmista haluaisi viettää lastensa kanssa enemmän aikaa. Amerikkalainen kysely vuodelta 2000 puolestaan kertoo, että 73% haastatelluista nuorista oli sitä mieltä, että vanhemmat viettävät liian vähän aikaa teini-ikäisten lastensa kanssa. Tuskin me täällä olemme niin kaukana amerikkalaisista. Yhdessäolosta kärsitään puutetta. On pulaa kiireettömästä läsnäolosta.

Ja eikö kuitenkin ole niin, että läsnäolosta syntyy luottamus ja luottamuksesta kasvaa hyvät välit perheenjäsenten kesken. Turvallisuus vahvistuu. Rakkaus syvenee.

Lapsella on oikeus viettää aikaa vanhemman kanssa, kummitädin kanssa, enon kanssa, tai isovanhemman kanssa. Vanhemman tehtävänä on kuunnella lapsen kysymyksiä. Ja parhaassa tapauksessa tehdä kuten Jeesus teki fariseuksille: tiukan kysymyksen kohdalla voi kääntää katse kohti sitä, mitä Raamatussa sanotaan. Lapsen kanssa voi lukea Raamattua, voi tutustua yhdessä Jumalan sanaan. Vai pitäisikö sanoa, että lapsen kanssa tulee lukea Raamattua. Vain siten voimme vaalia sitä perinnettä, joka koko ajan katoaa, että lapset oppivat tuntemaan Raamatun kertomuksia. Emmekö kaikki ole siitä vastuussa. Että Raamatun sanat ja sanoma tulisivat lapsille ja nuorille rakkaiksi. Että jo he oppisivat tuntemaan rakastavan Jumalan.

Kaikki ovat vastuussa, mutta kaikki eivät ole isejä tai äitejä tai isovanhempia. Kaikilla ei ole pieniä lapsia. Kaikilla ei ole isää tai vanhempaa. Ja emmekö silti ole kaikki vastuussa lapsista, emmekö kaikki ole vastuussa toisistamme.

Sillä vaikka meillä jokaisella on omanlainen suhde isään tai perheeseen, on meillä kaikilla kuitenkin yhteinen Jumala. Taivaan Isä on jokaisella sama. Hänen lapsinaan olemme perheenjäseniä keskenämme. Siskoja ja veljiä. Seurakuntana olemme Jumalan perhettä.

Ja koska olemme saman perheen jäseniä, me olemme vastuussa toisistamme, toistemme turvallisuudesta ja hyvinvoinnista, ja etenkin niistä, jotka ovat pienimpiä ja heikoimpia. Niistä, jotka eniten tukea tarvitsevat. Kasvuunsa, elämäänsä. Ja jotta me seurakuntana, sisarina ja veljinä, voimme pitää toisistamme huolta, on meillä oltava aikaa toisillemme. Meillä ei voi olla kiire toistemme ohi, niin että sivuutamme toistemme kysymykset. Emme saa Jumalan perheessä osoittaa toisillemme välinpitämättömyyttä.

Ei, vaan annetaan aikaa, opitaan tuntemaan toisemme, kuunnellaan toistemme murheita, kannetaan niitä yhdessä Taivaan Isän luo. Luetaan yhdessä Raamattua ja etsitään sieltä neuvoja elämään. Omaan elämään, mutta ennen kaikkea yhteiseen elämään. Ei moitita toisiamme, vaan kannustetaan, rohkaistaan, tuetaan. Ja jos jäämme yhdessäkin vastausta vaille, niin ihmetellään sitten yhdessä. Lapsina, jotka eivät aina aivan ymmärrä Taivaan Isän tarkoituksia.

Mitähän Taivaan Isälle tulee meistä mieleen? Ehkä kaikki ohi kiiruhtamiset, ehkä kaikki moittimisen aiheet, ehkä kiukuttelut ja kyseenalaistamisetkin. Mutta ehkä vielä kirkkaammin se rakastettavuus ja kauneus, josta se, kuinka isä tai äiti lastaan katsoo, on vain aavistus. Ehkä Taivaan Isälle tärkeintä on se, että hän saa viettää aikaa kanssamme, se että hän voi antaa anteeksi. Ehkä Taivaan Isä katsoo meitä tänäkin isänpäivänä isän rakastavin silmin, meitä kaikkia. Ja tahtoo rakkaudellaan saada meidät pitämään toisistamme huolta, hänen perheestään huolta.


lauantai 10. marraskuuta 2012

Neljän lauseen ihmiset

Matt. 6: 14-15
Jeesus sanoo:
"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa,
antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi.
Mutta jos te ette anna anteeksi toisille,
ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne."

Voisiko olla niin, että on olemassa neljänlaisia ihmisiä, riippuen siitä, minkä lauseen he näistä Jeesuksen sanoista valitsevat?

Että olisi niitä ihmisiä, jotka valitsevat lauseen: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa”. Ihmisiä, jotka ymmärtävät, että anteeksiantamus on välttämätöntä ihmisten keskinäiselle elämälle. Että toiselta on pyydettävä anteeksi, että toiselle on annettava anteeksi. He sen kyllä ymmärtävät, tiedostavat, mutta ei se aina ole helppoa. Ehkä siksi tuo lause alkaa sanalla ”jos”. Jos te annatte anteeksi.

Olisiko myös niitä ihmisiä, jotka valitsevat ennemmin tuon toisen lauseen, lauseen jossa luvataan, että: ”antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi.” He ovat niitä, joiden Jumala on armollinen. Niitä, jotka elävät armosta ja luottavat siihen, että tapahtuipa mitä tahansa, aina voi tulla Isän luo, saada anteeksi ja aloittaa uudelleen.

Kolmannet ihmiset voisivat valita lauseen: ”Mutta jos te ette anna anteeksi toisille.” Heille tuo a:lla alkava sana on liian vaikea sanoa ääneen. Se on vaikea lausua hiljaa mielessäänkin. Heillä on ihmissuhteita, joissa asiat ovat menneet niin solmuun, ettei sopiminen tunnu lainkaan mahdolliselta. He valitsevat mieluummin riidassa pysymisen kuin sen myöntämisen, että saattoivat olla itse väärässä. He mieluummin hautovat pahaa mieltään kuin antavat anteeksi.

Sitten ovat he, jotka valitsevat viimeisen lauseen. ”Ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne." Niitä, jotka elävät sellaisessa syyllisyydessä ja häpeässä, etteivät millään voi uskoa, että mikään tai kukaan voisi heitä armahtaa. Ei ainakaan sellainen Isä, joka on jäänyt tai tullut etäiseksi tai Isä, joka on suuttuvaista ja vihastuvaa tyyppiä. Sellaisen armottoman Jumalan nämä neljännet ihmiset tuntevat.

Vai. Olisiko sittenkin niin, että on vain yhdenlaisia ihmisiä. Ihmisiä, jotka niin kovin helposti lokeroivat toisiaan. Ihmisiä, jotka löytävät toisistaan kyllä virheitä ja kaikenlaisia erottavia tekijöitä ja asioita jotka rikkovat välit. Että on vain ihmisiä, jotka kaikki on kuitenkin yksi Jumala rakkaudessaan luonut. Ihmisiä, jotka kaikki on Kristus lunastanut. Ihmisiä, joita kaikkia Pyhä Henki täällä kutsuu luokseen, anteeksiannon lähteelle, anteeksiantavan Jumalan luo. Ja joita kaikkia Jumala kutsuu elämään myös keskenään niin, että he antavat toisilleen anteeksi. Että me antaisimme toisillemme anteeksi, niin kuin taivaallinen Isämme on antanut meille anteeksi Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden.

Tähän lupaukseen me kaikki saamme turvautua. Tunnustakaamme siksi rikkomuksemme yhteen ääneen.


Angry birds ja anteeksi

Rippikoulusunnuntaina 4.11.2012
Matt. 6.14-15

Rakkaat ystävät. Haluaisin jakaa kanssanne erään asian, joka on vaivannut minua viime päivinä. Kyse on Angry birds –pelistä. Kuinka moni teistä on pelannut Angry birdsiä? Kyseessä on siis suomalaisen pelifirman kehittämä ja tällä hetkellä maailman myydyin mobiilipeli, peli jota voi pelata tietokoneella tai vaikka kännykällä. Angry birds on vaivannut minua oikeastaan kahdesta syystä: 1) Se on varsin koukuttava peli. Kenen muun mielestä on? 2) Toiseksi minua on alkanut kiusata pelissä se, että eikö niille linnuille mikään riitä? Angry birdsissä ideana on, eikö vain ole, että vihreät possut ovat varastaneet lintujen pesästä lintujen munat. Tästä linnut vihastuvat ja ryhtyvät kostamaan. Pelaajan on yritettävä osua linnuilla, ritsaa käyttämällä possuihin ja heidän rakennelmiinsa. Tarkoitus on siis näiden vihaisten lintujen avulla tuhota possut.

Mutta kun ei niille linnuille riitä, että yksi, kaksi, kolme tai vaikka kymmenen possua saadaan tuhottua. Aina tulee uusi taso, uusi kostoretki. Linnut ja possut kun eivät tahdo sopia samaan näyttöruutuun.

Elämä on peliä, joku sanoo. Aina on joku vastassa. Aina pitää selvitä eteenpäin. On huono homma, jos jää jumiin.

Ehkä nuo vihaiset linnut jäävät jumiin. Ehkäpä mekin käyttäydymme välillä kuten nuo linnut, tai kuten nuo possut. Teemme toisillemme jotakin ilkeää, sanomme pahasti, rikomme luottamuksen, sotkemme välit. Tai maksamme vähintään samalla mitalla takaisin, jos joku erehtyy tekemään väärin meitä kohtaan. Suutumme ja pukeudumme vihan punaisiin höyheniin.

Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.

Näin puhui Jeesus. Jeesus ei ollut pelannut Angry birdsiä ymmärtääkseen, että riitelemällä ja vihaa pitämällä ei yhteisestä elämästä tule mitään. Elämässä on mahduttava samaan ruutuun, elämässä on tultava toimeen, elämässä ollaan lähekkäin.

Jeesus ymmärsi, että anteeksiantamattomuudella ei päästä mihinkään. Ei eteenpäin, ei ylöspäin. Anteeksiantamattomuus on jumiutumista. Se sitoo, lukitsee, estää. Ellei anna anteeksi, suuttumuksen tai vihan tai pahan mielen kierre vain jatkuu. Ammutaan toisiamme vihaisilla sanoilla tai katseilla tai teoilla. Tai vaikka sillä ettemme enää huomaa toista, emme välitä.

Riita loppuu sopimalla. Sopu alkaa sanasta anteeksi.

Niin se alkoi kerran Espanjassa. José ja hänen isänsä olivat riitautuneet. Oli tullut erimielisyyksiä niin kuin kotona joskus tulee. Oli sanottu pahasti, oli otettu yhteen. José oli lähtenyt ovet paukkuen ulos. Siitä oli kulunut päiviä, sitten viikkoja, sitten kuukausia. José ei tullut kotiin. Isää tilanne kiusasi. Hänen oli paha olla. Oli paha olla riidoissa. Hän halusi sopia. Hän oli siihen valmis. Isä laittoi ilmoituksen lehteen – tämä tapahtui siis aikana ennen älypuhelimia ja kännykkäpelejä. Ilmoitus oli lyhyt. Siinä luki: ”Rakas José. Kaikki on annettu anteeksi. Tule postitoimiston eteen sunnuntaina klo 12. Terveisin isä.”

Sunnuntai koitti. Isä käveli postitoimistoa kohti miettivin ajatuksin. Olisiko poika nähnyt ilmoituksen? Olisiko hän tullut paikalle? Kun isä vihdoin saapui postitoimistolle, hänet kohtasi suuri yllätys. Postitoimiston edessä isäänsä etsi 600 José-nimistä poikaa.

Eikö tämä kertomus ole kertomus myös meidän kaipauksestamme. Siitä, että me kaipaamme saada anteeksi. Me kaipaamme sovintoa. Me tahdomme, että possut pyytävät anteeksi ja palauttavat munat. Tai me tahtoisimme pyytää niiltä linnuilta anteeksi, mutta emme uskalla. Rohkeus pettää. Entä jos en saakaan anteeksi siltä, jolle olen tehnyt väärin. Tuntuu niin nololtakin.

Anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen kuuluvat yhteen. Vasta anteeksiantaminen vapauttaa ja helpottaa. Vasta se vie jumiutuneesta tilanteesta eteenpäin. Vaikka anteeksipyytäminen voi tuntua vaikealta, on se sen arvoista. Vasta silloin voimme todella nauttia siitä, että saamme täällä elää yhdessä, perheenä, kavereina, kristittyinä, lähimmäisinä, sovussa.

Rippikoulu on oikeastaan anteeksiannon koulua. Ainakin nimensä puolesta. Sana rippi nimittäin merkitsee sellaista toimitusta, jossa ensin pyydetään rikkomuksia ja syntejä anteeksi, ja jotka sitten julistetaan anteeksisaaduiksi. Rippi voi olla yksityinen, tai se voi olla yhteinen. Voi tulla ripittäytymään kahden kesken papin kanssa. Tai voi tunnustaa syntinsä yhdessä, seurakuntana, kuten jokaisessa messussa, tänäänkin. Ja saada synninpäästön. Synnit anteeksi.

Anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen kuuluvat ehdottomasti yhteen. Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi.

Eikö silloin rippikoulu – ja koko elämä kristittynä – voi olla muutenkin anteeksiannon koulua. Minusta rippikoulua ja kristityn elämää laajemminkin voisi kuvata niin, että se, siis rippikoulu ja kastettuna eläminen, on kolmella tapaa tutustumista tai opettelua. Se on tutustumista omaan itseensä, siihen kuka minä olen. Se on tutustumista toisiin, siihen, keitä muita täällä on ja miten niiden kanssa pitäisi olla. Se on myös tutustumista Jumalaan, siihen kolmiyhteiseen Jumalaan, joka on kasteessa kutsunut nimeltä omakseen.

Rippikoulussa pohditaan, millainen se Jumala oikein on. Onko Jumala ehkä kuin vihainen, kostoa hautova lintu? Joku sellainen joka haluaa maksaa potut pottuina sille, joka rikkoo hänen tahtoaan vastaan? Kun omaa elämäänsä tuumailee, voi tulla helposti sellainen olo, että kun on niin paljon anteeksipyydettävääkin, kun on tullut sanottua tai tehtyä toisille tyhmästi, niin kelpaankohan mä tällaisena, ja että mitähän Jumalakin minusta ajattelee.

Kristittynä eläminen on kastettuna elämistä. Kaste se on sellainen juttu, että se lupaa meille että Jumala on jotain ihan muuta kuin angry bird. Kaste vakuuttaa, että Jumala on rakkauden, elämän, anteeksiannon lähde. Uuden alun, puhtaaltapöydältä aloittamisen ja sovinnon Jumala. Jumala joka rakastaa ja siksi tahtoo antaa anteeksi. Jumala, joka rakastaa, ja siksi lähetti Jeesuksen meille Vapahtajaksi. Jeesus eli ihmisen elämän, kuoli ristillä, sovitti syntimme, koska Jumala niin paljon luomaansa maailmaa rakastaa.

Tähän anteeksiantamukseen meidät on kasteessa puettu. Jotta saisimme anteeksi, jotta saisimme sovun Jumalan kanssa. Ja sovun toistemme kanssa. Sillä eikö se, että saamme anteeksi, ohjaa meitäkin antamaan toisillemme anteeksi. Elämään niin, että etsimme sopua emmekä riitaa. Sillä kun pysymme kiinni Jumalan anteeksiantamuksessa ja rakkaudessa, meilläkin on jotain annettavaa. Niin tämä peli menee. Älypuhelimella pääsee nettiin vain jos on nettiyhteys. Anteeksi saa, kun anteeksi pyytää. Anteeksi saa, kun yhteys Kristuksen laajakaistaan on kunnossa. Tuo yhteys on kasteessa avattu. Tuota yhteyttä me saamme rippikoulussa ja koko elämän ajan hoitaa ja opetella käyttämään.




sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Luottotehtävissä


Saarna Apostolien päivänä 8.7.2012
Herran palveluksessa

Jes. 66: 18-19; Ap. t. 26: 12-23; Mark. 3: 13-19

Saarna

Kuka on sinun elämässäsi sellainen, johon voit luottaa? Sellainen joka on luottamuksen arvoinen. Eikö olekin mukavaa, kun on joku sellainen, joku jonka puoleen kääntyä, joku jolta pyytää vaikkapa palvelusta, joku johon luottaa. Ja toisaalta: eikö teekin kipeää, kun joku pettää luottamuksesi. Kun joku johon olet luottanut tekeekin oharit tai kääntyy sinua vastaan. Se tekee kipeää.
 
Tänään muistamme apostoleja. Minusta apostolit kertovat luottamuksesta. Heihin luotettiin. Jeesus luotti heihin. He olivat tavallisia ihmisiä, tavallista työtätekevää kansaa. Mutta Jeesus valitsi heidät. Hän valitsi heidät, hän kutsui, hän luotti, hän lähetti. Ehkä he puolestaan valitsivat tarttua tuohon Jeesuksen kutsuun, ehkä he valitsivat sen, että luottivat Jeesukseen, luottivat siihen, että Jeesus tiesi mitä teki valitessaan heidät, luottaessaan heihin, lähettäessään heidät. Ehkä juuri lähettäjän luottamus antoi heille luottamuksen lähteä. Se, että he olivat Jeesukselle luottamuksen arvoisia.

Mutta millaisiin ihmisiin Jeesus luotti? Pysähdytään kolmen kohdalle. Ensimmäisenä listalla, ikään kuin joukon edustajana, Pietari. Se, mitä Pietarista voimme lukea, antaa ymmärtää, että kaikkialla siellä missä tapahtui jotain merkittävää, siellä oli Pietari Jeesuksen mukana. Kuin hän olisi Jeesuksen luotto-opetuslapsi. Pietari, kallio, vakaa ja vahva. Hän on joukosta se, joka vannomistaan vannoi, että vaikka kaikki muut Jeesuksesta luopuisivat, hän ei kyllä luopuisi. Mutta kuinka kävikään. Juuri hänen kieltämisestään meille kirjoitetaan. Ehkä siksi kirjoitetaankin. Että hän, luotettu, arvostettu, joukon ensimmäiseksi listattu, hänkin petti luottamuksen. Hänkin kielsi lähettäjänsä.

Samalla listalla viimeisenä mainitaan Juudas Iskariot, sama joka kavalsi hänet. Hänetkin Jeesus valitsi. Hänkin oli yksi niistä, jonka Jeesus lähetti. Jeesus luotti häneenkin. Häneenkin, joka kavaltaisi ja hylkäisi.

Sitten meillä on Paavali. Paavali, jonka kääntymiskokemuksesta saimme lukukappaleessa kuulla. Paavali, joka oli hyvin innokas ja motivoitunut kristittyjen vainooja, koki jotain matkalla Damaskokseen, mikä muutti hänen loppuelämänsä. Mikä muutti myös koko kristinuskon historiaa.

Paavali kertoo kuningas Agrippa II:lle siitä, kuinka Jeesus tuolla Damaskoksen tiellä ilmestyi hänelle. ”Herra sanoi: 'Minä olen ilmestynyt sinulle, koska olen valinnut sinut palvelijakseni ja todistajakseni, kertomaan siitä, mitä nyt olet nähnyt ja mitä vielä olet näkevä, kun sinulle ilmestyn. Minä pelastan sinut oman kansasi käsistä ja varjelen sinua, kun lähetän sinut pakanoiden pariin avaamaan heidän silmänsä ja saattamaan heidät pimeydestä valoon ja Saatanan vallasta Jumalan luo. He saavat syntinsä anteeksi, kun uskovat minuun, ja heillä on oleva paikkansa niiden joukossa, jotka Jumala on pyhittänyt.'”

Jeesus valitsi myös Paavalin. Jeesus kutsui ja lähetti myös hänet, joka oli aiemmin vainonnut Kristuksen omia. Apostolien teoista voimme lukea, kuinka vainottuja vangittiin, ruoskittiin, ehkä surmattiin. Paavali ei tosin itse ole kirjeissään tarkemmin kertonut, miten vainoaminen hänen osaltaan tapahtui. Galatalaiskirjeen alussa hän ottaa kyllä esiin taustansa sanoen: ”Olettehan kuulleet, kuinka minä aikoinani, kun elin juutalaisena, vainosin kiihkeästi Jumalan seurakuntaa ja yritin tuhota sen.”

Olennaista on kuitenkin se, että Kristuksen vastustajasta tuli Kristuksen apostoli, sanansaattaja, valittu ja luotettu. Paavali itse kirjoittaa: ”Jumala, joka jo äitini kohdusta oli valinnut minut ja armossaan kutsui minut työhönsä, näki hyväksi antaa Poikansa ilmestyä minulle, jotta lähtisin julistamaan vieraille kansoille sanomaa hänestä.”

Meillä on siis apostolien, luotettujen joukossa kieltäjä, kavaltaja ja vainooja. Minusta se kertoo vahvasti siitä, että Jeesus antaa jokaiselle mahdollisuuden. Apostolit rohkaisevat meitä luottamaan siihen, että Jeesus valitsee, kutsuu ja lähettää kenet tahansa.

Myös meidät. Sillä eikö meidän kasteemme ole lähtöviiva sillä matkalla, jota kutsumme kristityn vaellukseksi, Jeesuksen seuraamiseksi. Eikö se ole lähtöpaikka, josta Jeesus lähettää meidät hänen todistajikseen. Todistamaan siitä armosta, jolla Jeesus kasteessa kutsuu meidät. Todistamaan, siitä valinnasta, jonka hän jo kasteessa tekee meidän kohdallamme. Jeesus sanoo: ”Ette te ole valinneet minua, vaan minä olen valinnut teidät.” Jeesus on valinnut meidät. Ehkä hän siis luottaa meihin. Luottaa, että pysymme hänelle uskollisina. Luottaakohan liikaa?

Entä kun luottamusta ei löydy. Entä kun lähetetty ei löydä perille. Tekeeköhän se Jeesukseen kipeää? Miksei tekisi? Kyllä hän tietää, miltä petetyksi tuleminen on. Mutta eikö se kerro jotain meidän ihmisten ja Jumalan välisestä erosta, että vaikka luottamus menisi kerran tai toisenkin, hän ei luovuta. Jeesus ei luovuta meidän kohdallamme, vaan nostaa yhä uudelleen pystyyn, kun kaadumme. Sanoo, kuten sanoi Paavalille, vainoojalle, ”Nouse jaloillesi! Minä olen valinnut sinut, minä pelastan sinut, minä varjelen sinua, minä lähetän sinut.”

Jeesus ei luovuta, vaan tarjoaa yhä uudelleen sijaa hänen lähellään, tarjoaa anteeksiantoa, mahdollisuuden aloittaa ja lähteä liikkeelle uudelleen. Ja tältä pohjalta, anteeksiannon kalliolta, hän tarjoaa meille tehtävää, jokaiselle siinä omassa kutsumuksessaan ja elämäntilanteessaan viedä valon sanomaa elämän pimeisiin paikkoihin.

Kastettuina me saamme tämän armon ja anteeksiantamuksen omistaa ja siitä sitten muillekin ammentaa: kertoa, antaa ymmärtää, antaa jollain tapaa kokea sen, että Jumala on armollinen, sen että hän antaa anteeksi, että Jeesuksen luo saa aina palata kieltämisten, hylkäämisten ja vastustamistenkin jälkeen. Hän yhä luottaa meihin, vaikka itse emme enää luottaisi. Vaikka itse näkisimme tilanteemme toivottomana. Ehkä hän näkee elämämme kokonaisempana kuin itse näemme. Mutta eikö tuo Jeesuksen luottamus anna meille arvon, tai muistuta meitä arvostamme. Me olemme hänelle tärkeitä, olemme hänelle rakkaita. Sinä olet Jeesukselle tärkeä. Sinulla on väliä. Vaikka olisit itseesi pettynyt etkä omiin käsiisi luottaisi mitään tehtävää. Hän luottaa.

Vanha kertomus kuvaa Jeesuksen luottamusta apostolejaan ja meitä kaikkia kohtaan osuvasti.

”Paholainen yritti taivuttaa Herran Jeesuksen pakenemaan ristinkuolemaa. Hän sanoi:  – Kirkko tarvitsee sinua maan päällä. Kuka sitten saarnaa ja parantaa sairaita ja johtaa seurakuntia, jos sinua ei enää ole?  – Olen minä jo etsinyt käsiini muutamia miehiä,  Jeesus vastasi.
– No mutta eiväthän Pietari ja Johannes ja nuo muutamat muut pysty selviytymään tehtävästä!
– Eivät pystykään, mutta he löytävät puolestaan muita, jotka auttavat heitä. Ja nämä taas löytävät toisia... 
– Entä jos he eivät teekään niin? paholainen kysyi. Entäpä jos heidän intonsa loppuu ja he alkavat riidellä keskenään? Eikö sinun suunnitelmasi ole kovin uhkarohkea? Käyttää nyt palvelukseensa ihmisiä!
– On se, Jeesus vastasi. Se on hyvin uhkarohkea. Mutta se on minun ainoa suunnitelmani.”

Rukous

Rakas Vapahtaja, 
sinä toteutit taivaallisen Isän tahdon, 
kun tulit auttamaan meitä ikuisen elämän tielle.
Tee meistä seuraajiasi 
ja kutsu tehtäviin, jotka olet meille tarkoittanut. 
Varusta meidät voimallasi ja lisää uskoa, 
niin ettei pelko eikä oma heikkoutemme 
olisi esteenä kuuliaisuudelle. 
Auta meitä pysymään sinussa 
ja luottamaan siihen, 
että kaikessa, mitä teemme sinua kuunnellen, 
on mukana siunauksesi. 
Ylistys sinulle aina ja ikuisesti. 
Aamen.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Konfirmaatiopuhe 1.7.2012


Viron riparin 9952 konfirmaatiomessu 1.7.2012

Lukukappale: 1. Tim. 6:11b-12 (Reetta luki)

Pyri nuhteettomaan elämään, hurskauteen ja uskoon, pyri rakkauteen, kestävyyteen ja lempeyteen. Käy uskon jalo kilpailu ja voita omaksesi ikuinen elämä, johon sinut on kutsuttu ja jonka olet tunnustanut päämääräksesi, kun monien todistajien läsnä ollessa lausuit hyvän tunnustuksen.

Vastausmusiikki: Joan Osborne, One of us (Roosa lauloi)

If God had a name, what would it be
And would you call it to his face
If you were faced with him in all his glory
What would you ask if you had just one question

And yeah yeah God is great yeah yeah God is good
yeah yeah yeah yeah yeah

What if God was one of us
Just a slob like one of us
Just a stranger on the bus
Trying to make his way home

If God had a face what would it look like
And would you want to see
If seeing meant that you would have to believe
In things like heaven and in Jesus and the saints and all the prophets

And yeah yeah god is great yeah yeah god is good
yeah yeah yeah yeah yeah

What if God was one of us
Just a slob like one of us
Just a stranger on the bus
Trying to make his way home
He's trying to make his way home
Back up to heaven all alone
Nobody calling on the phone
Except for the pope maybe in rome
 


Saarna

Mitä jos Jumala olisi yksi meistä? Kuka tahansa meistä täällä kirkossa, kuka tahansa tuolla toisaalla, kuka tahansa maan päällä.

Kohtelisitko tuota ihmistä eri tavalla? Olisiko hänellä enemmän väliä? Olisiko Jumalaan helpompi uskoa, jos hän olisi tutumpi, läheisempi, lähempänä?

Rippikoulu on tutustumista sekä ihmisiin että Jumalaan. Se on tutustumista ihmisenä olemiseen ja elämiseen. Siihen, kuka minä olen ihmisenä. Siihen, kuka tuo toinen on. Siihen, mitä Jumala minusta välittää. Mitä Jumala minulta tahtoo.

Tuossa Reetan lukemassa raamatunkohdassa sanottiin näin: ”Pyri nuhteettomaan elämään, hurskauteen ja uskoon, pyri rakkauteen, kestävyyteen ja lempeyteen. Käy uskon jalo kilpailu ja voita omaksesi ikuinen elämä, johon sinut on kutsuttu ja jonka olet tunnustanut päämääräksesi, kun monien todistajien läsnä ollessa lausuit hyvän tunnustuksen.”

Käy uskon jalo kilpailu. Rippikoulu on tutustumista ihmiseen ja Jumalaan, koska kasteessa on alkanut uskon jalo kilpailu. Kasteessa on usko saatu lahjaksi, rippikoulu on yksi etappi tuossa kilpailussa, joka jatkuu yhä riparin ja konfirmaation jälkeen. Usko on kilpailu, joka ei pääty tänään Espanjan ja Italian EM-finaaliin. Se on kilpailu, jota myös me kaikki kristityt edelleen käymme, te vanhemmat, kummit, ystävät, kaikki seurakuntalaiset. Se on kilpailu joka päättyy vasta sitten, kun palkinto meille kerran ojennetaan.

Kasteessa meidät on kutsuttu matkalle kohti iankaikkista elämää, kohti taivaan kotia. Siinä on meidän finaalimme, että Jumala kutsuu meitä luokseen ja tahtoo että kuljemme häntä kohti, hänen kanssaan, kuljemme taivasmatkaa. Uskon matkaa, joka on kuin se Vanhan reissaajan seikkailu – Vanha reissaaja oli yksi monista leikeistä, joita riparilla leikimme –, usko voi olla siis reissu, jonka aikana vastaan tulee monenlaisia yllätyksiä. Iloisia kohtaamisia, mutta myös vastoinkäymisiä. Mutta jos pienelläkin uskolla jaksamme jatkaa matkaamme niin lopulta mekin kohtaamme isän, aivan kuten Vanha reissaajakin kohtasi, mutta tämä Isä ei aja meitä pois, vaan hän kutsuu luokseen. Jumala kutsuu luokseen. Hänen luonaan on tilaa jokaiselle, joka tahtoo tulla.

Ehkäpä silloin uskon jalo kilpailu ei voi olla kisailua toisia vastaan: Kuka ehtii? Kuka vielä mahtuu Jumalan luo? Usko ei voi olla kilpailua samalla tapaa kuin EM-jalkapallossa tai leiriolympialaisissa, joissa isosten vetämät ryhmät kisailivat toisiaan vastaan. Eikä se ole kilpailua siitä, kuka uskoo eniten tai paremmin kuin toiset tai kuka tietää kaikki vastaukset. Voisiko uskossa olla ennemminkin kyse siitä, kuka uskaltaa kysyä kysymyksiä, kuka uskaltaa etsiä, kuka uskaltaa luottaa siihen, että Jumala kyllä jaksaa kysymyksiä ja epäilyksiäkin.

Sillä kristillinen usko antaa tilaa kyselylle. En tiedä mitä te muut ajattelette, mutta minusta meillä oli riparilla sellainen ilmapiiri, että uskallettiin myös kysyä. Kyseltiin ja ihmeteltiin, eikä vain kirjoitettu valmiita vastauksia muistiinpanoihin. Oli tilaa ihmetellä, oli lupa kysyä. Ja yhdessä etsiä vastauksia. Yhdessä.

Voisiko uskossa olla kyse myös sellaisesta kilpailusta, jota ei käydä toisia vastaan vaan yhdessä toisten kanssa. Eikö usko voisi olla kilpailu, jossa yhdessä pyrimme antamaan toisillemme tilaa ja vapauden ihmettelylle, etsimiselle ja kyselylle, olimmepa kotona, kavereiden kanssa, töissä, mökillä, tai minne sitten reissumme kulloinkin kulkee.

Tämä juhlapäivä päättyy, mutta reissumme jatkuu. Emmekö voisi myös siellä elämän arjessa yhdessä pyrkiä elämään niin kuin Jeesus meitä opettaa: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Rakasta toista ihmistä niin kuin Jumala olisi siinä. Rakasta häntä niin kuin Jumala rakastaa. Tähän voimme ainakin pyrkiä.

Tätäkin olemme tämän rippikoulussa yrittäneet opetella. Tällä rippikouluryhmällä yhteishenki on ollut ihailtava koko rippikoulun ajan. Helmikuun viikonloppuleiristä lähtien, läpi kevään ja huipennuksena ripariviikkoon Virossa. Se on ollut ihailtava, koska siinä yhteishengessä on paljon rakkautta. Rakkautta on siinä, kun saa olla oma itsensä ja kokea kelpaavansa sellaisenaan. Rakkautta on siinä, kun uskaltaa lähestyä ja lähentyä, kun uskaltaa jutella toisen kanssa niin että siirtää ennakkoluulot sivuun. Rakkautta on siinä, että antaa toisen mielipiteille arvoa, antaa toiselle tilaa olla keskeneräinen ja kasvaa. Rakkautta on siinä, kun antaa omastaan, niin kuin nämä nuoret ja te perheenjäsenet annoitte, kun järjestimme riparilla keräyksen sinne Viron Tutulinnan lastenkotiin ja perhekotiin. Lapsille ja nuorille, joilla ei ole samalla tavalla kuin monella täällä meillä on.

Siinä on mielestäni oppimista elämänasenteesta ja rakkaudesta meille jokaiselle, mitä nämä nuoret ovat riparin aikana toistensa kanssa toimimisesta oppineet. Se on jotain jaloa. Se on uskon jaloa kilpailua, jossa yhdessä toisten kanssa saa yhä tutustua toisiin Jumalan luomiin huipputyyppeihin, jossa yhdessä saa ihmetellä Jumalan rakkautta meitä kohtaan, jossa yhdessä saa kasvaa ja vahvistua uskossa, johon kerran on kastettu.

Palataan vielä tuohon kysymykseen puheeni alussa. Joko tiedät, mitä tekisit jos Jumala olisi yksi meistä. Yksi kysymys, joka kyselevällä riparillamme esitettiin ja joka jäi mieleeni, oli lyhyesti: ”Miksi Jeesus?” Miksi juuri Jeesus kuoli, miksi Jeesus pelasti meidät ristillä?

Miksi Jeesus? Kun ajattelemme Jeesusta, niin eikö juuri hänessä Jumala tullut yhdeksi meistä? Eikö Jumala rakastanut maailmaa niin paljon, että lähetti avuksemme juuri oman Poikansa? Eikö juuri Jeesus antanut Jumalalle kasvot, sellaiset kasvot, joista katsovat sekä ihmisiä rakastava katse, ihmisten kärsimyksistä kyynelehtivä katse että katse, joka kutsuu seuraamaan häntä, luottamaan häneen, yhä tutustumaan häneen, kyselemään kysymyksiä häneltä ja ihmettelemään. Ihmettelemään myös yhdessä hänen kanssaan.

Joten usko vain, hän jaksaa kulkea mukana.

”Käy uskon jalo kilpailu ja voita omaksesi ikuinen elämä, johon sinut on kutsuttu ja jonka olet tunnustanut päämääräksesi, kun monien todistajien läsnä ollessa lausuit hyvän tunnustuksen.”

Nyt, rakkaat nuoret, astukaa alttarin eteen lausumaan tuo hyvä tunnustus.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Torakoista ja kissanpennuista

Luomakunnan sunnuntain saarna

(pidetty 9.6.2012 Lehtisaaressa; julkaisu näytti jumiutuneen)

Mikä on sinulle luomakunnassa erityisen läheistä ja mieluista? Ehkä kaunis kesäsää, pesäänsä visertäen rakentavat linnut, pörröiset kissanpennut, lämpöinen iltatuuli, joka mökkitiellä koivunlehtiä havisuttaa? Vai ovatko luomakunnassa sinusta ihaninta ehkä pihassa  luikertelevat käärmeet, keittiön lattiaa vilistävät torakat, koleassa yössä inisevät hyttyset? Vai pureva pakkanen, polttava nokkonen, tai vaikkapa terävähampainen miekkavalas, joka jäisessä vedessä raatelee merileijonan suihinsa?


Ehkä sinusta nuo ensiksi mainitut tuottavat sinulle enemmän iloa, en tiedä. Mutta olimmepa mitä mieltä tahansa torakoista ja petoeläimistä, ovat nekin osa Jumalan luomakuntaa. Kaiken on Jumala luonut. Kaikki syntyi Jumalan sanan voimalla. Kaikessa on Jumalan luomistahdon jälki. Ei vain niissä asioissa, jotka sattuvat meitä enemmän miellyttämään tai jotka tuottavat meille enemmän iloa tai hyötyä.


Eikö silloin muistutus siitä, että Jumala on luonut kaiken, eikö se kutsu meitä ihmisiä, Jumalan kuviksi luotuja, arvioimaan yhä uudelleen suhdettamme muuhun luomakuntaan.


Tällä viikolla, keskiviikkona tiedelehti Nature uutisoi tuoreesta tutkimuksesta, jonka mukaan ympäristön romahdus voi olla huomattavasti lähempänä kuin on aiemmin luultu. Ymmärsin, että tällä romahduksella tarkoitetaan sellaista käännekohtaa ympäristömme elinkaaressa, jossa ekosysteemi kaatuu niin, ettei siitä enää ole paluuta parempaan. Syiksi tälle romahdukselle tutkijat luettelevat ilmastonmuutoksen, väestönkasvun, ympäristön tuhoutumisen. Pähkinänkuoressa, näin eräs tutkijoista sanoo, kyse on siitä, että me ihmiset emme ole tehneet mitään todella merkittävää torjuaksemme tämän käännekohdan.


Melko rankka uutinen, minun mielestäni. Onko mitään tehtävissä? Onko syytä vaipua epätoivoon?


Jotenkin myös tämä uutinen on sellainen muistutus meille, että ihminen on vastuussa kaikesta luomakunnasta, ei vain siitä, mikä tuottaa välittömän hyödyn meille. Ehkäpä juuri sellainen hyödyn tavoittelu ajaa luomakuntaa kohti tuhoa. Jos ahneudella riistämme yli tarpeidemme. Ehkä siksi tarvitsemme uuden suunnan, ehkä tarvitsemme jonkun ohjaamaan uutta suuntaa kohti.


Mitäpä jos palaamme päivän evankeliumiin. Alussa oli Sana. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä.


Jumalan sana on uutta luova sana. Jumalan sanalla on luotu sekä kissanpennut että nilviäiset. Jumalan sanalla on luotu tarpeeksi ruokaa koko luomakunnalle. Jumalan sanalla on luotu ihmisen järki ja laskelmoiva harkintakyky, jolla jakaa ruokaa jokaiselle. Jumala on sanallaan asettanut ihmisen viljelemään ja varjelemaan maata, ei tuhoamaan ja ylikuormittamaan sitä.


Kun nyt arvioimme tässä tehtävässä onnistumistamme, voi olla että pää painuu alas ja epätoivo hiipii puseroon. Mutta Jumalan sana on myös uutta toivoa luova sana. Jumalan sana luo toivoa, kuten Joelin kirjassa:


Älkää pelätkö, pellot,
iloitkaa ja riemuitkaa!
Herra tekee suuria tekoja.
Älkää pelätkö, metsän eläimet!
Autiot laitumet tulevat jälleen vihreiksi,
puut kantavat hedelmää.


Jumala on sanallaan luonut luomakunnan. Hän myös pitää elämää yllä. Kuinka muuten koivut ovat taas talven jälkeen vihreinä, syreenit kukkivat, linnut toisilleen laulavat.


Jumalan uutta luova sana luo toivoa myös meihin. Että peli ei ole pelattu. Vielä on aikaa viljellä ja varjella. Vielä on aikaa tehdä parannus. Vielä on aikaa muutokseen.


Sillä Jumalan sana on muutosta luova sana. Se voi muuttaa ihmistä, se voi muuttaa asenteitamme, se voi muuttaa käyttäytymistämme. Jotta siirrymme sanoista tekoihin.


Sana, jonka kautta kaikki on luotu, on Jumalan Poika, Jeesus Kristus. Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valo. Kun laiminlyöntimme luomakunnan edessä uhkaavat pimentää kaiken toivon, eikö Kristus ole se, joka tuo valon. Eikö hän olekin se, joka tuo armon ja anteeksiannon. Jonka anteeksiannostaan, ja vain siitä, me saamme voiman kääntyä uuteen suuntaan. Suuntaan kohti toiveikkaampaa huomista ja vastuullisempaa tätä päivää.


Jo tänään voimme kukin pohtia suhdettamme muuhun luomakuntaan. Kuinka kohtelemme ympäristöämme, kuinka hoidamme luontoa. Mikä on kohtuullista, milloin hyödymme luonnosta niin ettemme sitä riistä, tai mikä tuottaa iloa, mutta ei tuhoa. Ehkä ensimmäinen askel voisi olla siinä, että opimme kiittämään myös niistä luomakunnan asioista, jotka eivät hirveästi meitä ilahduta. Vaikkapa niistä hyttysistä ja rankkasateesta.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Ilon kautta - saarna 29.4.2012

Joh. 14:1-7

Viimeinen ilta yhdessä. Pian kaikki olisi toisin. He eivät sitä vielä käsitä. Ehkä aavistavat mutta eivät käsitä, miksi tapahtuu se mitä tapahtuu. Kohta hän on poissa. Miksi?

Hautajaiset. Menetyksen suru ja kuoleman läheisyys. Hän on poissa. Kun turvallisuuden tunne järkkyy. Kun sydän on levoton ja kaipaus kaihertaa. Silloin on rohkaisevaa kuulla lohdun sanoja. Sanoja siitä, että ei tämä ollutkaan kaiken loppu. Isän kodissa valmistetaan sijaa. Vielä saamme olla yhdessä.

Nuo päivän evankeliumin lohdun sanat ovat erityisen käytettyjä juuri hautajaisissa. Elämässä on tilanteita, jolloin niitä tarvitaan. On toivottomalta tuntuvia tilanteita ja vaikeita vaiheita. Mutta on onneksi toisenlaisiakin vaiheita. Ja kyllä tätä evankeliumitekstiä saa niissä muissakin tilanteissa lukea. Eihän koko elämä, ei kai koko kristityn tie ole kulkemista hautajaissaatossa. Ei kai kristittynä eläminen voi olla vain sitä, mistä juuri edellisessä virressä (365) lauloimme. ”Vaan vaivaa, koti-ikävää / on heillä matkallansa.” Jos näin on, on kovin ankeaa olla kristitty.

Jotenkin minun mieleeni on piirtynyt sellainen kuva, että monet ihmiset pitävät kristillistä uskoa jotenkin tylsänä. Tilaisuudet ovat kuivia, kristityt ja etenkin papit ovat niin vakavia ja synkkiä, että "ei kiitos, me etsimme ilomme jostain muualta."

Mitä te tuumaatte? Olemmeko me luterilaiset vaan niin surkeaa ja synkkämielistä sakkia? Onko meidän uskomme vain vaivaa ja taistelua ja ikävää, olkoonkin, että koti-ikävää? Mutta huomaatko, miten jo sana ikäväkin on niin ikävä sana.

En tiedä, onko näin, vai onko siinä mukana myös sellaista suomalaiseen luonteeseen kuuluvaa tunteiden ja innostumisen hillintää. Kuitenkin, tämän päivän raamatuntekstit ovat uskosta ja kristittynä elämisestä jotain aivan muuta mieltä, kuin että se olisi pelkkää murheen alla taivaltamista.

Eikö Jeesus oikein kehota ihan päinvastaista. Älköön sydämenne olko levoton. Alkutekstissä tuo ilmaus ”olla levoton” muodostetaan verbillä tarassoo. Sen muita merkityksiä ovat muun muassa ”järkyttyä”, ”vaivata”, ”pelästyä”. Edelliseen kirkkoraamattuun kohta oli käännetty: ”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen.”

Pois siis murhe ja vaiva ja pelko, rohkaisee Jeesus. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Usko onkin se, mikä antaa sydämelle levon. Usko Jumalaan tyynnyttää vaivatun ja ikävöivän sydämen. Usko Jeesukseen tuo rauhan, vaikka elämässä olisikin sitä-sun-tätä murhetta ja ankeutta. Eihän se silloin merkitse sitä, että usko on murheen ja ankeuden lähde, joka tekee elämästä hankalaa. Pikemminkin usko on vastaus. Uskon vastaus on luottamus. Uskon vastaus on toivo. Uskon vastaus on ilo. Usko on iloinen asia.

Minun mielestäni nuo Jeesuksen sanat – ”Älköön sydämenne olko levoton” – opetuslapsille kuolemaansa edeltävänä iltana, kun heissä hyvin pian heräsi monenlaisia pelon ja epävarmuuden ja toivottomuuden tunteita; minun mielestäni ne olivat ennen kaikkea rohkaisun sanoja. Rohkaisuksi siihen tunne- ja ajatusmyrskyyn, johon he olivat matkalla. Että vaikka näyttäisi siltä, että nyt ollaan umpikujassa, kun Jeesus ristiinnaulitaan ja haudataan. Että silloinkin kun hän on poissa, silloinkin säilyisi luottamus Jumalaan. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Että niin kuin Abraham luotti Jumalan lupauksiin, niin luottakaa tekin. Uskokaa minun lupauksiini, Jeesus rohkaisee. Uskokaa, että minä teen teille asuinsijan taivaan kotiin. Uskokaa, että minä palaan ja noudan teidät luokseni. Vielä saamme olla yhdessä.

Ja eikö tämä ole rohkaisuksi myös meille. Että mekin saamme luottaa Jeesuksen lupauksiin ja Jumalan mahdollisuuksiin. Että niin kuin ei Jeesuksen hauta jäänyt hänen viimeiseksi leposijakseen, niin ei meidänkään hautamme jää meille. Eikö se anna meille rohkeutta myös iloita uskostamme, nauttia elämästämme kristittynä jo nyt, eikä vasta sitten kerran. Ehkä me luterilaiset välillä sittenkin tätä rohkaisua kaipaamme, rohkeutta iloita.

Eivätkö nuo Jeesuksen lupaukset saa meitä valitsemaan kuoleman sijasta elämän, murheen sijasta ilon, ankeuden sijasta innon ja uuden voiman. Eivätkö ne saa meitä, kuten opetuslapsia pääsiäisaamun jälkeen, sydän levollisena tai iloa kuplivana jakamaan kaikille sitä ihmeellistä ja toivorikasta ilosanomaa siitä, että synnin valta on voitettu, valheen valta on voitettu, kuoleman valta on voitettu. Meille on osoitettu oikea tie, jota kulkea; totuus, jota kuunnella; elämä, josta nauttia; elämä, jota kohti käydä.

 Eikö silloin usko tuo sydämelle levon. Usko Jeesukseen, joka sanoo olevansa tie, totuus ja elämä. Usko siihen, että hän on tie Isän luo. Siihen, että hänen tapansa kulkea täällä kohtaamiaan ihmisiä rakkaudella palvellen ja auttaen, ja toisaalta Jumalalle kunnian antaen ja häntä rakastaen, on meillekin sellainen tie jota kulkea. ”Rakastakaa Herraa, Jumalaanne, totelkaa häntä ja pysykää hänelle uskollisina. Silloin te saatte elää.” Näin neuvoi ja lupasi Mooses.

Mutta uskoa siihen, että Jeesus on tie Isän luo, on myös ja erityisesti usko siihen, että hänen kulkemansa ristintie antaa meille anteeksiannon meidän mutkitteluistamme. Emme aina valitse oikeaa tietä. Emme aina kuuntele totuutta. Silloin levon meidän sydämellemme antaa usko siihen, että hänen tiensä, hänen sovitustyönsä kautta me pääsemme Isän luo, että me pääsemme taivaan kotiin.

Iloa, kiitollisuutta, rauhaa, riemua. Sitä se minusta saa aikaan. Ei juurikaan murhetta, ankeutta tai pelkoa. ”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun.”

Rukous.
Kristus, Herramme.
Usko sinuun on matka ja tie,
jota kulkiessa eteen avautuu yhä uusia näköaloja.
Auta meitä tämän matkan aikana,
että opimme tuntemaan yhä paremmin sinua.
Kiitos salaisuudesta, joka säilyy,
kunnes kerran näemme sinut taivaan kodissa.
Me emme vielä voi aavistaa,
mitä kaikkea sinä olet meitä varten valmistanut.
Pidä meidät tällä tiellä
ja vie meidät kaikki perille taivaaseen.
Ylistys sinulle ikuisesti.
Aamen.
(Päivän rukous Evankeliumikirjasta)

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Niin kauas kuin itä on lännestä

Jeesuksen kuolinhetken hartaus 6.4.2012

Tässä ristin juurella, minulle nousee mieleen yksi Jumalan lupaus. Se on psalmista 103. Siinä luvataan, että niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas meistä hän siirtää meidän syntimme. (Ps. 103:12)

Mutta miksi synti pitäisi siirtää kauas? Mitä väliä on minun synneilläni?

Oikeastaan tuossa psalmin lupauksessa, siinä puhutaan rikkomuksista. Meidän rikkomuksemme siirretään meistä kauas.

Synti on jotain, mikä rikkoo. Synti rikkoo välimme Jumalaan. Synti siirtää meitä kauemmaksi Jumalan läheltä. Syntisyyteen kuuluu, että käännämme selkämme Jumalalle. Synti vie etäälle, se ei päästä lähelle. Synti erottaa, tulee väliin, etäännyttää, vieraannuttaa. Synnin takia Jumalasta tulee meille vieras, jos koko ajan kuljemme hänestä kauemmas. Siksi synti rikkoo meidän yhteyttämme Jumalaan.

Ja jos Jumala on kaiken hyvän ja rakkauden lähde, niin silloin synti rikkoo myös meitä, meidän sisimpäämme. Voisiko siinä, että me ihmiset rikomme välimme Jumalan kanssa, olla selitys sille, että meidän ihmisten on niin monin tavoin paha olla. Olemme jotakin vailla. Olemme niin rikki.

Siksihän olisi oikein hyvä, jos syntimme siirrettäisiin meistä niin kauas kuin mahdollista, niin kauas kuin itä on lännestä. Mahdollisimman kauas meistä ja meidän ja Jumalan väliltä.

Sillä silloin voisin tulla lähemmäksi Jumalaa. Ihan lähelle. Silloin olisi hyvä olla. Silloin olisin vähemmän rikki. Olisin ehyempi. Mutta kun en osaa. En osaa itse synneilleni mitään tehdä.

Voisiko joku tehdä asialle jotain? Voisiko joku siirtää synnit kauas pois? Niinhän sinä, Jumala, lupasit.

Tänään katson Jeesuksen ristiä. Jeesus naulitaan. Hän levittää kätensä. Ja silloin käsitän. Noin kaukana itä on lännestä. Yhdestä naulitusta kädestä toiseen naulittuun käteen. Siksi hän levittää kätensä.

Jeesus levittää kätensä ja näyttää, kuinka kaukana itä on lännestä. Jeesus levittää kätensä ja näyttää, kuinka kauas synnit siirretään. Hän levittää kätensä ja näyttää, että näin paljon, ihan kaikki on sovitettu. Hän levittää kätensä ja näyttää, että näin paljon hän minusta välittää. Näin paljon hän sinua rakastaa.

Tuntuipa Jumala siksi tänään miten etäiseltä tai kaukaiselta tahansa, tuntuipa vaikka siltä että Jumala olisi sinut hylännyt, lupaa tuo raskas ristinpuu, että Jeesus antanut henkensä juuri sinunkin vuoksesi. Juuri sinunkin syntisi on siirretty kauas pois. Sovitusuhri on annettu koko maailman, idästä länteen kaikkien kansojen puolesta. Väliverho on revennyt maailman ja temppelin kaikkeinpyhimmän välistä pois. Jokainen saa tulla Jumalan luo. Jokainen saa käydä Jeesuksen ristin juurelle, saa tunnustaa kaiken sen mikä elämässä rikkoo ja luottaa siihen, että kaikki se annetaan anteeksi. Kaikki se on siirretty kauas, niin kauas kuin itä on lännestä.

Ja siinä, ristin juurella, saa nostaa katseensa kohti ristinpuuta, saa luottaa olevansa Jumalalle rakas, saa luottaa, että kaikki korjataan, että rakkaus kokoaa sirpaleet, että armo ei lopu milloinkaan. Ja että Jumala on lupauksissaan uskollinen, vaikka me kääntäisimme selkämme ja kulkisimmekin hänestä pois.

torstai 5. huhtikuuta 2012

Tälle päivälle

Itse itseäni lainaten: kiirastorstain saarna toissavuodelta.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Askelmerkkejä hiljaiseen viikkoon

Saarna palmusunnuntaina 1.4.2012

Matt. 21: 12-17

Jeesus meni temppeliin ja ajoi kaikki myyjät ja ostajat sieltä ulos. Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat ja sanoi heille: "On kirjoitettu: 'Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.' Mutta te teette siitä rosvojen luolan."

Jeesuksen luo temppeliin tuli sokeita ja rampoja, ja hän paransi heidät. Mutta kun ylipapit ja lainopettajat näkivät, mitä kaikkea hämmästyttävää hän teki, ja kuulivat lasten huutavan temppelissä: "Hoosianna, Daavidin Poika!", he suuttuivat ja sanoivat hänelle: "Kuuletko, mitä nuo huutavat?" "Kuulen", vastasi Jeesus. "Ettekö ole koskaan lukeneet tätä sanaa: 'Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi'?" Hän jätti heidät siihen, meni kaupungin ulkopuolelle Betaniaan ja oli siellä yötä.

Saarna

Sen tien on Herra käynyt loppuun saakka. Jeesus on kulkenut tien, jonka päässä on meille elämä ja autuus.

Jeesus voideltiin Betaniassa. Sieltä hänen tiensä kulki kohti Jerusalemia. Palmunoksin tervehdittynä, Hoosianna-huutojen saattelemana hän nousi tietä ylös pyhään kaupunkiin. Siellä hän meni heti temppeliin.

Jerusalemin temppeli oli jaettu pyhyyden mukaan eri alueisiin. Siten, että kaiken keskuksena oli itse temppelirakennus ja sen Kaikkeinpyhin. Itse temppeliä ympäröivät esipihat, pappien esipiha, miesten esipiha, naisten esipiha ja uloimmaisena pakanoiden esipiha. Jeesuksen askeleet kulkivat tälle uloimmaiselle esipihalle, alueelle, jonne kaikki, myös pakanat, siis ei-juutalaiset saattoivat tulla. Mutta siitä pidemmälle ei heillä ollut asiaa, eikä kenelläkään muullakaan, joka uhkasi temppelin pyhyyttä.

Tällä alueella me ehkä ihmetellen seuraamme, kuinka Jeesus suuttuu, oikein tulistuu ja ryhtyy riehuen kaatelemaan pöytiä ja jakkaroita. Lempeä Jeesus hermostuu. Siihen on oltava hyvä syy, saatamme sivusta seuraten nyökytellä. Jos tämä tempaus temppelialueella on Jeesuksen viimeisen viikon, hänen kärsimysviikkonsa alussa, on sillä kai oltava hyvä syy. Ja jos me aiomme seurata hänen askeliaan aina Golgatalle asti ja siitäkin pidemmälle, on kai meidän pysähdyttävä Jeesuksen kanssa tähänkin ja hyväksyttävä, että nyt on tosi kyseessä.

Joudumme kuulemaan Jeesukselta kaksi viiltävää sitaattia suoraan profeettojen suusta:

1. Minun huoneeni on oleva rukouksen huone. Tämä on profeetta Jesajalta. Jesajan kirjassa luvussa 56 kuvataan, kuinka kaikki kansat saavat tulla temppeliin rukoilemaan. Kuinka Jumala täyttää riemulla myös muukalaiset, myös pakanakansat, kun he siellä rukoilevat.

2. Te teette siitä rosvojen luolan. Tämä on puolestaan Jeremialta. Profeetta Jeremia saa tämän Herran sanan julistettavaksi temppelin portilla: ”Te tulette tähän pyhäkköön, joka on minun nimelleni omistettu, ja sanotte minun edessäni: 'Me olemme turvassa!' Kuitenkaan ette luovu kauhistuttavista teoistanne. Rosvojen luolanako te pidätte tätä temppeliä.”

Rosvojen luola. Rosvojen luola on heidän suojaisa pesäkolonsa, väärintekijöiden turvapaikka. Tulee mieleen, että eikö kirkostakin sanota, että se on armahdettujen syntisten yhteisö. Eikö kirkko ole turvapaikka, jonne saa tulla tunnustamaan syntinsä ja ottamaan vastaan armahduksen. Eivätkö sairaat saa tulla parantajan luo.

Mutta rosvojen luola. Se on pikemminkin paikka, jossa rosvot lymyävät, paikka, jonne paetaan vastuuta ja pakoillaan rangaistusta.

Ja näiden rosvojen pöydät ja jakkarat Jeesus kumoaa. Rahanvaihtajien ja uhrilintujen myyjien toimipisteille laitetaan piste. Uhritoimitus on tullut tiensä päähän. Uhritoimitus, joka mahdollistaa syntisen ja rikollisen elämän. Uhritoimitusta ja koko jumalanpalveluskulttia käytetään väärin, jos uhraamisella ei saavuteta muuta kuin hetkellinen puhtaampi omatunto.

Sen sijaan, anteeksianto ja armahdetuksi tuleminen kutsuu ihmistä parannukseen ja uuteen elämään, ei jatkamaan vanhoja, jo tunnustettuja syntejä ja vääryyksiä. Kirkko on syntisten yhteisö. Jeesus paransi sokeat ja rammat, jotka tulivat hänen luokseen. Heidät, joilla ei ollut lupa mennä pidemmälle temppeliin uhraamaan. Mutta armo jota kirkko tarjoaa, armo jonka Jeesus lahjoittaa, se kutsuu uuteen elämään. Varas älköön enää varastako, jne. Se kutsuu tielle, joka vie ihmettelemään niitä tapahtumia, joiden läpi Herramme kulki. Tielle, joka tuolta temppelin pakanoiden esipihalta kulkee kohti Golgatan ristinpuuta ja kohti tuolle ristinpuulle naulittua kertakaikkista uhria, joka uhrattiin kaikkien kansojen, jokaisen ihmisen puolesta. Jokaisen synnin sovitukseksi.

Siksi seurakunta, joka kulkee Herran askelissa, tekee tätä kulkuaan rukoillen. Rukous on sydämen uhri, uhritoimitus, jonka jokainen saa riemuiten Jumalalle viedä. Esipihojen rajat on pyyhitty pois. Jeesuksen kulkema tie antaa jokaiselle oikeuden, lapsen oikeuden käydä pyhän Jumalan eteen.

Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun Jeesus antaa lapselle arvon ja tekee lapsesta esimerkin ja mallin meille aikuisemmille. Lapsen vilpitön ylistys, lapsen epäilyksetön luottamus, lapsen varaukseton aitous. Mitä olisi kirkko ilman lapsia. Mitä se olisi ilman lapsen kaltaisia, jotka ottavat anteeksiannon vastaan ihan vaan lahjana, vailla mitään omiin uhritoimituksiin vetoamista. Tai jotka uskaltavat sanoa ääneen uskontunnustuksensa tai jotka elävät luottaen siihen, että tapahtuipa elämässä mitä tahansa, Jumalan lähellä on hyvä ja turvallista olla.

Siksi kun tällä tiellä kuljemme, me tarvitsemme lapsenomaista halua ja uteliaisuuttakin seurata Herran askelmerkkejä. Mutta tarvitsemme myös toisiamme. Siunaamaan toisiamme ja toistemme matkaa. Kulkemaan vierellä. Näyttämään missä se tie viekään. Löytämään perille.

Siksi kirkossa tarvitaan myös kanttoreita, lastenohjaajia ja suntioita. Jotta olisi joku jonka säestyksellä rukous, sydämen uhri nousisi huulille. Jotta olisi joku, joka kulkisi kohti pääsiäistä myös yhdessä lapsen kanssa, tukien ja opastaen. Jotta olisi joku, joka pitäisi kirkon kauniina ja sen ovet avoinna, jotta armahtajaa ja parantajaa etsivä voisi tulla kohtaamaan Vapahtajan. Jotta seurakunta puhkeaisi ylistykseen virsin, sanoin ja teoin.

Siksi me jokainen tarvitsemme toisiamme, kun kuljemme kohti pääsiäistä. Sitä tietä, jonka Herra on käynyt loppuun saakka.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Evankeliumi - ilosanomamme on

Saarna 15.1.2012
2. sunnuntai loppiaisesta
Jeesus ilmaisee jumalallisen voimansa

Mark. 1:14–15

Kun Johannes oli vangittu, Jeesus palasi Galileaan ja julisti Jumalan evankeliumia. Hän sanoi: "Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!"


Saarna

Tämä 26-sanainen tekstikatkelma on Markuksen tiivis kuvaus, tiivistelmä Jeesuksen toiminnan alusta. Se on kuin otsikko, joka kiteyttää sen, mistä Jeesuksen toiminnassa ja julistuksessa on kyse. Se sanotaan selvästi. Jeesus julisti Jumalan evankeliumia.

Mutta mitä sana evankeliumi oikeastaan tarkoittaa? Siitä nousee meille ehkä mieleen tuttu sana ”ilosanoma”, tai suora käännös kreikasta ”hyvä sanoma”, ”hyvä uutinen”. Tai sillä voidaan tarkoittaa myös evankeliumikirjaa, yhtä Uuden testamentin kirjallisuudenlajia. Mutta nämä ovat ehkä Jeesusta myöhempiä, Jeesuksen myötä syntyneitä merkityksiä.

Aikaisemmin sanaa evankeliumi käyttivät Rooman keisarit, keisarit jotka pitivät itseään, ja joita epäilemättä osa kansastakin piti, maailman herroina, sen pelastajina ja vapauttajina. Keisarin lähettämiä sanoja sanottiin evankeliumiksi – riippumatta siitä, mikä oli viestin sisältö, riippumatta siitä oliko se edes erityisen iloinen tai hyvä. Koska sanoma oli peräisin keisarilta, pidettiin sitä pelastavana sanomana, sellaisena mikä muuttaa maailmaa, muuttaa sitä parempaan suuntaan.

Nyt kun sitten Markus kuvaa Jeesuksen julistusta Jumalan evankeliumina, hän antaa sanalle uuden merkityksen. Eivät jumalina itseään pitävät keisarit voi maailmaa pelastaa, vain Jumala voi. Jumalan evankeliumi ei jää vain puheeksi ja sanoiksi, viestiksi tai ilmoitukseksi, vaan se on jotain enemmän. Se on toimintaa, se on vaikutusta, evankeliumi on vaikuttava voima, jossa Jumala tuo maailmalle pelastuksen, totuuden ja muutoksen.

”Aika on täyttynyt. Jumalan valtakunta on tullut lähelle.” julisti Jeesus. Jotain tapahtuu. Jumala puuttuu peliin. Jumala ryhtyy pelastustyöhön. Hänen valtakuntansa on tullut lähelle. Ja tämä Jeesuksen julistus Jumalan valtakunnasta näyttäisi olevan hänen toimintansa ytimessä.

Sillä ilmaisu ”Jumalan valtakunta” esiintyy Uudessa testamentissa nimittäin 122 kertaa, joista Matteuksella, Markuksella ja Luukkaalla 99 kertaa, joista edelleen 90 kertaa Jeesuksen omissa sanoissa. Ilmaisu kuului siis erityisesti Jeesuksen omaan sanastoon. Sitä paitsi kyseessä ei ollut mikään tuona aikana kaikkien huulilla ollut sanapari, pikemminkin kyse on juuri Jeesuksen julistukselle tunnusomaisesta piirteestä, ikään kuin Jeesuksen omasta sloganista, joka muodostaa hänen julistuksensa keskuksen. Esimerkiksi Jeesuksen vertauksista mainitaan kymmenen suoranaisesti koskevan Jumalan valtakuntaa. Lisäksi monen muunkin vertauksen voidaan ymmärtää käsittelevän juuri tätä Jeesuksen ydinsanomaa.

Mitä Jeesus tällä ydinsanomallaan, sanomalla Jumalan valtakunnasta halusi sitten sanoa? Miten niin Jumalan valtakunta on tullut lähelle?

Kun palaamme tuohon Markuksen ytimekkääseen tiivistykseen Jeesuksen toiminnan alusta, me luemme, että ”kun Johannes oli vangittu, Jeesus palasi Galileaan ja julisti Jumalan evankeliumia.” Ajan murros ja muutos ilmaistaan meille Johanneksen vangitsemisen kautta. Nyt kun Johanneksen aika on ohi, alkaa toinen aika. Jeesuksen toiminnan aika. Tie on raivattu, kansaa on valmistettu. Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Jeesus, Jumalan Poika, on tullut keskellenne. Jumala on puuttunut peliin.

Viittaisiko Jumalan valtakunta jollain tavalla siis Jeesukseen itseensä? Otan avuksi kaksi vertausta. Matteuksen luvussa 13 Jeesus vertaa Jumalan valtakuntaa peltoon kätkettyyn aarteeseen. Siitä sanotaan näin: ”Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon.” Samassa yhteydessä Jeesus vertaa Jumalan valtakuntaa helmeen. Kun kauppias ”löysi yhden kallisarvoisen helmen, hän myi kaiken minkä omisti ja osti sen.”

Jollain tapaa nousevat vielä mieleen nämä Jeesuksen sanat rikkaalle nuorukaiselle, joka tuli kysymään, kuinka hän saisi iankaikkisen elämän. Jeesus sanoi: ”Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua."

Ehkä Jeesus onkin se kätketty aarre, ehkä hänen tuntemisensa onkin se kallisarvoinen helmi, jonka edestä kaikesta muusta on vara luopua. Ehkä Jeesus julistaessaan Jumalan valtakunnan läheisyyttä, julisti Jumalan valtaa ja tahtoa pelastaa maailma, jota hän rakastaa, ja näihin pelastustoimiin ryhtyminen merkitsi Jeesuksen saapumista luoksemme, hänen aikansa alkamista.

Sillä eikö juuri Jeesuksen persoonassa, eikö juuri hänen toiminnassaan, eikö juuri hänen elämässään ja sen eri vaiheissa Jumalan valtakunta tullut meitä lähelle. Sana tuli lihaksi ja asui keskellämme.

Eikö juuri siinä, kun Jeesus liikkui ihmisten, erilaisten ja eri tavoin hyljeksittyjen ja eri tavoin ulkopuolelle jääneiden Jumalan luomien keskellä, eikö juuri siinä Jumala kohdannut luomansa.

Eikö juuri niissä sanoissa, joita Jeesus puhui ja joilla hän opetti, eikö juuri niissä Jumalan viisaus tullut meidän tietoomme. Eikö juuri niissä Jumalan lohdutus tullut lääkkeeksi haavoihimme. Eikö juuri niissä Jumalan johdatus syttynyt valoksi tiellemme.

Eikö juuri ihmeteoissaan ja parantamisissaan Jeesus näyttänyt maailmalle jumalallisen luontonsa.

Ja eikö hänen koko elämässään, syntymästä lähtien aina ristinkuolemaan saakka, toteutunut Jumalan suunnitelma, hänen valtansa ja hänen pelastava tahtonsa. Ja eikö Jeesuksen kuolemassa, ylösnousemuksessa ja taivaaseenastumisessa Jumalan valta ja kaiken muuttava voima tullut koko universumin silmien eteen ihmeteltäväksi.

Eikö Jeesuksessa Jumalan evankeliumi tule todeksi, ei vain kerran Galileassa vaan yhä tänään, myös meidän keskellämme. Jeesuksessa Jumala vaikuttaa ja toimii meidänkin elämässämme. Evankeliumilla Jeesuksesta Kristuksesta on yhä tänäänkin pelastava voima ja elämää uudistava vaikutus. Hän saapuu luoksemme paitsi sanassaan, myös ehtoollisen leivässä ja viinissä hän tulee aarteeksemme, helmeksemme.

Siksi - kuten Jeesus sanoi - kääntykää, siis muuttakaa mielenne, ja uskokaa hyvä sanoma, evankeliumi, pelastava sana, jonka Jumala on meille antanut. Luetaan sitä. Vietetään sen kanssa aikaa. Tutustutaan sen avulla Vapahtajaan, joka kerran julisti, paransi ja opetti, kuolemallaan sovitti ja ylösnousemisellaan kukisti. Joka yhä on lähellä. Joka yhä näyttää voimansa meille.

Ensi keskiviikkona 18.1. vietetään ekumeenista rukouspäivää. Se aloittaa kahdeksanpäiväisen kristittyjen ykseyden ekumeeninen rukousviikon 18.-25.1. Jos Rooman keisarien lähettämiä sanomia kutsuttiin evankeliumeiksi, niin tasavallan presidentin antama vuoden rukouspäiväjulistus se vasta hyvä sanoma on. Siitä kelpaa mielellään lukea otteita tähän saarnan päätteeksi.

Julistus kahdesta ekumeenisesta rukouspäivästä.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Pakkasesta, pukeutumisesta ja parannuksesta

Saarna 8.1.2012 Jyväskylän Kaupunginkirkossa & Lohikosken kirkossa
1. sunnuntai loppiaisesta - Kasteen lahja

1. Moos. 9: 12–16;
Gal. 3:23–29;
Luuk. 3:15–18, 21–22

Kansa on ollut odotuksen vallassa. Milloin se talvi tulee? Eiköhän se ole nyt viimeistään tullut. Lunta on jo talveksi emmekä ole näinä kuukausina tainneet vielä näin kylmiin pakkasaamuihin herätä kuin tämän viikonlopun aikana.

Talvisäässä nousee tärkeään rooliin pukeutuminen. Ehkä me aikuisemmat osaamme tuon taidon, mutta lasten kanssa voi joutua usein taistelemaan, että tulee tarpeeksi päälle. Ettei pakkasen kirpeä valta voittaisi, ettei alkaisi paleltamaan ja kylmyys kangistaisi.

Tänä kylmänä aamuna olemme muistamassa kastettamme. Myös kastetoimitukseen liittyy olennaisesti pukeutumiskysymys. Eivät vain vieraat ole juhlan vuoksi juhlatamineissa, vaan myös ja erityisesti päivän sankari, kastettava on ns. ykköset päällä, kastemekkoon puettuna.

Minulla on tässä kastemekko. Kun sitä katselee, niin huomaa, ettei se ei ole oikeastaan mikään käyttövaate tai tyköistuva. Se ei ole kovinkaan paksu mutta vauvalle se on ylisuuri. Kerran eräs äiti kysyi, miksi kastemekon täytyy olla niin valtava. En osannut vastata heti, mutta myöhemmin selvittelin, että kastemekon on tarkoitus peittää kastettava lapsi kokonaan. Kasteen armo, Jumalan rakkaus meitä kohtaan on niin suuri, että se peittää meidät täysin. Kasteessa armo oikein tulvii ylitsemme.

Paavali kirjoittaa: ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne.” Kastemekko on siksi villahousuja ja toppatakkejakin tehokkaampi asu. Se ei ehkä tepsi talvisäässä, mutta se muistuttaa Kristuksesta, ja siitä, että Kristus tepsii syntiä, kuolemaa ja pahan valtaa vastaan.

Kun olemme Kristuksessa, Kristukseen kastettuja, Kristukseen puettuja, ei pahan pakkanen yllä meihin, kuoleman kylmyydellä ei ole meihin valtaa. Kristuksessa olemme suojassa, turvassa, armon auringon lämmössä, emme kuoleman vaan ikuisen elämän verhoamia. Sillä Kristus on kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan voittanut synnin, kuoleman ja pahan vallan. Hänen puhtautensa, hänen puhdistava sovitustyönsä peittää meidän syntimme kuin lumi, joka sulkee alleen kuraisen, syksyisen maan.

Siksi kun olemme Kristuksessa, taivaallinen Isä katsoo meitäkin samalla rakkaudella kuin Poikaansa, ja sanoo jokaisen meidän kohdallamme: ”Sinä olet minun rakas lapseni, sinuun minä olen mieltynyt.”

Tähän väliin on toki sanottava, ettei kastemekon pukeminen ylle ole tietenkään yhtä kuin kastaminen. Se on vertauskuva, symboli, jollekin sille mitä merkitsee, kun ihminen kastetaan vedellä kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Se kuvaa jollain tapaa sitä lahjaa, jonka ihminen kasteessa saa. Isän ylitsemme tulvivaa rakkauttaan. Pojan kertakaikkista sovitustyötä, joka puhdistaa kaikesta synnistä. Pyhän Hengen meissä herättämää ja synnyttämää uskoa, jolla voimme ottaa kaikki kasteen lahjat, kaikki pelastuksen lahjat vastaan. Ja Pyhän Hengen voimalla me myös pysymme Kristuksessa.

Kastemekko muistuttaa siis myös siitä, että pelastus Jeesuksessa Kristuksessa on täysin lahjaksi annettua ja lahjaksi saatua. Tuskin kukaan meistä, jotka on pieninä vastasyntyneinä lapsina kastettu, on itse pukenut kastemekon juhlapäivänä ylleen. Ei, kyllä meidät on siihen puettu. Lahjana meidät on Kristukseen puettu, lahjana kolmiyhteinen Jumala tahtoo meille hyvyytensä ja rakkautensa vuodattaa. Jo aivan pienille ja avuttomillekin.

”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne.” Elämänkokemuksesta kuitenkin tiedämme, kuinka kristityn elämä heti pian tuon kasteen hetken jälkeen, sen tie on liukas ja vaikeakulkuinen. Kun kastemekko riisutaan ja meidän on jatkettava kristityn elämää tavallisissa arkivaatteissa, saatamme helposti unohtaa, mitä kerran olemme lahjaksi saaneet. Saatamme silloin luisua etäämmäksi Jumalasta, luisua armon tieltä kuin auto jäiseltä ajoradalta ojaan. Siksi tarvitaan opastajaa ja tiennäyttäjää. Johannes Kastaja kelpaa tähän tehtävään mainiosti.

Johannes, joka hänkin erottautui pukeutumisellaan, saarnasi kamelinkarva-asussaan ihmisille parannusta ja kääntymistä. Ottamalla Johannekselta kasteen Jeesus antoi meille esimerkin. Tuon Johanneksen saarnaaman parannuksen, kreikaksi metanoia, voisimme kääntää myös sanalla mielenmuutos. Kristityn elämä on siksi myös kasteen jälkeen siinä määrin pukeutumiskysymys, jos siis ajattelemme vaatteiden päälle pukemista sen vastustuksen kanssa kuten ulos lähtevät lapset. Siksi se on pukeutumiskysymys, se on asennekysymys, että sieltä ojasta, johon ajokkimme on jäiseltä tieltä luisunut, sieltä maailman kylmyydestä, jossa värjöttelemme, sieltä huudamme Isän puoleen, jotta voisimme yhä uudelleen pukeutua hänen armonsa lämpöön. Muutamme mielemme, asenteemme, muutamme suuntaa, käännämme nokan takaisin kohti kasteen armoa, lahjaa joka on jo meille annettu.

Sillä kaste antaa meille lujan lupauksen, jonka varassa saamme aina palata Isän luo, silloinkin kun olemme omaa tahtoa uhoten uhmanneet Isän tahtoa, uhmanneet kuin pienet lapset, jotka kiukuttelevat toppavaatteiden pukemista vastaan. Kasteessa on anteeksiantamus annettu meille kuin takataskuun. Se on Jeesuksen ansiosta aina ulottuvilla.

Vielä lopuksi haluaisin rohkaista siihen, että eikö kasteen lahjaa ole myös seurakunta, tämä joukko johon kaste on meidät liittänyt. Sillä vaikka meitä on täällä eriasuisia kristittyjä, kastettuina seurakunnan yhteisenä asuna, yhteisenä uniformuna on Kristus. ”Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen.” Meidät tunnistetaan kristityiksi kun pysymme Kristuksessa, kun uskomme Kristukseen, kun teemme Kristuksen tekoja. Kun kuljemme lähimmäisen rinnalla, autamme ja rakastamme toisiamme, emmekä vain toisiamme, vaan ketä tahansa, ketä tahansa, joka maan päällä elää. Silloin myös me voimme maailman kylmyyden kohdatessa olla lämmittämässä, rakkaudellamme ja välittämisellämme suojaamassa häntä, joka on paleltua huolineen ja haavoineen. Siihen kasteemme meitä kutsuu. Jakamaan armosta, josta itse olemme saaneet.