lauantai 31. joulukuuta 2011

Armon vuotta 2012

Luuk 13:6-9:
Jeesus esitti vielä vertauksen: "Eräällä miehellä oli viinitarhassaan kasvamassa viikunapuu. Hän meni etsimään siitä hedelmiä, mutta ei löytänyt. Silloin hän sanoi puutarhurille: 'Jo kolmena vuotena olen käynyt etsimässä hedelmiä tästä viikunapuusta, mutta en ole löytänyt. Kaada se, sehän vain vie voiman maasta.' Mutta puutarhuri vastasi: 'Herra, anna sen olla vielä yksi vuosi. Minä muokkaan ja lannoitan maan sen ympäriltä. Jospa se ensi vuonna tekee hedelmää. Jollei niin käy, käske sitten kaataa se.'"


Vielä yksi vuosi. Vielä yksi vuosi armonaikaa viikunapuulle. Vielä yksi vuosi armonaikaa meille.

Oletko tehnyt uudenvuodenlupauksia? Niiden kanssa kannattaa olla varovainen. Ettei vain lupaisi itselleen liikoja, kohtuuttomasti. Ettei lupaisi niin paljon, että lupauksesta kiinnipitäminen tai siihen pyrkiminen kääntyy itseään vastaan. Elämästä hälvenee ilo, kiitollisuuden tilalle tulee ryppyotsainen suorittamisen tarve.

Jeesuksen vertauksessa viikunapuu saa aikaa tuottaa hedelmää. Ihminen saa aikaa tehdä parannuksen elämässään. Jumalalla on aikaa odottaa, että ihminen kääntyy, kääntyy hänen puoleensa, tekee parannuksen ja tahtoo elää Jumalan antaman armon varassa. Armon, joka tekee meissä hedelmää.

Täytyykö silloin uudenvuodenlupaustemme olla sellaisia vaatimuksia, joilla armotta piiskaamme itseämme? Voisiko tuleva vuosi olla myös lupaustemme ja kristittynä kasvamisen osalta, voisiko se olla armon aikaa?

Voisinko tulevana vuotena ollakin armollisempi.Voisinko olla armollisempi itselleni. Voisinko katsoa omaa elämääni ja iloita niistä hedelmistä, joita tuotan, iloita siitä kaikesta, mitä Jumala on jo minulle antanut, enkä aina vain vaatisi itseltäni enemmän ja enemmän.

Voisinko olla armollisempi toisille? Ehkä muistaa sitä lähimmäistä, jota en tänä vuonna ehtinyt, tai ottaa yhteyden siihen, jonka kanssa en vuosikausiin ole jutellut.

Voisinko silloin löytää myös Jumalan armon, hänen rakkautensa, joka antaa anteeksi nekin menneet, joita minun on vaikea itse unohtaa. Voisinko näin kohdata sen rakkauden, joka auttaa minua armahtamaan itseäni ja rakastamaan toisia.

Sillä Jumalakin on tehnyt uudenvuodenlupauksen, jokaisen vuoden lupauksen. Hän lupaa, ettei hänen laupeutensa lopu koskaan. Joka aamu on Herran armo uusi. Joka aamulle ja joka vuodelle yltää se anteeksiantava rakkaus, jonka Vapahtajamme Jeesus on syntymällään ja kuolemallaan meille lahjoittanut.

Olkoon siksi myös alkava vuosi 2012 armon vuosi. Ole armollinen itsellesi ja toisille, koska Jumala on.

(Puhe Kaupunginkirkon yöpalveluksessa 31.12.2011)

perjantai 30. joulukuuta 2011

Siinä on rakkaus

Viikkomessun puhe 29.12.2011 klo 13

1. Joh. 4: 9-16

Siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.

Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Mutta jos me rakastamme toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa on saavuttanut meissä päämääränsä.

Me pysymme hänessä ja hän pysyy meissä; tämän me tiedämme siitä, että hän on antanut meille Henkeään. Me olemme nähneet, että Isä on lähettänyt Poikansa maailmaan pelastajaksi, ja siitä me todistamme. Joka tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi, hänessä Jumala pysyy, ja hän pysyy Jumalassa. Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen.



Puhe

Tuskin kukaan kaipasi jouluunsa talvimyrskyä, joka tapaninpäivänä riehui ja teki tuhojaan. Puita kaatuili teille, talojen päälle, sähkölinjoille. Moni vietti lomapäiviään ja edelleen joutuu selviytymään elämästään ilman sähköä. Kynttilän valossa, retkikeittimien ja tulisijojen varassa.

Ehkä luonto näyttää meille näin ihmisen pienuuden ja voimattomuuden. Ehkä kun olosuhteet heittelevät ja riepottelevatkin meitä, huomaammekin tarkastella asioita uusista näkökulmista. Ehkä silloin kun sähkövalo katoaa ja on sytytettävä aito luonnon valo, ehkä silloin näemmekin jotain enemmän.

"Siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän."

Alati muuttuvan ja uusien tuulten heittelemän maailman hämärässä meille tänäkin jouluna loistaa tuo kirkas joulun valo, tuo muuttumaton joulun ilosanoma, Vapahtaja on syntynyt.

Se on se joulusta jouluun sama lohdun sana, olivatpa tuulet sitten suotuisat tai myrskyisät seinien ulkopuolella. Niin tai seinien sisäpuolella. Jumalan rakkaus on onneksi meistä riippumatonta.

"Siinä on rakkaus - ei siinä että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi."

Vaikka luonnon voimien edessä olemme välillä avuttomia ja pieniä, joulun sanoma näkee meidät toisesta kulmasta. Jumala näkee meidät omasta vinkkelistään, Isän silmin, Luojan näkökulmasta. Ja jollain tapaa tänä jouluna minua on joulussa puhutellut tämä Jumalan näkökulma.

Ajattele, Jumala näki meidät, hän näki juuri sinutkin, kun päätti ilmaista rakkautensa, kun päätti lähettää Jeesuksen maailmaan. Hän näki meidät, katsoi rakastavin silmin, huomasi kaiken sen synnin pimeyden, jossa kuljemme, ja teki päätöksen. Valinnan. Rakkauden osoituksen. Jumalan Poika syntyisi ihmiseksi, olisi yksi meistä, eläisi ihmisen elämän, opettaisi meitä sanoillaan tuntemaan rakastavan Isän, mutta kokisi myös kaiken ihmiselämän ailahtelevuuden, ja lopulta antaisi itsensä uhriksi meidän edestämme ja vuodattaisi verensä meidän syntiemme - sinunkin syntiesi - sovitukseksi.

Siinä on rakkaus. Siinä, että Jumala on ensin ja kaiken alussa rakastanut meitä. Siinä on joulu. Siinä on meille ojennettu lahja. Siinä on lääke sisimpämme kipuun, siinä on vastaus kaipaukseemme, siinä eläinten ruokakaukaloon kapaloidussa Jumalan Pojassa on meille elämän leipä pelastuksen nälkäämme. Tämä lahja meille tänäänkin on tarjolla ehtoollisessa. Siinä meille vakuutetaan, että Kristuksen ruumis ja veri on meidän puolestamme annettu ja vuodatettu.

”Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme.”

Jumalan rakkaudessa on myös keskinäisen rakkautemme siemen. Maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. Kun olemme itse saaneet olla seimen äärellä ihmettelemässä Jumalan suurta rakkautta, ehkä sydämessämme tapahtuu jotain sellaista, että alamme nähdä toinen toisemmekin toisesta näkökulmasta. Emme omien arvioidemme mukaan, vaan enemmän Jumalan silmin. Enemmän rakastettavina kuin uskallamme itsestämmekään kuvitella.

Kun maailmat tuulet heittelevät, on Jumalan armossa luja ja kestävä turva. Hänen suureen rakkauteensa turvaten tunnustakaamme syntimme näin sanoen.

torstai 29. joulukuuta 2011

takaisin juurille

nimittäin blogin kirjoittamisen juurille.

toissailtana lueskelin historiaa, blogitekstejäni neljän, lähes viiden vuoden takaa. kävi sellainen nostalgian kaihoisa tulva ylitseni. miten riisuttuna ja arkailemattomana nuori isä avasi sydäntään. ja minne tämä rohkeus ja ylpeys on peittoutunut.

nopeasti ynnättynä löydän neljä syytä. 1) facebook. status-päivitykset nielaisevat yksioikoisuudellaan luovuuden. 2) pappisviran julkisuus. se laittaa varovaiseksi. varovaisemmaksi. 3) lukijamäärän kasvu. en tiedä, ehkä puheiden julkaiseminen tai jokin muu selittämätön syy on tuonut blogilleni ja kirjoituksilleni kasvavan määrän uskollisia seuraajia. 4) aineksen ylitsevuotava runsaus.

huomaan, että kun jotain suurta elämässä tapahtuu ja se jää mainitsematta, on siihen hankalampi myöhemmin palata. kun näitä tapahtumia tulee lisää ja lisää, onkin yhtäkkiä vaikea aloittaa. mistään.

blogini alkujuurilla (käy selaamassa, jos tahdot, en jaksa tähän nyt nostaa poimintoja) oli selkeitä teemoja, joita sanojen avulla pohtia. isyys, gradu, elämän nöyrä ihmettely. jotain on tässä välillä tapahtunut, ettei voi julkaista kuin puheitaan, niitä usein viimeisen päälle mietittyjä, sanojaan tarkasti aseteltuja.

nyt kun olen yksin kotona ja perhe jatkaa lomaansa mummolassa, tajuan ikävöiväni paitsi heitä myös sinne juurille. ehkäpä tekisi hyvää kirjoitella. tällaisiakin kuin tämä tässä. tapahtuisikohan mitään kamalaa. mitä luulet?

lauantai 24. joulukuuta 2011

Jouluaattona 2011

Armorikasta joulua. Se on tämän päivän toivotukseni. Tämä joulu on erityisen armollinen, koska saan viettää sitä yksinomaan perheen kanssa. Viiden päivän jouluvapaa hellii muutenkin tämän syksyn jälkeen. Kaksi viimeistä kuukautta on ollut enemmän tai vähemmän stressaavaa aikaa mm. talonrakentamisen tähden.

Joulu on armon aikaa myös siksi, että se tulee joka vuosi. Olimmepa valmiit tai emme. Joka vuosi joulu meitä muistuttaa, että vaikka olemme monintavoin keskenkasvuisia, on täydellinen rakkaus laskettu meitä varten seimen oljille. Tämän armon varassa on hyvä kasvaa kokoon.

Tänään istuimme lasten kanssa Pyhäjärven kirkossa aattohartaudessa. Samassa kirkossa, samassa hartaudessa olen istunut itsekin lapsena. Sama evankeliumi, samat virret, sama kirkkokuoro. Vuosi vuoden jälkeen, joulu joululta, armo kestää. Osaavatko lapset käyttäytyä, olenko onnistunut heitä kasvattamaan, tai osaanko itse rentoutua ottamaan joulua vastaan, ne ovat toisarvoisia kysymyksiä sen rinnalla, mitä Jumala on minun, lasteni, perheeni, vanhempieni, sukuni, vaimoni suvun, pyhäjärvisten, jyväskyläläisten ja koko maailman vuoksi tehnyt.

"Heinillä härkien kaukalon
nukkuu lapsi viaton.
Enkelparven tie
kohta luokse vie
rakkautta suurinta katsomaan."

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Kaikki mitä jouluun tarvitaan

Saarna 18.12.2011
4. adventtisunnuntai

Jes. 29: 17-19; Room. 15: 8-13;
Matt. 1: 18-24


Saarna

Marialla oli mukanaan jo matkalla Betlehemiin kaikki mitä jouluun tarvitaan.

Näin oivalsi piirtäjä Maija Paavilainen uusimman Kotimaa-lehden piirroksessaan. Piirroksessa, jossa tekivät matkaansa Joosef, Maria ja aasi. Mutta matkalla oli mukana muutakin. Joku muu. Kätkettynä silmiltämme. Piilossa mutta läsnä. Marialla oli jo matkalla Betlehemiin mukana kaikki mitä jouluun tarvitaan. Hän kantoi joulun suurta ihmettä.

Mutta mietitäänpä hetki tuota Marian tilannetta. Ja erityisesti Marian tilannetta ennen Jeesuksen syntymää. Sillä lapsen syntymisen ilo muuttaa asioita. Se saa ehkä unohtamaan raskauspahoinvoinnit ja synnytyskivut ja huolen siitä miten kaikesta selvitään. Mutta ennen syntymää tilanne on toinen.

Maria, nuori tyttö vasta, saa hämmästyttävät uutisen. Luukkaan evankeliumin 1. luvussa kerrotaan, kuinka enkeli ilmoittaa Marialle: ”Älä pelkää, Maria, Jumala on suonut sinulle armonsa. Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimeksi Jeesus.”

Vaikka en olekaan nuori tyttö, uskaltaisin veikata, että Marian tunnemyrsky on ollut melkoinen. Mitä ihmettä! Ei voi olla! Kuinka selitän tämän ihmisille? Eihän kukaan uskoisi minua! Miten ikinä tästä selviän? Luulevat minua avionrikkojaksi. Mitä Joosefkin tästä ajattelee?

Niin, sitten on Joosef ja on Joosefin tunnemyrsky. Hän on kihlannut Marian, yhteinen tulevaisuus on edessä. Perheen perustaminen, elämä yhdessä. Ja mitä tapahtuu. Käy ilmi että hänen kihlattunsa on raskaana. Ei mikään helppo paikka Joosefille. Ei elinyhteisönsä edessä, lähipiirinsä edessä, Marian edessä. Millä tavoin ihmiset katsoisivatkaan häntä? Tuo on se mies, jonka kihlattu on raskaana toiselle. Mikä häpeä. Nainenhan pitäisi kivittää. Toisaalta, voisiko Joosef enää luottaa Mariaan. Voisiko hän rakentaa yhteistä tulevaisuutta tämän kanssa?

Maria on neuvoton. Joosef on neuvoton. Mutta juuri ihmisen kaikkein neuvottomimmassakin hetkessä Jumala näyttää olevan läsnä. Jumala tulee sinne, missä ihmisen omat keinot näyttävät kadonneen. Keinot selviytyä, keinot selittää asioita järjellä.

Enkeli, Jumalan sanansaattaja, ilmestyy näissä neuvottomissa tilanteissa. Sekä Joosefille että Marialle. Viesti on sama. ”Älä pelkää. Jumala pitää sinusta huolen. Hänelle mikään ei ole mahdotonta.”

Tämän joulun alla tämä on se viesti, jolla tahdon sinua rohkaista. Vaikka elämässäsi asiat näyttäisivät ajautuvan umpikujaan, Jumalalla on keinot siitäkin eteenpäin. Vaikka kaikkea varjostaisi alleen hukuttava pimeys, sen pimeyden keskelle Jumala voi tuoda valonsa. Hänen apunsa on kätkettynä niihin hetkiin, jotka meistä tuntuvat kaikkein avuttomimmilta. Hänen rakkautensa on piilotettu niihin ihmisiin, jotka meidän mielestämme ovat ehkä eniten rakkautta vailla. En tiedä, voi kuulostaa hassulta, mutta aivan kuin Jumala olisi mieltynyt vastakohtiin. Se missä me näemme vähän, näkee Jumala paljon. Paljon mahdollisuuksia, paljon rakastettavaa, paljon hänelle käyttämisen arvoista.

Miksi Jumala muuten olisi valinnut Marian, nuoren hämmentyneen nasaretilaistytön, Poikansa äidiksi. Miksi Jumala olisi muuten syntynyt ihmiseksi, ja vieläpä aivan pieneksi, avuttomaksi, köyhän seimen vauvaksi. Miksi Jumala olisi muuten kutsunut seurakuntansa johtajaksi Pietarin, ulkoisesti niin innokkaan, mutta sisäisesti kuitenkin pelokkaan ja uskossaan epävarman, Herransa kolmesti kieltävän. Miksi Jumala muuten olisi pelastanut ihmiskunnan yhdellä julmimmista tavoista, ristiinnaulitsemisella, ellei hän näkisi kaikessa niin paljon enemmän mahdollisuuksia kuin mitä me näemme. Niin paljon enemmän kuin mitä me näemme.

Marialla oli mukanaan jo matkalla Betlehemiin kaikki mitä jouluun tarvitaan.

Mitä jouluun tarvitaan? Mitä me näemme kun katsomme omaa jouluun päin kulkemistamme? Mitä näemme kun katsomme Betlehemiä kohti matkaavaa Mariaa?

Näemmekö pelon ja huolen hänen kasvoillaan? Näemmekö neuvottomana, tuntematonta tulevaisuutta päin ratsastavan nuoren naisen? Näemmekö hänessä silloin jotain itsestämme?

Vai näemmekö enemmän? Näemmekö pinnan alle? Kaikkien hänen mielessään pyörivien kysymystensä taakse. Näemmekö sydämeen, joka luottaa Jumalaan, hänen lupauksiinsa, hänen armoonsa ja johdatukseensa olipa tilanne kuinka vaikea tai neuvoton tahansa.

Jos näemme, saamme mekin Marian tavoin kulkea Betlehemiä ja joulua kohti turvautuen lupauksistaan kiinni pitävään Jumalaan.

Se voi olla luottamista siihen, että rauhattomuuteen voi syntyä rauha. Siihen, että kuurot kuulevat ja sokeiden silmät näkevät. Siihen, että kurjat riemuitsevat, eri tavoin köyhät saavat syyn iloita ja kiittää Jumalaa, kuten Jesajan kirjassa luvataan.

Se voi olla luottamista siihen, että armahdusta odottavat saavat armon. Siihen, että tänäkin jouluna ja tähänkin jouluun vievällä matkalla Jumala on lähellä. Siihen, että hänelle ei mikään ole mahdotonta.

Sillä kun katsomme Mariaa, näemmekö paitsi hänen luottavan sydämensä, näemmekö myös ketä hän kohdussaan kantaa. Näemmekö joulukiireissämme ja huolissamme, kuinka paljon Jumala on meitä rakastanut ja yhä rakastaa, kun hän tuli Jeesuksessa luoksemme. Jeesuksessa on kaikki, mitä jouluun tarvitaan. Kun hän on mukana matkassa, joulun lämpö ja ilo ja rauha voivat olla totta joka päivä, myös adventin ja odotuksen aikana.

Rakas Jumala.
Kiitos, että sinä tahdot meille hyvää.
Kun sytytämme adventin kynttilöitä,
auta meitä muistamaan, että sinä olet lähellä meitä.
Kiitos, että meidän ei tarvitse pelätä
eikä kantaa huoliamme yksin.
Auta meitä katsomaan sinuun ja luottamaan siihen,
että sinä teet kaiken uudeksi.
Kuule meitä Jeesuksen tähden.
Aamen.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

"Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle"

Saarna Kaupunginkirkon rippikoulusunnuntaina 6.11.2011

5. Moos. 31:6-8; Kol. 1:9-11;
Luuk.10:1-12

"Menkää, minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle."

Miltä sinusta tuntuu uusissa tilanteissa? Tilanteissa, jotka ovat uusia, vieraita, sellaisia joista ei kovin paljon tiedä. Tilanteissa, joihin joku toinen on sinut ehkä lähettänyt tai joissa sinun täytyy olla syystä tai toisesta mukana.

Voin kertoa, että minua itseäni tuollaisissa tilanteissa usein hermostuttaa. Pelottaa, että jotain menee pieleen. Kaikkein eniten silloin, kun olen itse epävarma ja tuntuu ettei minulla ole homma hallussa.

Ne ovat usein niitä tilanteita tai polunpätkiä elämän matkalla, joissa tuntuu, ettei minulle ole annettu mukaan leipää, laukkua, sauvaakaan. Ei mitään kättä pidempää, jotain sellaista mihin tukeutua kun oma osaaminen, taito tai varmuus ei riitä ja matkanteko on hapuilevan pelokasta. Silloin tuntuu kuin olisin lammas susien keskellä. Avuttomana kaikkien mahdollisten uhkakuvien edessä. Mikä kaikki voikaan mennä pieleen?

Mutta tarvitseeko sitä aina olla niin satavarma? Katsoin eilen televisiosta tosi-tv-ohjelmaa, X-Factoria, joka on laulukilpailu, siinä etsitään laulajakykyjä. Minulle tuli ohjelmaa katsoessani mieleen, kuinka meidän maailmamme on ennen kaikkea varmuuden ja menestyksen maailma. Tärkeintä niin monessa asiassa tuntuu olevan se, että pärjätään ja kuinka hyvin pärjätään. On erilaisia vaatimuksia, joihin täytyisi vastata. Suorituspaineita, joiden alla täytyy elää. Ulkonäkö, koulumenestys, pärjääminen harrastuksissa, selviäminen työelämässä.

Jotenkin haluaisin rohkeasti uskoa, ettei kristittynä elämisen tarvitse olla jatkuvaa suoriutumista tai menestymistä. Juurihan lauloimme, että ”Sinä Jeesus, Mestari hiljainen, et vaatimuksiin vie. Tulet vastaan seuraasi pyytäen ja itse olet tie.”

Kristityn tie alkaa kasteessa. Monella teistä se on alkanut aivan pienenä, niin pienenä ettet itse muista siitä mitään. Niin pienenä ette ole vielä osannutkaan vielä juuri mitään, mitään muuta kuin nukkua, syödä, itkeä ja ilahduttaa. Täysin osaamattomille ihmisenaluille, joilla ei ole mitään omia ansioita, jotka eivät ole ehtineet opetella ja harjoitella erilaisia taitoja, Jumala on antanut jo kasteessa armonsa. Armon joka ei vaadi. Armon joka ei pakota. Armon joka antaa anteeksi. Armon joka antaa yrittää. Yhä uudelleen.

Tuossa X-Factorissa moni kilpailija totesi, että tuo päivä, jona selvisi pääsikö hän jatkoon vai ei, oli hänen elämänsä tärkein päivä, päivä joka muutti hänen elämänsä. Meillä kristityillä tuo päivä joka muutti elämän, on jo eletty. Se on kastepäivä. Kastepäivänä on Jumala kerran antanut armonsa ja tuo sama armo, tuo sama Jumalan rakkaus meitä kohtaan on yhä voimassa. Siksi tapahtuipa elämässä sitten mitä tahansa tai olipa edessä miten vieraita tai uusia tilanteita vaan, Jumalan rakkaus ei pääty. Jumala ei hylkää. Ei vaikka emme olisi huippuosaajia tai pärjääjiä. Ei vaikka emme olisi aina niin varmoja itsestämme. Jumalan rakkaus meitä kohtaan on varma. Kasteen armo pysyy.

Tämän sunnuntain aihe kirkkovuodessa on ”Jeesuksen lähettiläät”. Jeesus lähettää meitä kertomaan muillekin siitä armosta, jonka olemme jo kasteessamme saaneet lahjaksi. Päivän evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Menkää, minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle.” Ei kuulosta erityisen houkuttelevalta tehtävältä. En tiedä, tuntuuko teistä rippikouluanne aloittavista nyt siltä – enkä sitä suinkaan toivo – että teidät on lähetetty tai pakotettu kohti jotain sellaista, mihin ette haluaisi mennä. Haluaisin kuitenkin kannustaa teitä siihen, että kyllä rippikouluunkin saa lähteä hyvällä ja avoimella mielellä, vaikka tilanne on uusi ja ennenkokematon. Ei tarvitse jännittää tai pelätä, kuinka siellä selviää. Ei tarvitse kantaa huolta siitä onko tarpeeksi eväitä valmiina repussa rippikouluvuotta varten. Kyllä niitä eväitä jaetaan myös matkan varrella. Eikä siellä niitä susia ole. Toisia lampaita vain.

Jeesus nimittäin lähetti opetuslapsia kaksittain, yhdessä. Yhdessä on kristityn elämää turvallisempi kulkea. Kaverin kanssa uudet tilanteet on helpompi sietää, rippikoulussakin. Kun vierellä on joku, voi tiukan paikan tullen tukeutua häneen. Jos toinen kaatuu matkalla, toinen nostaa, jos toinen epäröi, toinen luo varmuutta ja turvallisuutta.

Meillä on täällä mukana seurakuntamme isosia, lampaita hekin. He ovat tykänneet omasta rippikoulustaan niin paljon, että ovat halunneet lähteä isoskoulutukseen, jatkoisoskoulutukseen, ja jotkut haluavat olla mukana laumassa vielä senkin jälkeen. Isoset ovat Jeesuksen lähettiläinä rippikoulussa tärkeässä tehtävässä. Tukemassa, jeesaamassa, ystävystymässä, kulkemassa rinnalla. Isonen on rippikoulussa sinua, rippikoululaista varten. Jos vaikka tuntuisi, ettei olisi aina niin varma.

Jeesus ei siis lupaa lähettiläilleen niin sanottua huippuvarustelua, ei leipää laukkua sauvaakaan. Mutta hän lähettää luoksemme auttavia lähettiläitään, isosia, rippikoulun ohjaajia, toisia kristittyjä, ventovieraita lähimmäisiäkin. Mutta Jeesus lupaa vieläkin enemmän. Hän lupaa meille kasteessa ja jokaisella sitä seuraavalla etapilla kulkea mukana.

Siksi lohdullisempi onkin Jeesuksen toinen lähettämiseen liittyvä käsky ja lupaus: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni. Kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso: minä olen teidän kanssanne kaikki päivä maailman loppuun asti.”

Kristittyinä, kristityiksi ristittyinä ja kastettuina me saamme luottaa siihen, että meillä on suuri ja tärkeä tehtävä, ja tässä tehtävässä me emme ole yksin. Jeesus jakaa tuon tien meidän kanssamme. "Herra itse kulkee sinun edelläsi. Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää."

Luottamus armolliseen Jumalaan, luottamus vierellä kulkevaan Jumalaan on matkantekomme sauva, johon voimme tukeutua, kun omat voimat eivät vie perille. Hänen rakkautensa on jotain, mistä riittää meille matkaevästä niin rippikoulussa kuin sen jälkeenkin.

Hyvä Kristuksen seurakunta. Haluaisin vielä rohkaista teitä siihen, että tekin kulkisitte näiden nuorten kanssa tämän rippikouluvuoden aikana rukoillen heidän puolestaan. Teidän rukouksenne on heille tukena ja rohkaisuna kristityn tiellä.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Sydän kun auki on

Saarna Lohikosken rippikoulusunnuntaina 30.10.2011
Usko ja epäusko
Joh. 9:24-38

Millainen asunto tai huone sinulla on? Muuttuisiko sen sisustus, jos Jeesus sisustaisi sen? Entä millainen se olisi, jos sekä sinä että Jeesus asuisitte siellä yhdessä?

Laulussa laulettiin: ”Sydän kun auki on sinne Jeesus tekee asunnon.” Jeesus tulee luo. Jeesusta kiinnostaa elämämme. Häntä kiinnostaa, mitä sydämessämme on, mitä ajatuksissamme liikkuu. Mitä meille kuuluu? Mutta Jeesus ei käy peremmälle väkisin. Hän ei rymistele sisään kutsumattomana vieraana. Jeesus odottaa sydämen kynnyksellä, josko ovi olisi hänelle auki. Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon.

Tai niin kuin yhdellä kesän riparilla laulettiin: "Sydän kun auki on sinne Jeesus tekee kaksion." Kaksio on asunto, jossa on huone minulle ja huone Jeesukselle. Oltaisiin Jeesuksen kanssa kämppiksiä. Minusta se on oikeastaan varsin hieno vertauskuva uskosta. Usko Jeesukseen on elämän jakamista hänen kanssaan. Luottamista siihen, että Jeesus on heti seinän takana, jos tarvitsee apua tai juttuseuraa. Jos elämässä menee kaikki ihan sotkuiseksi niin kuin sekainen huone, voi pyytää Jeesusta siivousapuun, järjestämään asiat kuntoon.

Uskoa ei synny omin voimin. Sitä ei voi kukaan myöskään väkisin toiselle siirtää. Uskoa ei voi pakottaa. Se on lahja, jonka Jumala lahjoittaa.

Uskon liekki on sytytetty kasteessa. Kasteessa olet saanut lahjaksi uskon kolmiyhteiseen Jumalaan, kun sinut on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Uskon liekistä muistuttaa se kastekynttilä. Sitä sytytettäessä on kastepappi saattanut muistuttaa Jeesuksen omista sanoista: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.”

Kynttilän liekki kertoo ja rohkaisee meitä siitä, että Jeesus, maailman valo, on sovittanut ristillä kuollessaan meidän jokaisen syntimme, siivonnut meidän sotkumme, ja siirtänyt meidät pimeydestä valoon, kuolemasta iankaikkiseen elämään. Pimeydellä ei ole lopullista valtaa meihin.

Päivän evankeliumissa me kohtaamme miehen, joka oli elänyt koko elämänsä pimeydessä. Hän oli ollut syntymästään asti sokea. Nyt hän oli saanut näkemisen lahjan. Jeesus oli parantanut hänet. Ehkä Jeesus paransi sokean, jotta tämä sokea voisi nähdä Jeesuksen, hän saisi pimeyden sijasta nähdä valon, maailman valon ja nähdessään voisi myös uskoa Jeesukseen.

Parantuneen miehen lisäksi me kohtaamme evankeliumin kertomuksessa myös fariseuksia, jotka kinastelevat siitä, voiko miehen parantanut Jeesus olla Jumalan mies. Heidän mielestään Jeesus oli rikkonut sääntöjä vastaan, kun oli parantanut miehen sapattina, lepopäivänä, jolloin ei ollut lupa tehdä mitään työtä.

Minusta näitä fariseuksia vaivaa jonkinmoinen asennevamma. He tuntuvat jo lähtökohtaisesti torjuvan Jeesuksen ja kieltäytyvät edes harkitsemasta sitä mahdollisuutta, että Jeesuksessa olisi mitään hyvää. Saati sitten hyväksymään sitä, että Jeesus olisi Jumalan Poika ja maailman Vapahtaja. Maailman valo.

Sokea mies ja fariseukset edustavat kahta erilaista tapaa suhtautua Jeesukseen: uskoa ja epäuskoa, avoimuutta ja torjumista. Sokean sydän on auki. Fariseusten kiinni. Suljettuun sydämeen ei Jeesus tee kotia. Ei edes väkisin, ei vaikka tahtoisi. Uskoa ei voi pakottaa. Millainen sinun sydämesi on?

Uskon liekki on syttynyt silloin kerran kasteen hetkellä. Vuosien varrella liekki on lepattanut ehkä valoisampana, ehkä himmeämmin. Helposti elämässä kasautuu myös monenlaista roinaa sydämen eteen, kynnykselle esteeksi ja ovelle tukkeeksi. Silloin voi olla vaikeampi enää erottaakaan kerran syttynyttä uskon liekkiä kaiken sen takaa. Onneksi Jeesuksen voi aina kutsua raivaushommiin. Auttamaan siivoamaan asioita järjestykseen.

Rippikoulu voi olla sellainen uskon liekin etsimisen paikka. Rippikoulu on kasteopetusta. Siis opetusta siitä uskosta, johon on kerran kastettu, tai vaihtoehtoisesti rippikoulun jälkeen mahdollisesti kastetaan. Rippikoulussa tutustutaan Jeesukseen. Siellä tutustutaan toisiin ihmisiin. Siellä tutustutaan ihan siihen omaan elämäänkin.

Rippikouluunkin voi suhtautua kahdella erilaisella tavalla: valmiiksi torjuvalla asenteella tai sitten avoimemmin. Meillä on tällainen joukko upeita nuoria, jotka ovat tykänneet rippikoulusta niin paljon, että ovat lähteneet isoskoulutukseen. Isosen tehtävänä on mm. neuvoa ja ohjata rippikoululaisia. Nyt muutamat heistä ovat luvanneet kertoa, miksi heidän mielestään rippikouluun kannattaa lähteä avoimella mielellä.

Nuoret kertovat.

Avoimet silmät näkevät enemmän. Avoimet korvat kuulevat enemmän. Avoin mieli voi saada uutta ajateltavaa ja uusia, yllättäviäkin näkökulmia asioihin. Avoin sydän, no sinne voi Jeesus tehdä viihtyisän, kotoisan ja turvallisen kaksion, jossa vallitsee anteeksiantava ja hyväksyvä ilmapiiri.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Kiitos ja kaipuu

Saarna 25.9.2011
15. sunnuntai helluntaista
Kiitollisuus

Jes. 24: 14-16; 2. Kor. 9: 6-15;
Joh. 5: 1-15

Joka päivä on jotain kiitettävää. Ainakin jos haluamme uskoa skotlantilaista pappia Alexander Whytea. Hän oli tunnettu rukouksistaan, joihin hän aina löysi jotain, mistä olla kiitollinen.

Eräänä sunnuntaiaamuna, kun Whyte oli nousemassa lukupulpettiin rukoilemaan, ulkona oli todella ankea ja synkkä ilma. Eräs seurakuntalaisista ajatteli itsekseen, että ”pastorilla ei varmasti näin kurjana päivänä ole mitään kiitoksen sanoja meidän Herrallemme”. No, seurakuntalaisen yllätykseksi, Whyte aloitti rukouksen sanoen: ”Jumala, me kiitämme sinua siitä, että aina ei ole tällainen sää.”

Minulle tulee tästä kertomuksesta mieleen, että ehkä kiittämisessä tärkeintä ei ole se, mistä kiitetään, vaan se ketä kiitetään. On sanottu, että kiitos nostaa katseen lahjasta sen antajaan. Kiittäminen siirtää katseemme siitä, mitä saamme tai mitä olemme saaneet, häneen, joka on tämän lahjan antanut. Kiittäminen saa iloitsemaan hänen hyvyydestään.

Sopisiko siksi, että tänään emme päivän evankeliumikertomuksen äärellä jää pohtimaan sitä, kuinka Betesdan altaan kuohuminen saattoi olla mahdollista, tai sitä, mitä sapattina on lupa tehdä. Sopisiko, että keskitymme kohtaamiseen Jeesuksen ja sairaan miehen välillä, siihen lahjaan, jonka Jeesuksen kohtaaminen antaa.

Sillä tuo lahja oli totta siitä huolimatta, ettei mies tälläkään kertaa ehtinyt ensimmäisenä altaalle. Se oli totta siitä huolimatta, että Jeesus paransi sapattina. Se oli totta, koska Jeesus, eikö vain, oli kiinnostunut tästä miehestä, halusi hänet kohdata, parantaa ja armahtaa häntä.

Jeesus näki miehen muiden sairaiden joukossa ja tuli juuri tämän miehen luokse. Vapahtajan kysymys: ”Tahdotko tulla terveeksi?” on jo lahjan ojentamista. Tahdotko ottaa vastaan sen, mitä voin sinulle tarjota. Tahdotko tulla terveeksi, tahdotko saada anteeksi, tahdotko että sinua rakastetaan.

Ja eikö miehen vastaus ole avunpyyntö, sen tunnustamista, että ”Herra, tarvitsen apua. -- Minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen. -- Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.” Eikö tämä ole myös tuohon Jeesuksen lahjaan tarttumista. Kyllä Herra, tahdon tulla terveeksi. Tahdon ottaa sinun lahjasi vastaan.

Eikö tämä voisi olla rohkaisuna myös meille siitä, että Jeesukselle voimme mekin huokaista ja tunnustaa kaiken avuttomuutemme ja epäonnistumisemme, että saamme hänelle viedä sairautemme ja heikkoutemme luottaen lujasti siihen, että Jeesus on kiinnostunut myös siitä, miten meillä, sinulla ja minulla menee. Väkijoukon keskellä Jeesus huomaa sinutkin. Henkilökohtaisesti hän kysyy, voinko auttaa, mikä sinua painaa, tahdotko ottaa vastaan sen, mitä voin sinulle tarjota.

Evankeliumin mies paranee, ei Jeesuksen tempuilla tai taioilla, vaan Jeesuksen sanoilla. ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Jeesuksen sanat ovat myös meille niitä hoitavia, parantavia sanoja. Pyhä Raamattu on meille lahja, jossa Jeesus tulee luoksemme henkilökohtaisesti. Myös tämän päivän evankeliumin sanoissa.

Myös ehtoollinen on lahja. Myös ehtoollisessa Kristus kohtaa sinut ja minut henkilökohtaisesti. Kun tulet anteeksiantamuksen aterialle, Pyhä Henki vakuuttaa, että Vapahtaja on sovittanut juuri sinunkin syntisi. Leipä, Kristuksen ruumis, vahvistaa ja ravitsee, sinuakin. Viini, Kristuksen veri, virvoittaa ja tuo lohdutuksen, sinullekin.

Sanansa ja ehtoollisen kautta Jeesus antaa lahjansa meille, kohtaamisen lahjan. Hän tulee luoksemme. Tahtoo kohdata meidät. Jospa hän meitä näillä lahjoilla muistuttaa, että hän tahtoo meitäkin rakastaa ehjemmiksi. Parantaa meidätkin kaikesta siitä, mikä estää elämästä elämän lahjaa todeksi, kaikesta siitä, mikä vie meitä kauemmaksi Jumalasta, elämän lähteestä. Kaikesta siitä, mikä meissä estää ottamasta hänen lahjaansa vastaan. Tai estää meitä kiittämästä ja näin näkemästä lahjan antajaa. Sillä kiittämättömyyttä on se, mikä synkentää sydämen niin, ettemme näe Jumalaa, kaikkien lahjojen antajaa.

Parannettuaan miehen Jeesus löytää hänet myöhemmin temppelistä. Mitä luulet, mitä mies siellä tekee? Minusta tuntuu, että mies on mennyt kiittämään. Hän on nostanut katseensa lahjasta sen antajaan. Varmasti on niin, että mies iloitsee omasta muuttuneesta voinnistaan, mutta hän näkee myös enemmän. Hän näkee asian kiitollisin silmin ja kiitollisin sydämin. Kiitollinen sydän voi nähdä ahdingot ja hädänkin Jumalan mahdollisuutena ja kanavana hänen avulleen. Siksi kohtaaminen Jeesuksen ja miehen välillä on evankeliumia tälle päivälle. Se rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissakin kääntymään antajan ja auttajan puoleen.

Kiitos siirtää katseemme lahjasta lahjan antajaan.

Siksi haluan kysyä sinulta: mistä olet tänään kiitollinen? Mistä haluaisit Jumalaa kiittää? Tai mitkä ovat niitä ahdinkoja, joissa katseellasi etsiskelet armahtavan Jumalan kasvoja? Minkä pylväshallin varjossa sinä odotat, että Jeesus tulisi ja kohtaisi sinut?

Haluan rohkaista sinua. Sydämesi hiljaisuudessa tai keuhkojesi voimalla kerro Jumalalle kiitoksesi ja kaipuusi. Kun katseemme nousee lahjojen antajaan, sydämemme saa ehkä saman innon ja selkeyden elämään kuin mitä tuo evankeliumin mies sai Jeesuksen kohdattuaan ja temppelistä lähtiessään. Kiitollisuus hänessä sai hänet kertomaan parantajastaan. Hän lähti ja kertoi juutalaisille, että Jeesus se oli, joka hänet oli parantanut.

Samoin voisi meissäkin kiitollisuus saada aikaan Jeesuksesta kertomisen. En nyt tarkoita, että säntäisimme välittömästi messun jälkeen ulos julistamaan Kristuksesta sinne tänne. Vaan sen sijaan voivat meidän tekomme ja sanamme ylistää Jumalaa. Ja siinä tehtävässä ja sillä paikalla, jonka kukin on elettäväkseen saanut.

Sillä voisiko kiitollisuus olla yksi sana rakkaudelle? Kiitollisuus, joka kumpuaa kohtaamisesta armahtavan Jumalan kanssa, kohtaamisesta Vapahtajan kanssa, tämä kiitollisuus voi saada meissäkin aikaan rakkauden tekoja ja sanoja, ylistäviä tekoja ja sanoja. Se voi avata silmämme ja sydämemme näkemään toinen ihminen, lähimmäinen, saada kiinnostumaan hänen elämästään, kohtaamaan hänet kokonaisena, Jumalan luomana ja lunastamana ja pyhittämänä ihmisenä hänen tarpeistaan ja heikkouksistaan tai sairauksistaan huolimatta. Voisiko kiitollisuus olla rakkautta, koska me saamme sen eteenpäin vietäväksi, lahjana, Jumalalta, lahjojen antajalta.

Rukoilkaamme.

Rakas Jumala.
Sinä annat meille suuressa hyvyydessäsi
runsaasti kaikkia elämän lahjoja.
Ja kun vaikeudet kohtaavat,
sinä autat meitä kestämään.
Suo hyvyytesi herättää meissä rakkautta
sinua ja toisiamme kohtaan,
ettemme eläisi vain itseämme varten.
Auta meitä uskollamme ja elämällämme
ylistämään sinua.
Tätä pyydämme Jeesuksen Kristuksen,
meidän Herramme tähden.
Aamen.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Mutta mitä tekeekään Isä?

Saarna Kaupunginkirkossa 11.7.2011 klo 10
4. sunnuntai helluntaista
Kadonnut ja jälleen löytynyt

Hoos. 12: 6-7; Room. 4: 1-8; Luuk. 15: 11-32

Tuhlaajapoika. Poika, joka sai isältä mitä pyysi. Poika, joka käänsi selkänsä ja lähti isästään kauas pois. Poika, joka tuhlasi kaiken, mitä isältään oli saanut. Poika, jonka oli paha elää isästä etäällä, kaukana, erossa.

Tähän poikaan on helppo samaistua. Eipä taida omakaan elämämme aina mennä niitä polkuja, joita soisimme. Tai joita Taivaallinen Isämme hyvyydessään toivoisi meidän kulkevan. Omaa matkaamme silmäillessämme saa tuhlaajapojan kertomus tuttuja sävyjä. Rivien välistä luemme ja kuulemme oman syntisyytemme, omat väärät valintamme, oman häpeämme kolkutuksen.

Mutta vaikka kyseessä onkin kertomus tuhlaajapojasta ja vaikka itsensä tutkistelu, sen oman polun tallaamisen arvioiminen onkin tärkeää, sopisiko, jos tänään tuhlaajapojan tai oman itsemme sijaan tarkastelisimmekin ennen kaikkea sitä, mitä tekee tässä kertomuksessa isä. Sillä eikö tämä kertomus ole pohjimmiltaan kertomus siitä, millainen Jumala on ja mitä Jumala tekee, millä tavoin Jumala rakastaa meitä ihmisiä?

Mitä isä siis tekee?

Isä jakaa omaisuutensa. Poika saa mitä pyytää. Meidän Jumalamme on lahjoja jakava Jumala. Mikä on se omaisuus, jonka me olemme Jumalalta saaneet? Tähän tuskin löydämme yhtä vastausta. Mutta ainakin jo elämä itsessään on lahja, jonka Jumala on meille antanut, jotta käyttäisimme sen viisaasti. Emme tuhlaillen, emme kadottaen sitä tai sen mielekkyyttä.

Tässä meidän kertomuksessamme elämän mielekkyys katoaa, kun poika valitsee elämän kaukana isästään, isästä erossa. Entäpä jos elämän antaja onkin antanut meille tämän lahjan, jotta pysyisimme häntä lähellä? Jotta hän saisi pitää meitä luonaan ja lahjoittaa meille niin paljon muutakin.

Kristinuskossa kutsutaan synniksi kaikkea sitä, mikä etäännyttää tai vie meitä eroon Jumalasta. Oman syntisyyden näkeminen on siksi tärkeää, että tuhlaajapojan tavoin ymmärtäisimme kääntää suuntaa ja sanoa: ”Ei, nyt minä lähden isäni luo.”

Ja kun me teemme näin, mitä tekeekään isä. Ei merkkiäkään näpäyttämisen tarpeesta, ”mitäs minä sanoin” -asenteesta, halusta opettaa tai tuomita. Ei. Isä vain iloitsee. Isä näkee pojan ja heltyy. Isä juoksee vastaan, sulkee syliinsä ja ottaa luoksensa palanneen suudelmin vastaan.

Meidän Jumalamme on luokseen ottava Jumala. Jumala, joka ottaa takaisin. Jumala, joka ilahtuu, kun ihminen ymmärtää tarvitsevansa häntä. Jumala, joka vastaa ihmiselle, joka synnin hädässä huutaa häntä avuksi. Meidän Jumalamme on Isä, joka rakastaa meitä tavalla, joka ylittää ymmärryksemme. Jumalakin tuhlaa. Hän tuhlaa rakkauttaan. Hän on Tuhlaaja-Isä. Tuhlaaja-Isän rakkaus on tuhlailevaa, koska se ei kysy meidän ansioitamme tai edes halukkuuttamme ottaa sitä vastaan. Jumala rakastaa luomiaan niin tuhlailevasti, että se saattaa meitä itse asiassa vähän ärsyttää.

Sillä kuten kotiinpalanneen pojan veli, emmepä mekään aina taida osata iloita tai suostua iloitsemaan, jos joku toinen tekee elämässään hyvän ja oikean ratkaisun, löytää kotiin, löytää Jumalan, uskaltaa pyytää anteeksi, ja saa osakseen armoa ja rakkautta, jota hän ei itse millään ansaitse. Veljen tavoin mekin usein tuhlaamme mahdollisuutemme kanssariemuun, iloon yhdessä tuon parannuksen tehneen veljemme tai sisaremme kanssa. Tuhlaamme mahdollisuuden tukea häntä, rukoilla hänen puolestaan, lausua yhdessä kiitoksen hänen kanssaan.

Uskon, että tällaisia mahdollisuuksia me tuhlaamme melkolailla, kun tuijotamme vain omaa elämäämme. Kun katselemme itseämmekin armottomin silmin ja olemme sokeita käsittämään, kuinka Jumalan katse meitäkin kohtaan on rakastavan, kaiken anteeksi antavan Tuhlaaja-Isän katse.

Sillä meidän Jumalamme on rohkaiseva ja kutsuva Jumala. Kun tuhlaajapojan veli mököttää juhlien ulkopuolella, mitä tekee isä. Hän tulee pojan luo. Suostuttelee tätä. Rohkaisee liittymään yhteiseen iloon. Hänen rakkaudestaan riittää kyllä molemmille pojilleen. Siksi sillä, joka jo elää lähellä isää ja jonka elämä on jo isän läsnäolon siunaama, on täysi syy iloon ja juhlaan. Iloon siitä, että joku toinenkin haluaa elää isää lähellä. Joku toinenkin löytää elämälleen merkityksen isän lähellä. Kokee, että isän lähellä on hyvä olla. Siellä voi tuntea itsensä rakastetuksi, vaikka ei itse näkisi itsessään mitään rakastamisen arvoista. Isän lähellä ei menneillä harhateillä ole väliä. Isä iloitsee siitä, että olet palannut takaisin.

Koska isä on tällainen ja koska Jumala on tällainen, uskaltautuu tuhlaajapoika paluumatkalle isän luo. Ehkä Jeesus haluaa ennen kaikkea tällä vertauksellaan kuvata Jumalan tuhlailevaa ja riittoisaa rakkautta, jotta me anteeksiantoa tarvitsevat saisimme rohkeuden kääntyä harhapoluilta takaisin Isän luo. Pyytää häneltä anteeksi ja luottaa hänen tuhlailevaan armoonsa. Luottaa siihen, että aina on syli avoinna.

torstai 7. heinäkuuta 2011

Sakkeuksille

Viikkomessun puhe 7.7.2011

Luuk. 19:1-10

Oletko mielestäsi rikas? Sakkeuksesta sanotaan, että hän oli hyvin rikas. Hän oli tehnyt rahaa korkeassa virassa toimiessaan, mutta myös vilpillä. Publikaaneja, noita veronkerääjiä, pidettiin syntisinä, koska he käyttivät asemaansa väärin, keräsivät ihmisille rahaa myös omaan pussiinsa. Varastivat, etsivät omaa etuaan.

Näin kaiketi oli Sakkeuskin rikkautensa koonnut. Mutta onko pankkitilin saldo tai kukkaron sisältö ainoa mittari, jolla voimme rikkautta arvioida? Joku on joskus antanut viisaan neuvon: ”Älä mittaa rikkauttasi niillä asioilla, jotka omistat, vaan niillä asioilla, joita vastaan et ole valmis ottamaan rahaa.”

Tällä määritelmällä jokainen meistä voi olla rikas. Meistä tekevät rikkaita ne asiat, joista emme tahdo luopua, emme mistään hinnasta. Perhe, läheiset, ystävät, terveys, seurakunta, usko. On paljon asioita, joita en vaihtaisi tai antaisi pois.

Ehkä Sakkeuskin ymmärsi, että Jeesuksen kohdatessaan hänen maallinen omaisuutensa ei lopulta olisi minkään arvoinen. Sen sijaan Sakkeus oli valmis jakamaan rikkaudestaan ja korjaamaan tekemänsä vääryydet. Maksamaan takaisin. Jeesuksen kohdatessaan Sakkeus oli valmis vaihtamaan suuntaa, tekemään parannuksen. Mikä sai sen aikaan?

Ehkä Jeesuksen kutsu. Jeesus kutsui Sakkeusta nimeltä: ”Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi.”

Tämä kutsu teki Sakkeuksesta toisella tavalla rikkaan. Se merkitsi hänelle uudenlaisen elämän alkua. Elämää hyväksynnän ja armon alaisena. Sakkeus, joka halusi kovasti nähdä, mikä mies Jeesus oli, sai puusta kurkkiessaan vastauksen. Jeesus on mies, joka on tullut etsimään, sitä joka on kadonnut. Jeesus on mies, joka kutsuu luokseen senkin, jota muut hyljeksivät. Jeesus on mies, joka kutsuu parannukseen, palaamaan Jumalan tahdon mukaiselle tielle.

Jeesus on mies, joka tuli maailmaan pelastamaan syntisiä. Ehkä me emme ole vääryydellä koonneet rikkauksia itsellemme, mutta on kai monia muita asioita, joissa olemme ajaneet omaa etuamme lähimmäisen kustannuksella. On kai monia asioita, joissa olemme unohtaneet lähimmäisen edun. Monia asioita, jotka ovat kuljettaneet meitä kauemmaksi kaikkien lahjojen lähteestä, Jumalasta.

Siksi juuri meitä sakkeuksia Jeesus tuli kutsumaan. Siksi Jeesus on meidän rikkautemme. Hänen kutsunsa tekee meistäkin rikkaita. Kasteessa kolmiyhteinen Jumala on kutsunut meidät nimeltä omakseen. Tuon kutsun mukana meille on annettu rikkaus, jota emme voi vaihtaa rahaksi.

Usko, jonka Pyhä Henki kasteen kautta synnyttää, on rikkautta. Sillä voimme tarttua Jumalan lupauksiin.

Se, että saamme kuulua seurakuntaan, on rikkautta. Yhdessä saamme kasvaa Kristuksen tuntemisessa ja uskossa ja myös rakkaudessa toinen toiseemme.

Rikkautta on myös elää elämää iankaikkisen elämän toivossa. Meidät on lunastettu vapaiksi kuoleman ja pahan valloista. Lunastettu kalliisti, Kristuksen verellä.

Rikkautta on elää elämää kasteen armossa, armossa jonka turviin saamme joka päivä palata. Armossa, joka antaa meille voiman joka päivä uudelleen tehdä parannusta niistä omista vääryyksistämme ja synneistämme. Tämän armon suojissa me etsimme Jumalan tahtoa arkemme keskellä. Tämän armon suojissa me kohotamme ylistyksen Jumalalle hänen kalliista lahjoistaan, joista tulemme monella tapaa rikkaiksi. Tämän armon suojissa me myös painamme päämme, kun tunnustamme nyt yhdessä syntimme ja harhailumme.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

"Joku rakastaa sua niin että sydämeen sattuu"

Saarna 19.6.2011 Pyhän Kolminaisuuden päivä
Konfirmaatiomessu Viro 9951

Joh. 15:1-10

Kaksi päällimmäisintä muistoa riparista. Ensimmäinen viimeiseltä illalta Virossa. Istumme ringissä hämärässä yläkerrassa. Jokaisella on kädessään tuohus, rukouskynttilä. Yksi kerrallaan, vuorotellen tuohukset syttyvät. Liekki leviää. Valo kasvaa. On hyvä istua yhdessä. Jokainen saa sanoa, miltä tuntuu. Tuntuu, että huoneessa on rakkautta.

Toinen muisto. Paluumatkamme lopulta. Linja-auto jaksaa vielä viimeiset kilometrit. Linja-autossa soi laulu. Lauletaan yhdessä riparilauluja. On hyvä istua kyydissä. Laulu menee sydämeen. Tuntuu, että bussissa on rakkautta. Yhdessä lauletaan sun salaisista haaveistas, joissa "joku rakastaa sua niin että sydämeen sattuu."

Prinsessa Alice rakasti niin että sattui. Alice eli 1800-luvun Englannissa ja oli Englannin kuningatar Victorian tytär. Tarina kertoo, kuinka prinsessa Alicen lapsi oli sairastunut kurkkumätään. Lääkärit varoittivat ankarasti, ettei lasta saa missään nimessä suukottaa. Lapsen hengitys voisi tartuttaa kenet tahansa, joka tulisi liian lähelle lasta. Myös fyysistä kosketusta pitäisi välttää. Mutta erään kerran kun tuon kuolemansairaan lapsen oli vaikea saada henkeä ja tämä oli tukehtua kuoliaaksi, unohti Alice itsensä ja oman turvallisuutensa. Hän otti lapsensa syliin, jotta tämän olisi helpompi hengittää. Henkeään haukkoen lapsi sanoi: "Äiti, anna suukko!" Eikä äiti ajatellut siinä hetkessä itseään, vaan hellästi suukotti lastaan. Tappava tauti tarttui äitiin ja 35-vuotiaana hänkin kuoli ja lähti taivaan kotiin.

Rakkaus unohtaa oman edun. Rakkaus ei tunne vaaraa. Rakkaus ei laskeskele kustannuksia. "Joku rakastaa sua niin että sattuu."

Jotain sellaista voi äidin ja isän rakkaus lastaan kohtaan olla. Kun te äidit ja isät tänään katselette tänne eturiviin, näette nyt juuri sen lapsen, joka aivan kuin hetki sitten oli vielä pieni pallero ja pieni käärö teidän sylissänne. Kun tänään katselette näitä nuoria, nousee ehkä pintaan paitsi se rakkaus jota olette lapsellenne antaneet ja rakkaus jolla olette häntä vuosien varrella kantaneet, mutta samalla myös se huoli ja riittämättömyys siitä, kuinka koskaan voin loppuun saakka varjella lastani hänen elämänsä matkalla. Jo varhain olette ehkä joutuneet tunnustamaan, etteivät isän tai äidin omat kädet yllä suojelemaan lasta. Me emme pysty määräämään elämää emmekä valitsemaan sitä tietä, jonka lapsemme saa kuljettavakseen.

Tuolla tiellä nämä upeat nuoret ovat nyt kuitenkin kulkeneet jälleen yhden etapin elämässään, kun he ovat tulleet konfirmoitaviksi. Tähän etappiin on teillä vanhemmillakin oma ansionne, kun olette silloin 14-15 vuotta sitten tuoneet pienen käärönne pyhälle kasteelle. Kasteessa Jumala on kutsunut heidät nimeltä omakseen, antanut heille armonsa ja luvannut varjella, suojella ja rakastaa heitä tapahtuipa elämässä mitä tahansa. Siksi kasteessa on myös teidän vanhempien huolet Jumala ottanut kannettavakseen.

Rakkaat nuoret. "Jumala rakastaa sua niin että sattuu."

Kasteessa kristitty liitetään Kristukseen ja hänen rakkauteensa. Jeesus sanoo: "Minä olen viinipuu, te olette oksat." Oksa voi tuottaa hedelmää vain jos se pysyy puun tai köynnöksen rungossa kiinni. Vain siten oksa saa tarvittavan ravinnon tuottaakseen satoa mutta myös kasvaakseen ja pysyäkseen elossa. Siksi Jeesus pyytää meiltä: "Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Ilman minua te ette saa aikaan mitään." Vain jos pidämme yllä yhteyttämme Jeesukseen, vain jos turvaudumme Vapahtajamme rakkauteen, vain silloin voimme saada itse hänen rakkaudestaan syntimme anteeksi, vain silloin voimme antaa toisillemme rakkauden hedelmiä.

Jumala rakastaa meitä niin että sattuu. Rippikoulu on rakastavaan Jumalaan tutustumista. Rippikoulussa tutustuimme Jumalaan laulujen ja leikkien, hartauksien ja työskentelyjen avulla, mutta myös ulkoläksyjen kautta. Ulkoläksyt eivät ehkä kaikilta täysin kivutta sujuneet, vaikka lopulta kaikki niistäkin hienosti selvisivät. Yksi ulkoa opeteltavista kohdista oli niin sanottu pienoisevankeliumi: "Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän." Se, että Jumala rakastaa sinua ja minua, se sattuu. Se sattui Jeesukseen. Naulat, jotka Jeesukseen ristillä lyötiin, tekivät kipeää. Mutta ne lyötiin juuri siksi, koska Jumala niin käsittämättömästi rakastaa meitä. Isän rakkaudella. Rakkaudella, joka ei laskeskele kustannuksia.

"Niin kuin Isä on rakastanut minua, niin olen minä rakastanut teitä. Pysykää minun rakkaudessani." ohjeistaa Jeesus. Uskossa Jeesukseen me saamme lahjaksi rakkautta, jota me voimme sitten jakaa toisillemme. Levittää kuin tulenliekkiä tuohuksesta tuohukseen, elämästä elämään. Tuo kynttiläpiiri rippileirin lopussa kuvaa kauniilla tavalla koko sitä asennetta ja ilmapiiriä, joka vallitsi tässä ryhmässä läpi riparin. Ilmapiiri, joka hyväksyi jokaisen juuri sellaisena kuin mitä kukin on. Asenne, joka halusi tutustua toisiin ja oli kiinnostunut siitä, mitä toiselle kuuluu. Se on asenne, jota hyvin voimme kutsua rakkaudeksi.

Rakkaat ja upeat nuoret. Pysykää tässä rakkaudessa. Pitäkää huolta uskostanne Jeesukseen. Älkää piilottako rippiraamattua kaapin perälle, vaan jatkakaa siihen tutustumista. Älkää jääkö huolienne kanssa yksin, vaan muistakaa, että Jumalalle voitte kertoa ihan kaikki asianne. Älkää masentuko, kun mukava ripari on nyt ohi, vaan tulkaa ilolla mukaan isoskoulutukseen ja nuorten toimintaan. Älkää unohtako, mitä Jeesus on puolestanne tehnyt, vaan tulkaa tämän juhlapäivänkin jälkeen ehtoollispöytään ottamaan vastaan Jumalan rakkaus, sinun puolestasi annettu, sinun puolestasi vuodatettu. Sua rakastetaan niin että sattuu.

Pyhä Henki vahvistakoon teissä tätä uskoa ja lisätköön hän teissä rakkautta, joka ei etsi omaa etuaan. Aamen.

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Suojele näitä nuoria, varjele heitä.

Saarna 15.5.2011
Talviriparin 9944 konfirmaatiomessu
3. su pääsiäisestä (Jumalan kansan koti-ikävä)

Joh. 17: 11-17
Jeesus rukoili ja sanoi:
"Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun olin heidän kanssaan, suojelin heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut. Minä varjelin heidät, eikä yksikään heistä joutunut hukkaan, paitsi se, jonka täytyi joutua kadotukseen, jotta kirjoitus kävisi toteen.
Nyt minä tulen sinun luoksesi. Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät. Minä olen ilmoittanut heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta. He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus."


Saarna

”Jeesustellaanko me?” Tämä kysymys esitettiin heti kättelyssä, kun ensimmäisen kerran kokoonnuimme tämän rippikouluryhmän kanssa. ”Jeesustellaanko me?”

Jotenkin ajattelin, että kysymyksen takana oli pelko siitä, että rippikoulussa vain puhutaan Jeesuksesta väsyksiin saakka. Taisin vastata jotenkin niin, että kyllä meidän taitaa täytyä Jeesuksestakin täällä puhua, koska ilman häntä emme rippikoulussakaan olisi.

Mutta eihän rippikoulumme pelkäksi puheeksi jäänyt. Rippikoulun aikana ja etenkin siellä Piispalan riparilla päivät kuluivat mukavasti yhdessä leikkien ja laulaen, välillä hartauksiin hiljentyen, iltaisin isosten sketseille nauraen. Muutamana päivänä toiset nousivat hevosen selkään, toiset kokeilivat curlingia ja jousiammuntaa. Jalkapalloa potkittiin, kiekkokaukalossa vedettiin lämäreitä, sählykentälläkin hikoiltiin. Ja kyllä me Jeesuksestakin puhuttiin. Tutustuttiin Jeesuksen elämään ja opetuksiin monin tavoin, kuten piirtäen ja näytellen ja yhteisiä leirijumalanpalveluksia eri tehtävin valmistellen.

Puhetta Jeesuksesta pidettiin. Mutta ehkäpä silläkin on väliä, mitä Jeesus puhuu meille? Päivän evankeliumiteksti on osa Jeesuksen jäähyväisrukousta. Jeesus rukoilee. Viimeisenä yönä ennen hänen ristinkuolemaansa Jeesus rukoilee omiensa puolesta. Hän rukoilee sinun ja minun puolesta. Me olemme hänelle niin rakkaita, että hän pyytää: ”Suojele heitä.” ”Varjele heidät pahalta.” ”Pyhitä heidät totuudellasi.”

Jeesus rukoili, että taivaan Isä suojelisi ja varjelisi meitä.
Tämä on evankeliumia erityisesti jokaisen äidin ja isän korville. Te vanhemmat jo tähän mennessä tiedätte kuinka vaikeaa on se, etteivät omat kätemme riitä suojelemaan lapsiamme ja nuoriamme. Varjelemaan heitä kaikelta siltä odottamattomalta ja myös siltä pahalta, mitä elämä voi tuoda eteen.

Ja kun omat kätemme eivät tähän pysty, Jeesus rohkaisee meitä luottamaan Jumalan varjelukseen. Mutta jotain me voimme omillakin käsillänne tehdä. Me voimme ristiä ne ja rukoilla. Rukoilla kuten Jeesus rukoili: Isä, suojele heitä, Jumala, varjele heitä.

Te kummit olette olleet näiden nuorten mukana tähän saakka, olette kantaneet heitä rukouksin ja kulkeneet rinnalla tukien heitä rakkaudella ja läsnäolollanne. Nämä nuoret tarvitsevat edelleen ihmisiä, jotka ristivät kätensä ja rukoilevat heidän puolestaan ja auttavat heitä kasvamaan kristittyinä. Olkaa te, vanhemmat ja kummit, läheiset ja seurakuntalaiset, heidän tukenaan, niin että he vahvistuisivat uskossa ja kulkisivat ikuisen elämän tietä. Kaikkivaltias, armollinen Jumala teitä siinä auttakoon.

Jeesus rukoili meille siis suojelusta ja varjelusta. Mutta hän pyysi myös, että Jumala pyhittäisi meidät. Pyhitä heidät totuudellasi. Jeesus ei kuolemansa ja ylösnousemisensa ja taivaaseenastumisensa jälkeen jättänyt omiaan yksin tänne maailmaan. Hän lähetti Pyhän Hengen pitämään meistä huolta. Pyhä Henki on Totuuden Henki, joka pyhittää. Jo kasteessa me olemme saaneet Pyhän Hengen lahjaksi. Pyhä Henki auttaa meitä turvautumaan Jumalaan. Pyhä Henki auttaa meitä luottamaan hänen apuunsa. Pyhä Henki auttaa meitä uskomaan Jeesukseen.

Tänään haluaisinkin jokaista teistä täällä rohkaista luottamaan siihen, että tapahtuipa siinä omassa elämässä tai läheisen elämässä mitä tahansa, Jumala on luvannut olla lähellä. Sama Jumala, joka jo kasteessa on kutsunut nimeltä omakseen, ottanut varjelukseensa ja armahduksensa alle.

Rippikoulussa tästä Jumalasta on puhuttu ja on myös luettu. On luettu Raamattua, Jumalan sanaa. Ja Jeesus juuri rukoili sanoen ”Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus”.

Rippikoulun opettajana katson rippikoulun jälkeen peiliin ja kyselen itseltäni, olisinko ehkä voinut opettaa selkeämmin tai paremmin, onkohan opetuksestani jäänyt mitään mieleen. Riippumatta siitä, kuinka hyvin me opettajat olemme onnistuneet, te konfirmoitavat nuoret olette oppineet muiden asioiden joukossa yhden erityisen tärkeän taidon. Osaatte käyttää ja lukea Raamattua. Osaatte nyt ottaa myös itse selvää, kuka Jeesus on, kuka Jumala on, mitä Jeesus meille sanoo.

Me tarvitsemme elämässä erilaisia taitoja. ratsastuksessa tarvitaan taitoja, jotta pysyy satulassa, liikunnassa tarvitaan taitoja, jotta peli onnistuu jalkapallokentällä, jääkiekkokaukalossa tai salibandymailan varressa. Onneksi myös kristittynä voi kasvaa ja onneksi se oma usko voi vahvistua.

Siksi Raamatun lukeminen on kuin vapaapotkun harjoittelemista tai oman ratsun kanssa ajan viettämistä. Suhde palloon tai kiekkoon tai hevoseen syvenee, kun antaa harrastukselle aikaa. Kun annat aikaa Raamatulle elämäsi keskellä, suhde Jeesukseen syvenee, usko Jumalaan saa uutta potkua.

Raamatun äärellä saamme lukea monista Jumalan lupauksista. Yksi lupaus on se, jonka olemme jo tänään kuulleet: ”Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.”

Tähän lupaukseen haluan tänään teitä jokaista rohkaista luottamaan, siihen, että sinä olet Jumalalle rakas. Koska aina ei elämässä mene niin kuin toivoisi. Aina ei tule menestystä eikä voittoa. Joskus sitä putoaa hevosen selästä eivätkä yläveivitkään onnistu. Omat taitomme eivät useissa tilanteissa riitä ja välillä tulee tehtyä virheitä, sellaisiakin joilla satutamme toisia.

Silloinkin kun elämässä tulee näitä vaikeita vaiheita, saat Jumalan lapseksi kastettuna edelleen luottaa siihen, että olet Jumalalle rakas. Niin rakas, että hän sinun vuoksesi antoi Jeesuksen ristille kuolemaan, sovittamaan sinun ja minun syntimme, jotta sinä ja minä saisimme anteeksi ja pääsisimme taivaan kotiin.

Uskoa tällaiseen rakastavaan Jumalaan konfirmaatio vahvistaa. Tätä luottamusta me rukoilemme tänään erityisesti teille nuorille. Rukoilkaamme:

Jeesus Kristus.
Usko sinuun on matka ja tie,
jota kulkiessa eteemme avautuu yhä uusia näköaloja.
Kiitos, että tämän matkan aikana
opimme tuntemaan yhä paremmin sinua.
Jeesus, suojele meitä ja varjele meitä.
Pidä meidät tällä tiellä
ja vie meidät kaikki perille taivaan kotiin.

Aamen.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Kuka lohduttais murheista mieltä?

Saarna 2. pääsiäispäivänä 25.4.2011
Ylösnouseen kohtaaminen

Joh. 20: 11-18

Maria seisoi haudan ovella ja itki. Siinä itkiessään hän kurkisti hautaan ja näki, että siinä, missä Jeesuksen ruumis oli ollut, istui kaksi valkopukuista enkeliä, toinen pääpuolessa ja toinen jalkopäässä. Enkelit sanoivat hänelle: "Mitä itket, nainen?" Hän vastasi: "Minun Herrani on viety pois, enkä tiedä, minne hänet on pantu." Tämän sanottuaan hän kääntyi ja näki Jeesuksen seisovan takanaan, mutta ei tajunnut, että se oli Jeesus. Jeesus sanoi hänelle: "Mitä itket, nainen? Ketä sinä etsit?" Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi ja sanoi: "Herra, jos sinä olet vienyt hänet täältä, niin sano, minne olet hänet pannut. Minä haen hänet pois." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Maria." Maria kääntyi ja sanoi: "Rabbuuni!" - se on hepreaa ja merkitsee: opettajani. Jeesus sanoi: "Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo. Mene sinä viemään sanaa veljilleni ja sano heille, että minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo, oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo."
Magdalan Maria riensi opetuslasten luo ja ilmoitti: "Minä olen nähnyt Herran!" Sitten hän kertoi, mitä Herra oli hänelle sanonut.


Saarna

”Pitkin pimeitä polkuja kulkea saan,
enkä matkani määrää mä tiedä.
Mua varjojen vallat käy valloittamaan,
minut mennessään tahtovat viedä.

Kuka lohduttais murheista mieltä,
lohduttais sanoen:
Miksi etsit sä elämää sieltä,
joukosta kuolleitten?”


Magdalan Maria seisoi haudan ovella ja itki. Hän itki niitä samoja kyyneleitä, joita mekin itkemme. Kyyneleitä, joita silmistämme tai sydämestämme elämän kolhiessa vuodatamme. Kun elämän polku kiemurtelee niitä varjoisampia seutuja pitkin, pettymyksen tai menetyksen tai murheen laaksoissa. Maria itki itkua itkun päälle. Hän jo suri sitä, että Jeesus oli naulittu ristille. Nyt hänen murheenaan oli tyhjä hauta. Hän itki, koska ei tiennyt, missä Jeesuksen ruumis oli. ”Minun Herrani on viety pois, enkä tiedä, minne hänet on pantu.”

Jeesus ei ole siellä, mistä Maria häntä etsii. Onko Jeesus aina sielläkään, mistä me ajattelemme avun kyyneliimme ja hätäämme aivan varmasti löytyvän. Mikä onkaan se suunta, johon omista murheen laaksoistamme käännämme katseemme?

Maria seisoo haudan suulla ja koska ei löydä Jeesusta sieltä mistä etsii, hän kääntyy ympäri. Hän kääntyy etsiäkseen muualta. Ja kun hän kääntyy, hän myös löytää. Hän löytää Jeesuksen, joka seisoo hänen takanaan. Mutta hän ei tunnista miestä Jeesukseksi.

Jeesus ei siis aina ole siellä, mistä häntä huhuilemme, ja sitten kun hän osuu kohdalle, emme häntä aina kyynelsilmiltämme tunnista.

Mutta ehkä meidän tai Marian kohdalla ei oleellista olekaan se, löydämmekö me Jeesuksen, vaan se että Jeesus löytää. Jeesus löytää meidät.

Haudan ulkopuolella Jeesus löytää Marian ja kohtaa siinä Marian surun ja hädän. Hän ottaa Marian vakavasti. Hän haluaa tietää, mikä itkettää. Mitä sinä itket, nainen? Mitä sinä itket, mies? Mitä sinä itket, lapsi? Mitä sinä itket, nuori? Mihin asioihin sinun elämässäsi tänä pääsiäisenä Ylösnoussut Jeesus Kristus voisi tuoda avun?

Sillä Jeesukselle meidän hädällämme on väliä. Hän haluaa auttaa. Hän voi auttaa. Hän tietää, että ilman häntä meidän on paha olla. Siksi hän myös haluaa kohdata meidät ja löytää meidät.

Se, että hauta oli tyhjä, se ei vielä kohentanut Marian oloa tai vienyt murhetta pois. Päinvastoin, tyhjä hauta sai Marian hämmennyksen, epätietoisuuden, pelon ja kyynelten valtaan. Se ei tuonut Marialle iloa, rohkeutta tai elämänhalua. Vasta kohtaaminen Ylösnouseen Jeesuksen kanssa toi. Vasta, kun kohtaamme elämämme ahdingossa ja murheessa Ylösnouseeen Herramme Jeesuksen Kristuksen, vasta silloin asiat muuttuvat. Ahdinko muuttuu ylistykseksi, murhe riemuksi. Marian kohdalla tuo muutos tapahtui sillä hetkellä, kun Jeesus kutsui Mariaa nimeltä. Silloin Maria tunnisti Jeesuksen.

Ja siinä on meille se lohdun sana. Jeesus löytää, Jeesus kohtaa, Jeesus kutsuu nimeltä.

Jos sinut, nainen, mies, poika tai tyttö, on kastettu, pyyhi kyyneleesi ja iloitse. Jeesus on kutsunut sinut nimeltä, hän on sinut valinnut ja hän on sinut löytänyt. Pyhässä kasteessa Ylösnoussut Kristus on kohdannut sinut. Eikä vain silloin yhden kerran, vaan hän on luvannut olla kanssasi kaikki päivät maailman loppuun asti, kohdata kanssasi kaiken, minne elämän polkusi sinua ikinä viekään.

Jos sinua ei vielä ole kastettu, on sinullakin oikeus tähän pääsiäisen iloon. Kasteen lahja voidaan toimittaa myös nuorelle tai aikuiselle.

Tänään Ylösnoussut Kristus on kohtaamassa sinua kerran nimeltä kutsuttua ehtoollispöydässä. Leivässä ja viinissä hän lahjoittaa meille itsensä ja Pyhä Henki vakuuttaa meille, että Kristuksen ruumiissa ja veressä saamme ottaa vastaan kerran Golgatan ristillä uhrautuneen ja kolmantena päivänä ylösnousseen Jeesuksen Kristuksen.

Ehtoollisessa Kristus kohtaa jokaisen henkilökohtaisesti. Sinun puolestasi annettu. Sinun puolestasi vuodatettu. Ei vain Marian, ei vain Pietarin, vaan sinun. Ylösnoussut kohtaa juuri sinut.

Kun me sitten nousemme alttarilta ja kun lähdemme tänään kirkosta ulos, emme jää polullemme suinkaan yksin, päämäärättömästi harhailemaan. Meitä kuljettaa Marian esimerkki. Maria sai tehtävän. ”Mene sinä viemään sanaa veljilleni” kehotti Jeesus.

Ehkä muistamme Marian esimerkin jo viikon takaa, palmusunnuntain evankeliumista, jossa Maria rakkaudestaan voiteli Jeesuksen jalat kalliilla nardusöljyllä. Marian kysymys meille oli se, mitä me olemme valmiit tekemään Jeesukselle. Olemmeko valmiit luopumaan omastamme Jeesuksen tähden?

Oikeastaan Maria esimerkillään kysyy meiltä tänään samaa. Maria riensi. Maria ilmoitti. Maria kertoi. Mitä minä olen valmis tekemään Jeesukselle, joka antoi henkensä minun tähteni, minun syntieni sovitukseksi, Jeesukselle, joka nousi ylös kuolleista ja voitti kuoleman vallan? Mitä minä olen valmis tekemään pääsiäisen ilosanoman tähden?

Sen ilosanoman, josta Paavali julisti sanoen:
”Hän on kuollut kaikkien puolesta, jotta ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen vaan hänelle, joka on kuollut ja noussut kuolleista heidän tähtensä.”

Jeesus kuoli ja nousi kuolleista sinun vuoksesi. Hän antoi henkensä, jotta sinä ja minä saisimme elämän ja jotta me eläisimme hänelle.

Ehkä juuri se on Jeesukselle elämistä, että me otamme Marian tavoin tuon tehtävän vastaan ja riennämme ja viemme sanaa veljillemme ja sisarillemme siitä, että Kristus on noussut kuolleista, kuoleman valta on voitettu, syntimme on sovitettu, taivas on avoinna. Jos Kristus on totisesti ylösnoussut, kysy itseltäsi: Kenelle minä voisin siitä tällä pääsiäisviikolla kertoa? Kenelle voisin kertoa, että Kristus voi tuoda kyynelten tilalle elämänhalun, rauhan, rohkeuden, ilon ja innon. Että Ylösnoussut Herramme voi muuttaa asioita.

Mene sinä viemään sanaa. Ole sinä vastaus laulun kysymykseen.

”Kuka näyttäisi haudan, joka tyhjänä ois,
kuka kertois, voi kuoleman voittaa?
Kuka kuivaisi kyyneleet, pyyhkisi pois
kaikki murheeni, aamu kun koittaa?

Kuka lohduttais murheista mieltä,
lohduttais sanoen:
Miksi etsit sä elämää sieltä,
joukosta kuolleitten?” (J. Löytty: Toisen päivän iltana)

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

What Would You Do?

Palmusunnuntain saarna 17.4.2011

2. Kor. 2:14-17
Joh. 12:1-8

Saarna

Kuinka hän tekee Jeesukselle noin? Näin saattaisin hyvinkin Juudaksen kanssa kauhistella, jos olisin mukana tuossa pöytäseurueessa ja näkisin Marian kaatavan tuon hyvin kalliin nardusöljypullollisen Jeesuksen jalkoihin. Kuinka Maria tekee Jeesukselle noin?

Kuinka he tekevät Jeesukselle noin? Ihmettelisin yhdessä opetuslasten kanssa katsoessani palmunoksia heiluttavia pyhiinvaeltajia, pääsiäisjuhlille tulijoita, jotka ilohuudoin ottavat aasin varsalla ratsastavan Jeesuksen vastaan. Kuinka nämä ihmiset tekevät Jeesukselle noin?

Kuinka he saattavat tehdä Jeesukselle noin, hätääntyisin, kun sotilaat Getsemanessa ottavat Jeesuksen kiinni, vangiksi. Ja itkisin ääneen, kun he Golgatalla lyövät naulat Jeesuksen käsiin ja jalkoihin. Kuinka he ikinä voivat tehdä Jeesukselle noin, minun Jeesukselleni.

Minä ymmärtämätön. Opetuslasten tavoin olen kovin usein niin hidas käsittämään, mitä Jeesukselle hänen viimeisinä päivinään tapahtui. Miksi hänet voideltiin, miksi hän ratsasti aasilla, miksi hänet vangittiin, tuomittiin, naulittiin ristille. Se, mitä silmämme näkevät, usein estää sydäntämme näkemästä. Usko näkee enemmän. Siksi usko uskaltaa.

Sen tähden Jeesuksen jalkojen juureen polvistuneen Marian kysymys meille ei tänään ole niinkään se, mitä muut ovat Jeesukselle tehneet. Hänen kysymyksensä meille on siinä, mitä me olemme valmiit tekemään Jeesukselle.

Olenko minä valmis uhraamaan kokonaisen omaisuuden Jeesuksen tähden? Marian käyttämä nardusöljy oli Juudaksen sanojen mukaan valtavan arvokasta. Sitä oli täysi pullollinen, tuon ajan mitassa noin 320 grammaa. Jos se todella olisi voitu myydä 300 denaarista, olisi rahallinen arvo ollut yhtä paljon kuin 300 työntekijän päiväpalkka, tai lähes yhden työntekijän vuosipalkka.

Öljypullo oli Marialle siis melkoinen omaisuus, hyvän tuoksuinen omaisuus. Mutta Maria oli valmis uhraamaan sen suuremman omaisuuden tähden, Kristuksen ja hänen tuntemisensa tähden, hänen palvelemisensa tähden.

Kiitos olkoon Jumalalle, joka aina kuljettaa meitä Kristuksen
voittosaatossa ja antaa meidän kaikkialla levittää Kristuksen
tuntemisen tuoksua! Me olemme Kristuksen tuoksu.


Näin kirjoittaa Paavali. Kristuksen tunteminen aistitaan. Se kuvainnollisesti tuoksuu, epäilemättä hyvälle. Mutta se myös näkyy ja kuuluu. Jos me olemme Kristuksen tuoksu, haluammeko me, että tuoksumme tunnetaan? Haluammeko näyttää sen, että tunnemme Kristuksen, että olemme kristittyjä? Olemmeko Marian tavoin valmiit uhraamaan omastamme Jeesuksen tähden?

Olenko valmis uhraamaan oman maineeni hänen maineensa tähden? Valmis uhraamaan oman kunniani hänen kunniansa tähden? Jotenkin tuntuu siltä, että tämän päivän maailmassa tätä valmiutta meiltä kristityiltä tarvitaan ja kaivataan. Myös täällä Jyväskylässä.
Tarvitaan, koska meidän sanomamme, meidän Kristuksemme, joka on meidän omaisuutemme, on jotain ihan muuta kuin mitä maailma voi koskaan tarjota. Valmiuttamme kaivataan, koska jos kirkkomme uskossa on jotain luovuttamatonta, ja onhan siinä, se on Kristuksen persoona. Ei luovuta hänestä. Jos joku haluaa ostaa pullollisen aitoa kallista nardusöljyä, emme me hänelle myy vedellä laimennettua sekoitusta. Meidän
kristittyjen tuoksun tarvitsee olla vahva, jotta tuo tuoksu, Kristuksen tuntemisen tuoksu tarttuisi. Jotta se olisi monelle ”elämän tuoksu, joka tuo elämän.”

Tätä valmiutta koetellaan erityisesti vaikeina aikoina. Olenko valmis heiluttelemaan palmunoksaani myös silloin, kun ympärilläni ei ole suurta hurraavaa joukkoa ja hyvä meininki, vaan kun pikemminkin tunnen olevani oksani kanssa yksin, ehkä arkana, pettyneenä, uskossani epävarmana. Kun vastoinkäymisen kohdatessa hiljaa kyselen, oletko sinä Jeesus todella se, joka tulit minua auttamaan.


Silloin, vaikeina hetkinä on hyvä pysähtyä ja kysyä mikä lopulta on kaikkein keskeisintä. Keskeisintä ei ole se, mitä muut ovat Jeesukselle tehneet, eikä ehkä sekään mitä minä koskaan olisin valmis hänelle tekemään. Kaikkein keskeisintä on kuitenkin lopulta se, mitä Jeesus on tehnyt sinulle ja minulle.

Köyhät teillä on luonanne aina, mutta minua teillä ei aina ole.

Sanoessaan näin köyhistä Jeesus tuskin tarkoitti kieltää meitä auttamasta köyhiä tai muitakaan avun tarpeessa olevia. Hän tiesi, että köyhien auttaminen ja lähimmäisen palveleminen on äärimmäisen oikein. Mutta emmehän me voi lopulta rakentaa elämäämme omien oikeiden tekojemme tai oman uhrautumisemme varaan, vaan lopulta Jeesuksen tekojen, Jeesuksen uhrautumisen varaan.

Maria voiteli Jeesuksen jalat rakkaudestaan, mutta samalla hän teki sen Jeesuksen hautaamista varten. Jeesus tiesi, minne hänen tiensä Betaniasta, Lasaruksen, Martan ja Marian luota kävisi. Edessä olisi kärsimyksen viikko, joka johtaisi hänen kuolemaansa. Mutta vaikka hän tiesi sen, hän ei laatinut toista matkasuunnitelmaa. Hän otti aasin, hän ratsasti kuninkaana, jonka suosio ei pitkään kestänyt. Hän kulki tien Betaniasta Jerusalemiin, Getsemanesta tuomiolle. Golgatalle ja ristinpuulle. Ristinpuulta kalliohautaan.

Jeesus tiesi, että tuo tie olisi hänelle kuoleman tie. Mutta sinulle ja minulle tuo tie oli elämän tie. Siksi keskeisintä on se, mitä Jeesus teki. Hän antoi henkensä, hän antoi elämän.

Rukous

Jeesus Kristus.
Me ylistämme sinua siitä, että kuljit tiesi loppuun saakka.
Ihmiset juhlivat tuloasi Jerusalemiin,
mutta jättivät sinut sitten yksin kärsimään.
Anna meille rohkeutta ja lujuutta,
niin että pysyisimme sinussa
myös vaikeuksien ja vastoinkäymisten hetkinä.
Aamen.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Rukous ja usko

Saarna 20.3.2011
2. paastonajan sunnuntai
Rukous ja usko

Mark. 9:17-29
Eräs mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: "Opettaja, minä toin poikani sinun luoksesi. Hänessä on mykkä henki. Se ottaa hänet valtaansa missä vain. Se paiskaa hänet maahan, ja hän kuolaa ja kiristelee hampaitaan ja menee aivan jäykäksi. Pyysin, että opetuslapsesi ajaisivat hengen pois, mutta ei heistä ollut siihen."
Silloin Jeesus sanoi heille: "Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä? Tuokaa poika minun luokseni." He toivat pojan Jeesuksen luo. Jeesuksen nähdessään henki heti kouristi poikaa, ja tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi. Jeesus kysyi pojan isältä: "Kuinka kauan hänellä on ollut tämä vaiva?" "Pienestä pitäen", vastasi mies. "Henki on monet kerrat kaatanut hänet, jopa tuleen ja veteen, jotta saisi hänet tapetuksi. Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!" "Jos voit?" vastasi Jeesus. "Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo." Silloin pojan isä heti huusi: "Minä uskon! Auta minua epäuskossani!"
Kun Jeesus näki, että väkeä tuli aina vain lisää, hän käski saastaista henkeä sanoen: "Mykkä ja kuuro henki, minä käsken sinua: lähde pojasta äläkä enää mene häneen!" Henki huusi, kouristi poikaa rajusti ja lähti hänestä. Poika jäi makaamaan elottoman näköisenä, ja monet sanoivatkin: "Nyt hän kuoli." Mutta Jeesus tarttui häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille, ja hän nousi.
Kun Jeesus sitten oli mennyt sisään ja vain opetuslapset olivat paikalla, nämä kysyivät häneltä: "Miksi me emme kyenneet ajamaan sitä henkeä pojasta?" Hän vastasi: "Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella."


Saarna

Tämä on kertomus uskosta. Mutta se on myös kertomus rukouksesta. ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani.” Nuo sairaan pojan isän kaksi lausetta sopivat hyvin kristityn suuhun. ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”

Kastettuina saamme luottavaisesti sanoa: ”Minä uskon!” koska kasteessa olemme saaneet uskon lahjan, Pyhä Henki on antanut meille armon ja aloittanut meissä työnsä. Kristityiksi ristittyinä voimme liittyä joukkoon, joka yhteisessä jumalanpalveluksessa yhdessä tunnustaa uskon uskontunnustuksen sanoilla ”Minä uskon...”

Erityisen helppo nuo sanat on lausua sydämestään silloin, kun näemme ympärillämme Jumalan hyvyyttä ja koemme elämässämme hänen rakkautensa voiman.

Mutta kun yhä uudelleen tarkastelemme ja tutkailemme omaa kristityn elämäämme – siitähän on paastossakin lopulta kysymys – nousevat huulille yhä herkemmin ja useammin nuo jälkimmäiset sanat. ”Auta minua epäuskossani!” Kun ei aina usko kestä.

Viimeviikkoinen tuhoisa katastrofi Japanissa on hyvä esimerkki siitä, mitä uskolle voi käydä. Maan järähdellessä ja tulvavesien vyöryessä maalle voi oma uskommekin horjua ja epäilykset Jumalan hyvyyteen saattavat peittää luottamuksen Kaikkivaltiaaseen. Voi olla vaikea luottaa Jumalan rakkauteen, kun niin moni maailmassa kärsii. Kärsii onnettomuuden tai katastrofin tai sodan, turvattomuuden, yksinäisyyden tai sairauden takia.

Kuitenkin juuri oman hätänsä ja poikansa sairauden tähden tuo evankeliumin isä tulee Jeesuksen luo. Jeesus on hänen viimeinen toivonsa, viimeinen oljenkorsi. Miehen huuto: ”Minä uskon!” on avunpyyntö, huolissaan olevan isän hätähuuto. Lapsen sairaus on saanut hänet epätoivon valtaan. Me, jotka olemme nähneet pienen lapsen sairauden tai hädän, tunnistamme tämän isän huolen, jossa oma toivo ja neuvokkuus joutuvat koetukselle. ”Minä uskon!” on isän uskontunnustus, jolla hän ilmaisee luottavaisen toiveen siihen että Jeesus voisi auttaa hänen poikaansa ja häntä.

Isän toive jatkuu sanoilla ”Auta minua epäuskossani!” Uskontunnustusta seuraa nöyrä pyyntö, ilmaus siitä pienuudesta ja nöyryydestä, jota ihminen uskon kysymyksen äärellä tuntee. Se on pyyntö, joka nousee omasta voimattomuudesta, omasta kykenemättömyydestä uskoa. Sillä usko ei ole taito, joka opitaan. Se ei ole harrastus, jota harjoitellaan. Se on kuin hedelmäpuu, joka tuottaa hedelmää. Puu, jonka siementä emme ole kuitenkaan voineet itse istuttaa, vaan jonka Pyhä Henki on kasteessa meihin laittanut itämään. Usko tulee meille ulkopuolelta, omasta uskomisen mahdottomuudestamme riippumatta, ja ehkä juuri siksi, se tulee meille lahjana. Usko on lahja, jonka yksin Pyhä Henki saa meissä aikaan.

”Auta minua epäuskossani!” on sekin siksi myös uskontunnustus. Sen tunnustamista, että en itse pysty uskoani saamaan aikaan. Tarvitsen siihen Jeesuksen apua. Evankeliumitekstissäkin Jeesuksen opetuslapset olivat kykenemättömiä parantamaan lasta, koska usko ei riittänyt. Kun he ihmettelevät tätä, Jeesus vastaa, että ”Tätä lajia ei saa lähtemään kuin rukouksella.” Me voimmekin tänään paaston hengessä kysyä itseltämme, mikä on se meidän tautimme, meidän sairautemme, joka paranee vain rukouksella? Onko se kylmyys tai rakkaudettomuus tai oman edun tavoittelu? Onko se itseriittoisuus, kuvitelma siitä, että selviämme elämästä ja uskonelämästä ja vielä pelastuksestakin omin neuvoin? Tai onko se epäusko, jonka voittamiseksi meidän on jatkuvasti huudettava Jumalalle: ”Auta minua! Auta minua epäuskossani!”

Ainakin epäuskoon on rukous lääkettä. Rukous ja usko kuuluvat siis yhteen. Molemmat lauseet kuuluvat kristityn suuhun. Sekä uskontunnustus että avunpyyntö.

Sillä juuri rukoushan heijastelee luottamusta, uskoa ja riippuvaisuutta Jumalaan. Rukouksessakin me lausumme ääneen tai ääneti uskontunnustuksen. Tunnustamme tarvitsevamme Jumalaa. Myönnämme, että ilman häntä emme selviä. Että tarvitsemme Jeesuksen lohduttavaa, armahtavaa, parantavaa, rohkaisevaa läsnäoloa. Rukous on kristityn tapa olla ja elää yhteydessä kolmiyhteiseen Jumalaan. Rukouksessa me elämme uskoamme todeksi. Uskoa, jota tarvitsemme. Uskoa Isään Jumalaan, joka rakastaa meitä niin paljon, että lähetti Jeesuksen ristillä antamaan henkensä jokaisen meidän vuoksi. Meidän syntiemme sovitukseksi. Siksi emme kestä ilman häntä, emme selviä omin avuin, tarvitsemme uskoa Jeesukseen Kristukseen. Tämän uskon Pyhä Henki vaikuttaa kasteen ja ehtoollisen kautta ja kun kuulemme tai luemme Raamattua, Jumalan sanaa. Tätä uskon lahjaa me voimme hoitaa rukouksella.

Rukoukseen meitä ohjaa kolme miestä: Martti Luther, sairaan pojan isä ja Japanin keisari.

Luther neuvoo Isossa katekismuksessa: ”Onkin mitä tärkeintä, että emme päästä Jumalaa hetkeksikään rauhaan, vaan huudamme ja rukoilemme, että hän antaisi meille pysyvän ja kasvavan uskon sekä voiman täyttää kymmenen käskyä ja että hän raivaisi tieltämme kaiken, mikä on sitä estämässä.”

Rukous vahvistaa uskoamme. Rukous ravitsee. Rukous antaa kristitylle kasvun. Näin päättelen paitsi Lutherilta, myös yhdeltä nuorelta seurakuntalaiselta, jonka kanssa vaihdoin eilen kuulumisia. Nuoret olivat olleet suurella joukolla koolla ja jutelleet rukouksesta ja sen voimasta. He olivat myös eläneet sen todeksi. Yhteisessä rukouksessa oli Jumala koskettanut monen elämää. Vahvistanut uskoa. Rukous on siis jokaisen kristityn juttu, myös nuorten. Me kaikki tarvitsemme rukousta, jotta uskomme vahvistuisi ja kasvaisi.

Myös evankeliumikertomuksen isä rohkaisee meitä siihen, että Jeesus on se, jonka luo mekin voimme ja saamme tuoda kaikki asiamme ja elämäntilanteemme. Oman hätämme, omat huolenaiheemme, omat läheisemme. Jeesuksen luo voimme tuon isän tavoin kantaa meidän apua tarvitsevat rakkaamme ja myös omat kipumme ja tautimme. Rukous jättää elämän ja tilanteet Jumalan käsiin. Rukous uskaltaa. Rukous luottaa johdatukseen.

Myös Japanin keisari opastaa meitä. Katastrofin jälkeen keisari esiintyi yllättäen julkisuudessa. Hänen viestinsä kansalle ja maailmalle oli se, että hän rukoilee Japanin puolesta. Japanin katastrofi ja hätä ahdistavat ja huolettavat myös meitä täällä kaukana. Pelko, epätoivo, avuttomuus on yhteinen. Jos jotain voimme tehdä, me voimme rukoilla. Voimme seurata keisarin esimerkkiä ja rukoilla Japanin puolesta. Voimme kantaa Jumalalle myös kaukana Japanissa olevia kärsiviä lähimmäisiämme, voimme antaa hänelle oman huolemme ja ahdistuksemme. Pyytää häntä varjelemaan katastrofin uhreja ja kaikkia, joita se on koskettanut. Vedota rohkeasti hänen apuunsa.

Filippiläiskirjeessä sanotaan: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:6–7)

Kohta me pääsemme yhteisessä esirukouksessa huokaamaan omat avunpyyntömme ja kantamaan toinen toistamme. Sitä ennen nouskaamme yhdessä kiittämään Jumalaa uskon lahjasta uskontunnustuksen sanoin.

maanantai 14. helmikuuta 2011

comeback

ystävänpäivä sai selaamaan blogiarkistoa. joskus olen jaksanut kirjoittaa. joskus potea syyllisyyttä siitä etten. viime aikoina en ole jaksanut kumpaakaan.

itseasiassa minulla on tämän blogin lisäksi sekä muistikirja satunnaisia muistiinpanoja varten että ns. psalmipäiväkirja johon on tarkoitus peilata kuulumisia psalmien kautta. sivuja ei juuri kulu mistään.

jos jotain täytyy syyttää, syytetään kaikkea sitä luomisen pakkoa, joka täytyy kärsiä toimittaakseen työnsä hyvin. vapaaehtoiseen runoiluun eivät näytä sanat riittävän.

ehkä virkaan kiinni kasvaminen on saanut aikaan myös sen, että kynnys kasvaa. kynnys julkisesti lausumiselle. kynnys kielen tasolle. huomaan ennen olleeni värikkäämpi. miksi sama mies harmaantuu?

ystävänpäivästä. soitin tänään ystävälle. vaikka ajat ja tilanteet muuttuvat, ystävät ja ikävä eivät. ne pysyvät väreinä kaiken tämän harmaan seassa.

kun yhteys saa vallita vain oman itsen ja oman historiansa, oman mielen ja sydämen välillä, vähitellen alkaa olla vaikea edes kertoa mitä mulle kuuluu. siksi tämän ystävänpäivän sananverso on se, että dialogia ja keskustelua, jatkuvaa suhteessa viipymistä ei saisi ikinä työntää viivan tuolle puolen. sen viivan, jonka niin helposti oman elämän ahtaudessa vedän ympärilleni. ottaisin iisimmin. iso mies.

kiitos ystävät. kiitos Jeesus ystävistä!

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Kristityn vaelluksesta

Saarna 9.1.2011
1. sunnuntai loppiaisesta

Kasteen lahja

Ps. 89:19–22,27–30; Jes. 61:1-3; Ap.t.8:26–40; Joh. 1: 29–34

Mitä kaste sinulle merkitsee?

Jotta tällaisen kysymyksen voi täältä saarnatuolista esittää, on ensin pysähdyttävä ja kysyttävä itseltään, mitä kaste minulle merkitsee. Siksi kutsun sinut mukaan jakamaan muutama etappi omasta kristityn vaelluksestani.

Kaikki alkoi, kun vanhempani toivat minut kasteelle ollessani pieni lapsi. 15-vuotiaana menin rippikouluun, minut konfirmoitiin ja minusta tuli seurakunnan itsenäinen jäsen. Tuttu polku monelle. Olin mukana seurakunnan nuorten toiminnassa, kuten isosena rippileireillä. En kuitenkaan kokenut, että usko olisi mitenkään korostunut elämässäni. Pidin siitä, että seurakuntanuorissa sain kuulua joukkoon, jossa sai turvallisesti olla oma itsensä.

Sitten täytin 17, tie teki mutkan, kun lähdin vaihto-oppilasvuodeksi Yhdysvaltoihin. Siellä jouduin käymään läpi suhdettani omaan uskooni ja omaan kasteeseeni ensimmäisen kerran toden teolla. Isäntäperheeni oli näet hyvin harrasta väkeä. Isä, äiti ja kaksi veljeä olivat niin aktiivisia seurakunnassaan, he harjoittivat uskoaan niin ahkerasti etten ollut moiseen tottunut. Uskosta puhuttiin niin avoimesti, puhuttiin niin toistuvasti Jeesuksesta Vapahtajana, että minua alkoi arveluttaa, onko tässä uskossa kyse lainkaan samasta Jumalasta kuin täällä kotisuomen kirkossa.

Kului pari kuukautta, että kulttuurishokki iski tosissaan. Monena iltana jouduin itkemään itseäni uneen ahdistuksessa myös siitä, kelpaako minun uskoni, onko se usko johon minut on kastettu, onko se kyllin hyvä tai onko se edes oikea. Onko tämä Jeesus, josta siellä kerrottiin, sama Jeesus, josta olen täällä kotona kuullut. Olin vähän kuin tuo Filippoksen kohtaama hoviherra, joka ei oikein tiennyt, ”kenestä profeetta puhuu, itsestäänkö vai jostakin toisesta?”

Eräänä iltana sitten polvistuin sänkyni viereen ja etsin käsiini Lutherin Vähä Katekismuksen. Näin jälkeenpäin tuntuu melkoiselta johdatukselta, että olin edes ottanut tuon äitini rippikoulun ajoilta peräisin olevan kirjasen mukaan. Mutta sitä siinä lukiessani ymmärsin, että niinhän siinä tutussa kotikirkon uskossakin se on Jeesuksen sovitustyö, jonka ansiosta me voimme pelastua.

En enää muista tarkalleen sitä katekismuksen kohtaa, joka avasi silmäni ja antoi sydämelleni rauhan, mutta se saattoi hyvin olla Lutherin toisen uskonkohdan selityksestä: ”Hän [Jeesus Kristus] on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan. Hän lunasti minut, jotta tulisin hänen omakseen.”

Mitä kaste minulle siis merkitsi? Tuon vaihto-oppilasvuoden aikana Jumala tuli elämässäni läheisemmäksi kuin koskaan aiemmin. Sama Jumala, joka oli minut lapsekseen jo kasteessa nimeltä kutsunut, tuli uudessa ympäristössä, vieraalla kielellä, vieraalla maalla kaukana, ennestään tuntemattomien ihmisten kautta lähelle. Kasteen lahja, jonka olin parikuisena saanut, ei ollut vanhentunut, sen ”parasta ennen” -päiväys ei ollut vielä mennyt umpeen. Sen sain avata silloinkin, sen saan avata edelleen yhä uudelleen.

Mutta tuohon silmien aukenemiseen ja uskon kysymysten äärelle antautumiseen liittyi myös kipua. Kaste on suuri lahja. Se on ilon ja kiitoksen aihe, se on juhlan paikka. Mutta kastettuna elämiseen liittyy myös kipua. Jeesukselle kaste merkitsi hänen kärsimystiensä alkua. Kun Johannes kastoi Jeesuksen, alkoi siitä Vapahtajan julkinen toiminta, tie joka vei lopulta Golgatalle, ristille, ristinkuolemaan. Siksi hän on Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin. Jeesus kärsi ja kuoli, jotta me saisimme anteeksi, jotta me saisimme iankaikkisen elämän. Jotta me kasteessa tulisimme hänen omikseen.

Tarina kertoo irlantilaisesta Munsterin kuningas Aenguksesta, joka 400-luvun puolivälissä meni Pyhän Patrikin kastettavaksi. Kastetoimituksen aikana Pyhä Patrik nojasi sauvaansa, jossa oli teräväksi teroitettu kärki, ja huomaamattaan, vahingossa lävisti sillä kuninkaan jalkaterän. Kun toimitus oli päättynyt, Pyhä Patrik katsoi alas, huomasi veren kuninkaan jaloissa, ymmärsi mitä oli tehnyt ja pyysi kuningasta antamaan anteeksi. ”Miksi kärsit tämän kivun hiljaa, etkä sanonut mitään?” pyhimys halusi tietää. Tähän kuningas Aengus vastasi: ”Minä luulin, että se kuuluu toimituksen kulkuun.” Kuningas ajatteli, että ehkä sen oli tarkoitus muistuttaa Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta.

Jos Herramme kaste oli hänen kärsimystiensä, hänen ristille vievän tiensä alussa, minkä alussa oma kasteemme on? Ei kai meitäkin viedä ristille? Ei. Kastettuna elämisen kipu tulee muualta. Jeesus antoi jo oman henkensä, jotta me saisimme elää. Jumalan Karitsa sovitti meidän syntimme, jottemme me joutuisi uhriksi.

Tai kuten eräs neljäsluokkalainen osasi hienosti kuvata kasteen merkitystä. Hän sanoi: ”Kaste on kuin bussikortti, josta ei raha lopu. Kaikki matkat etukäteen maksettu.”

Ehkä meidän kipumme on elää kastettuna samaan aikaan syntisenä ja armahdettuna. Ehkä meidän kipumme on tunnustaa kerta toisensa jälkeen, että tarvitsemme kasteen lahjaa, tarvitsemme armoa, jonka Vapahtaja meille on ansainnut.

Ehkä meidän kipumme on kasteesta lähtien elää kristittyinä tässä maailmassa. Koko kristityn elämämme on täynnä houkutuksia ja koettelemuksia, lukemattomia tienhaaroja, joissa mieli tekisi hypätä pois reitiltä, joka on tie, totuus ja elämä. Sillä Jeesuksen seuraaminen ei ole aina helppoa. Se on meidän kärsimystiemme, että otamme ristimme ja kuljemme Vapahtajan askelissa. Toimimme oikein vaikka se saisi osakseen vastustusta. Teemme rakkauden tekoja, vaikka saisimme kiitokseksi vain kylmän torjunnan.

Mutta Kristus itse kulkee tällä matkalla meidän kanssamme, kun seuraamme häntä. Hän on se, Herran voideltu, joka tuli keskellemme ”ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista, julistamaan Herran riemuvuotta, lohduttamaan kaikkia murheellisia” kuten Jesaja ennusti.

Meidät murheelliset, paljossa köyhät, mieleltämme murtuneet, erilaisten kahleiden sitomat on Kristus kutsunut nimeltä omakseen. Lunastamikseen. Seuraajikseen. Jotta mekin tällä tiellämme ilmoittaisimme rakkauden sanoin ja rakkauden teoin hyvää sanomaa maailman pelastajasta, Jeesuksesta Kristuksesta, niille, jotka sitä hyvää sanomaa tarvitsevat ja sen perään kaipaavat. Niille, jotka etiopialaisen hoviherran tavoin huokailevat: ”Kuinka ymmärtäisin, kun kukaan ei minua neuvo.”

Tähän tehtävään ja koko kristittynä elämiseen me olemme saaneet kasteessa lahjaksi ja varustukseksi Pyhän Hengen. Pyhä Henki opastaa meitä, kuinka seurata Jeesusta, kuinka elää kastettuna. Hän lohduttaa meitä, kun tulemme torjutuiksi ja olemme lannistua. Puolustaa meitä, kun kohtaamme vastustusta. Pyhä Henki vetää meitä lähelleen, kun kipuilemme uskon kysymysten kanssa. Hän auttaa meitä ymmärtämään, auttaa meitä uskomaan, muistuttaa meitä kerta toisensa jälkeen, että me saamme anteeksi. Pyhä Henki auttaa meitä pysymään uskossamme Jeesukseen kunnes kerran pääsemme perille Isän luo, sinne minne Jumalan lapset kaipaavat. Senkin, perille pääsemisen toivon, me olemme saaneet kasteessa lahjaksi. Sekin matka on jo etukäteen maksettu.

Rukous

Armollinen Jumala.
Sinä tunnet meidät nimeltä
ja puhuttelet jokaista henkilökohtaisesti.
Sinä olet myös kutsunut meidät elämään
yhdessä, perheesi jäseninä.
Vie meidät yhteen muiden sinua etsivien kanssa,
jotta voimme rohkaista toisiamme
uskon kilvoituksessa, kristityn vaelluksella.
Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.
Aamen

lauantai 1. tammikuuta 2011

uuden vuoden mitaton

lapsuudenkotona on ikkuna kuurassa.
ulkona pakkasta ja sininen hetki.
kuin hetki oli tämäkin vuosi,
joka loppui toki aivan ajallaan.

lapsena oltaisiin tänään kahlattu
hangesta eilisen raketteja.
lapsena, kun vähempi riitti.

aikuisena sitä miettii aikaa ja sen arvoa.
paljonko vuosi painaa.
paljonko vuodet hartioita.

ulkona yhä on sama piha
samat puut ja naapuritkin.
kaiken yllä vielä sama taivas.
tuon taivaan alla me muutumme.

ja koetamme muuttaa kaiken,
peittää ajan kulumat
kuin lumen puhtaudella.
mutta siihen ei luova kätemme pysty.