lauantai 25. joulukuuta 2010

Joulusaarna 2010

Saarna jouluaamuna 25.12.2010 klo 7 ja 9

Jes. 9:1-6; Room. 1:2-4; Luuk. 2:1-20

Laulaen:
Mä kanssa paimenten käyn seimen äärehen.
Käyn lasta katsomaan mä olkivuoteessaan.
Mun tähteni syntyi hän tänne.


Rakkaat ystävät. Me olemme tänä aamuna suuren sanoman äärellä. Mekin saamme uskoa enkelin ilosanoman: Teille on syntynyt Vapahtaja. Yhdessä paimenten kanssa me käymme Betlehemiin nähdäksemme, mitä Jumala on tehnyt meidän takiamme.

Mutta me emme löydä Jeesusta majatalosta. Muut vieraat ovat varanneet sen täyteen. Sen sijaan joulun valo hohtaa meille eläinten karjasuojasta, Vapahtaja makaa halvassa seimessä, olkivuoteella. Siellä hänellä oli tilaa syntyä. Siellä hänet ottivat aasit, härät ja lampaat vastaan.

Ainakaan meille ei kerrota pahastuivatko eläimet, kun Joosef ja Maria laittoivat kapaloihin käärityn lapsensa niiden ruokakaukaloon. Ehkä tuona yönä ei vaivannut nälkä tai mikään muukaan huoli. Ehkä tuona yönä niin eläimet kuin paimenet ja lapsen vanhemmatkin yön pimeydessä ihmetellen katselivat, kun maailman Vapahtaja oli tullut heidän keskelleen.

Johanneksen evankeliumin alussa sanotaan: ”Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.” Heille, Marialle ja Joosefille ja lapselle, ei ollut tilaa majapaikassa. Kun Jumala tuli ihmiseksi, keskellemme, kaltaiseksemme, ei meidän keskeltämme löytynyt hänelle kovin paljon tilaa. Vapahtaja syntyi niin odottamattomalla tavalla, niin odottamattomiin oloihin. Ja me tarvitsemme aikaa valmistautua, aikaa varautua.

Mutta onhan meitä valmistettu. Onhan messiaan, Kristuksen syntymää odotettu. "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus." Jeesus-lapsessa tämä profeettojen lupaama suuri valo on tullut maailmaan.

Mutta mahtuuko Vapahtaja nykyäänkään kaikkialle? Saako seimen valo loistaa kirkkaana tässä maailmassa? Viime päivinä on maailmalta kantautunut uutisia, kuinka Pohjois-Irakin Kirkurin kaupungin kristityt ovat joutuneet perumaan joulunviettonsa ääriryhmä al-Qaidan terroriuhkausten vuoksi. Messuja sielläkin pidetään mutta mitään muita juhlallisuuksia ei uskalleta viettää. Suuren ilon sijasta on tänä jouluna kaupungin vallannut pelko. Valon sijasta pimeys.

Joulurauhaa ovat vailla myös Pohjois- ja Etelä-Korean välit. Sotilaalliset jännitteet maiden välillä ovat viime viikkoina kiristyneet. Sotaharjoituksia on pidetty ja voimanosoituksia näytetty. Tiistaina Etelä-Korean rajalle sytytettiin kuitenkin jouluvalot, jotka on viritetty 30-metrisen joulukuusen muotoon. Kuusen huipulla loistaa risti. Pastori Lee Young-hoon sanoi juhlallisuuksissa toivovansa, ”että Kristuksen rakkaus ja rauha leviävät Pohjois-Korean kansan keskuuteen".

Tänä jouluaamuna minä toivon, että Kristuksen rakkaus ja rauha leviävät ja saavat tilaa kaikkien kansojen keskellä ja jokaisessa jyväskyläläisessä kodissa. Sillä ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”

Mä kanssa enkelten myös laulan kiitoksen,
kun Herra armossaan tuo rauhan maailmaan,
myös mulle hän rauhansa antoi.


Ahtaan karjasuojan vaatimattomassa seimessä makaava Jeesus-lapsi, hän tuo maailmaan rauhan ja armon. Armon, joka voi synnyttää maailman ihmisten välille sellaista rauhan, rakkauden ja ymmärtämisen tilaa, jossa on mahdollista elää yhdessä, lähellä, yhteydessä.

Jeesus-lapsen armo on rakkautta, joka voi valaista pimeimmänkin yömme. Omasta yöstämme, omasta pimeydestämme me käymme sydämemme ikkunasta katsomaan seimen lasta, josko hänessä näkisimme valon, joka loistaa niille, jotka pimeydessä vaeltavat, niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa. Tänä jouluaamuna me käännymme kohti maailman Vapahtajaa kaiken sen pimeyden keskeltä, joka kuin raskaana ikeenä painaa hartioitamme alas. Me katsomme tuota pientä lasta ja toivomme, että hänen harteillaan on valta ottaa meidän taakkamme pois. Ottaa pois kaikki se, mikä meitä pitää pelossa ja estää meitä olemasta sitä mitä todella olemme. Ottaa pois kaiken sen, mikä on syystä tai toisesta ajanut meidät erilleen toisesta ihmisestä, läheisestä, ystävästä. Ottaa pois meidän syntimme. Kaikki se, millä olemme torjuneet Jumalan hyvyyden ja rakkauden. Kaikkeen tähän pimeyteemme on syttynyt valo. Meille on annettu apu, meille on syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.

Tämän kaiken on Jumala tehnyt rakkaudestaan meitä kohtaan. Tämän vakuuttaa meille enkeleiden kuoro laulaessaan: ”maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Rakkaus ilmaistaan tässä alkukielellä sanalla eudekeoo. Samaa sanaa käytetään myöhemmin Jeesuksen kasteen yhteydessä, kun ”taivaasta kuului ääni: 'Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.'”

Jumala rakastaa maailmaa, Jumala rakastaa jokaista meistä samalla rakkaudella, samalla mieltymyksellä kuin omaa Poikaansa. Mutta meidän syntiämme hän ei rakasta. Sen tähden ja rakkautensa tähden Jeesus tuli avuksemme meidän pimeyteemme. Hän syntyi meidän keskellemme antaakseen meille iankaikkisen elämän, iankaikkisen jouluilon, ikuisen armahdettuna olemisen lahjan.

Jeesus tulee sinne, missä hänelle on tilaa. Sinne, missä hänet otetaan vastaan. Voisiko meidän kiitoksemme, meidän joululahjamme, jonka sinne seimen luo viemme, olla sitä, että me teemme maailmassa Vapahtajalle tilaa. Sillä ei kukaan muu tuota tilaa tee. Tai no, ehkä aasi, härkä ja lammas. Näin Luojamme näyttää luomakunnassaan meille esimerkin siitä, mikä on meidän kristittyjen tehtävä. Tehdä tilaa Jeesukselle, jotta hän voi tulla kaikkien ihmisten luo.

Monet meistä suomalaisista pitävät uskoa mielellään yksityisasiana. Mutta kuinka me voisimme olla tästä suuresta ilosta kertomatta, kun Vapahtaja on syntynyt! Johanneksen evankeliumin alussa luvataan: ”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen.”

Paimenetkin palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Saakoon siis joulun sanoma synnyttää meissäkin uskoa, iloa ja valoa, jota mekin myös joulumme jälkeen viemme sinne, missä kuljetaan pimeässä, tietämättä siitä, että Vapahtaja on syntynyt.

Sun, Jeesus, kanssasi, mä vietän jouluni,
käy, seimen lapsonen, käy jouluvieraaksein,
niin jouluni ei lopu koskaan.

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Ilon lapset, saarna 19.12.2010

4. adventtisunnuntai
Herran syntymä on lähellä

1.Moos.21:1-7; Hepr.6:13-19; Matt.1:18-24

Joulu on miltei jo ovella. On aika valmistaa omaa mieltä ja sydäntä joulun sanoman vastaanottamiseen. On aika laittaa kotia valmiiksi juhlaa varten. Joku on varmastikin hakenut jo kuusen sisään. On hankittu kinkku odottamaan, on tehty laatikoita valmiiksi. Entä kuinka moni teistä on käärinyt jo lahjapaketteja?

Paketteihin on laitettu nauhat ja kirjoitettu pakettikortti. Sillä onhan sillä väliä, että tiedetään kuka lahjan saa. Pakettiin kirjoitetulla nimellä on väliä.

Nimellä on väliä myös tämän päivän teksteissä.

Päivän ensimmäinen lukukappale kertoo meille siitä ilosta, jonka Abraham ja Saara saivat kokea vielä vanhoilla päivillään. Jumala antoi heille pojan. Pojan nimi oli Iisak. Iisak tulee heprean sanasta, joka merkitsee 'hän nauraa'.

”Jumala on antanut minulle aiheen iloon ja nauruun, ja jokainen, joka tästä kuulee, iloitsee ja nauraa minun kanssani.” Näin riemuitsi Iisakin äiti Saara. Iisak oli ilon lapsi.

Eikö meidän joulun odotuksessammekin ole lukuisia ilon ja naurun aiheita. Kodin valmisteleminen, lasten ja lapsenlasten innokas ja malttamatonkin odotus, lahjojen valitseminen, valmistautuminen yhteiseen juhlaan. Usein meidän joulunalusaikamme tahtoo vain olla sellaista liiallista huolehtimista ja kiireistä yliyrittämistä. Miksi lataamme ilon ja naurun juhlamme sellaisella? Jääkö silloin kyllin tilaa sille, mitä odotamme?

Mutta ei ollut helppoa Joosefillakaan lapsen syntymän edellä. Päivän evankeliumi kertoo meille tästä Joosefin tukalasta tilanteesta. Myös Joosef joutui puntaroimaan oman odotuksensa kanssa. Miten hän suhtautuisi syntyvään lapseen, joka ei olisi hänen. Hänen aikeensa olivat kovin inhimilliset. Hän saisi jättää Marian, hänellä oli syytä epäillä Mariaa uskottomuudesta. Mutta Joosef ei halunnut saattaa Mariaa pilkan kohteeksi ja häpäistä tätä julkisesti. Lain tuntevana miehenä Joosef tiesi, että jos asia tulisi julkisesti ilmi, Maria voitaisiin uskottomuudesta kivittää kuoliaaksi.

Joosef aikoi siis purkaa kihlauksen. Mutta miehen mieli muuttui, kun hän sai enkeliltä järisyttävän viestin. Viestin, joka muuttaisi kaiken. Enkeli selvitti Joosefille, mistä lapsessa on oikein kyse. Maria synnyttäisi lapsen, jonka syntymästä jo profeetat olivat puhuneet. Heidän lapsensa olisi Messias, maailman Vapahtaja. Tämän unessa kuultuaan Joosef otti Marian vaimokseen. Hän suostui siihen tehtävään ja kutsumukseen, minkä Jumala oli hänelle varannut.

Joosefin mielenmuutos tai kääntymys tiivistyy nimeen, jonka enkeli käski antaa pojalle. ”Sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä.”


Nimi Jeesus on kreikkalainen muoto heprean nimestä Joosua, joka merkitsee ’Herra pelastaa’.

Maria ei ollut toiminut uskottomasti. Jumala oli toiminut Marian kautta. Heidän, Marian ja Joosefin, lapsensa olisi maailman pelastaja. Siksi tämäkin lapsi, Jeesus-lapsi, on ilon ja naurun lapsi. Jos hän saa olla joulumme ja joulun odotuksemme keskellä, kuin joulukuusi, jonka ympärillä touhuamme, säilyy meilläkin ilo ja kiitollisuus valmistautumisessamme mukana. Meille luvataan, että odotuksemme saa täyttyä.

”Antaessaan Abrahamille lupauksensa Jumala vannoi omaan nimeensä.” Näin sanottiin Heprealaiskirjeen lukukappaleessa. Lupaus, johon tässä viitataan, on lupaus, jonka Jumala antoi Abrahamille sen jälkeen, kun Abraham oli osoittautunut äärimmäisen kuuliaiseksi Jumalan äänelle. Jumala koetteli Abrahamin uskoa käskemällä uhraamaan tämän rakkaan ja ainoan poikansa Iisakin. Abraham luotti loppuun saakka siihen, että ”Jumala katsoo kyllä itselleen karitsan polttouhriksi.” Lopulta Iisakin henki säästyi, kun uhriksi osoitettiin oinas, joka oli takertunut sarvistaan pensaikkoon. Mutta Abraham sai kuuliaisuutensa tähden kuulla Jumalan lupauksen: ”siunaan sinua runsain määrin ja annan sinulle jälkeläisiä niin paljon, että he ovat kuin taivaan tähdet.” Tämän Jumala vannoi itsensä, oman nimensä kautta.

Se merkitsee, että Jumalan lupaus pitää. Lupaus ei muutu. Myös tämän joulun sanoma on sama kuin aina ennenkin. Tässäkin joulussa on kysymys Jumalan järkähtämättömien lupausten täyttymisestä. Vapahtaja on annettu meidän avuksemme.

Tämä Jumalan lupaus on nimessä Immanuel. Joulun lapsen, Jeesuksen nimi on Immanuel. Se merkitsee 'Jumala on meidän kanssamme'.

Iisakia ei uhrattu. Jeesus uhrattiin. Hän pelasti meidät meidän synneistämme. Meidän pelastuksemme tähden hän syntyi keskellemme, kaltaiseksemme, taakkojemme alle.

Joosef tuskin tiesi, kuinka Jeesus-lapsen tulee käymään. Tuskin sitä aavisti Mariakaan. He kuitenkin luottivat Jumalan kutsuun, suostuivat tehtävään, joka oli heille kummallekin varattu Vapahtajan vanhempina.

Myös meitä kutsutaan puntaroimaan omaa odotustamme. Millä mielin olemme käymässä joulun viettohon? Millä mielellä otamme Jeesus-lapsen vastaan?

Suhteessa Jeesus-lapseen on meilläkin kutsumuksemme. Myös meidän nimellämme on väliä. Meidät on kerran nimeltä kutsuttu. Olemme kasteessa saaneet Jumalan lapsen nimen. Jumala tuntee meidät nimeltä. Hän kutsuu meitä nimeltä. Puhuttelee meitä. Kehottaa meitä kysymään itseltämme, suostummeko me tekemään tilaa joulun lapselle, suostummeko me ottamaan maailman Vapahtajan vastaan, suostummeko tehtävään, jonka hän meille antaa, kulkemaan hänen seurassaan, hänen omikseen kastettuina, nimeltä kutsuttuina. Levittämään ympärillemme joulun iloa ja synnyttämään naurua. Jakamaan sitä riemua, jota itse koemme. Antamaan yltäkylläisyydestämme niille, joiden kädet ovat tyhjemmät tai kokonaan tyhjät. Olemaan läsnä siellä, missä elämä huutaa lähelleen toista ihmistä.

Sillä jos seimessä makaavan Jeesus-lapsen ympärille olisi kiedottu käärepaperit, lukisi tuossa pakettikortissa jokaisen ihmisen nimi. Tuo lahja on meille kaikille. Meistä jokaista varten. Se on lahja, joka on meille jo valmistettu.

Siksi rohkaisen teitä kaikkia valmistautumaan siihen omaan jouluusi, mutta myös yhteiseen joulun iloon, valmistautuen siihen rukoillen. Rukoillen sydämeesi luottamusta, että Jumalan lupaukset toteutuvat. Tänäkin päivänä. tänäkin jouluna. Rukoillen kuuliaisuutta, jotta pysyisit siinä kutsussa, jonka olet lahjaksi saanut. Rukoillen, kuten rukoili ja huokaili Herramme äiti Maria suuressa hämmästyksessä suuren tehtävänsä alussa sanoen:

"Sinua palvelen, ja vaikken tiestä tiedä,
saat minne tahdot viedä, ääntäsi kuuntelen."
(Virsi 52:1)

tiistai 2. marraskuuta 2010

runo

sillalla

lokakuun lehti
ohitti minut
pehmein pyräyksin

ei tuuli minuun
tarttunut yhtä kevyesti

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Antakaa toisillenne anteeksi

Saarna 31.10.2010
23. su hell
Antakaa toisillenne anteeksi

Matt. 18:23-35

Jeesus sanoi:

"Taivasten valtakunta on kuin kuningas, joka vaati palvelijoiltaan tilitykset. Kun hän alkoi tarkastaa niitä, hänen eteensä tuotiin palvelija, joka oli hänelle velkaa kymmenentuhatta talenttia. Miehellä ei ollut, millä maksaa, ja niin kuningas määräsi, että hänet, hänen vaimonsa ja lapsensa ja koko hänen omaisuutensa oli myytävä ja velka maksettava. Silloin palvelija heittäytyi maahan hänen eteensä ja pyysi: 'Ole kärsivällinen! Minä maksan sinulle kyllä kaiken.' Kuninkaan tuli sääli palvelijaansa, ja hän päästi miehen menemään ja antoi velan anteeksi.

Mutta kun palvelija meni ulos, hän tapasi toisen palvelijan, joka oli hänelle velkaa sata denaaria. Hän kävi mieheen käsiksi, kuristi häntä kurkusta ja sanoi: 'Maksa, mitä olet velkaa!' Mies heittäytyi maahan ja pyysi: 'Ole kärsivällinen! Kyllä minä maksan sinulle.' Mutta toinen ei suostunut siihen. Hän meni ja toimitti työtoverinsa vankilaan, kunnes tämä maksaisi velkansa.

Muut palvelijat näkivät, mitä tapahtui, ja panivat sen pahakseen. He menivät kuninkaan luo ja kertoivat hänelle kaiken. Silloin kuningas kutsutti palvelijan luokseen ja sanoi: 'Sinä kelvoton! Minä annoin sinulle anteeksi koko velan, kun sitä minulta pyysit. Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa työtoveriasi, niin kuin minä armahdin sinua?' Vihoissaan kuningas pani palvelijansa ankaraan vankeuteen, kunnes tämä maksaisi koko velan.

Näin tekee minun taivaallinen Isänikin teille, jos te ette kaikesta sydämestä anna kukin veljellenne anteeksi."


Saarna

Sisaret ja veljet. Tässä evankeliumissa Jeesus puhuu opetuslapsilleen. Hän antaa ohjeita seurakunnalle. Hän puhuttelee meitä ja neuvoo, kuinka meidän, sinun ja minun tulisi kirkossa ja seurakunnassa toimia. Tai kuinka meidän tulisi toimia seurakuntana.

Kirkko eli seurakunta on ollut viime viikkoina suurennuslasin alla. Kirkosta on erottu poikkeuksellisen voimakkaasti. Itse olen tuntenut paitsi hämmennystä myös surua kirkon jäsenyyden ja kirkon ykseyden puolesta.

Tähän suruun päivän evankeliumi tarjoaa ilosanoman. Jumala edelleen antaa anteeksi. Jumalan anteeksianto Jeesuksen ristinkuoleman tähden on edelleen kirkon uskon elämän perusta. Vaikka oksat heiluisivatkin rajusti, pysyy Kristus-runko lujana paikoillaan myrskyssä kuin myrskyssä.

Siksi päivän ilosanoma rohkaisee meitä. Juuri anteeksiantaminen on yksi ja merkittävä edellytys seurakunnan yhteydelle. Sille, että kirkko voi yhteisönä pysyä koossa.

Kirkko armahdettujen syntisten yhteisönä tarvitsee (1) sitä, että Jumala antaa meille anteeksi ja (2) sitä, että me seurakunnan ja saman ruumiin jäseninä annamme toisillemme anteeksi. Jumalan ja keskinäinen anteeksiantamus, molempia tarvitaan.

Seurakuntana me yhteisessä synnintunnustuksessa jumalanpalveluksen alussa tunnustamme Jumalalle, että itsekkyytemme ajaa meitä eroon Jumalasta ja lähimmäisestä. Olemme täysin riippuvaisia Jumalan armosta ja anteeksiantamuksesta. Emme voi vedota omaan erinomaisuuteemme tai omiin ansioihimme. Joudumme joka päivä uudestaan myös yksityisesti pyytämään: Herra, armahda meitä.

Ilosanoma on Jeesuksen lupauksessa, että Jumala antaa anteeksi meille, kuten kuningas antoi palvelijalleen. Merkittävää on se, että tuo palvelijan velan määrä oli huikea. Hän oli kuninkaalle velkaa kymmenentuhatta talenttia. Se on käsittämättömän paljon yhdelle ihmiselle. Talentti oli nimittäin tuon ajan suurin rahayksikkö. Se vastasi 6000 denaaria eli 6000 työmiehen päiväpalkkaa. Miehen velka oli siis kaikkiaan 60 miljoonaa denaaria, mikä merkitsi tuona aikana sellaista määrää, minkä 4000 työmiestä tienasi 40 vuoden aikana.

Se, että kuningas antaa tämän palvelijalleen anteeksi, kuvastaa upeasti sitä mittakaavaa, jossa Jumala meitä armahtaa. Hänen armonsa on rajaton, käsityskykymme ulottumattomissa.

Tämän valtavan armon ja anteeksiantamuksen varassa kirkko seisoo. Jumala antaa koko syntivelkamme täydellisesti anteeksi Jeesuksen ristinkuoleman tähden. Seurakuntaa yhdistää sen yhteinen syyllisyys ja sen yhteinen armahdus. Jokainen seisoo samalla viivalla. Olemme kaikki Jumalan luomia, mutta olemme jokainen syntisiä. Mutta jokaiselle myös kuuluu Jumalan rajaton ja mittaamaton armo.

Tämä huikea lahja velvoittaa meitä tekemään toisillemme niin kuin Jumala on tehnyt meille. Antamaan toisillemme anteeksi.

Myös tämän keskinäisen anteeksiantamuksen tulee olla rajatonta. Päivän evankeliumitekstistä ei käy ilmi sitä tilannetta, jossa Jeesus vertauksen kuninkaasta ja palvelijasta esittää. Muutamaa jaetta aikaisemmin meille kerrotaan, kuinka Pietari tulee Jeesuksen luo kysyäkseen: Kuinka monta kertaa on annettava anteeksi? Peräti seitsemän kertaako? Jeesus vastaa tähän: ”Ei seitsemän, vaan
seitsemänkymmentäseitsemän kertaa.”

Ei kai Jeesus meitä kehota pitämään lukua anteeksiantojemme määrästä. Pikemminkin viesti on siinä, että ei anteeksiantamukselle kuulu asettaa rajaa. Meidän on annettava toisillemme sydämestämme – niin Jeesus neuvoo – sydämestämme anteeksi sillä tavoin kuin Taivaallinen Isämme antaa. Rajattomasti, kokonaan, kaiken.

Se onkin helpommin saarnattu kuin tehty. Millä eväillä me tätä voisimme harjoitella omassa elämässämme?

Alkukielellä eli kreikaksi anteeksiantamista merkitsevä sana on 'afesis'. Sen perusmerkitys on 'vapauttaa', 'päästää irti'. Jeesuksen vertauksessa kuningas vapautti palvelijan. Koska velka annettiin anteeksi, palvelija todella vapautui. Häntä ja hänen perhettään ei tarvinnut myydä orjiksi, mikä olisi ollut velan maksamattomuuden seuraus. Kirkon ulkomaanavun entinen johtaja Tapio Saraneva
kirjoittaa, että ”näin velka on […] sen vallan symboli, joka meillä on toisiin ihmisiin ja jolla voimme halutessamme vaikeuttaa heidän elämäänsä. Vastaavasti anteeksianto tarkoittaa vapauttamista: lähimmäisen vapauttamista sen vallan puitteissa, joka meillä häneen on. Koska Jumala on antanut jokaiselle monin verroin suuremman velan anteeksi, ihmisen on vastaavasti pyrittävä päästämään vapaaksi lähimmäisiään, jotka velkojensa vuoksi tai muista syistä ovat joutuneet hätätilaan.”

Siksi kysymys, jonka voimme kysyä kukin itseltämme on: Millainen on minun valtani vapauttaa lähimmäiseni syyllisyydestä? Mitkä ovat ne asiat, se hätätila, mitkä ovat ne narut, joilla hän on minun silmissäni sitonut itsensä?

Niin kauan kuin jätämme antamatta toiselle ihmiselle anteeksi, me näemme hänen otsassaan syyllisen leiman. Anteeksiantamisemme puolestaan vapauttaa hänet tuosta syyllisyydestä. Tähän vapauttamiseen meitä kasteemme ja seurakunnan jäsenyytemme kutsuu. Kasteessa on Jumala pessyt meidät puhtaaksi ja vapauttanut synnin ja syyllisyyden kahleista.

Tämä olkoon meille kaikille rohkaisuna ja kannustuksena. Näinä aikoina kirkko kaipaa ennen kaikkea sitä, että Kristuksen ruumiin jäsenet saavat olla saman ruumiin jäseniä, saavat toisiltaan anteeksi ja saavat yhdessä myös kokea Jumalan rakkautta.

Näinä aikoina kirkko kaipaa myös sitä, mitä tekivät Jeesuksen vertauksen muut palvelijat nähdessään, kun vapautettu palvelija kylmästi toimitti toverinsa vankeuteen eikä antanut tälle anteeksi. Muut palvelijat panivat tämän pahakseen ja kertoivat kuninkaalle.

Kristuksen kirkko kaipaa sitä, että Kristuksen opetuslapset pitävät toisistaan huolta. Että viemme toistemme asioita kuninkaalle, että esirukouksin muistamme toistemme taakkoja. Huolenpitoa on myös se, että ohjaamme toisiamme totuuteen ja Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Jeesus antaa samassa Matteuksen evankeliumin luvussa 18 ohjeeksi: ”Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken.”

Seurakunnan on yhdessä paitsi osoitettava keskinäistä anteeksiantamusta, myös opastettava väärin tekeviä katumukseen ja syntien tunnustamiseen. Opastettava
syntisiä, siis toisiamme, Jumalan luo, anteeksiantamuksen ja rakkauden lähteelle. Sieltä ja vain sieltä voi nousta todella vapautettuna ja edelleen kasvaa kirkon jäsenenä, Kristus-rungossa kiinni.

Nousemme nyt tunnustamaan muun muassa pyhän yhteisen seurakunnan ja syntien anteeksiantamisen Apostolisen uskontunnustuksen sanoin.

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

"Ämpärin alta ei mitään nää" eli konfirmaatiosaarna 25.7.2010

Päivitykset viipyvät. Aamun saarnan laitan kuitenkin. Voilá!

---

Saarna Kaupunginkirkossa 25.7.2010 klo 10
Leirin 113 konfirmaatiomessu

9. sunnuntai helluntaista
Totuus ja harha

5. Moos. 13: 1-5
Matt. 7: 15-23

Saarna

Elämä on täynnä valintoja. Tämänkin juhlapäivän johdosta on moni teistä joutunut valitsemaan erilaisista vaihtoehdoista: mitkä kengät laitan jalkaan, millaiset onnittelukukat ostan päivänsankarille, mitä tarjotaan rippijuhlissa kahvin kera. Rippikoulun käyminenkin on ollut valinta. Samoin konfirmoitavaksi tahtominen. Eikä pidä vähätellä sitäkään, että te nuoret valitsitte ilmoittautumisen yhteydessä yhdeksi vaihtoehdoksi tämän riparin, leirin 113 Vesalan Rysässä.

Hedelmistään puu tunnetaan. Te nuoret muistatte varmaan, että näin lausui riparilla muutamia kertoja vieraillut outo hahmo, joka kutsui itseään Ämpäripääksi. Punainen hilloämpäri päässään hän lausui totuuksia, muun muassa kymmenestä käskystä, Jeesuksen kuolemasta ja Raamatun merkityksestä. Hieman pelottava hahmo tuo oli. Puhui möreällä äänellä ja häipyi näkösältä varsin vikkelästi.

Myös Jeesus puhui, että hedelmistään puu tunnetaan. Valinnoilla on aina seurauksensa. Oikeat kengät luovat asukokonaisuuden. Se, että juuri tämä porukka haki ja tuli valituksi tähän ripariryhmään, teki riparista juuri näin ainutkertaisen.

Rippikoulu on valinta. Tuosta valinnasta on teille nuorille jäänyt käteen hyviä hedelmiä. Omaan ämpäriinne olette keränneet maukkaita muistoja 4-1 jalkapallovoitoista, vaatteetpäälläuimisesta, "Frank, ei vaan toi toinen Frank" -sketseistä, monenlaisesta yhdessäolosta. Hyvää hedelmää ovat kasvattaneet yhdessä laulaminen, ponileikkiminen, yhdessä hiljentyminen hartauksiin, leirijumalanpalvelusten järjestäminen koko porukalla. Yhdessä opiskeltiin elämää ja Jumalaa. Tunnusteltiin sitä uskoa, johon pienenä oli kastettu. Miltä se tuntuu? Miltä usko maistuu? Miten se voisi liittyä mun elämään?

Rippikoulu on tutustumista siihen Jumalaan, joka on sinut kasteessa nimeltä kutsunut omakseen. Jumalakin on tehnyt valinnan. Hän on valinnut sinut. Hän rakastaa sinua. Kuinka paljon? Niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän. Jumala on valinnut sinut ja siksi antanut Poikansa Jeesuksen ristinpuulle. Jeesus valitsi sinut sovittaessaan kaikki syntisi.

Siksi usko Jeesukseen on vieläkin suurempi valinta kuin korkokenkien tai ruusujen väri. Usko on ennen kaikkea lahja, jonka Jumala meille antaa. Riparilla olet saattanut alkaa miettiä näitä juttuja. Jeesus on kenties alkanut kiinnostaa. Jumala synnyttää meissä uskoa puhuttelemalla meitä ja koputtelemalla sydämemme ovelle. Se on Jumalan lahjaa, mutta on meidän valintamme, mitä Jumalalle vastaamme. Vastaammeko hänen puhutteluunsa, avaammeko sydämen hänelle. Annammeko Jeesuksen tulla sinne asumaan.

Jos avaat Jeesukselle oven, seuraavat hyvät hedelmät mukana. Silloin sydämessä voi kasvaa hedelmätarha, jonka hedelmiä Pyhä Henki kasvattaa. Jeesus on valinta ja tuollakin valinnalla on seuraukset. Sinussa voi alkaa kasvaa Hengen hedelmää. Rakkautta, iloa, rauhaa, kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä, hyvyyttä, uskollisuutta, lempeyttä ja itsehillintää.

Siksi usko Jeesukseen voi olla vaarallista. Se voi aiheuttaa sen, että sinä muutut.

Mutta älä muutu ämpäripääksi. Leirillä Ämpäripäästä tehtiin laulu, jossa lauletaan, että ”jos ämpäri sun päähäsi jää, et ämpärin alta mitään nää, kun ämpäri päähän jämähtää, sustakin tulee ämpäripää.”

Ei uskon tulisi olla sokeaa haahuilua ämpäri päässä. Usko on ennemminkin katselemista ja kyselemistä ja ihmettelyä. Elämä on valintoja myös rippikoulun jälkeen. Rippikoulun hedelmät pysyvät mukana vielä pitkään. Mutta ei ripari ole vain yksi kokemus tai valinta kaikkien elämän valintojen keskellä. Se on ennemminkin pysähdyspaikka, jolta voi katsella elämäänsä ja miettiä, mitä valintoja kannattaa elämässä tehdä. Millaista hedelmää haluaisin itse kantaa? Mihin voisin elämän risteyksissä turvautua? Kenen kanssa matkaa tehdä?

Ämpäri päässä ei näe mitään. Kun teette valintoja elämässänne, älkää tehkö niitä silmät kiinni. Ottakaa ämpäri pois myös uskon silmien, sydämenne päältä. Pitäkää sydän avoimena. Elämän valintojen keskellä etsikää Jumalan tahtoa. Rakkauden kaksoiskäskyssä on 10 käskyä tiivistetty ja annettu meille elämän pelisäännöt. Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Kun annatte Jumalalle elämässänne kapteeninnauhan, hän pitää teistä huolta ja johtaa teitä oikeisiin valintoihin. Luottakaa Jumalaan. Vaikka usko horjuisi ja tuntuisi vaikealta, Jumala ei horju. Hän kestää kyllä kaikki kysymyksemme ja epäilymmekin.

Rakastakaa toisianne. Kohdelkaa toisianne niin kuin toivoisitte heidän kohtelevan teitä. Sanokaa sanoja, joita itse haluaisitte kuulla. Tehkää tekoja, jotka tekisivät teidät iloisiksi.

Ja arvostakaa itseänne. Sinä olet ihme. Suuri ihme. Sinä olet arvokas. Sinua rakastetaan. Jumala valitsi sinut. Jeesus valitsi kuoleman sinun pelastuksesi vuoksi. Sinun ei tarvitse kuin uskoa ja ottaa vastaan.

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Kevään neljäs jääkiekkosaarna

Tänään juhlittiin talvileirin konfirmaatiota. Jännitysmomenttejakin oli, kun yksi lammas tuli mukaan jo messun alettua. Hyvä että ehti.

Vaikea on päästä konfirmaatiofiiliksiin, kun riparista on kulunut kaksi ja puoli kuukautta eikä kevään aikana ryhmä ole osoittanut mitään suurta innostusta jälleennäkemisten suhteen. Ehtoollisen aikana pääsin. Kun nuoret lähtivät alttarilta, tuntui hyvältä. Tärkeältä.

Tässä konfirmaatiosaarna:


Saarna konfirmaatiomessussa 16.5.2010 klo 10
6. sunnuntai pääsiäisestä
Pyhän Hengen odotus

Joh. 15: 26-16: 4

Jeesus sanoi:
    "Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti.
    Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi. Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle. Näin he tekevät, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua. Olen puhunut tämän teille siksi, että kun se aika tulee, te muistaisitte minun sanoneen tämän teille."



Saarna

Meillä oli rippileirillä kisastudio. Se pystytettiin kahdeksi illaksi luokkatilaan, samaan, jossa opetus ja yhteiset työskentelyt muina aikoina pääsääntöisesti pidettiin. Kisastudioon me keräännyimme seuraamaan Suomen pronssi-ottelua sekä Kanada-USA -finaalia.

Jotain hauskaa on siinä, että riparin aikana kamppailtiin Vancouverin olympialaisten jääkiekon ratkaisupelit ja että nyt MM-kisojen aikaan juhlimme täällä konfirmaatiota.

Mutta rippikoululla ja jääkiekolla on muutakin yhteistä.

1) Sekä rippikoulu että jääkiekko ovat joukkuelajeja. Riparin aikana tehtiin yhdessä tosi paljon. Laulettiin nuorten veisuja, leikittiin yhdessä, syötiin porukalla viisi kertaa päivässä, pelattiin aliasta, naurettiin isosten sketseille, kauhistuttiin, kun ämpärin alta ilmestyi papin pää.

Yhdessä luettiin Raamattua ja mietittiin, miten sen sanoma voisi liittyä omaan elämään. Yhdessä työskenneltiin, piirrettiin, askarreltiin ja keskusteltiin. Valmistettiin ja pidettiin aamujumalanpalveluksia. Oltiin yhdessä hiljaa hartauksissa. Monin tavoin opeteltiin tuntemaan sitä uskoa, johon kerran pienenä oli kastettu. Tutustuttiin siihen kolmiyhteiseen Jumalaan, joka jo kasteessa oli nimeltä kutsunut omakseen.

Ja tämä kaikki tehtiin yhdessä, joukkueena, jossa kukin pelasi omaa rooliaan, omaa tärkeää paikkaansa.

Kaveri otettiin huomioon, toisen mielipidettä arvostettiin. Itseasiassa leiripäivän aikana toteutimme käytännössä useilla eri tavoin sitä Jeesuksen tärkeintä opetusta: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Rakkaus Jumalaan on uskoa Jumalaan. Toivon, että rippikoulun aikana sinun uskosi on vahvistunut. Tämän konfirmaation tarkoituksena on ennen kaikkea vahvistaa sinua ja sinussa sitä uskoa, johon sinut on kastettu.

2) Toinen asia, mikä yhdistää rippikoulua ja jääkiekkoa on puolustus. Siellä kisastudiossa me ehkä vähän arvostelimme Suomen puolustajia, mutta pronssia silti voitettiin. Puolustus on tärkeä. Ilman puolustusta pelistä ei tulisi mitään, ei myöskään voittoa.

Päivän evankeliumissa Jeesus puhuu opetuslapsilleen ennen kuolemaansa. Jeesus lupaa heille toisen puolustajan, Pyhän Hengen. Hän lupaa taivaaseenastumisensa jälkeen lähettää Pyhän Hengen meidän puolustajaksemme. Jotta meidän pelistämme tulisi jotain.

Ilman Pyhää Henkeä me emme selviäisi voittajina, emme pystyisi emmekä pysyisi siinä uskossa, johon rippikoulussa syvennyimme. Se on nimittäin juuri Pyhä Henki, meidän puolustajamme ja auttajamme, joka ratkaisee pelin meidän eduksemme. Hän synnyttää meissä uskon Jumalaan ja vahvistaa sitä meissä. Hän auttaa meitä, kun uskomme horjuu, kun tuntuu vaikealta luottaa siihen, että Jumala todella rakastaa meitä ja antaa anteeksi.

Siksi, kun tänään kolmetoista Jeesuksen opetuslasta kumartuu alttarin ääreen, me koko tällä kristittyjen joukkueena rukoilemme, että Jumala Pyhän Henkensä kautta antaisi heille uskon lahjan. Usko Jeesukseen ei vie elämästämme pois vaikeita tai kipeitä asioita. Mutta usko Jeesukseen tekee noiden asioiden kohtaamisesta helpompaa. Usko on kuin jääkiekkoilijan suojukset, jotka päällään voi ottaa elämän iskuja paremmin vastaan.

Ja usko antaa meille lopulta myös sen voiton. Se voitto on iankaikkinen elämä taivaan kodissa, jossa Taivaan Isä, joksi me Jumalan lapsiksi kastetut saamme Jumalaa kutsua, seppelöi meidät voitonseppeleellä, laittaa mitalin kaulaamme ja sanoo: ”Tervetuloa kotiin, lapseni!”

Opetuslapsia tässä kirkossa on tietysti enemmän kuin kolmetoista. Kaikille kastetuille on Pyhä Henki antanut Jumalan lapsen nimen ja oikeuden. Kaikki te olette tervetulleita alttarin ääreen, pyhälle ehtoolliselle. Ehtoollisleivässä ja -viinissä Jeesus ruokkii uskoamme. Me voimme heikollakin uskolla turvautua siihen, että Kristuksen ruumis ja veri on annettu juuri meidän puolestamme. Hän itse vahvistaa meitä.

torstai 13. toukokuuta 2010

Meillä on tehtävä

Saarna helatorstain messussa 13.5.2010 klo 10
Jyväskylän Kaupunginkirkko

Korotettu Herra
Päivän evankeliumi Mark. 16:14-20



Saarna

Millaisista tehtävistä pidät? Millaisia tehtäviä sinun on vaikea ottaa vastaan?

Jeesuksella oli tehtävä. Tänään helatorstaina me juhlimme sitä, että Jeesus on korotettu taivaan kirkkauteen, valtaistuimelle, Isän Jumalan oikealle puolelle.

Mutta ennen taivaaseenastumistaan Jeesuksella oli kuitenkin tehtävä. Tuosta tehtävästä kertoo kauniisti niin kutsuttu Kristus-hymni Filippiläiskirjeen luvussa 2:

”Olkoon teilläkin sellainen mieli,
joka Kristuksella Jeesuksella oli.
Hänellä oli Jumalan muoto,
mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan
olla Jumalan vertainen
vaan luopui omastaan.
Hän otti orjan muodon
ja tuli ihmisten kaltaiseksi.
Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa,
hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti,
ristinkuolemaan asti.” (Fil. 2:6-8)


Jeesuksen tehtävänä oli elää ihmisen elämä. Siksi hän tuntee elämämme vaikeudet ja sen kipeät asiat. Siksi hän ymmärtää ja voi antaa apunsa ja lohdutuksensa.

Jeesuksen tehtävänä oli kuolla ihmisen kuolema. Kaikkien maailman ihmisten puolesta. Siksi, että saisimme syntimme anteeksi. Siksi, että saisimme iankaikkisen elämän taivaan kirkkaudessa.

Jeesus, jolla oli Jumalan muoto, joka oli Jumalan vertainen, alensi itsensä, tarttui tehtävään pelastaakseen Jumalan rakastaman ihmiskunnan kadotustuomiolta. Ja ”sen tähden”, kuten Filippiläiskirje jatkuu,

”Jumala on korottanut hänet yli kaiken
ja antanut hänelle nimen,
kaikkia muita nimiä korkeamman.
Jeesuksen nimeä kunnioittaen
on kaikkien polvistuttava,
kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla,
ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: 'Jeesus Kristus on Herra.'”


Jeesuksella oli tehtävä. Myös meillä on tehtävä. Jeesus Kristus, korotettu Herra, tehtävän saanut ja tehtävässään loppuun asti kuuliaisena pysynyt Herra, on antanut meillekin tehtävän. Kun Jeesus nousi taivaisiin, opetuslapsille ei jäänyt aikaa kysellä, mitähän me sitten tekisimme. He saivat tehtävän. He saivat ja me saimme tekemistä siksi aikaa, kunnes Jeesus tulisi kerran takaisin.

Jeesus sanoi: ”Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille.”

Jeesuksen antama tehtävä on lähetystehtävä. Meidän olisi kenties helpompi ymmärtää se, jos olisimme englanninkielisiä. Englannin kielessä sana mission tarkoittaa nimittäin sekä tehtävää että lähetystä.

Evankeliumin kertominen kaikille ihmisille on tehtävämme numero yksi. Evankeliumin siitä, että Jeesus on muuttanut maailmanhistorian. Meidän tehtävämme on kertoa, että Jeesus on tehnyt tehtävänsä.

Mutta onko tuo tehtävä liikaa meille tämän päivän ihmisille jotka emme välttämättä kovin herkästi ala ottamaan vastaan ulkopuolelta tulevia käskyjä tai tehtäväksiantoja. Me olemme niin yksilöitä, että meille sopii se, mikä toimii meille parhaiten ja edesauttaa omaa senhetkistä tilannettamme. Kuinka voisimme lähteä julistamaan Jeesuksesta maailmalle, kun joutuisimme sen tähden luopumaan niin paljosta omassa elämässämme. Kyllähän kirkolla on lähetystyöntekijöitä. Antaa heidän hoitaa tämä tehtävä.

Kirkko kyllä lähettää erikseen lähettejä kaikkeen maailmaan. Mutta lähetystyö on tehtävä, joka kuuluu jokaiselle kristityksi kastetulle. Se on tehtävä, jonka on Ylösnoussut Jeesus Kristus meille kasteessa antanut. Kaste on suuri lahja, jonka Jumala armossaan antaa. Jumalan armo on meille ihmisille vaikea käsittää ehkä sen tähden, että meidän on vaikea hyväksyä sitä, että armon eteen ei tarvitse tehdä mitään. Mutta kasteen lahjaan liittyy se, että kaste on myös tehtävä. Se juuri kutsuu meitä kertomaan Jumalan armosta myös toisille. Emme saa pitää armon sanomaa omana yksinoikeutenamme. Ja vaikka meille on vaikeaa ottaa tehtäväksiantoja muilta, Jeesuksen antama tehtävä on ehkä jotenkin erilainen. Kun me saamme osaksemme Jumalan rakkautta, joka hyväksyy, joka antaa anteeksi, joka parantaa ja joka tekee ehjäksi, me saamme myös palon ja hehkun kertoa tuosta rakkaudesta muille. Kasteen lahja edeltää tehtävää. Jumala rakastaa meitä tekemisistämme riippumatta. Jeesus kutsuu ensin yhteyteensä ja antaa tehtävän vasta sitten.

Siksi myös rippikoulu on lähetystehtävä. Rippikoulussa opitaan tuntemaan sitä rakastavaan Jumalaa, joka on kasteessa kutsunut nimeltä omakseen. Tuo lähetystehtävä kuuluu paitsi seurakunnalle, myös rippikoululaisten vanhemmille ja kummeille. He ovat kastehetkellä ilmaisseet tahtovansa kasvattaa lapsensa ja kummilapsensa kristilliseen uskoon.

Kutsuttuna tuon tehtävän kanssa on paljon helpompi olla kuin määrättynä, pakotettuna. Silti meille suomalaisille pidättyväisille ja oman ja toisten reviiriemme rajoja tarkasti kunnioittaville Jeesuksesta ja omasta uskosta puhuminen on haaste. Emme halua loukata toista ajatuksillamme tai tulla loukatuiksi sen perusteella, mitä sanomme. Mutta olkoon se sitten haaste. Jeesus antoi tehtäväksi julistaa ilosanomaa hänestä. Meitä haastetaan siihen. Me voimme julistaa monin eri tavoin. Monin eri lahjoin. Toinen voi piirtää, toinen voi soittaa. Toinen voi auttaa naapuria, toinen voi kertoa kaverille, että usko Jeesukseen saa elämässä paljon hyvää aikaan. Evankeliumin julistamista voi olla vaikka ristin kantaminen kaulassa. Evankeliumin julistamista on se, että osoitamme toisillemme rakkautta, koska Jumala on rakastanut meitä.

Omia tapojamme kertoa tästä rakkaudesta me saamme rukoilla ja etsiä. Silloin, kun tuntuu vaikealta olla tämän Jeesuksen antaman tehtävän toteuttaja, saamme luottaa Jeesuksen lupaukseen. Hän on luvannut olla omiensa kanssa kaikkina päivinä, tapahtuipa elämässä mitä tahansa. Vaikka Jeesus on korotettu taivaan valtaistuimelle, opetuslapset eivät ole tehtävässään yksin. Me emme hapuile täällä orpoina.

"Opetuslapset lähtivät matkaan ja saarnasivat kaikkialla. Herra toimi heidän kanssaan." sanotaan päivän evankeliumissa.

Vaikka emme voikaan kohdata Jeesusta aistiemme avulla, on hän lupaustensa mukaan kanssamme. Me kohtaamme Herran sanassa ja sakramenteissa, joissa hän on Pyhän Henkensä kautta läsnä opetuslastensa ja seurakuntansa keskellä. Hän puhuttelee meitä ja vahvistaa meitä tehtävässä, jonka on meille antanut.

Rohkaisen sinua tänään olemaan Kristukselle kuuliainen. Olemaan rohkea pitämään evankeliumin sanomaa näkyvillä ja kuuluvilla. Silloin Kristus itse toimii sinun kanssasi. Sinä olet hänelle tärkeä ja arvokas. Sinun tavalliset kätesi ja jalkasi ja tavallinen kielesi riittävät tähän tehtävään. Jeesus kysyy ennen kaikkea tahtoa ja herkkyyttä ryhtyä tehtäväänsä. Hän itse hoitaa kyllä loput.

lauantai 1. toukokuuta 2010

vapun pisara

Pisara TV1 1.5.2010 klo 11.05, uusinta 3.5. klo 13.40

Kasteen helmi – Sinun armosi helmeilee minussa

Yön jälkeen maa kimaltaa. Aamukaste kulkee pihan poikki kuin morsian, pestyssä puhtaassa juhla-asussaan. Laahuksesta putoaa helmiä. Ne säihkyvät kastepisaroina valonsäteiden hellässä, turvallisessa syleilyssä. Valo riisuu pimeän verhoja ja pukee jälleen uuteen aamuun. Uuteen asuun, uuteen alkuun, uuteen toivoon.

Tuohon aamuun minäkin kaipaan. Pimeydessäni etsin uutta toivoa. Yön sydämessä minä kosketan otsaani, rintaani, olkapäitäni. Ja minä muistan: Sinä, Jumalani, sinä piirsit minuun lupauksesi ristinmerkissä. Sinä lupaat, ettei pimeydellä ole minuun valtaa. Vaikka päiväni olisivat yötä ja hämärän viitta olisi taakkana harteillani, sinä olet luvannut olla kanssani. Minä olen sinun. Sinä et koskaan hylkää minua. Siinä on toivoni, ei uusi, mutta vanha ja turvallinen.

Sinä lupasit minulle jo silloin ja annoit uuden aamun kasteen kulkea ylitseni. Tuolla kasteella sinä pesit minut puhtaaksi ja puit minut omaksesi. Ja siksi vieläkin sinun armosi ja rakkautesi ja kaikki kasteen lupaukset ovat asunani ja ympäröivät minua. Sinun armosi aivan helmeilee minussa. Joka aamu se pukee minut uudelleen ja joka yö saan sen suojissa levätä. Kasteen armoon minä saan kaatua, kun uskoni horjuu. Se pysyy, vaikka omat lupaukseni eivät aina kestäisikään.

Siksi hiljaa ja varovasti kosketan uudelleen otsaani ja rintaani ja olkapäitäni. Ja luotan sinun anteeksiantamukseesi, joka helmeilee ristinmerkkinä minun otsassani, minun rinnassani. Siinä se kimaltaa ja siinä se auttaa luottamaan sinun rakkauteesi. Että sinun rakkaudessasi saan nousta ja kaatua. Että rakkautesi on kaikkea pahaa väkevämpi. Kaiken pimeyden voittanut. Kaiken minun edestäni tehnyt. Minä olen sinun. Sinä et koskaan hylkää minua. Vaan sinä viet minut uuteen aamuun. Uuteen elämään, jossa maa kimaltaa ja kaikki pimeä on kadonnut.


Pisara löytyy kuvan ja äänen kanssa Areenasta viikon ajan: http://areena.yle.fi/haku//uusimmat/hakusana/pisara/media/video.

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Tuskaa ja iloa - saarna 25.4.2010

Islannin tulivuori sekoitti messuvuoroja siten, että hyppäsin avustajasta liturgiksi. Saarnaan syventyminen jäi tavallista lyhyemmäksi. Hyvä mieli siitä kuitenkin jäi itselle ja kirkon eteisessä sain myös kiitollista palautetta. Aina tulisi muistaa ohjata kiitos sille, jolle kiitos kuuluu, sille, joka antaa sanat.

Messun jälkeen minulla oli kaksi kastetta, joista molemmista jäi iloinen ja levollinen fiilis. Ensimmäinen vauva huusi alussa viisi minuuttia, kunnes simahti. Toinen vauva oli koko toimituksen tyynesti, isoveli villitsi tunnelmaa senkin edestä. Tällaisen sunnuntain iltana mieli on kevyt ja kiitosta kupliva. Alla päivän puheista ensimmäinen.

***

Saarna Kaupunginkirkossa 25.4.2010 klo 10
3. sunnuntai pääsiäisestä
Jumalan kansan koti-ikävä

Päivän tekstit:
Jes. 40: 26-31
Hepr. 13: 12-16
Joh. 16: 16-23

Saarna

Kun esikoisemme syntyi, odotusta kesti koko päivän ajan. Aamukymmenen jälkeen lähdettiin osastolle, iltakymmeneltä putkahti poika maailmaan. Isänä lievensin synnyttämisen tuskaa tekemällä tarkkoja merkintöjä muistikirjaan: Taksi soitetaan klo 10.40. Osastolle saavutaan 11.10. Äiti ottaa epiduraalin 17.15. Ponnistaminen alkaa klo 20.55. Suloinen poika syntyy 22.04.

Muistiinpanot toimivat minulle kipulääkkeinä, kun en odottelulta osannut mitään muuta kuin turhautua. Äiti sai oikeaan kipuunsa kuitenkin puudutuksen, epiduraalipiikin, kaksikin. Mutta tottahan se on: ”kun lapsi on syntynyt, äiti” – tai isä – ”ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan.”

Jeesus vertaa opetuslasten tuskaa synnyttävän naisen tuskaan. Täytyy toki muistaa, että Jeesuksen aikana ei synnyttäville ollut tarjolla epiduraaleja tai kummemmin muitakaan puudutuksia. Mutta mikä on tuo opetuslasten tuska, mikä on heidän murheensa, mikä on tuo heidän itkunsa ja valituksensa aika?

Meillä on ainakin kaksi vaihtoehtoa tuolle tuskan ajalle. Ensiksikin, se voi olla aika Jeesuksen kuoleman ja Jeesuksen ylösnousemuksen välillä. Inhimillisin silmin katsottuna Jeesuksen ristinkuolema näyttää lopulta, lopulliselta, kaiken toivon päättymiseltä. Ristille on päivän evankeliumissa vain vähän aikaa. Pian Johanneksen evankeliumissa tulemme Jeesuksen jäähyväisrukoukseen ja Jeesuksen vangitsemiseen. Päivän evankeliumin sanat kuuluvat siis Jeesuksen viimeisten sanojen joukkoon, viimeisiin opetuksiin, joita hän opetuslapsilleen ennen kuolemaansa antoi.

Opetuslapsille Jeesuksen kuolema oli kauhea paikka. Mutta maailmalle ja Saatanalle se oli riemullinen erävoitto. Jumalan Poika saatiin ristille, pelistä pois. Mutta vain vähän aikaa. Vähän aikaa, ja tilanne muuttuu. ”Vähän aikaa, ja te näette minut jälleen.” lupaa Jeesus. Kolme päivää. Vajaat kolme päivää sai Saatana juhlia, kunnes pelin ratkaiseva maali syntyi. Hauta oli tyhjä. Jeesus nousi kuolleista. Opetuslapset saivat kohdata ylösnousseen Herransa. Tuska muuttui iloksi. Pääsiäisen juhla alkoi.

Jeesuksen ylösnousemus muuttaa tuskan iloksi. Eikä vain opetuslasten elämässä, vaan myös meidän elämässämme.

Tuska on elon tiellämme tuttu asia. Moni meistä tietää, mitä on fyysinen tuska, olipa se synnytystuskia, sairauden vaivoja tai leikkausen aiheuttamia kipuja. Myöskään henkinen kipu ei ole vierasta. Me kärsimme täällä yksinäisyydestä, loukatuksi tulemisesta, läheisen menettämisen surusta, masennuksesta, liiallisista taakoista. Monenlaiset kivut tekevät elämästä raskasta. Ne sumentavat toivon ja vievät elämältä mielekkyyden ja tarkoituksen. Kun me joudumme kohtaamaan elämämme kipuja, helposti lähdemme etsimään niihin lievitystä. Millä vähentäisin tuskaani? Ja kun kipu on kova, silloin kipulääkkeinä toimivat kenties sellaiset asiat, jotka antavat kyllä lohdutusta, mutta vain vähän aikaa, ne antavat apua, mutta vain näennäisesti.

Siksi tämän päivän ilosanoma on siinä, että Jumalan sana lupaa meille kipuileville: Jeesuksen ylösnousemus muuttaa tuskan iloksi.

Myös meidän tuskamme. Sillä tuohon opetuslasten tuskaan mahtuvat myös kaikki meidän itkumme ja valituksemme aiheet. Kaikki ne me voimme viedä Jeesuksen ristille. Yhdessä opetuslasten kanssa me saamme itkeä Jeesuksen ristin juurella. Ja yhdessä opetuslasten kanssa saamme iloita siitä, että Jeesus nousi kuolleista ja voitti kuoleman ja kaiken pahan vallan.

Siksi toinen vaihtoehto opetuslasten tuskalle päivän evankeliumissa voi olla se tuska, jota me tunnemme tässä maailmassa. Tässä maailmassa me vielä joudumme kärsimään vaivoista ja pahan seurauksista. Mutta ”me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee.” niin kuin päivän toisessa lukukappaleessa sanottiin. Me odotamme sitä elämää, jonka perillisiksi Vapahtaja on meidät kasteessa kutsunut. Tämän maailman tuskissa me suuntaamme katseemme iankaikkiseen elämään taivaassa, jonne Jeesus on mennyt valmistamaan omilleen sijaa. Taivaan kotiin me ikävöimme. Se on todellisuus, jossa ei ole enää kipua, tuskaa, kyyneleitä tai kuolemaa. Ja iankaikkisuuden näkökulmasta tuohon todellisuuteen on vain vähän aikaa. Siksi me iloitsemme jo nyt, vaikka vielä itkemmekin. Siksi me juhlimme ylösnousemusta, vaikka valitamme kipujamme. Jeesus muuttaa meidän kipumme. Hän muuttaa ne iloksi. Jeesus on paras kipulääkkeemme, hän vie tuskan pois tehokkaammin kuin mikään paikallispuudutus. Hän antaa kokonaisvaltaisen ilon.

Mutta me voi voimme lievittää kipujamme myös muistiinpanojen avulla. Mutta sellaisten muistiinpanojen, jotka on kirjoitettu meitä varten, jotta me muistaisimme. Nuo muistiinpanot me löydämme Raamatusta. Ne on talletettu meitä varten, jotta uskoisimme ja muistaisimme, että Jeesus todella elää. Raamattua lukemalla meidän taivaskaipuumme saa vastauksia. Meidän kipumme ovat kevyemmät kantaa, koska nuo muistiinpanot ohjaavat meitä Jeesuksen luo. Jumala itse on kanssamme matkallamme kohti taivasta.

Johanneksen evankeliumissa kerrotaan, että Jeesus lupasi meille toisen Puolustajan siksi ajaksi, kunnes hän tulisi itse noutamaan meitä luokseen taivaan kotiin. Jeesus lupasi Pyhän Hengen rohkaisemaan meitä, vahvistamaan uskoamme, opastamaan elämäämme, auttamaaan meitä luottamaan Raamatun lupauksiin. Jumalan Pyhä Henki lääkitsee meitä Raamatun sanalla ja ehtoollisen lahjalla. Hän vahvistaa meitä aina siihen päivään, josta Jeesus sanoo: ”Minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.”

Tuon ilon synnyttää sydämeemme Jeesuksen ylösnousemus. Siksi seurakunta jo iloitsee tuossa ilossa. Jeesus on noussut kuolleista, voittanut kuoleman vallan ja valmistanut omilleen tien taivaan kotiin. Sitä me juhlimme jo tänään, sitä me juhlimme joka päivä.

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Kädet ylös ja tuuleta - Jeesus on ylösnoussut

Saarna 11.4.2010
Kaupunginkirkossa klo 10
Lohikosken kirkossa klo 12
1. su pääsiäisestä: Ylösnousseen todistajia

Jes. 43: 10-12
1. Joh. 5: 4-12
Joh. 20: 19-31

Saarna

Jotta me uskoisimme Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika. Jotta meillä, kun uskomme, olisi elämä hänen nimensä tähden.

Siksi evankeliumit on kirjoitettu. Siksi Raamatun sana todistaa meille Jeesuksesta. Siksi on sen lehdille tallennettu Jeesuksen tekoja ja sanoja. Siksi meille on tallennettu opetuslasten todistuksia Jeesuksesta. Jotta me uskoisimme.

Mutta kuinka tuttu on tuo kuomamme Tuomas, tuo epäilijä meissä. En usko. En usko, ellen itse näe.

Ja kuinka voisimme enää edes nähdä. Ei kukaan meistä ole ollut todistamassa Jeesuksen ylösnousemusta, tapahtumaa, kun Jeesus nousi kuolleista. Eivätkö opetuslapsetkaan sitä nähneet. Mutta he kuitenkin saivat kohdata Jeesuksen ylösnousseena ennen kuin hän nousi ylös taivaisiin. Meille Jeesus ei ole ilmestynyt samalla tavoin niin kuin opetuslapsilleen. Meidän tilanteemme on vielä huonompi kuin Tuomaksen, joka lopulta kuitenkin sai nähdä, jotta uskoisi. Ehkä siksi Jeesus sanookin, että autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe. Siksi, ettemme me samalla tavoin voikaan nähdä.

Mutta kuinka sitten voimme uskoa, ellemme näe? Arkinen esimerkki arkisesta tilanteesta. Olin jääkiekko-ottelussa. Ottelussa syntyi useita maaleja. Istumapaikkani oli kiekkokaukalon toisessa päädyssä. Siitä näki hyvin siinä päädyssä olevalle maalille, mutta toiseen päätyyn oli vaikeampi nähdä. Kun siellä syntyi maali, en nähnyt kiekon menevän maaliin, en nähnyt kenen lavasta se sinne painui, enkä sitä kuinka lähellä torjumista maalivahti oli. En nähnyt sitä hetkeä, sitä maalin syntymisen tapahtumaa. Mutta en silti kieltänyt, kun maali merkittiin valotaululle. Luotin siihen, että maali oli syntynyt. Näin kun pelaajien kädet nousivat ilmaan, näin kuinka he tuulettivat maalia. Näin kun tuomari osoitti kädellään maalia maalin merkiksi. Uskoin siis sen perusteella, mitä maalin syntymisestä seurasi,mitä se sai aikaan, vaikka en itse maalin syntymistä nähnytkään.

Onko meidän uskossamme Kristukseen kyse jostain samankaltaisesta? Vaikka emme nähneetkään, kuinka Kristus nousi kuolleista, emmekä nähneet hänen ilmestymistään keskellemme niin kuin opetuslapset näkivät, vaikka emme ole saaneet koskea hänen naulanjälkiään, me silti uskomme, että hän on ylösnoussut. Me uskomme, koska me olemme saaneet kuulla seurauksista. Me uskomme ylösnousemuksen vaikutusten perusteella. Me uskomme, että Jeesus on noussut kuolleista sen perusteella, mitä hänen ilmestymisensä opetuslapsille on saanut aikaan. Jeesuksen kohtaaminen nostatti ikään kuin opetuslasten kädet ilmaan. Ilosta. Voitonriemusta. Kuolema on voitettu maalein sata nolla.

Nuo ilmaan nostetut kädet, tuon tuuletuksen me voimme nähdä. Sen reaktion ja muutoksen, minkä Jeesuksen ylösnousemus opetuslapsissa synnytti. Pettyneet läja pelokkaat opetuslapset saivat ihmeellisen rohkeuden lähteä julistamaan ylösnoussutta Kristusta. Tuosta rohkeudesta ilosanoma lähti leviämään. Tuosta rohkeudesta sanoma Kristuksesta on tullut aina tänne Jyväskyläänkin asti.

Kristillinen kirkko syntyi ylösnousemususkosta. Ja sellaisena kirkon tulee myös pysyä. Kristuksen ylösnousemusta julistavana kirkkona. Jotta kädet yhä uudelleen nousevat ilmaan, ei tappion merkiksi, vaan voiton ja ilon merkiksi. Että elämä voittaa kuoleman. Että Jumalan rakkaus voittaa kaiken pahan tässä maailmassa.

Jotta me voimme todistaa rohkeina ja rohkeasti, tarvitsemme me keskeneräiset uskollemme vahvistusta. Ehkä siksi, että meidän epäilevien tuomaiden on uskoaksemme saatava nähdä, on Jeesus asettanut kirkolleen kaksi toimitusta, joihin liittyvät näkeminen ja usko. Ne ovat kirkkomme sakramentit, kaste ja ehtoollinen. Niissä molemmissa on meillä silmiemme edessä jotain nähtävää, jotain mihin voimme katseellamme tarttua, jotain mihin voimme käsillämmekin koskea.

Kasteessa voimme nähdä veden, ehtoollisessa voimme nähdä leivän ja viinin. Usko näkee jotain enemmän. Usko luottaa, että kasteessa ihminen pestään puhtaaksi kaikesta synnistä. Mutta se, mikä pesee, ei ole se kastemaljan tavallinen vesi. Se, mikä pesee, on Jumalan armo.

Usko luottaa, että ehtoollisleipä ja -viini ovat Kristuksen ruumis ja veri. Elämän leipä. Kuolemattomuuden lähde. Hengellinen ravinto, jossa saamme syntien anteeksiannon.

Meidän ymmärryksemme kasteen ja ehtoollisen salaisuuksien äärellä ei riitä. Jumala lahjoittaa meille uskon, jolla voimme ottaa nuo käsittämättömät salaisuudet vastaan. Tuon uskon me saamme lahjaksi kasteessa. Tuon uskon synnyttää Pyhä Henki.

Päivän evankeliumissa Jeesus puhaltaa opetuslapsiaan kohti ja sanoo: "Ottakaa Pyhä Henki!" Kasteessa Jumalan Pyhä Henki aloittaa meissä työnsä, synnyttää meissä uskon. Tuota uskon lahjaa Pyhä Henki vahvistaa meissä, kun otamme vastaan Kristuksen ruumiin ja veren ehtoollisessa.

Näin todistajia on näin kolme: Henki, vesi ja veri, niin kuin päivän Uuden testamentin lukukappaleesta kuulimme. Henki, vesi ja veri. Pyhä Henki. Kastevesi. Kristuksen veri.

Pyhä Henki myös auttaa meitä luottamaan Raamatun kirjoituksiin, todistukseen, joka sekin on silmiemme edessä kirjoitettuna, mutta josta ymmärryksemme ei aina saa otetta. Äsken me kuulimme Jesajan kirjan lupauksen: ”Minä, minä yksin olen Herra, ei ole muuta pelastajaa kuin minä. Minä olen puhunut, minä olen pelastanut, olen ilmaissut teille tahtoni, minä itse, ei kukaan muu. Te olette minun todistajani, sanoo Herra.” Pyhä Henki auttaa meitä luottamaan Jumalan sanaan. Luottamaan, että Jumala todella puhuu meille Raamatun välityksellä. Ja Pyhä Henki auttaa meitä uskomaan Jeesukseen Kristukseen juuri sanan ja sakramenttien kautta.

Henki, vesi ja veri kaikki kolme, todistavat Kristuksesta, kun viivymme Raamatun todistuksen äärellä. Ne todistavat siitä, että Jeesus on Kristus, hän on Jumalan Poika, hän on Vapahtaja.

Vesi. Jeesuksen oma kaste hänen toimintansa alussa todistaa hänen erityisestä tehtävästään. Meille kerrotaan Markuksen evankeliumissa, että Johannes kastoi Jeesuksen Jordanissa, ja että ”vedestä noustessaan Jeesus näki, kuinka taivaat avautuivat ja Henki laskeutui häneen kyyhkysen tavoin. Ja taivaista kuului ääni: 'Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.'”

Veri. Jeesuksen ristille vuodattama veri on todistuksena meille. Kun Jeesuksen ristiä vastapäätä seisova sadanpäällikkö näki Jeesuksen kuolevan, hänkin lausui todistuksen: ”Tämä mies oli todella Jumalan Poika.” Tämä mies antoi itsensä uhriksi meidän edestämme. Hänen kuolemansa tähden me saamme synnit anteeksi ja iankaikkisen elämän.

Henki. Pyhä Henki vahvistaa meissä uskoa siihen, että saamme syntimme anteeksi, mutta myös siihen, että Jeesus on noussut kuolleista. Ylösnousemus on meille täysin käsittämätön, järjellä selittämätön asia. Ymmärryksemme kanssa yksinämme me olemme tuomaita, uskoa vailla. Mutta ylösnoussut Kristus sanoo opetuslapsilleen: "Ottakaa Pyhä Henki!" Ja jo ennen kuolemaansa Jeesus lupaa: "Te saatte puolustajan: minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta."

Kuinka muuten me voisimmekaan uskoa, ellei Pyhä Henki auttaisi meitä uskomaan, että Jeesus todella on noussut kuolleista. Kuinka muuten voisimme todistaa, ellemme saisi vahvistusta. Ellei Pyhä Henki puolustaisi meitä ja todistaisi meille Kristuksesta.

Meidät on omassa kasteessamme kastettu Jeesuksen ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen. "Te olette minun todistajiani, sanoo Herra." Kristukseen kastettuina me olemme ylösnousseen Jeesuksen Kristuksen todistajia. Jeesus sanoo meillekin: "Niin kuin Isä on lähettänyt minut, lähetän minäkin teidät." Todistakaamme hänestä rohkeasti. Todistakaamme iloisesti. Todistakaamme koko elämällämme. Aina ja kaikkialla.

Me voimme todistaa kertomalla, mitä vaikutuksia uskolla on meihin ollut. Voimme kertoa, että Jeesuksen tunteminen todella antaa rauhan. Kun uskomme ylösnousemuksen todellisuuteen ja laitamme toivomme iankaikkiseen elämään taivaan kodissa, meidän sydämemme soi kiitosta, kasvomme loistavat kuin kevätauringon kirkkaus, ja koko elämämme, meidän sanamme ja tekomme, joita sanomme ja teemme lähimmäisillemme, ne alkavat julistaa, että Jeesus todella on ylösnoussut. Kuoleman valta on voitettu. Ilo voi puhjeta ja kädet nostaa kattoon.

sunnuntai 4. huhtikuuta 2010

Pääsiäisylistys

Riemuitkaa, te enkelten kuorot,
riemuitkaa, taivaan joukot,
ylistäkää Voittajaa, ylhäistä kuningasta!
Ylistä, koko luomakunta.
Suuren kuninkaan valo loistaa ympärilläsi.
Katso, pimeys on väistynyt kaikkialta.
Iloitse myös sinä, Kristuksen seurakunta.
Soikoon keskelläsi ylistyslaulu kuninkaallesi.

On tullut pyhä pääsiäisjuhla,
on tullut se yö, jona Israelin lapset vapautettiin Egyptistä
ja johdatettiin läpi Punaisenmeren kuivaa maata pitkin.
Tämä on se yö, jona Jumalan kirkkaus karkottaa synnin pimeyden.
Tämä on se yö, jona Jumala vapauttaa
Kristukseen uskovat maailman orjuudesta,
tempaa heidät synnin syövereistä ja vie heidät armon valtakuntaan.
Tämä on se yö, jona Kristus mursi kuoleman kahleet
ja nousi syvyyksistä voittajana.
Turhaan olisimme syntyneet,
ellei Lunastaja olisi pelastanut meitä.

Isä, käsittämätön on rakkautesi:
lunastaaksesi orjat annoit Poikasi kuolemaan.
Synnin kirous vaihtui siunaukseksi,
koska Kristuksen kuolema teki sen tyhjäksi.
Oi autuas yö, jona Kristus nousi kuolleista.
Tämä on se yö, jona rangaistuksemme on poistettu,
syyllisyytemme sovitettu,
syntisille annettu viattomuus
ja sureville ilo.

Kaikkivaltias Isä,
ota vastaan ylistysuhrimme.
Tänä siunattuna yönä sinä sovitit maailman itsesi kanssa.
Loistakoon valosi pimeyteemme
niin kuin tämä pääsiäiskynttilä.
Valaiskoon meitä pääsiäisen kirkkaus,
ylösnoussut Herramme Jeesus Kristus,
joka elää ja hallitsee iankaikkisesta iankaikkiseen.

Aamen.

lauantai 3. huhtikuuta 2010

toisen päivän iltana

pitkin pimeitä polkuja kulkea saan
enkä matkani määrää mä tiedä
mua varjojen vallat käy valloittamaan
minut mennessään tahtovat viedä

kuka lohduttais murheista mieltä
lohduttais sanoen:
miksi etsit sä elämää sieltä
joukosta kuolleitten

tuskin valaisee aamulla aurinkokaan
tuskin puhaltaa lempeät tuulet
minun toivoni kuollut on, lohduttamaan
eivät pysty nuo vaienneet huulet

kuka lohduttais murheista mieltä
lohduttais sanoen:
miksi etsit sä elämää sieltä
joukosta kuolleitten

kuka näyttäsi haudan, joka tyhjänä ois
kuka kertois, hän kuoleman voittaa
kuka kuivaisi kyyneleet, pyyhkisi pois
kaikki murheeni, aamu kun koittaa

kuka lohduttais murheista mieltä
lohduttais sanoen:
miksi etsit sä elämää sieltä
joukosta kuolleitten


- j. löytty -

torstai 1. huhtikuuta 2010

Ehtoollinen yhdistää - kiirastorstain saarna

Kiirastorstain saarna Lohikosken kirkossa 1.4.2010 klo 19

Jes.25:6-10
Ap.t.2:42-47
Luuk. 22:14-22

Saarna

Siellä he olivat. Pöydän ääressä. Käymässä yhteiselle aterialle. Koko kirjava joukko. Siellä olivat ukkosenjylinän pojat, veljekset Jaakob ja Johannes. Siellä oli kiivailijaksi kutsuttu Simon. Siellä olivat Filippus, Bartolomeus ja Matteus. Siellä oli Tuomas, se joka epäilisi. Siellä oli kaksi Juudasta, Jaakobin poika ja Iskariot, se joka oli jo ottanut harteilleen kavaltajan raskaan viitan. Siellä oli Jaakob Alfeuksen poika. Ja siellä olivat kalastajaveljekset Andreas ja Simon, se kallio, uskostaan varma Pietari. Ja Jeesus. Jeesus oli siellä myös.

Tilanne ei ollut uusi tai tavaton. Monia kertoja he olivat aterioineet yhdessä tuona aikana, jonka he olivat kulkeneet yhdessä. Mutta silti jotain erityistä tuossa kerrassa oli. Se ei johtunut vain siitä, että käsillä oli juhla tai että pöytään oli valmistettu pääsiäisateria. Ei. Tällä kerralla Jeesuksen äänessä ja sanoissa oli jotain erityistä. Tällä kerralla Jeesus ei vain siunannut ateriaa, vaan hän sanoi lauseita, jotka saivat opetuslapsijoukon hämilleen. Hän otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne.” --- Aterian jälkeen hän samalla tavoin otti maljan ja sanoi: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne.”

Opetuslapset kuuntelivat ihmeissään. He tuskin ymmärsivät mitään siitä, mitä Jeesus tarkoitti. Miksi Jeesus antaa ruumiinsa? Miksi hänen verensä vuodatettaisiin? Miksi Jeesus taas kerran puhui kuolemastaan?

Ei kulunut vuorokauttakaan. Jeesus otettiin kiinni, hänet tuomittiin, hänet vietiin teloituspaikalle. Aterialla ymmälleen joutuneet oppilaat joutuivat nyt kauhun valtaan. Etäämpää he seurasivat, kuinka heidän Mestarinsa ruumis naulittiin ristille. ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne.”

Pettymys. Murhe. Epätoivo. Lamaannuttavat tunnevyöryt mursivat opetuslapsijoukon. Ymmärtämättömyys puristi otteellaan heidän sydäntään. He eivät voineet käsittää, kuinka tässä saatoi käydä näin.

Kuluu jonkin aikaa. Silmiemme eteen avautuu täysin toisenlainen kuva. Siellä he ovat. Pöydän ääressä. Siellä ovat opetuslapset, mutta heidän joukkoonsa on liittynyt myös monia muita. Siellä murretaan yhdessä leipää. Siellä rukoillaan ja ylistetään Jumalaa. Siellä muistellaan Jeesuksen kuolemaa. Ei kauhuissaan. Vaan riemullisin ja vilpittömin mielin. Jotain ihmeellistä on tapahtunut.

”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne.”

Onko opetuslasten ymmärrys kasvanut? Ovatko heidän silmänsä auenneet? Varmastikin. He ovat kohdanneet verensä vuodattaneen Kristuksen ylösnousseena ja kuoleman voittaneena. Hän on vierittänyt murheen ja luopumisen tuskan syrjään. Tilalle hän on tuonut ilon ja rauhan, joka on mullistanut heidän elämänsä. Hän on avannut heidän sydämensä ymmärtämään, että Kristuksen tuli kärsiä kuolema. Heidän puolestaan. Meidän puolestamme.

Tässä me olemme. Valmistautumassa yhteiselle aterialle. Tässä, Lohikosken kirkossa. Tänä torstai-iltana. Me, koko kirjava joukko. Joukko niin monin tavoin erilaisia opetuslapsia. Toiset uskossa lujempia, toiset epäilevämpiä, toiset keskellä uskon kamppailua.

Ihmisinä ja kristittyinä meidän on helppo vertailla toisiamme ja etsiä asioita, jotka meitä erottavat. Tänä iltana meitä kutsutaan rauhaan ja sovintoon. Olemme astumassa yhteiselle aterialle. Ehtoollispöytään. Pöytään, jonka lahja yhdistää meidät.

Vaikka olemme Jeesuksen oppilaina erilaisia, yhtä kovasti meistä jokainen tarvitsee armoa. Inhimillisyys erottaa meitä toisistamme, Jeesus yhdistää. Synti vie meitä toisistamme kauemmas, ehtoollinen tuo meidät yhteen, saman pöydän ääreen. Ehtoollisen lahja hoitaa ja parantaa kipujamme. Kristuksen haavat hoitavat omiamme.

Siinä me olemme. Pöydässä. Ja kuulemme sanottavan: Sinun puolestasi annettu. Sinun puolestasi vuodatettu. Noissa sanoissa on lupaus, niissä on Kristuksen lahja meille. Syntien anteeksisaaminen. Siinä polvillamme me olemme hämillämme. Olemme käsittämättömän äärellä. Tuskin ymmärrämme, miten se voi olla mahdollista. Mutta ei Jeesus vaadi meitä täysin käsittämään. Usko riittää. Pienikin usko riittää.

Pieni ja ohut öylätti, ehtoollisleipä, ja tilkka viiniä eivät riitä ravitsemaan meitä ruumiillisesti. Sen sijaan, Kristuksen ruumis, elämän leipä, ruokkii ja vahvistaa uskoamme. Kasteessa alkanutta hengellistä elämää. Kun nautimme ehtoollista, me pysymme Kristuksessa ja hän pysyy meissä. Silloin hän itse avaa sydäntämme luottamaan, että todella saamme syntimme anteeksi. Silloin Kristuksen veri parantaa meitä, uudistaa elämäämme ja lisää rakkautta toisiimme. Yhdistää meidät.

Ja siinä samassa pöydässä ovat he. He, joita emme näe. He, joita kaipaamme. Siinä samassa pöydässä yhteiselle aterialle kokoontuvat kaikki pyhät, kaikki edeltä menneet Jeesuksen omat. Siinä ovat Pietari, Jaakob, Filippus ja muut. Siinä ovat uskossa poisnukkuneet rakkaamme. Siinä oman, näkymättömän puolikaarensa äärellä.

Ehtoollinen yhdistää meidät kaikkien kristittyjen kanssa. Tuossa oman, näkyvän kaaremme ääreen polvistuneina me kaipailemme sitä taivaallista juhla-ateriaa, jolle Kristus kokoaa kerran kaikki omansa. Hänen verensä, kuolemattomuuden lääke, lahjoittaa meille lahjaksi iankaikkisen elämän.

Siellä me kerran olemme. Taivaan juhla-aterialla. Siellä me olemme, koska Jeesus on antanut ruumiinsa ja verensä. Hänen uhri aan me muistamme, kun tänä torstai-iltana vietämme yhteistä ateriaamme. Me muistamme häntä, maistamme suussamme armon ja sydämessämme kuiskaamme niitä profeetta Jesajan sanoja: ”Kuolema on nielty ainiaaksi. Herra Jumala pyyhkii kaikkien kasvoilta kyyneleet. --- Tämä on meidän Jumalamme! Häneen me panimme toivomme, ja hän pelasti meidät.”

sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

Leipäsunnuntain leipäsaarna

Saarna Kaupunginkirkossa 14.3.2010 klo 10
4. paastonajan sunnuntai
Elämän leipä

5. Moos. 8:2-3
1. Kor. 10:1-6
Joh. 6:1-15

Saarna

Yhteislauluna saarnan aluksi laulettiin:

Viisi leipää, kaksi kalaa,
ei tuo poika syönyt salaa.
Viisi leipää, kaksi kalaa,
tahtoi jakaa toisille.
Jeesus siunaa. Jeesus siunaa.
Tahdon jakaa toisille.
Jeesus siunaa. Jeesus siunaa.
Tahdon jakaa toisille.


Onko pieni poika ruokkimisihmekertomuksen sankari? Tavallaan. Hän on se, jonka eväistä riittää kaikille. Pieni poika, lapsi vielä, joka oli tuon ajan patriarkaalisessa maailmassa aina alatasolla suhteessa vanhempiin ja aikuisiin. Jeesus kuitenkin otti ja nosti lapsen sieltä alatasolta ja asetti juuri lapsen oppilaidensa esikuvaksi sanoessaan: ”Joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.” Ja toisessa kohdassa: ”Heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta.”

Myös tässä evankeliumin kertomuksessa lapsi saa olla esimerkkinä ja esikuvana. Hänen eväänsä ruokkivat nälkäiset. Jeesus ottaa pojan eväät, siunaa ne ja jakaa. Jeesus haluaa kutsua työhönsä ja käyttää tässä maailmassa niitä, jotka näyttävät vähäisiltä tai ovat joidenkin muiden mittareiden perusteella jollain alemmalla tasolla. Jeesukselle riittävät pienet eväät. Hänelle riittävät kaksi aivan tavallista kättä ja kaksi aivan tavallista jalkaa, jotta hänen työnsä tässä maailmassa tulisi tehtyä. Jotta maailman nälkä ruokittaisiin. Jotta syyttömät ja sorretut vapautuisivat. Jotta apua tarvitseva saisi avun. Jotta oikeudenmukaisuus saisi vallita.

Yksi ihan tavallinen keino auttaa on osallistua Yhteisvastuu-keräykseen. Keräyksen kautta me voimme murtaa omasta leivästämme niille haitilaisille ja niille suomalaisille lapsiperheille, joiden pöydistä ei joka päivä ruokaa löydy. Yhteisvastuu-keräys voi olla ruokkimisihme. Jos me, niin kuin tuo pieni poika, jaamme siitä, vähästäkin, mitä meillä on.

Jollain tapaa tuo poika on siis kertomuksen sankari. Hän on esimerkki. Mutta kertomuksen todellinen sankari ja ihmeidentekijä on tietysti Jeesus. Hän on "todella se profeetta, jonka oli määrä tulla maailmaan" niin kuin väkijoukko ruokituksi tultuaan lausuu. Mooses sanoo 5. Mooseksen kirjan luvussa 18 jakeessa 15: ”Herra, teidän Jumalanne antaa veljienn joukosta nousta profeetan, joka on minun kaltaiseni. Häntä teidän tulee kuunnella.” Jeesus on tämä luvattu profeetta, profeetta, joka on Mooseksen kaltainen.

Ymmärtääksemme Johanneksen evankeliumin ruokkimisihmeen antaman kuvan Jeesuksesta, on meidän luettava sitä tätä Mooseksen ja Jeesuksen välistä suhdetta vasten.

Mooseksen lahja Israelin kansalle oli ennen kaikkea toora, Jumalan laki. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan Jumalan sanasta. Israelilaisille Jumalan sana merkitsi nimenomaan tooraa, jonka me löydämme Raamattumme alusta, viidestä Mooseksen kirjasta. Israelilaisille Jumalan lain tutkiminen ja noudattaminen oli, toisin kuin meistä saattaa omasta näkökulmastamme tuntua, iloinen asia, ei rajoittava, ahdistava tai syyllistävä. Israelille oli ilo tuntea Jumalan tahto ja näin saada ja osata elää tämän tahdon mukaan. Raamatun sanat ovat leipää, joka ravitsee meitä ja uskoamme. Onko meillä siis ilo ja nälkä tutkia Jumalan sanaa, noudattaa hänen tahtoaan, tehdä oikein? Onko meillä ilo ja nälkä rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä? Siis toisaalta nälkä viettää aikaa hänen kanssaan Raamattumme äärellä, toisaalta nälkä tehdä oikeudenmukaisia rakkauden tekoja toisillemme?

Kun me puhumme Jumalan sanasta, emme tarkoita ainoastaan kirjoitettua Raamatun sanaa. Jumalan Sana, isolla ässällä kirjoitettuna, tarkoittaa myös Kristusta. Toisin sanoen, Mooses antoi Israelille Jumalan kirjoitetun sanan. Jeesuksessa Sana tuli lihaksi ja eli meidän keskellämme. Hän on itse Jumalan Sana, josta ihminen elää.

Johanneksen evankeliumissa ruokkimisihmeestä kerrotaan kuudennen luvun alussa. Vasta kun luemme kuudetta lukua pidemmälle, paljastuu, että Jeesus ei ole vain taikuri, joka saa vatsat täyteen. Jakeessa 35 Jeesus sanoo: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei koskaan ole janoissaan.”

Autiomaavaelluksella Mooses löi israelilaisille vettä kalliosta ja hankki kansalle lahjaksi mannaa, taivaallista ruokaa. Jeesus puolestaan lupaa elämän vettä ja on itse hengellinen kallio, joka tyydyttää janon. Jeesus on elämän leipä ja hän jakaa tuota leipää kaikille, jotka tahtovat tulla sitä häneltä pyytämään. Hän voi ruokkia viisituhatta miestä ja viisituhatta naista ja aina jää vieläkin jaettavaksi.

Jakeessa 51 Jeesus jatkaa: ”Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, jotta maailma saisi elää.” Jeesus on elämän leipä, koska hän murtaa itsensä meidän kaikkien vuoksi. Hän antaa ruumiinsa ristille, jotta me saisimme elämän. Hän uhrautuu, koska me emme ole pystyneet noudattamaan Jumalan tahtoa. Koska me tarvitsemme anteeksiantamusta.

Ihminen elää siis Jumalan sanasta eli toorasta, Jumalan tahdon tuntemisesta ja noudattamisesta. Olkoon mielemme Jumalan tahdon mukainen. Silloin askeleemme ohjautuvat oikeaan ja astuvat elämää kohti. Mutta kuinka usein astumme tällä tiellä harhaan? Kuinka usein Jumalan tahto jää elämässämme toteutumatta? Kompurointien ja harha-askelten tähden me elämmekin elämän leivästä, Jumalan Sanasta, joka on Jeesus Kristus, ihmiseksi tullut Jumala.

Hän ravitsee meitä tänäänkin, kun polvistumme alttarin ääreen ja otamme vastaan leivän ja viinin, hänen ruumiin ja verensä. Sinun puolestasi annettu. Sinun puolestasi vuodatettu. Hän ravitsee meitä armollaan, anteeksiantamuksellaan, iankaikkisen elämän ruoalla.

Jeesuksen tarjoama armo ei suinkaan tee lakia tyhjäksi. Edelleen me saamme ja meidän tulee iloita Jumalan tahdon tuntemisesta ja kilvoitella sen noudattamisessa. Mutta nyt meidän tietämme ohjaa myös Jumalan Sana isolla ässällä, Jeesus.

Hän antaa meille tehtävän, hän antaa ravinnon, hän antaa rohkeuden lähteä hänen työhönsä. Jeesus lähettää meidät viemään leipää sinne, missä ollaan fyysisesti nälissään, mutta hän lähettää meidät myös ruokkimaan niitä, jotka kaipaavat elämän leipää, näkevät hengellistä nälkää.

Vaikka oma uskomme olisi pieni, vaikka omat eväämme Jeesuksen oppilaina olisivat vähäiset, vähäiset kuin pienen pojan eväät, riittää niistä silti jaettavaksi, aivan kuten riitti viidestä leivästä ja kahdesta kalasta. Niistä riittää, koska Jeesus on kanssamme. Hän siunaa meitä, kun teemme matkaa hänen seurassaan ja kun viemme sanomaa hänestä eteenpäin niille monille, jotka janoavat kuulla ja tietää. Että Jeesuksen luo voi aina mennä. Että hän voi auttaa. Että häneltä saa anteeksi. Että hän on leipä, joka antaa ikuisen elämän.

Aamen.

lauantai 6. maaliskuuta 2010

eikö Jeesus kiinnosta?

ville peltonen ei tehnyt maaliakaan
me silti voitettiin
tää joukkue pystyy mihin vaan
sitä viikko juhlittiin

tää aika meni liian nopeaa
täällä oli erittäin kivaa

ne huutaa: eikö Jeesus kiinnosta?
ne huutaa: etkö pidä minusta?
mä sanon niille, että
susta tykkään tietenkin
ja niin tykkää Jeesuskin

nousee mieleeni eräs muisto susta
ja taas me nauretaan
ota kiinni päästä ja jatka turnausta
onko mikään hauskempaa?

tää aika meni liian nopeaa
täällä oli erittäin kivaa

ne huutaa: eikö Jeesus kiinnosta?
ne huutaa: etkö pidä minusta?
mä sanon niille, että
susta tykkään tietenkin
ja niin tykkää Jeesuskin.

leirilaulu riparille 9911, 5.3.2010

---

v: em c g d
pc: c d
c: g d em c

torstai 25. helmikuuta 2010

puhe viikkomessussa 25.2.2010

Vaimo on oikeassa. Ei tämä ole enää mikään isin päiväkirja. Tästä on tullut papin puhekirja. Onko entiseen enää paluuta? En tiedä.

Viikkomessun puhe 25.2.2010 klo 13 Kaupunginkirkko

Matt. 4: 1-11

Sitten Henki vei Jeesuksen autiomaahan Paholaisen kiusattavaksi. Kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, hänen vihdoin tuli nälkä. Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle: "Jos kerran olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi." Mutta Jeesus vastasi: "On kirjoitettu: 'Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.'"
Sitten Paholainen vei Jeesuksen pyhään kaupunkiin ja asetti hänet temppelimuurin harjalle. Hän sanoi Jeesukselle: "Jos kerran olet Jumalan Poika, niin heittäydy alas. Onhan kirjoitettu: 'Hän antaa enkeleilleen käskyn. He kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.'" Jeesus vastasi hänelle: "On myös kirjoitettu: 'Älä kiusaa Herraa, Jumalaasi.'"
Vielä Paholainen vei Jeesuksen hyvin korkealle vuorelle, näytti hänelle maailman kaikki valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi: "Kaiken tämän minä annan sinulle, jos polvistut eteeni ja kumarrat minua." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Mene pois, Saatana! On kirjoitettu: 'Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella.'"
Silloin Paholainen jätti Jeesuksen rauhaan, ja hänen luokseen tuli enkeleitä, jotka palvelivat häntä.


Puhe

Heräsitkö aamulla aikaisin katsomaan olympialaisia? Hyvä, että kiekkokaukaloissa sentään vielä taistellaan mitaleista. Mutta Suomen menestys Vancouverissa ei ole ollut odotetunlainen. Urheilijoiden suorituksia on kutsuttu kyykytykseksi, mahalaskuksi ja katastrofiksi. Mitalien kirkkautta ei ole saatu ihailla toivotulla tavalla. Vuosien valmistautuminen ei ole kantanut hedelmää, pettymys maistuu pahalta suussa. Kyyneleet kirvelevät silmiä.

Entäpä meidän oma kilpailumme. Saammeko elämässämme kylliksi tyylipisteitä? Onko syytä välillä käydä jäähyaitiossa? Lipsuuko suksi vai luistaako mihinkään? Kuinka usein joudumme maistamaan pettymysten kyyneleitä itsekin.

Olympiaturnaus pysäyttää penkkiurheilijat vastaanottimien ääreen. Myös paastonaika kutsuu meitä pysähtymään. Pysähtymään elämämme ja sen kaikkien kamppailujen keskellä. Katsomaan peiliin ja arvioimaan menestystämme. Kuinka olemme pärjänneet?

Kristityn taivallus ei kuitenkaan ole peliä, jossa laitetaan välineet kuntoon ja katsotaan sitten, riittääkö päivän kunto palkintokorokkeelle. Ei kristittyjen tehtävänä ole kisailla toisiaan vastaan, ikään kuin, että kuka rikkoo vähiten sääntöjä, kuka tekee vähiten syntiä. Kilpailu ja kilvoittelu käydään ennemminkin suhteessa omaan itseen ja suhteessa Jumalaan. Siksi elämän pettymyksissä ja elämän koettelemuksissa suurin tappiomme on siinä, jos menetämme uskomme Jumalaan, jos luottamuksemme Vapahtajaan häviää.

Ei Jeesus luvannut seuraajilleen helppoa elämää. Hän ei luvannut, että kristityn elämästä puuttuvat vastoinkäymiset ja rämpimiset. Usein asia on päinvastoin. Usko Jeesukseen ei poista elämästämme vaikeuksia, mutta vaikeudet elämässämme voivat lujittaa uskoamme häneen. Usko auttaa selviämään vaikeuksien läpi.

Olympialaisissa meidän katseemme kohdistuu niihin, joiden kaulassa roikkuvat kirkkaimmat mitalit, voittajiin. Paastonaika kutsuu meitä katsomaan Jeesukseen. Jeesuskin on voittaja. Hän on voittanut kiusaukset ja koettelemukset. Jeesusta kiusattiin, hänen kutsumustaan koeteltiin. Siksi hän ymmärtää meitä, joita myös tässä elämässä koetellaan. Hän kulkee vierellämme, kun kamppailemme arjen vaatimusten keskellä. Hän nostaa meidät pystyyn, kun kaadumme. Kun kadotamme suunnan, hän auttaa meidät takaisin oikealle ladulle.

Meitä kannustaa tämä Heprealaiskirjeen sana: ”Koska meillä on suuri ylipappi, joka on kulkenut läpi taivaiden, Jeesus, Jumalan Poika, pysykäämme tässä tunnustuksessa. Meidän ylipappimmehan jos kukaan kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan; hän vain ei langennut syntiin. Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme.”

Kristityn elämä on laji, jossa tarvitsemme kannustusta. Jeesus itse vahvistaa meitä ja kulkee vierellä. Mutta kristittynä oleminen on myös joukkuepeliä. Yhdessä kuin joukkueena me tuemme toisiamme tällä matkalla. Yhdessä tunnustamme uskomme. Yhteinen usko kantaa meitä. Yhdessä polvistumme armon aterialle ehtoollispöytään. Yhteys antaa voimia. Yhdessä me myös pyydämme syntejämme anteeksi. Joukkueena turvaudumme Herramme sovitustyöhön.

sunnuntai 3. tammikuuta 2010

...ja vuoden ensimmäinen

Saarna Kaupunginkirkon messussa 3.1.2010
2. sunnuntai joulusta
Herran huoneessa

1.Kun. 8:20,27-30
Hepr. 3:1-6

Luuk. 2: 41-52:
Jeesuksen vanhemmat menivät joka vuosi Jerusalemiin pääsiäisjuhlille. Kun Jeesus oli tullut kahdentoista vuoden ikään, he taas juhlan aikaan matkasivat sinne, niin kuin tapa oli. Juhlapäivien päätyttyä he lähtivät paluumatkalle, mutta poika jäi vanhempien huomaamatta Jerusalemiin. Nämä luulivat hänen olevan matkaseurueessa ja kulkivat päivän matkan, ennen kuin alkoivat haeskella häntä sukulaisten ja tuttavien joukosta. Kun he eivät löytäneet häntä, he palasivat Jerusalemiin jatkaen etsintäänsä.
Kolmen päivän kuluttua he löysivät hänet temppelistä. Hän istui opettajien keskellä, kuunteli heitä ja teki heille kysymyksiä. Kaikki, jotka kuulivat mitä hän puhui, ihmettelivät hänen ymmärrystään ja hänen antamiaan vastauksia. Hänet nähdessään vanhemmat hämmästyivät kovasti, ja hänen äitinsä sanoi: "Poikani, miksi teit meille tämän? Isäsi ja minä olemme etsineet sinua, ja me olimme jo huolissamme." Jeesus vastasi heille: "Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?" Mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hän tällä tarkoitti.
Jeesus lähti kotimatkalle heidän kanssaan, tuli Nasaretiin ja oli heille kuuliainen. Kaiken, mitä oli tapahtunut, hänen äitinsä kätki sydämeensä. Jeesukselle karttui ikää ja viisautta; Jumalan ja ihmisten suosio seurasi häntä.



Saarna

Minun on vaikea tulla lasteni kanssa kirkkoon. Monta kertaa olemme yrittäneet. Olemme pakanneet selviytymispaketin: kirjoja, leluja, keksejä; mutta emme ole selvinneet. Lapset eivät jaksa paikoillaan. Lapset eivät istu hiljaa, kiltisti, silmät tarkkaavaisina. Vanhempien keskittyminen siirtyy jumalanpalvelukseen osallistumisesta lasten viihdyttämiseen. Olen luovuttanut.

Minun lapseni ovat pieniä ja lohduttaudun sillä, että hiljaa istuminen ei kuulu pieneen ikään. Mutta uskon, että tämä on tuttua monelle. Moni muukin pelkää sitä, että hänen lapsensa eivät osaa olla kirkossa oikein, että he ovat häiriöksi, että on helpompi vain jättää lähtemättä. Ehkä siksi jumalanpalveluksessa tapaa niin harvoin lapsia ja nuoria. Ja siksi myös iloitsen joka kerta kun lapsi tai nuori tulee kirkkoon.

Siksi 12-vuotiaan Jeesuksen vastaus huolestuneelle äidilleen kuulostaa ja tuntuu niin yllättävältä ja oivalliselta: ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?”

Jerusalemin pääsiäisjuhlat olivat vuoden ykköstapahtuma, johon osallistuminen oli ainakin periaatteessa jokaisen israelilaisen velvollisuus. Äiti ja isä ovat kadottaneet poikansa todelliseen väentungokseen, satojentuhansien pyhiinvaeltajien sekaan. Tottakai he olivat huolissaan, kuten kuka tahansa vanhempi olisi.

Mutta Jeesus vastaa kolme päivää häntä etsineille vanhemmille: ”Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?” Nuoren Jeesuksen vastaus johdattaa meidät kolmen näkökulman ääreen.

Ensimmäinen näkökulma: Nuori Jeesus etsii temppelistä kutsumustaan. Siellä hän on oikean Isänsä luona. Se hämmästyttää Mariaa ja Joosefia, jotka ovat kyllä kuulleet enkelin ilmoituksen Jeesuksesta ja tämän erityislaatuisuudesta: Hän pelastaa kansansa sen synneistä. He ovat kuulleet hurskaan Simeonin puhkevan ylistykseen, kun he toivat Jeesuksen kahdeksanpäiväisenä ympärileikattavaksi, kuten laissa oli määrätty. Simeon kiitti: Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille. Silti vanhemmat ovat hämillään ja ihmeissään, kun Jeesus löytyy temppelistä, Herran huoneesta, Isän luota.

Myös me tulemme kirkkoon, Jumalan huoneeseen, etsimään kutsumustamme. Tulemme kysymyksinemme, heikolla ymmärryksellä, pienellä uskolla, hämmästyksissämme. Jumalanpalvelus on kohtaamispaikka, paikka, jossa kohtaamme Jumalan. Se on kohtaamispaikka, jossa Jumala puhuu meille ja me hänelle. Saamme tuoda pyyntömme ja kiitoksemme, huolemme ja epäilyksemme Isän luo. Luottaen niin kuin luotti kuningas Salomo rukoillessaa: "Kuule palvelijasi ja kansasi Israelin pyynnöt, kun me käännymme tätä paikkaa kohti ja rukoilemme sinua." Sanassaan ja ehtoollisen sakramentissa Jumala vahvistaa meissä uskoa häneen. Siihen, että Jeesus pelastaa synneistä. Että Jeesus todella on valo, joka on meille syttynyt.

Toinen näkökulma nuoren Jeesuksen vastaukseen: ”Minun tulee olla Isäni luona.” Jumalanpalvelus on turvapaikka. Jos vanhemmat ovat huolissaan, ei Jeesus itse näytä lainkaan olevan. Isän luona on turvallista. Kun Jerusalem on tulvillaan juhlaväkeä, tunnelma on riehakas ja rauhaton, nuori Jeesus löytää rauhan Isän luota, temppelistä.

Uudenvuodenaattona me suomalaiset jouduimme jälleen kohtaamaan maailmamme pimeyden ja turvattomuuden. Ampumavälikohtaus Espoon kauppakeskus Sellossa paitsi järkytti turvallisuudentunnettamme, se myös osoitti, että meille on tärkeää kokoontua kirkkoon, kun jotain traagista tapahtuu. Torstaina tänne Kaupunginkirkkoonkin moni tuli muistamaan niitä, joita onnettomuus kosketti. Hiljentymään, rukoilemaan, etsimään rauhaa, jota ei muualta löydy.

Kirkko ja täällä järjestettävä jumalanpalvelus ovat turvapaikkoja, turvakätköjä tässä maailmassa. Täältä voimme löytää valon, jota saatamme itse kantaa sitten myös siellä, missä pimeys näyttää saavan valtaa.

Heti Espoon järkyttävien uutisten jälkeen esitti Espoon piispa Mikko Heikka uudenvuodentoivomuksen meille kaikille. Että miettisimme omassa elämässämme mahdollisuuksia parantaa lasten ja yksinjääneiden turvallisuutta. Tuo piispan toivomus tai vetoomus tuo meidät kolmannen näkökulman luo. Minun tulee olla Isäni luona. Näkökulma kolme: Lapsella on oikeus pyhään.

Juuri päättynyt vuosi 2009 oli YK:n julistamien lasten oikeuksien 20-vuotisjuhlavuosi. Myös tänä vuonna, vaikka ei juhlavuotta vietetäkään, kuuluu lapselle erilaisia oikeuksia, kuten oikeus turvalliseen elämään. Nuoren Jeesuksen löytyminen temppelistä saa minut lujasti vakuuttumaan ja vakuuttamaan, että lapsella on myös oikeus pyhään.

Vaikka lapsi tulisi kirkkoon ja päästäisi välillä lapsen ääniä. Vaikka lapsi, tai nuori, tulisi kirkkoon eikä olisi niin varma siitä, milloin on oikea aika nousta seisomaan. Tietenkin kirkossa tulee kaikilla säilyä mahdollisuus ja oikeus hiljentymiseen ja hartauteen, mutta lapset ja lapsiperheet pysyvät poissa niin kauan kuin he kokevat, että he ovat häiriöksi. Heilläkin on oikeus osallistua yhteiseen jumalanpalvelukseen. Oikeus pyhään ja pyhän kohtaamiseen. Siitä meitä muistuttaa vahvasti tämä Kaupunginkirkon alttaritaulu, jossa Jeesus siunaa lapsia. Hän ei torju heitä.

Sillä kuinka muuten lapset ja nuoret oppivat olemaan pyhän äärellä, kunnioittamaan sitä, hiljentymään, ihmettelemään, hämmästelemään, kyselemään pyhän edessä, ellei heillä ole mahdollisuutta ja lupaa opetella. Joidenkin, kuten omien lapsieni, kohdalla se voi viedä aikaa, mutta se on heidän oikeutensa. Ja meidän aikuisempien velvollisuus pitää heidän oikeudestaan kiinni.

Rukoilla yhdessä kummilapsemme kanssa, ihmetellä elämän selittämättömiä asioita lapsenlapsemme kanssa, tulla lapsemme kanssaan jumalanpalvelukseen tai kirkkoon muuten vaan. Kertoa heille Jeesus-lapsesta, vauvana seimessä, 12-vuotiaana temppelissä. Siitä lapsesta, joka on antanut meille kaikille mahdollisuuden tulla Jumalan lapsiksi, vapauden tulla taivaallisen Isän luo, pyhän äärelle, paikkaan jossa on turvallista olla.

lauantai 2. tammikuuta 2010

Vuoden viimeinen puhe

Uudenvuodenaaton yöpalvelus Kaupunginkirkossa 31.12.09 klo 23

Palveluksen luonne määräytyi pitkälti aattoaamun synkkien tapahtumien myötä. Rukoushetkessä muistimme Espoon ammuskelun uhreja ja heidän omaisiaan esirukouksin ja rukouskynttilällä.

Valit. 3:22-26
Matt. 16:1-4

Me olemme joutuneet jälleen tänään kohtaamaan maailmamme pimeyden, turvattomuuden ja pahuuden. Espoon ampumavälikohtaus saa meidät kyselemään, kuinka voimme aloittaa uuden vuoden tulevaisuuteen luottaen, uskoen parempaan huomiseen.

Espoon piispa Mikko Heikka on tänään rukoillut ja toivonut, että uuden vuoden alkaessa meistä jokainen miettisi omassa elämässään mahdollisuuksiaan lisätä turvallisuutta. Erityisesti lasten turvallisuutta. Erityisesti yksin jääneiden turvallisuutta. Jotta pelon ja sanattomuuden keskelle syntyisi tilaa keskustelulle, yhteiselle pohdinnalle, turvalliselle yhdessäololle. Meidän aikuisten vastuulla on lasten ja nuorten hyvinvointi ja heidän turvallisuutensa. Jotta he voisivat luottaa tulevaisuuteensa. Jotta me voisimme luottaa huomiseen.

Tänäänkin meitä rohkaistaan luottamaan siihen, että maailmamme pimeyteen on syttynyt valo. Kiitämme Jumalaa Vapahtajastamme Jeesuksesta. Hän on ainoa merkki, jonka me saamme. Jeesus lupasi fariseuksille Joonan merkin. Sillä hän viittasi itseensä. Niin kuin Joona oli meripedon vatsassa kolme päivää, oli Jeesus haudassa kolme päivää. Sitten hän nousi kuolleista. Voitti kuoleman. Kukisti pahan vallan.

Olemme juuri jouluna juhlineet häntä, että hän syntyi tähän pimeään maailmaan. Antaakseen meille valon. Näyttääkseen tien Jumalan luo. Valaistakseen meidän tiemme ja meidän elämämme.

Tuo valo on annettu myös meidän kannettavaksemme kuin soihtu. Jotta me levittäisimme sitä siellä, missä pimeys ja pahuus näyttävät saavan vallan. Kun aloitamme uutta vuotta, tarttukaamme tuohon soihtuun rohkeasti. Kun niin teemme, me saamme luottaa Joonan merkkiin. Jeesukseen. Hän ei jätä meitä kantamaan soihtua yksin. Hänen lupauksensa on lupaus, joka pitää vuodesta toiseen: "Katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti."

Tästä lupauksesta me kiitämme ja laulamme kiitosvirren 49.