torstai 24. joulukuuta 2009

Mä kanssa paimenten - jouluaaton hartauspuhe 24.12.2009

Jouluaaton sanajumalanpalvelus Kaupunginkirkossa 24.12.2009 klo 17

Miika 5: 1-4

Luuk. 2: 1-14


Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.
Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.
Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: "Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä." Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
- Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha
ihmisillä, joita hän rakastaa.

Tämä on se ilosanoma, joka kuuluu jouluaaton perinteisiin yhtä tiukasti kuin kuuluvat porkkanalaatikko, lahjojen availu ja kokoontuminen yhteen läheisten kanssa. Tämä on se ilosanoma, jota joulu toisensa jälkeen luetaan ja jota kokoonnutaan kuulemaan myös täällä Kaupunginkirkossa. Se on ilosanoma, joka virittää monet joulun tunnelmaan. Tuon ilosanoman ensimmäisinä kuulijoina olivat yllättäen paimenet. Siinä on jotain viehättävää. Jotain puhuttelevaa on siinä, että Vapahtajan syntymästä ilmoitettiin ensimmäiseksi juuri paimenille.

Ensimmäisenä jouluyönä enkelten suuri joukko valaisi taivaallisella kirkkaudellaan pimeän, syrjäisen kedon, jolla paimenet vartioivat laumojaan, aivan niin kuin he tekivät muinakin öinä. Niin kuin muinakin öinä he pitivät huolta, etteivät pedot tai mitkään muutkaan vaarat uhanneet lampaita, jotka oli heidän vastuulleen annettu. Työ oli tärkeä, mutta ei sitä pidetty suuressa arvossa. Vaikka jo itse Mooses ja kuningas Daavid olivat ennen korkea-arvoisia tehtäviään toimineet paimenina, oli arvostus paimenen ammattia kohtaan romahtanut. Myöhemmin sitä jopa halveksittiin.

Evankeliumin paimenet olivat yhteiskunnan syrjässäeläjiä, jollain tapaa ulkopuolisia. Heidän paikkansa oli kaukana kaupungista, ulkopuolella, kedon yksinäisyydessä. Eivätkä lampaatkaan olleet kaiketi heidän omiaan, toisten omistamia lampaita moni heistä paimensi. He olivat renkejä, palvelijoita, toisten arvostuksen ulkopuolelle joutuneita. Ja juuri heille Jeesuksen syntymästä kerrottiin ihan ensimmäiseksi. Ihmeellistä!

Heille, jotka lähtivät Betlehemiin lopulta tyhjin käsin, vailla kalliita lahjoja. Sillä mitäpä he olisivat Jeesus-lapselle tuoneet. Eivät kultaa, eivät mirhaa, eivät suitsuketta. Heillä ei ollut antaa enkelin lahjoittamaa ilosanomaa vastaan mitään. Ei mitään vastineeksi.

Jotain puhuttelevaa siinä on. Meistä monen asema yhteiskunnassa on parempi kuin paimenilla. Mutta onko meillä viedä seimen luo mitään sen enempää kuin mitä heilläkään oli. En usko, että on. Enkä usko, että täytyisikään olla.

Yhtä ihmeellistä on se, että me saamme kuulla nuo enkelin huikeat sanat: ”Teille on tänä yönä syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” Yhtä vähän kuin paimenet, me ansaitsemme kuulla nuo sanat. Yhtä suurta lahjaa tuo ilosanoma on meillekin. Eikä lahjaa vastaan täydy antaa mitään vastineeksi. Lahja otetaan vastaan. Yhtä pyyteettömästi kuin pakettia kirkassilmin pitelevä lapsi ottaa vastaan ja avaa paperit kääreistä. Eikä hetkeäkään kysele: ”Ansaitsenko minä tämän lahjan?”

Seimen lapsi on todellinen joulun lahja. Yhdessä paimenten kanssa saamme suunnata kulkumme kohti Betlehemin seimeä. Saamme astua tallin ovelle tyhjin käsin. Riittää, kun teemme kuten paimenet, uskomme enkelten sanoman, otamme sen vastaan ja viemme itsemme ihmettelemään suurinta ihmettä. Jumala on tullut keskellemme! Hän on syntynyt veljeksemme.

Jo tässä tallin ovella me muistamme, mitä seimen lapsi teki kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin. Hän osoitti rakkautensa meille kutsumalla yhteyteensä juuri vähäosaisia, syrjäänjoutuneita, muiden arvostuksesta osattomia. Meidän kaikkien tähden hän kärsi ristinkuoleman. Jeesus syntyi tullakseen kaikkien Vapahtajaksi. Iloksi kaikille kansoille.

Jo tässä tallin ovella me näemme pilkahduksen valosta, joka seimestä loistaa. Taivaallinen kirkkaus valaisi kerran paimenten kedon pimeyden. Jeesus on valo, joka on syttynyt meille. Hän voi valaista tänäkin joulun meidän pimeytemme. Huolien ja yksinäisyyden pimeyden, kuoleman ja surun pimeyden, rakkaudettomuuden ja ulkopuolisuuden pimeyden. Meille on syttynyt valo, meille on syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.

Jouluevankeliumi on siksi paljon enemmän kuin perinne muiden joulun perinteiden joukossa. Se on lahja meille. Se muistuttaa meitä siitä, mikä joulussa on kaikista keskeisintä. Yhdessä paimenten kanssa me saamme käydä viettämään juhlaa Jeesuksen kanssa. Ottaa hänet mukaan jouluumme. Antaa hänelle itsemme ja kiitoksemme.

Rukoilkaamme.

Jeesus, meidän Herramme.
Tänään muistelemme ensimmäisen joulun ihmeellisiä tapahtumia.
Muistamme lampaat, kedon paimenet ja enkelit,
jotka äkkiä ilmestyivät pimeälle yötaivaalle.
Muistamme tähden, joka loisti pienen tallin yllä.
Muistamme nuoren Marian, joka piti sinua sylissään,
ja Joosefin ja itämaan tietäjät.
Tämä kaikki on kaunista ja ihmeellistä.
Kuitenkin tiedämme,
ettei elämä aina ole helppoa,
ei sinunkaan elämäsi ollut.
Kiitos, että sinä olet todellinen tänäkin päivänä.
Kiitos, että tahdot tulla kaikkiin koteihin.
Kiitos, että tahdot auttaa ja hoitaa meitä.
Tuo sydämiimme oikea joulu.
Tule itse luoksemme.
Kiitos, että kuulet meitä.
Aamen.

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Tietä Jeesukselle eli saarna 13.12.09

Tänään oli juhlapäivä. Kaupunginkirkossa toimitettiin minun ja uuden lapsityönohjaajan tehtävään siunaaminen. Rikkonaisen leiriviikonlopun jälkeen olo oli stressaantunut ja nuutunut. Messussa oli kuitenkin hyvä olla. Erityisen merkittävää oli se, että paikalla olivat sekä nuoret että rouva. Tuntuu hyvältä olla tässä virassa. Tuntuu hyvältä olla pappi. Tuntuu hyvältä olla näiden nuorten pappi.

Tällaisen saarnasin:

Saarna Kaupunginkirkossa 13.12.2009 klo 10
3. adventtisunnnuntai

Ps. 85:9-14
Jer. 3:21-25
1.Kor. 4:1-5

Matt. 11:2-10


Saarna

On olemassa erilaisia teitä. Vauhdikkaita moottoriteitä, metsässä kiemurtelevia hiekkateitä, juurakkoisia polkuja, pyöräteitä järven rannalla, ruuhkaisia katuja kaupungin valoissa. Näin lumen ja pakkasen aikaan on lumen peittämiä pihateitä, petollisia jäisiä katuja, tukkoisia pikkuteitä.

Millainen on se tie, jota sinä tänä aamuna kuljet? Onko se tukossa vai aurattu? Liukas vai hiekoitettu?

Johannes Kastaja epäilemättä tuumii, että tiellä on jonkinlaisia esteitä. Hänen tehtävänsä oli raivata. Raivata ja valmistaa tietä. Johanneksen raivaama tie oli tie Jeesukselle. Hän valmisti ihmisiä ottamaan Jeesus ja hänen sanomansa vastaan. Johannes kehotti ihmisiä kääntymään, tunnustamaan syntinsä, tekemään parannus. Se olisi tie, jota pitkin armo kulkisi Jumalalta ihmisille. Se olisi tie, jota pitkin Jeesus voisi tulla sydämen asukiksi.

Johanneksen raivaustehtävä on meidänkin hommamme. Me odotamme joulua, joulun juhlaa, joulun lasta, Jeesusta. Mutta jotta me voimme ottaa Jeesuksen joululahjana vastaan, on meidän tehtävä raivaustyötä. Tekemään sydämessämme tilaa Jeesukselle. Raivaamaan pois kaikki se turha, kaikki ne esteet elämästämme, jotka estävät meitä ottamasta joulun parasta lahjaa vastaan elämämme Vapahtajanamme.

Jeesus on Jumalan lahja meille. Lahja on siitä hauska juttu, että se on ilmainen, sitä ei tarvitse ansaita, sen saa, kun vain ottaa vastaan. Mutta jostain syystä meille ihmisille lahjojen vastaanottaminen on monesti vaikeaa. Kysymme helposti: ansaitsenko minä tämän lahjan. Tai: mitä hyötyä minulle tästä lahjasta on.

Joskus lahjan vastaanottaminen on kai niin vaikeaa, että meitä täytyy siihen ihan kehottaa. Ehkä Johannes kehottaa raivaamaan tietä Jeesukselle, jotta myös osaisimme ottaa hänet vastaan. Jos Jeesus on Jumalan joululahja meille, tahtoo Jumala paitsi antaa meille tuon kalliin lahjan, myös että me ottaisimme sen vastaan.

Kun seimeen kerran syntynyt Vapahtaja kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin toimi maan päällä, hänen toiminnassaan toteutuivat pelastuksen ajan merkit. Ihmetekojen ja parantamisten kautta hän osoitti olevansa Jumalan Poika, Messias, se, jonka oli määrä tulla pelastamaan meidät. Meidän ei tarvitse odottaa ketään toista. Ristillä Jeesus sovitti kaikki syntimme. Ylösnousemisellaan hän avasi meille tien ikuiseen elämään taivaan kodissa.

Jeesuksen pelastava työ ei jäänyt siihen, mitä hän täällä kulkiessaan ehti tehdä. Ylösnousemisensa jälkeen hän antoi meille lupauksen olla kanssamme kaikkina päivinä maailman loppuun asti. Hän yhä liittyy elämän polullemme, meidän seuraamme ja lahjoittaa meille kaikki pelastuksen lahjat. Uskon, armon, iankaikkisen elämän.

Me emme tuota lahjaa ansaitse, mutta meitä kehotetaan ottamaan se vastaan. Joulun odotuksessamme haluaisin siksi rohkaista meitä valmistautumaan juuri vastaanottamaan.

Mutta jos Jeesus kerran haluaa tulla luoksemme, miksi hän ei raivaa itselleen tilaa? Miksi meidän on tehtävä raivaustyötä?

Kurkistetaanpa päivän evankeliumiin. Johannes, joka istui vankilassa, halusi tietää, kuka Jeesus on. Onko hän todella se, josta Vanhan testamentin profeetat puhuvat, se, jonka on määrä tulla, se, joka pelastaa ihmiset? Jeesus ei vastaa Johanneksen sanantuojille suoraan. Hän ei sano: ”Kyllä, juuri näin asia on.” Vaan sen sijaan hän pyytää heitä kertomaan Johannekselle, mitä he kuulevat ja näkevät. Ikään kuin sanoakseen, ettekö huomaa. Sokeathan saavat näkönsä ja rammat kävelevät. Spitaalisethan puhdistuvat ja kuurotkin kuulevat. Kuolleet heräävät ja köyhät kuulevat ilosanoman. Ettekö itse huomaa, kuinka ennustukset täyttyvät? Ettekö huomaa, kuinka Jumalan lupaukset käyvät toteen!

Vastatessaan Johannekselle Jeesus ei valitse hyökkäävää ja kärsimätöntä vastaamisen tietä: ”No tietenkin. Toki minä olen se, jota te odotatte!” Ei. Jeesus valitsee tilaa antavan ja odottavan tien. Hän ei käy meidän kasvojemme eteen väkisin ja vaatimalla vaadi meitä uskomaan häneen. Sen sijaan hän kutsuu meitä katsomaan, kuulemaan, tuntemaan, huomaamaan, mitä tapahtuu, kun hän on seurassamme. Mitä elämässämme tapahtuu, kun Jeesus on osa sitä. Mitä tapahtuu, kun kuljemme elämän tietämme yhdessä Jeesuksen kanssa?

Jeesus ei raivaa tietä itselleen voimalla tai väkivallalla. Mutta kyllä hän tekee itselleen tilaa sydämessämme, jos niin haluamme, toivomme, pyydämme. Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon, lauletaan nuorten veisussakin.

Tänä viikonloppuna seurakunnan nuoret ovat valmistautuneet jouluun yhdessä leirielämää viettäen. Viikonloppuun on kuulunut muun muassa pipareiden ja torttujen leipomista, joululaulujen laulamista, joulukorttien askartelua, joulunäytelmien esittämistä. Mutta joulun odottamista varten nuoret tekivät itselleen myös rukouskalenterin. Rukouskalenteriin merkittiin jokaisen joulua edeltävän päivän kohdalle jokin oma rukousaihe. Joku henkilö, tärkeä asia, jotain sellaista, jonka puolesta kunakin joulunaluspäivänä halutaan rukoilla.

Nuorten rukouskalenteri opastaa meitä muitakin tänään, kun valmistamme tietä Jeesukselle omassa elämässämme. Meidänkin on hyvä odottaa Vapahtajan syntymäjuhlaa rukoillen ja sisintämme tutkien.

Johannes Kastaja raivasi Jeesukselle tietä kehottamalla ihmisiä kääntymään, tunnustamaan syntinsä ja tekemään parannuksen. Kun me tutkimme elämäämme Jumalan tahdon valossa, samalla Jumalalta neuvoa pyytäen, me näemme ja kohtaamme ne esteet, jotka ovat Jeesuksen tiellä. Mutta päivittäin me voimme kääntyä Jumalan puoleen ja myöntää, että sydämessämme on esteitä, elämässämme on paljon sellaista, mikä työntää meitä kauemmaksi Jumalasta. Ja kun me huomaamme, että tarvitsemme armoa, huomaamme, että meidän on helpompi ottaa armoa myös vastaan. Jos kutsumme Jeesusta matkaamme, hän tulee, liittyy seuraamme ja tekee silloin itse meissä raivaustyötä. Rakentaa itselleen sijaa sydämeemme. Vaikuttaa siellä ja opettaa meitä noudattamaan Jumalan tahtoa.

Olipa siis oma tiemme kuinka tukossa tahansa, meidän ei tarvitse odottaa ketään muuta auttajaa. Jeesus riittää meille. Me saamme nojata luottavaisesti siihen ihanaan lupaukseen, että hän kulkee kanssamme sillä tiellä ja siinä tehtävässä, joka on kullekin annettu. Adventtivirren sanoin saa seurakunta huokailla: ”Jeesus, sä Herramme, sua seurata tahdomme. Kanssamme kulje eteenpäin, yhdessä, yksittäin.”

maanantai 30. marraskuuta 2009

Rauha ei ole elämää, josta vastoinkäymiset puuttuvat

Saarna talvisodan alkamisen 70-vuotismuistojumalanpalveluksessa
Kaupunginkirkko 30.11.2009

Matt. 21:1-9

Joku on joskus sanonut, että rauha ei ole sellaista elämää, josta vastoinkäymiset ja taistelut puuttuvat, vaan sellaista elämää, jossa Jumala on läsnä.

Tänään muistamme 70 vuotta sitten alkaneita tapahtumia. Marraskuun 30. 1939 alkoi kansamme 105 päivää kestänyt puolustautuminen Neuvostoliiton hyökkäyksiä vastaan. Siitä alkoi maamme osalta sotien ajanjakso, jota kesti jatkosodan ja Lapin sodan taisteluissa aina vuoden -45 huhtikuuhun saakka.

Talvisodan syttyminen toi arkisen ja turvallisen elämän keskelle pelkoa, turvattomuutta ja kuolemaa. Me, jotka saamme nyt tänään elää ja asua turvallisessa ja vapaassa maassa, muistamme niitä urheita miehiä ja naisia, jotka antoivat oman elämänsä uhriksi maamme vapauden ja itsenäisyyden puolesta. Meidän vapautemme, meidän itsenäisyytemme puolesta.

Heidän uhrinsa rohkaisee tänään meitä vaalimaan maatamme ja yhteiskuntaamme niin, ettei sen tarvitsisi koskaan enää kohdata samanlaista kohtaloa kuin 70 vuotta sitten. Sillä tavoin voimme kantaa vastuumme tästä maasta, joka on meille annettu. Sen luonnosta, sen asukkaista, sen tulevaisuudesta. Tuo vastuu on osa sitä hintaa, joka maamme itsenäisyydestä on kerran kalliisti jouduttu maksamaan.

Me olemme kokoontuneet tänään kirkkoon, yhteiseen jumalanpalvelukseen. Tässä alttarin äärellä, Jumalan kasvojen edessä meitä muistutetaan siitä, että viime kädessä elämämme on Jumalan johdatuksen varassa. Elämämme on Jumalan käsissä.

Sillä kenen muun puoleen kansamme olisi talvisodan syövereissä kääntynyt? Ketä muuta tulitusten keskellä taistelleet miehet olisivat hädässään rukoilleet? Kehen muuhun laittaneet toivonsa ne, jotka kotirintamalla ikävöivät ja pelkäsivät läheistensä puolesta?

Sama Jumala on yhtä kanssamme. Samaan Jumalaan, johon isämme ja äitimme ovat turvautuneet, voimme mekin tänään turvautua, häntä rukoilla, häneen laittaa toivomme.

Rauha ei ole elämää, josta vastoinkäymiset puuttuvat, vaan elämää, jossa Jumala on läsnä.


Meidän Jumalamme on rauhan Jumala. Hänen läsnäolonsa elämässämme antaa meille rauhan. Ensimmäisen adventtisunnuntain evankeliumi julistaa sekin meille rauhaa. Jeesus ratsastaa Jerusalemiin ja ihmiset ottavat hänet vastaan kuninkaana. He huutavat: "Hoosianna!", "Herra, auta!". Hekin turvautuvat hänen apuunsa.

Jeesus on rauhan ruhtinas. Hän ratsastaa Jerusalemiin tullakseen tuomituksi ja naulituksi ristille. Me odotamme joulua, Vapahtajamme syntymäjuhlaa. Jeesus syntyi veljeksemme, tehdäkseen rauhan Jumalan ja meidän välillemme. Sovittaakseen kaiken, mikä erottaa meidät Jumalasta ja toisistamme.

Adventin ilosanoma on siis rauhan ja rakkauden sanoma. Rakastavan Jumalan kohtaamisesta syntyy rauha, olipa elämämme minkälaisten myllerrysten, vastoinkäymisten tai taisteluiden keskellä tahansa. Jeesus lähestyy meitäkin lempeästi ja pyytää, että ottaisimme hänet elämäämme. Rauha, jonka hän antaa, saa meissä aikaan rauhaa ja sovintoa. Sellaista rauhaa ja sovintoa, jota maailma kipeästi kaipaa. Kun Jeesus antaa rauhansa meille, hän antaa samalla tehtävän ja vastuun viedä sitä eteenpäin. Kaikille biille, jotka tänään ovat sodassa. Kaikille niille, jotka tänään ovat rakkautta vailla.

Rauha ei ole elämää, josta vastoinkäymiset puuttuvat, vaan elämää, jossa Jumala on läsnä.

Häneen saamme luottaa tänään, kun muistamme talvisodan alkamista. Häneen laittaa toivomme tänä adventin aikana. Hänen kanssaan kulkea elämämme jokaisena päivänä.

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Tuomiosunnuntain saarna 22.11.2009

Saarna Lohikosken kirkossa 22.11.2009 klo 12

Dan. 12:1-3; Ilm. 20:11-21:1; Matt. 25:31-46

Saarna


Kerran joukko nuoria järjesti bileet. Eikä mitkä tahansa bileet, vaan punaviinimarjamehubileet. Punaviinimarja-mehubileisiin olivat kaikki tervetulleita. Ainoa pääsyvaatimus bileisiin oli se, että toi mukanaan punaviinimarjamehua. Lasillisen, mukillisen, edes tilkkasen. Kunhan toi oman osuutensa punaviinimarja-mehua. Olohuoneessa oli nimittäin erityinen suuri lasikulho, johon jokainen punaviinimarjamehubileisiin saapuja voisi käydä kaatamassa mukanaan tuomansa punaviinimarjamehun. Kulho oli peitetty liinalla ja tarkoitus oli, että myöhemmin illalla liina vetäistiin pois ja ihasteltiin punaviinimarjamehua. Olivathan ne punaviini-marjamehubileet.

Vieraita tuli paljon ja punaviinimarjamehubileet pääsivät alkamaan. Sitten koitti myös se hetki, jolloin punaviinimarjamehukulho paljastettaisiin. Bileiden järjestäjät asettuivat kulhon ympärille. Vieraat odottivat jännittyneinä. Lopulta liina vedettiin pois. Syvä hiljaisuus täytti huoneen. Kulho oli tyhjä. Kukaan niistä, jotka olivat tullut punaviinimarjamehubileisiin, ei ollut tuonut mukanaan punaviinimarjamehua. Jokainen oli luottanut siihen, että kyllä joku toinen varmasti tuo mehua kulhoon. Ei sitä huomaisi, jos minä jättäisin tuomatta. Ei sitä huomaisi.

Kuulostaako tutulta. Niin helposti me välttelemme vastuutamme, vastuuta, joka meille kuuluu, vastuuta toisista ihmisistä, siitä tulevatko lähimmäisemme autetuiksi. Niin usein ajattelemme, että eihän yksi ihminen voi maailmaa muuttaa. Mutta jos kaikki ajattelisivat niin, olisi kulho lopulta tyhjillään. Ketään ei autettaisi.

Päivän evankeliumi kertoo toisenlaisista bileistä. Bileistä, jotka alkavat, kun maailma ja tämä aika päättyvät. Niiden bileiden isäntänä on Jeesus, jolle on annettu valta hallita ihmisten iankaikkisuutta. Toiset saavat kutsun iankaikkiseen elämään, toiset iankaikkiseen rangaistukseen. Toisille tarjotaan hyviä bileitä, iankaikkisia juhlia taivaassa. Toiset ohjataan pois hänen luotaan, kadotukseen, joka merkitsee iankaikkista eroa Jumalasta ja toisista ihmisistä. Ne ovat surkeat bileet, joista on juhlatunnelma kaukana.

Evankeliumin kertomus antaa ymmärtää, että ratkaisevana tekijänä sille, kumpaan joukkoon Jeesus meidät ihmiset erottaa, ovat meidän tekomme. Se, olemmeko auttaneet toisia ihmisiä, vai kulkeneet heidän ohitseen auttamatta. ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” sanoo Jeesus. Siitä, miten toisiamme kohtelemme, olemme viime kädessä vastuussa Jeesukselle itselleen.

Mutta hetkinen. Tarkoittaako Jeesus, että me voimme hyvillä teoilla ja elämällä oikein suhteessa toisiimme, lunastaa pääsylipun taivaan juhlaan? Mutta eikö teille nuorille ole rippikoulussa opetettu, ja te rippikoululaiset tulette oppimaan, ja vanhemmillekin asia taitaa jo olla tuttu, että omin voimin tai omin teoin emme voi pelastua, emme päästä taivaaseen. Että ainoa tie ja ainoa pääsylippu taivaan kotiin, on Jeesus. Että ratkaisevaa on se, uskommeko Jeesukseen syntiemme sovittajana, että yksin Jumalan armosta saamme anteeksi ja pääsemme iankaikkiseen elämään. Se on nimittäin rippikoulun tärkein opetus.

Eli mikä lopulta ratkaisee viimeisellä tuomiolla: se olemmeko tehneet oikeita tekoja vai se, olemmeko uskoneet Jeesukseen?

Voisiko olla niin, että nuo vaihtoehdot eivät ole erillisiä, että ne eivät sulje toisiaan pois. Voisiko olla niin, että jollain tapaa molemmat ratkaisevat.

Mehän tiedämme, että aina emme kovista pyrkimyksistäkään huolimatta kykene elämään oikein, auttamaan aina sitä, joka apuamme kaipaa, emme aina valitse elämässämme oikeita polkuja. Teemme virheitä, kompastelemme elämän polulla, kaadummekin. Siksi on lohdullista, että tässäkin messussa olemme saaneet tunnustaa virheemme ja syntimme Jumalalle ja saaneet vakuutuksen siitä, että Jumala rakkaudessaan antaa ne anteeksi.

Anteeksisaaminen on rakkauden saamista. Kun saamme ottaa vastaan rakkautta, poika- tai tyttöystävältä, puolisolta, ystävältä, lapseltamme, isältämme, äidiltämme, Jumalaltamme, saa se myös meissä aikaan rakkautta ja halua jakaa sitä eteenpäin.

Rakkaus synnyttää rakkautta. Rakkaus näkyy rakkauden tekoina. Ja rakkauden teoistahan Jeesus nimenomaan puhuu: ”te annoitte minulle ruokaa...te annoitte minulle juotavaa....te otitte minut luoksenne....te vaatetitte minut...te kävitte minua katsomassa....te tulitte minun luokseni.”

Eivät hyvät teot sinänsä ratkaise viimeistä tuomiota meidän eduksemme. Mutta ehkä ratkaisevaa on se, kun hyvät ja oikeat, rakkauden tekomme ovat eräänlainen hedelmä uskostamme Jeesukseen. Se, että meillä on yhteys Jeesukseen, saa meissä aikaan rakkauden tekoja. Usko Jumalaan, joka rakkaudessaan on antanut Jeesuksen kuolla syntiemme vuoksi, näkyy tai tulisi näkyä omassa elämässämme tekoina, jotka tekevät lähimmäiselle hyvää. Rakkautemme voi pulputa ainoastaan hänestä, joka on rakkauden lähde, Jumalasta.

Meitä jokaista kutsutaan tänään. Meitä kutsutaan elämään yhteydessä Jeesukseen. Jeesus kutsuu omiaan Isänsä siunaamiksi: ”Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat.” Jumalan siunaus on parasta, mitä me ihmiset voimme täällä toivoa. Jumalan siunausta on se, että löydämme Jeesuksen elämäämme, olemme sitten nuoria tai vanhoja, onpa rippikoulumme edessäpäin tai kaukana takana, onpa kasteestamme kulunut viikko tai vuosikymmeniä.

Sillä kun Jeesus aikojen lopussa kokoaa kaikki ihmiset, elävät ja kuolleet eteensä, joudumme kysymään: tunnistaako hän minut. Tunnistaako Jeesus minut omakseen?

Silloin toivoisin, että kun Jeesus tarkistaa minun punaviinimarjamehumukini, niin siellä olisi mehua. Ei niin että se mehu olisi omista ansioistani ja pyrkimyksistäni puristettua, vaan että se olisi lähtöisin siitä armon ja rakkauden hedelmäpuusta, johon minut on kasteessani liitetty. Että minä Jeesuksen omaksi kastettu olisin saanut kasvaa ja kypsyä uskossa Jeesukseen ja niin elämäni olisi synnyttänyt hyviä, oikeita, rakkauden tekoja.

Voimme olla yhteydessä Vapahtajaamme rukouksessa, rukouksen avulla. Rukous yhdistää, lujittaa ystävyyttämme Jeesukseen. Rukouksessa voimme aina tuomionpelossammekin paeta parhaaseen turvapaikkaan. Se on Jumalan armahtava rakkaus. Se on luottamus siihen, että Jeesus on ristillään jo kärsinyt meille kuuluneen tuomion meidän puolestamme. Se on tuomiosunnuntain ilosanoma.

Rukoilkaamme:

”Sido, Jeesus, nyt minut itseesi,
suo usko ja rakkaus!”
Kiitos Jeesus, että kuolit ristillä syntieni tähden.
Pidä minusta lujasti kiinni,
jotta eläisin yhteydessä sinuun.
Ylistys sinulle, Vapahtaja.
Sinun nimessäsi.

Aamen.

kuusamoon!

laulu työtovereilleni outille ja teesalle ja heidän kuusamokaipuulleen:

---

välillä mua ahdistaa,
tämä mustan harmaa maa
kaipaan jotain parempaa
jotain kaunista, rauhaisaa
tahtoisin täältä pois
paikkaa jossa vois
mun sielu levähtää
ja sydän hengittää

mä lähden, joo mä lähden

minä lähden kuusamoon
pakkaa kamat laatikkoon
laitan poppia radioon
joo mä lähden kuusamoon!
siellä aina vapaa oon
siellä katson nuotioon
lähtisitkö mun kainaloon
lähde kanssain kuusamoon!

tämän päätölsen kun tein
rauhan sain mielellein
enää ei tartte kiiruhtaa
eikä mitään suorittaa
suoriudun vain täältä pois
paikkaan jossa ois
elämä niin ihanaa
muualla sitä ei voi

aavistaa, ei voi kuvitellakaan

minä lähden kuusamoon
pakkaa kamat laatikkoon
laitan poppia radioon
joo mä lähden kuusamoon!
siellä aina vapaa oon
siellä katson nuotioon
lähtisitkö mun kainaloon
lähde kanssain kuusamoon!

---

verse: | hm | g | a | d a |
pre-chorus: | g | a | g | a |
chorus: | d | g | hm | a |

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

vieretyksin

viikonloppu isosleirillä. iloinen leiri. syntyi kohtaamisia, keskustelua ja laulu. tässä laulu keskustan jatkoisosille ja avustajille. kiitos kauniista kannatuksesta.

---

minulla on laulu
tein sen sinulle
kirjoitin sen päiväkirjoihin
ja illan sivuille

sinulla on nauru
ja ilo sydämen
silmissäsi toivo kirkkaampi
helmiä kyynelten

ja kun me yhdessä ollaan vaan
yhdessä me maaimaa muutetaan
(hei hei hei hei!)

joka päivä saan uudestaan
uuden aamun kanssas aloittaa
et ole yksin, vieretyksin
mennään
joka päivä saan uudestaan
uuden aamun kanssas aloittaa
et ole yksin, vieretyksin
mennään, mennään eteenpäin

meillä on laulu
meill' on elämän laulu
meillä on sävelet totuuden
sanat ikuisuuden

meillä on toivo ja rakkaus
meillä on usko ja luottamus
(hei hei hei hei!)

joka päivä saan uudestaan
uuden aamun kanssas aloittaa
et ole yksin, vieretyksin
mennään
joka aamu saan uudestaan
uuden aamun kanssas aloittaa
et ole yksin, vieretyksin
mennään, mennään eteenpäin

mennään eteenpäin
mennään eteenpäin
eteenpäin.

---

capo 2nd

verse: C G F F
pre-chorus: G F G F G
chorus: C G F G

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Perhe on lahja eli saarna Perheen sunnuntain messussa

Orimattilan kirkossa 20.9.2009 klo 10

Ps. 115:12-15
Laul.l. 8:6-7
Kol. 3:18-21
Mark. 10:2-9


Saarna

Taisin tehdä erheen
kun perustin perheen
Ei pennut pysy petissä
vaan surffailevat netissä
toisten kotisivuilla
pitkin maailman piiriä.

Voi meitä hiiriä!


Näin kuvaa vanhemman huolta lapsestaan Kirsi Kunnas lorussaan Hiiren iltahuokaus.

Ovatko sinun vanhempasi olleet koskaan huolissaan siitä, miten paljon vietät aikaa tietokoneella? Tai siitä, syötkö kaiken ruoan lautaseltasi? Tai siitä, onko sinulla tarpeeksi vaatteita päällä, kun menet ulos?

Vanhemmat osaavat kyllä aika usein olla huolissaan!

Kun perheeseen syntyy lapsi, tuo hän mukanaan paljon iloa, onnea ja rakkautta. Mutta samassa paketissa on isälle ja äidille myös raskas kuorma huolta kannettavaksi. Ei siksi, että lapsi itse olisi rasite tai huoli, vaan siksi, että lapsi merkitsee niin paljon; hän on niin kallis, ihana ja suurenmoinen lahja, että tulee huoli siitä, mitä hänelle tässä elämässä voikaan tapahtua. Siksi me vanhemmat välillä huolehdimme niin ärsyttävän kovasti. Huolehdimme, koska rakastamme.

Perhe ei suinkaan ole erhe. Perhe on lahja. Se on lahja, jonka Jumala luomistyössään meille antaa. Tästä kertoo myös tarina kahdesta jokilaivasta.

Siihen aikaan, kun laivat kulkivat vielä hiilen voimalla, kaksi siipiratasalusta lähti satamasta yhtä aikaa. Niihin oli lastattu paljon tavaraa, jotta ne kuljettaisivat lastia alas jokea pitkin määränpäähänsä, aina merelle asti.

Laivat tekivät matkaa rinnakkain. Ne etenivät rauhallisesti. Vauhti oli hidasta. Kunnes. Toisen laivan kapteeni alkoi huudella ja naureskella toiselle laivalle sen hitaasta vauhdista: Eikö sillä pääse lujempaa! Toisen laivan miehistö vastasi huutoon: Kyllä täältä pesee! Pian haasteet oli esitetty ja raju kisa alkoi noiden kahden laivan välillä. Kumpi olisi ensimmäisenä perillä?

Vauhtia lisättiin, mutta pian toinen laiva alkoi jäädä jälkeen. Sillä ei ollut tarpeeksi polttoainetta. Hiiltä oli kyllä varattu matkaa varten, mutta ei sitä kilpailua varten ollutkaan tarpeeksi. Laivan vauhti hidastui ja hiipui. Silloin eräs miehistön jäsen sai ajatuksen. Hän avasi uunin, jossa hiiliä poltettiin, ja heitti sinne osan laivan lastissa olleita tavaroita. Kun miehet huomasivat, että nuo tavarat paloivat yhtä hyvin kuin hiili, he jatkoivat lastin polttamista. Vauhti kiihtyi. Laiva saavutti toisen laivan ja lopulta ennätti satamaan ensimmäisenä. Se voitti kilpailun, mutta koko tuo lasti, joka sen oli ollut tarkoitus kuljettaa päämäärään, oli poltettu savuna ilmaan.

Myös meidän hoitoomme on luotettu arvokas lasti. Jumala on antanut perheen, lapset, puolison, sisarukset meille kuljetettaviksi. Puolisot on kutsuttu rakastamaan toisiaan ja pitämään toisistaan huolta. Vanhemmille on annettu tehtävä kasvattaa lapsia ja näin tehdä oma osansa siitä, että he saavuttavat päämääränsä. Jos joku perheenjäsenistä alkaa ajaa vain omaa etuaan, uhkaa se perheen hyvinvointia eikä arvokas lasti saavuta suojaisaa satamaa.

Perhe on Jumalan lahja. Jumala on rakkaus ja rakkauden lähde. Hän lahjoittaa perheisiin rakkauden lahjan. Rakkaus on väkevä voima, joka vetää kaksi ihmistä yhteen. Se on Herran liekki, Jumalan sytyttämä puhdas voima, jonka vaaliminen on yksi elämän suurista asioista. Mutta sen vaaliminen voi tapahtua arjen pienissä asioissa, pienissä teoissa ja sanoissa.

Kun puolisot vaalivat rakkauttaan, he vaalivat myös perhettään. Katekismus ohjeistaa vanhempia ohjaamaan lapsia tuntemaan Jumala ja rakastamaan lähimmäistään.
Rakkauden käskyssä on meille kaikenikäisille elämän mittainen tehtävä. Sen opettelu alkaa kotoa, perheestä, niistä ihmisistä, jotka Jumala on antanut meitä kaikkein lähimmiksi.

Seurakunta on kuin perhe. Jumalanpalvelus on Jumalan perheväen juhla. Jumala on kaikkien kristittyjen Taivaallinen Isä ja me hänen lapsiaan. Toisillemme me olemme sisaria ja veljiä Jeesuksessa Kristuksessa. On hienoa, että Jumalan perheväki kokoontuu yhteen perheenä. Kirkossa kuuluu lasten ääni. Tulemme koolle elämän ja lapsiperheen arjen keskeltä.

Orimattilan kirkon alttaritaulussa Jeesus on avannut sylinsä jokaiselle. Tulkaa kaikki. Tulkaa vanhemmat, tulkaa lapset, tulkaa nuoret, tulkaa isovanhemmat. Tulkaa yksinäiset, tulkaa lesket, tulkaa lapsettomat, tulkaa taivaallisen Isän luo. Hän antaa armonsa jokaiselle.

Tämä on viimeinen saarnani tässä kirkossa. Orimattilan seurakunta on ollut minulle kuin perhe. Työyhteisö on ollut kuin vanhempi, joka on kasvattanut, ohjannut, opettanut nuoren miehen olemaan pappi. Jossain vaiheessa poikaset lentävät pesästä. Olen sydämestäni kiitollinen tästä vuodesta, jonka olen saanut tätä seurakuntaa ja etenkin sen nuoria palvella. Sisaret ja veljet, jääkää Herran rauhaan.

Henkilöt vaihtuvat, perhesuhteet muuttuvat. Jumalan armo pysyy, Jumala itse on muuttumaton. Nouskaamme tunnustamaan uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan.

tiistai 15. syyskuuta 2009

oli hyvä päivä tänään

tänään mahtui päivään paljon mukavaa ja hyvää. seuraa kronologinen selonteko.

9.15: lähdin helsinkiin. autossa soi rock ja helsingin kaduilla oli vireä tunnelma.

10.30: piipahdin intersportiin. sain hyvää palvelua. kokeilin varoen tossuja. yllätyin, että asicsin nimbukset tuntuivat melkein ostamista vaille omilta. en vielä uskaltanut. sen sijaan löysin puoleen hintaan juoksupuvun syksyksi. menee se talvenkin.

11.00: lounas maikin kanssa.

12.00: päivärukous rakkaassa tuomiokirkossa.

13.00: tapaaminen tulevan piispani kanssa. lyhyt mutta antoisa keskustelu mm. kymmenen käskyn kanssa kilvoittelusta ja papin perheestä huolehtimisesta. kaiken kukkuraksi varmistui muutto jyväskylään.

n. 14.30: pääsin tonkimaan tuomiokirkon holvin ulkomaisia kolikoita. tein pari löytöä. amerikkalaisten osavaltioquartereiden kokoelmani on nyt täysi! englannin punnista puuttuu kolme.

n. 20.00: elia oppi polkemaan pyörää! ylpeä isi vain käveli vieressä ja lykkäsi alkuvauhdit.

hyvä päivä, parempi mieli.

sunnuntai 13. syyskuuta 2009

kuinka tästä eteenpäin?

pohdin, onko bloggaaminen tullut tiensä päähän. juoksublogia päivitän, sillä sen sisältö tuotetaan fysiikan avulla. tämä vaatii enemmän sielun altistamista. sitä olen viime aikoina varonut.

kuten moni on väittänyt, yksi syy blogin kirjoittamisen nihkeyteen lienee facebook. se on foorumi, jonka kautta tuntonsa vuodatettua saa isommalle määrälle lukijoita yksinkertaisemmin, pelkistetymminen ja nopeammin. jokin arvo blogillekin kuitenkin jää.

blogi on nettipäiväkirja. päiväkirjan mieli on siinä, että sitä pidetään. mielellään päivittäin. papiksi tuleminen kohta vuosi sitten on hillinnyt halua julkisesti kirjoittaa. ehkä niin ei tarvitsisi olla.

kokeillaan. viime aikoja kuvaa painokkaasti muutos. reilu pari viikkoa sitten sain kuulla tulleeni valituksi jyväskylän seurakunnan papiksi. työni ja tieni orimattilassa tulevat kuun lopussa päihinsä. muutos on kreikaksi krisis ja kyllähän tässä on monenlaista rauhaa järkytetty.

on tehnyt kipeää julistaa sanomaa, joka ei ole ainoastaan iloinen. toki iloitsen valinnastani ja siitä, että tieni johtaa lähemmäksi omia ja vaimon vanhempia ja muita läheisiä. kolikon toisella puolella on kuitenkin hyvästä luopuminen, sen rinnalla haikeutta, mutta myös kiitollisuutta.

tänään oli viimeinen liturgiani täällä. sunnuntain aiheena oli kiitollisuus. vaikka aikani täällä jäi lyhyeksi ja vaikka monelle lähtöni on iso pettymys, tahdon katsella aikaani, siis sitä aikaa, jonka sain täällä olla ja jota sain näiden ihmisten kanssa jakaa, kiitollisin silmin. jos olen paikallisiin nuoriin saanut kylvettyä jyväsenkin innostusta tai toivoa, on ajallani ollut arvoa.

elämä on kokonaisuus. tie alkaa, tie päättyy, risteys voi tuoda meidät yhteen tai viedä eri suuntiin. kaikesta, ihan kaikesta, on hyvä kiittää häntä, joka elämäämme johdattaa.

sunnuntai 23. elokuuta 2009

Itsensä tutkimisesta eli saarna 23.8.2009

Viisi viikkoa oli tullut taukoa. Lomalla ja muutenkaan ei ole ollut inspiraatiota. No, onneksi päivän saarnaa varten sanoja löytyi.

---

12. sunnuntai helluntaista
Itsensä tutkiminen

Ps. 51:6-14
Jes. 2:12-18
1. Joh. 1:8-2:2
Matt. 23:1-12

Saarna

Itsensä tutkiminen. Se on vaikeaa. On vaikeaa ja kivuliasta asettaa itsensä tutkimuspöydälle. Nöyrtyä ja myöntää, että sieltä sitä löytyy. Kaikenlaista sellaista, mistä en ole ylpeä.

On vaikeaa alentaa itsensä. Tällaisina aikoina, kun meiltä ihmisiltä niin monelta suunnalta vaaditaan niin paljon. Hyviä ominaisuuksia, erityisiä taitoja, piirteitä, jotka erottavat meidät muista, muita ylemmäksi, kelvollisiksi, riittävän hyviksi.

Itsensä tutkiminen on vaikeaa. Mutta miksi sen pitäisi olla helppoa? Se, että olemme kristittyjä, että Kristus on kutsunut meidät seuraamaan häntä, ei ole luvannut meille helppoa elämää. Mutta usko Kristukseen on luottamista siihen, että olipa elämä kuinka vaikeaa tahansa, hän on itse luvannut olla kanssamme. Myös silloin, kun tutkimme itseämme.

Jumala puhuu meille sanansa kautta. Päivän tekstit antavatkin vinkkejä siihen, kuinka itsetutkistelu tapahtuu. 1. Johanneksen kirjeen kohta alkaa: ”Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä.” Itsensä tutkimiseen kuuluu keskeisesti syntien tunnustaminen. Tänäänkin aloitimme yhteisen jumalanpalveluksen synnintunnustuksella. Siinä tunnustimme Jumalalle, että olemme syntiä tehneet ja hänen edessään syntisiä.

Syntien tunnustamista edeltää syntien tunnistaminen. Missä asioissa, missä teoissa, sanoissa, ajatuksissa, laiminlyönneissä olen rikkonut Jumalan tahtoa vastaan? Kristuksen seuraajina Jumalan tahto velvoittaa meitäkin. Päivän evankeliumissa Jeesus antaa opetuslapsilleen erikoisen kehotuksen: ”Tehkää kuten lainopettajat ja fariseukset sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan.” Kehotus on erikoinen siksi, että se on ainoita kohtia – ellei aivan ainutkertainen! – jossa Jeesus esittää lainopettajat ja fariseukset positiivisessa valossa. Muutenhan niin useassa evankeliumien kertomuksessa kohtaamme Jeesuksen heidän kanssaan enemmän tai vähemmän törmäyskurssilla. Tässä tämä poikkeuksellinen myönteisyys johtuu siitä, että Mooseksen istuin on heidän hallussaan. Heillä on siis juutalaisen lain opetusvalta. Heitä tulee totella. Näin Jeesus osoittaa, ettei hän ole tullut kumoamaan lakia, Jumalan tahtoa – vaan täyttämään sen.

Jeesus siis kehottaa meitä kuuntelemaan ja tottelemaan lainopettajia ja fariseuksia, kun he opettavat lakia, jotta osaisimme noudattaa Jumalan tahtoa. Mutta siihen tuo positiivinen valo sammuukin. Jumalan tahdon täyttäminen ei saa olla itsensä korotuksen keino, kuten siitä on evankeliumin fariseuksilla tullut. He kyllä noudattavat Jumalan antamia käskyjä, mutta tekevät sen ”jotta heidät huomattaisiin”.

Eräs heidän monista keinoistaan on käyttää viitoissaan suuria tupsuja. Tämä pukukoodi ei sinänsä ollut väärin, vaan päinvastoin Jumala antoi Moosekselle käskyn, että kansan oli tehtävä viittoihinsa tupsut, ”jotta niitä katsoessanne muistaisitte kaikki Herran käskyt ja täyttäisitte ne.” Matteus tietää kertoa myös, että verenvuototautia sairastanut nainen kosketti Jeesuksen viitan tupsua. Jeesuskin käytti tätä pukukoodia, mutta täyttääkseen Jumalan käskyn, ei korottaakseen itseään tai jotta hänet huomattaisiin. Jeesus omalla toiminnallaan antoi meille esimerkin noudattaa Jumalan tahtoa, mutta korottamatta itseämme.

Käskyt ja kehotukset, jotka Jumala on antanut, ovat meidän parhaaksemme ja siunaukseksi. Vaikkakaan ei niidenkään noudattaminen aina helpolta tunnu. Usein oikein täytyy vain tehdä koska se on oikein. Mutta viime kädessä oikein tekemällä voimme palvella toisia. Siksi emme saa korottaa itseämme lain yläpuolelle, palveltaviksi. Meidän tehtävämme on palvella ja rakastaa toisiamme.

Nyt palaamme hetkeksi viime sunnuntain aiheeseen, joka oli Etsikkoaikoja. Viime sunnuntaina korostettiin sitä, että emme saisi tuudittautua siihen, että luotamme erityisasemaamme kristittyinä ja emme sen tähden kuule tai kuuntele Jumalan puhuttelua elämässämme tai yhteisössämme. Se, että olemme kristittyjä, ei anna meille oikeutta olla välittämättä siitä, mikä on oikein, vaan päinvastoin kehottaa ja velvoittaa meitä toimimaan oikein.

Vasta sitten, kun ymmärrämme velvollisuutemme noudattaa Jumalan tahtoa, rakastaa häntä yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseämme, vasta sitten voimme arvioida ja tutkia itseämme ja elämäntapaamme. Ja sittenkin tutkimme itseämme Jumalan edessä. Silloin voi huulillemme nousta psalminlaulajan rukous:

”Sinua, sinua vastaan olen rikkonut,
olen tehnyt vastoin sinun tahtoasi.
Oikein teet, kun minua nuhtelet,
ja syystä olet minut tuominnut.”


Itsensä tutkiminen löytää synnin ja syyllisyyden siltä polulta, jota itse olemme kulkeneet. Synti on kuin rotko, joka erottaa meidät Jumalasta, rikkoo välimme hänen kanssaan. Jos toimimme kuten fariseukset ja omilla tekopyhillä teoillamme tai sokeudellamme nähdä oma syyllisyytemme, ja jos siten yritämme rakentaa siltaa tuon Jumalasta erottavan rotkon yli, me nopeasti putoamme ja epäonnistumme. Joka itsensä korottaa, se alennetaan, sanoo Jeesus.

Oikeimmillaan itsensä tutkiminen on sitä, että ymmärrämme alentaa itsemme ja nöyrtyä ottamaan vastaan. Ottamaan vastaan armo yksin Jumalan lahjana. Sillä, kuten luterilaisen uskon perusajatus kuuluu: ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Jeesuksen tähden. Yksin Jeesus voi rakentaa sillan tuon rotkon yli, jonka synti on saanut aikaan. Yksin armo voi korjata rikkoutuneen suhteen Jumalaan. Yksin usko voi ottaa tämän ilosanoman lahjana vastaan.

”Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus. Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman.”

Kristus paitsi kehottaa meitä seuraamaan esimerkkiään ja noudattamaan Jumalan käskyjä, hän myös täyttää ne rotkot, jotka saamme aikaan. Hän lahjoittaa meille oman vanhurskautensa ja viattomuutensa, joka puhdistaa meidät synnistä ja syyllisyydestä. Elämämme ja uskomme ei ole omassa varassamme. Kristus on luvannut kulkea kanssamme.

Tänäänkin hän lahjoittaa itsensä ja anteeksiantamuksensa meille pyhässä ehtoollisessa. Kun tutkimme itseämme, saatamme kokea kelvottomuutta astua alttarin ääreen. Mutta Kristus kutsuu armon aterialle erityisesti meitä, jotka itseä tutkiessamme löydämme epäuskoa ja rakkaudettomuutta, synnintuntoa ja syyllisyyttä. Siinä polvillamme saamme kumartua, nöyrtyä, alentua ylpeydestämme ja itseriittoisuudestamme, ja rukoilla psalminlaulajan sanoin:

”Käännä katseesi pois synneistäni
ja pyyhi minusta kaikki pahat tekoni.
Jumala, luo minuun puhdas sydän
ja uudista minut, anna vahva henki.
Älä karkota minua kasvojesi edestä,
älä ota minulta pois pyhää henkeäsi.
Anna minulle jälleen pelastuksen riemu
ja suo minun iloiten sinua seurata.”

sunnuntai 19. heinäkuuta 2009

hyppy

pakkasin uimahousut, kun
lähdettiin leirille
huomasin: ne jääneet on
mun laukun pohjalle

kertaakaan en niitä käyttänyt
kertaakaan en uimaan lähtenyt
kaikki pinnan alla muuttunut ois
ei kai sinne yksin mennä vois

uskallatko sinä hypätä veteen?
uskallatko luottaa Jeesukseen?

hän pitää sinusta huolen huomennakin
hän kulkee matkoillasi kauempanakin
hän ottaa sinut vastaan kun hyppäät vaan
hän sinua rakastaa, sinua rakastaa

mut kristityksi ristittiin
ristinmerkki rintaani piirrettiin
se on paidan alla piilossa
mutta minä sen alla suojassa

"älä pelkää" sanoo Jeesus
"älä pelkää, tässä oon."
hänen kanssaan pinnan alla uin
hän tuo rauhan mun aallokkoon

uskallatko sinä hypätä veteen?
uskallatko luottaa Jeesukseen?

hän pitää sinusta huolen huomennakin
hän kulkee matkoillasi kauempanakin
hän ottaa sinut vastaan kun hyppäät vaan
hän sinua rakastaa, sinua rakastaa

pakkasin uimahousut, kun
lähdettiin leiriltä
paljon muutakin jäi matkaan mun
niitä kannan aina sydämessä.

seiskariparilaisille 19.7.2009

capo 2nd
verse: | G | D | Em | Em | C | G | D | D |
pre-chorus: | C | C | D | D |
chorus: | G | D | Em | D |

Cohenia konfirmaatioon eli saarna 19.7.09

Saarna konfirmaatiossa, Orimattilan kirkossa 19.7.2009
7. sunnuntai helluntaista
Rakkauden laki

Luuk. 6: 27-31

"Teille, jotka minua kuulette, minä sanon: Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä. Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin. Anna jokaiselle, joka sinulta pyytää, äläkä vaadi takaisin siltä, joka sinulta jotakin vie.
Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille."

Särkynyt hallelujah

Tuokio ennen viimeisen illan iltahartautta oli itselleni eräs rippileirin koskettavimmista hetkistä. Nuoret olivat tehneet jo iltatoimensa. Odoteltiin hartauden alkamista. Käytävässä alkoi Arttu soittaa kitaraa. Hänen ympärilleen kerääntyi leiriläisiä, jotka lopulta täyttivät koko käytävän. Miltei kaikki olivat koolla. Laulu, joka nuorten seasta nousi silloin ja leirin aikana muulloinkin, oli Leonard Cohenin kirjoittama Hallelujah. Nuoret lauloivat, Arttu soitti, laulu jatkui ja jatkui. Hetki oli kaunis.

Hallelujah tarkoittaa suomeksi ”ylistäkää Jumalaa”. Cohenin Hallelujah ei ole kuitenkaan voittoisa ylistys. Sen sanat vievät kuulijansa Raamatun maailmaan, hämmentyneen kuningas Daavidin luo. Hallelujah on pikemminkin avunhuuto ja tunnustus. Se on särkynyt hallelujah. Herkkä ja hauras kuin viimeisen ripari-illan hetki.

Usko on lahja


Kappaleen toinen säkeistö tuo meidät takaisin tähän juhlaan. Toisessa säkeistössä lauletaan: ”Uskosi oli vahva, mutta tarvitsit todistuksen.” Rippikoulussa tutustuimme kaikki – niin nuoret kuin me ohjaajat ja te kotiväki – siihen uskoon, johon meidät on kastettu. Todisteita emme kenties löytäneet. Mutta usko Jumalaan ei viime kädessä olekaan kiinni riittävästä määrästä todisteita. Usko on ennemminkin kuin hyppy, jossa luotamme, että joku ottaa kiinni ja vastaan. Usko on luottamista. Usko on lahja, joka annetaan meille ja jonka me voimme ottaa vastaan.

Konfirmaatio on uskon vahvistamista. Kuten rippikoulussa nuorten kanssa pohdimme, ei uskon tarvitse eikä pidäkään olla valmiiksi luja. Se saa kasvaa ja vahvistua rauhassa. Jeesuksellekin riitti sinapinsiemenen kokoinen usko siirtämään vuoria.

Usko on lahja ja se on siitä hauska lahja, että sen avulla voimme ottaa vastaan muitakin lahjoja. Uskolla voimme ottaa vastaan pelastuksen lahjan. Vain usko voi käsittää edes hieman Jumalan suuresta rakkaudesta meitä kohtaan. Että Jeesus on ristillä sovittanut kaiken, mikä erottaa meidät toisistamme ja Jumalasta. Että voimme saada anteeksi ja uuden mahdollisuuden. Ja vieläpä ihan ilmaiseksi. Uskolla voimme ottaa vastaan rakkautta, jota emme omin teoin voi ansaita. Se on suurin lahja, mitä voimme ikinä saada, eikä se mahdu millekään lahjapöydälle.

Usko on tehtävä


Kun me riparilla pohdimme Jeesuksen sovitustyötä ja armoa, kysyi yksi leiriläisistä aiheellisen kysymyksen: ”Jos kerran saamme kaiken anteeksi, miksi meidän pitäisi noudattaa noita kymmentä käskyä?”

Usko Kristuksen sovitustyöhön ei tarkoita sitä, että voisimme tai saisimme luopua noudattamasta Jumalan tahtoa, joka on ilmaistu kymmenessä käskyssä. Jeesus täytti Jumalan tahdon, hän ei kumonnut sitä. Kristittyinä meidät on kastettu Jeesuksen opetuslapsiksi ja kutsuttu seuraamaan hänen esimerkkiään. Jeesus rakasti kaikkia, hän otti yhteyteensä jokaisen, joka halusi tulla, hän rukoili jopa niiden puolesta, jotka naulasivat hänet syyttömänä ristille. Ja tämän päivän evankeliumissa hän kehottaa meitä, hänen opetuslapsiaan, tekemään kuten hän itse teki: rakastamaan vihamiehiämme, tekemään hyvää niille, jotka meitä vihaavat, siunaamaan niitä, jotka meitä kiroavat, rukoilemaan niiden puolesta, jotka meitä parjaavat. Tekemään toisille samalla tavalla kuin me tahdomme toisten tekevän meille.

Usko on siksi paitsi lahja, myös tehtävä. Jeesus on antanut meille rakkauden tehtävän ja se on maailmaa järisyttävä tehtävä.

Me elämme ihmisten maailmassa, jossa ihmiset eivät aina pysty elämään oikein, vaikka kuinka omatunto huutaisi kuin navigaattori, että ”Ajoit ohi. Tee U-käännös.” Jokainen tulee ohittaneeksi lähimmäisen. Jokainen on tullut ohitetuksi. Sen tähden jokainen kantaa sydämessään kipeitä asioita. Myös nuoret nuorissa sydämissään. Hekin ovat jo kohdanneet matkallaan surua, pettymystä, epäoikeudenmukaisuutta. Kaikki me ohitetut tiedämme, että kipeisiin asioihin on helppo vastata katkeruudella, vihalla ja kostolla. On helpompi lyödä kuin kääntää toinenkin poski. On helpompi vihata takaisin kuin vastata vihaan rakkaudella.

Jeesuksen ohjetta noudattamalla kivun kierre voi katketa ja maailma muuttua. Sillä uskon, että jokaisen sydämessä soi hiljainen ja särkynyt hallelujah. Avunhuuto, joka pyytää rakkautta. Tunnustus, joka myöntää, että ilman rakkautta en kestä.

Rakastakaa toisianne, sanoi Jeesus. Perheenjäsenet, sukulaiset, ystävät, toisillenne muukalaiset, rakastakaa toisianne! Kohdelkaa toisianne niin kuin toivotte itseännne kohdeltavan, kunnioittakaa toisianne, auttakaa ja palvelkaa toisianne.

Nuoret, rakastakaa vanhempianne. Kunnioittakaa heitä, vaikka ette olisi aina samaa mieltä heidän kanssaan.

Vanhemmat, rakastakaa nuorianne. Tukekaa heitä, vaikka ymmärryksenne ei aina riitäkään.

Ystävät, rakastakaa toisianne. Pitäkää kiinni siitä, mikä teitä yhdistää.

Toisillenne vieraat, rakastakaa toisianne. Rakentakaa välillenne siltaa. Kunnioittakaa eroavaisuuksianne ja erilaisuuttanne.

”Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne” sanoo Jeesus. ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne."

Rakkauden lain noudattaminen on kristityn tunnusmerkki. ”Uskosi oli vahva, mutta tarvitsisit todistuksen.” laulettiin Cohenin Hallelujah'ssa. Rakkauden teot ovat siis seurausta, tai todistusta, uskosta Jeesukseen. Jeesuksen seuraajiksi kastettuina meidän tehtävämme on rakastaa toisiamme kohtaammepa toisemme sitten kotona tai työpaikalla, arjessa tai kesälomamatkalla. Se on tehtävämme silloin, kun rakastaminen on helppoa, mutta etenkin silloin kun se on vaikeaa, silloin kun tuntuu, että tuo toinen ei minun rakkauttani ansaitse.

Hän kulkee matkoillasi

Onko tehtävä mahdoton, mission impossible? Ihmiselle ehkä. Mutta Jumalalle on kaikki mahdollista. Keskeneräisinä saamme aina pyytää uskollemme ja teoillemme vahvistusta Jumalalta. Olet tänäänkin tervetullut ehtoollispöytään. Alttarilla saat kumartua ottamaan vastaan rakkauden lahjan ja pyytää, että rakkaus, josta leipä ja viini kertovat, tuottaisivat sinussakin rakkauden tekoja.

Meidän hallelujamme saa olla hauras ja särkynytkin. Saamme turvautua Jumalaan, joka on luvannut olla aina kanssamme. Lopulta hänelle kohoavat myös ylistys ja kiitos siitä, mitä hän meille antaa.

Kuten leirilaulussa nuorille lauloin: ”Hän pitää sinusta huolen huomennakin. Hän kulkee matkoillasi kauempanakin. Hän ottaa sinut vastaan, kun hyppäät vaan. Hän sinua rakastaa, sinua rakastaa.”

sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

talo

facebook-frendi (ja frendi jo yläasteajoilta) kirjoitti statuksessaan, että "talokuume kasvaa". talokuumetta olen kuullut podettavan jo useammalla seudulla. se ei voi olla vain paikallinen vaiva. kyse on laajemmasta epidemiasta. niin monet tähän ikään ja tähän elämän tilanteeseen päässeet unelmoivat omasta talosta, oamsta pihasta ja omasta rauhasta. miksi?

itselle talokuume iski puolitoistavuotta sitten, kun ensi kertaa kuulin muuttovalmistalomalleista. siitä lähtien olen ottanut selvää kaikista mahdollisista maan rajojen sisällä toimitettavista muuttovalmiista ja vähemmän valmiista talopaketeista, -mallistoista ja -firmoista. tutkinta on jo niin valmis, että jos joskus lähiaikoina rakennamme, on valinnanvara varsin rajattu.

luulen, että yleinen nuorten perheiden talobuumi johtuu samoista syistä kuin itselläni. olen syntynyt omakotitaloon. minulla on ollut nurmikon ja pihapuiden koristama lapsuus. olen kiivennyt puuhun ja rakentanut majoja lähimetsään. omakotitalossa asuminen on merkinnyt minulle turvallista ja antoisaa elämää. kun parikymppisenä muutin helsingin kerrostaloon, ei se minua häirinnyt. se kuului asiaan. opiskelijakämppiä kertyi minulle neljä eri kohdetta. viimeisimmässä aloimme haaveilla omasta "punaisesta tuvasta ja perunamaasta". vaikka nyt asumme yhä kerrostalossa, on seutu silti maaseutua ja tontit maaseutuhintaisia. haaveen toteuttaminen on mahdollisempaa kuin aiemmin.

talokuume noussee elämänvaiheeseen kuuluvasta alttiudesta asettua, kaipauksesta tarjota omille lapsille samanlainen lapsuus kuin itsellä on ollut (mikä ei monessakaan mielessä ole välttämättä paras vaihtoehto, mutta paras kokemamme) pihoineen ja puutarhoineen. samoin nuoruuden kukan sulkiessa terälehdet avautuu uusia nuppuja uusine innostuksineen, joihin liittyvät lumilapiot, ruohonleikkurit ja pihagrillit. asettumiseen liittyy kiireetön puuhastelu, slow life -tyyppinen touhuaminen. se on minusta ihan tervettä. enkä näin olisi varmasti ajatellut vielä viisi vuotta sitten!

mainittakoon vielä, että minua viehättäisi vanha kunnon 50-luvun talo uutta valmistaloa enemmän. uusi ja ehta saa minut aina huolestumaan ("kuitenkin rikon jotain"). vanha talo on huolettomampi. siihen slow life sopii vielä paremmin asumaan. mutta rouvaa vanha talo pelottaa. ja onhan siinä riskinsä. enkä minä niin kätevä käsistäni ole.

lauantai 4. heinäkuuta 2009

9 kuukautta

olen ymmärtänyt, että synnyttäminen on helpotus. raskaus pahoinvointeineen ja selkäkipuineen päättyy. olo kevenee. elämä ei välttämättä helpotu, mutta haasteet muuttavat muotoaan.

olen ollut nyt orimattilan seurakunnan palveluksessa noin yhden täyden ihmisraskauden ajan, yhdeksän ja puoli kuukautta. viikon vähemmän pappina. alkaa tuntua, että alun raskaus on ohi. olen kantanut uuden papin sikiötä nyt sen verran, että pappeus on kehittynyt ja kypsynyt minussa muotoaan muuttavalla tavalla.

työ on ryhtynyt antoisaksi. eri tavalla kuin aivan pappeuden alussa, jolloin kaikki oli uutta ja jännittävää ja selvitytymisen riemu riitti. nyt työn hedelmät ovat maukkaampia. niissä maistuvat aidot kohtaamiset, koskettavat häärunot, vuolaat kyyneleet arkun äärellä, pitkät jutustelut kesäisellä kuistilla, kiireettömät mutta täydet päivät, naurun kyllästämät hääjuhlat, hiljaisuuden pyhittämä kaipaus omaisen kasvoilla.

olen iloinen, että alkutaival on tässä vaiheessa. hapuilu on muuttunut tapailuksi ja epäröinti varovaiseksi varmuudeksi.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2009

”Minä parannan heidät heidän uskottomuudestaan”

Saarna Orimattilan kirkossa 28.6.09 klo 10
4. sunnuntai helluntaista
Kadonnut ja jälleen löytynyt

Ps. 32:1-2, 5-8
Hoos. 14:2-9
Ef. 2:1-10
Matt. 9:9-13

Torstaina vietettiin kauan odotettuja avajaisia. Internetissä avattiin vihdoin liitykirkkoon.fi -palvelu. Palvelu on todellista palvelua: sen kautta kirkkoon liittyminen on tehty helpommaksi, aiemmin eronnut voi kotoa käsin ottaa askeleen takaisin kirkon jäseneksi, samoin voivat uudet jäsenet täyttää siellä liittymislomakkeen. Kirkolta tämä on hyvä päivitys. Sillä se viestii, että jäsenyys on tärkeää ja ihmisten luo on tärkeää löytää sellaiset tiet, joita ihmiset itsekin kulkevat. Ja tiet kulkevat yhä enemmän verkossa, virtuaalisesti.

Kirkkoon liittymisen ja kirkkoon kuulumisen syitä voi olla monia. Omaan elämänkaareen liittyvistä tapahtumista henkilökohtaiseen hengelliseen etsintään tai haluun olla mukana kirkossa, joka tekee laajamittaista avustustyötä. Olipa ensisijainen kuulumisen syy mikä tahansa, on kirkkoon kuuluminen joka tapauksessa yhteinen ja yhdistävä asia, se on yhteisön jäsenenä olemista.

Yhteisöjä on erilaisia: on työtiimejä, on joukkueita, on järjestöjä yhteisellä asialla, on ammattiliittoja. Kirkossakin on kyse liitosta. Liitosta, joka on solmittu kasteessa. Liitosta, jonka Jumala on tehnyt useimpien suomalaisten kristittyjen kanssa heidän ollessa vauvoja, osan kanssa myöhemmin, nuorena tai aikuisiällä. Kirkko on seurakunta, seurakunta on uskon yhteisö, liiton toinen osapuoli.

Äsken kuulimme profeetta Hoosean rauhanjulistusta. Sen teksti oli kuin Vanhan testamentin omasta liitykirkkoon.fi -palvelusta. ”Palaa, Israel, palaa Herran, Jumalasi luo!” Hoosean profeetan pesti oli parannnussaarnaa Israelille, Jumalan valitulle kansalle, jonka synti oli siinä, että se oli rikkonut Jumalan sen kanssa solmiman liiton kääntymällä pois Jumalastaan ja turvautumalla hänen sijastaan naapurikansojen jumaliin. ”Teidän uskollisuutenne on kuin aamupilvi, kuin kaste, joka kohta haihtuu”, julisti profeetta Jumalan tuohtumusta. Eikä suotta. Uskottomuudella oli hintansa. Valitun kansan luopumisen lopputuloksena oli luvatun maan pohjoisosan, Israelin ja sen pääkaupungin Samarian, tuho ja pakkosiirto Assyriaan.

Tuo liitto rakoili, koska liittoon kuuluu keskeisesti uskollisuus. Näin ajattelemme erityisesti avioliitosta. Voidaanko uskottomuudesta enää jatkaa eteenpäin? Kysymys on meille vaikea, mutta Hoosean viesti on lohdullinen. Tuhon järkyttämille ja uskottomuuden pirstomille sydämille hän julistaa rauhaa ja uutta mahdollisuutta palata Jumalan liiton turviin. ”Minä parannan heidät heidän uskottomuudestaan” sanoo Herra ja kysyy osuvan kysymyksen: ”Efraim, mitä hyötyä sinulla on epäjumalistasi!”

Se on osuva kysymys meille kaikille tänään, ei vain Israelille liki 3000 vuotta sitten. Olimmepa sitten kirkkoon kuuluvia, liittyviä tai eroavia. Sillä eikö meillä kaikilla ole epäjumalia, jotka kamppailevat sydämessämme ainoaa todellista Jumalaa ja elämän antajaa vastaan, yrittäen horjuttaa hänet pois paikalta, joka hänelle kuuluu. Katekismuksen selitys ensimmäisestä käskystä alkaa: ”Jumalan tunteminen on elämämme tärkein ja perustavin asia.”

Samaa mieltä oli Hooseakin. ”Uskollisuutta minä vaadin, en uhrimenoja, Jumalan tuntemista, en polttouhreja.” Hooseaan viitaten näpäyttää muuten Jeesus päivän evankeliumissa fariseuksia sanoen: ”Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: 'Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.'” Kuten niin monesti, fariseukset tässäkin paheksuvat Jeesusta, joka seurustelee ja aterioi ”publikaanien ja muiden syntisten” kanssa. Syntisillä tarkoitetaan tässä niitä, jotka olivat luopuneet uskostaan ja joutuneet näin liiton ulkopuolelle. Mitä merkitseekään se, että Jeesus on ottanut heidät näin yhteyteensä, nuo liiton ulkopuolelle joutuneet!

Jeesuksen näpäytys osuu fariseuksia arkaan paikkaan. Heille tärkeää olivat oikeanlaiset uhrit, oikeanlainen toiminta, jopa oikeanlainen seura. Jeesus toistaa jo Hoosean lausuman viestin: Jumala tahtoo meiltä – ei uhrimenoja uhrimenojen tähden, vaan – uskollisuutta ja kuuliaisuutta, sitä että tunnemme hänet, että opimme tuntemaan hänen armahtavan isällisyytensä. Jeesus käyttääkin sanaa ”armahtavaisuus”, joka tässä merkitsee Jumalan armahtavaisuutta, hänen laupeuttaan. Jumalan tunteminen on armon ja laupeuden tuntemista. Jumalan tunteminen on elämämme tärkein ja perustavin asia.

Siis Efraim, mitä hyötyä sinulla on epäjumalistasi!

Meidän sydämessämme käydään painia Jumalan tuntemisen ja uskottomuuden välillä. Erilaiset epäjumalat ohjaavat meitä pois elämämme tärkeimmästä ja perustavimmasta. Epäjumalat ovat Katekismuksen mukaan aina omatekoisia. Ne ovat toiveittemme ja unelmiemme heijastumia, heijastumia siitä, minkä kuvittelemme suojelevan meitä ja elämäämme. Onko se raha? Onko se valta? Onko se menestys tai kunnia? Se, mihin me viime kädessä turvaudumme, on meidän jumalamme.

Kaikkivaltias, armollinen, kolmiyhteinen Jumala, jonka nimeen meidät on kastettu ja joka on kasteessa solminut kanssamme liiton, tahtoo olla se, johon me viime kädessä turvaamme. Hän tahtoo olla kirkkonsa Herra ja antaa sille rakkauden lahjojaan.

Kirkko on syntisten yhteisö. Kadonneiden, mutta jälleen löytyneiden yhteisö. Jokainen on jossain määrin eksynyt uskollisuuden tieltä. Jokainen on turvautunut omatekoisiin epäjumaliinsa. Jokainen on kadonnut kuuliaisten joukosta. Mutta ilosanoma onkin siinä, että kun tuo katoaminen on meidän omaa syytämme, on löytyminen liiton toisen osapuolen ansiota, se on Jumalan teko. Jumala on se, joka löytää kadonneen.

Palatkaamme vielä ensimmäiseen käskyyn. Vanhan testamentissa käsky kuuluu kokonaisuudessaan: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta. Sinulla ei saa olla muita jumalia.” Käskyyn kuuluu siis jo lähtökohtaisesti Jumalan edeltävä pelastustyö, johdattaminen pois orjuudesta. Ennen kuin Jumala vaatii ihmisiltä yhtään mitään, on hän jo ratkaisevalla tavalla toiminut heidän hyväkseen.

Jumala etsii meitä. Hän kutsuu syntisiä, elämän lähteen ääreltä kadonneita: Seuraa minua! Minä vastaan sinun pyyntöihisi, minä pidän sinusta huolen. Minä olen kuin ikivihreä sypressi, vain minä kannan sinulle hedelmää. Jumala tekee työtään meidän keskellämme. Hän palvelee meitä jumalanpalveluksessa. Hän hoitaa meitä sanallaan ja sakramenteillaan. Ehtoollisessa hän kohtaa meidät ja lahjoittaa meille parantavan rakkautensa. Hän parantaa meidät meidän uskottomuudestamme.

Jos annamme Jumalan löytää meidät, hänen armonsa vetää meidät tienposkesta takaisin uskollisuuden ja Jumalan tuntemisen tielle. Hänen armonsa tekee meistä eläviä uhreja. Uhrimenot väistyvät turhina, sillä Kristus on ainutkertaisena sovitusuhrina täyttänyt ne kuuliaisuuden aukot, jotka jäävät meiltä itseltä täyttämättä. Omat sovitusyrityksemme eivät tee meistä löytyneitä, vaan kadonneita. Mutta jos annamme Jumalan löytää meidät ja lähdemme Jeesuksen mukaan kuten tullimies Matteus, hän itse näyttää meille, mitä on armahtavaisuus, mitä on uskollisuus yhtä ainoaa Jumalaa kohtaan, mitä on Jumalan tunteminen, mitä on elää löydettynä, tallessa. Kristuksen yhteydessä me voimme olla eläviä uhreja, olla toisiamme kohtaan armahtavia ja toteuttaa ”niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.”

Päivän psalmissa luvataan: ”Minä opetan sinua”, sanoo Herra, ”minä osoitan sinulle oikean tien. Minä neuvon sinua, katseeni seuraa askeleitasi.”

Kirkko on Kristuksen seurakunta, jonka jäsenet yhdessä etsivät Jumalan tahtoa. Mutta ennen kaikkea kirkko on sellaisten ihmisten seurakunta, joita Jumala lakkaamatta etsii, jotta löytäisi, jotta saisi koskettaa armollaan, jotta saisi rakastaa, johdattaa ja parantaa. Eikö siinä ole kyllin mainio syy liittyä – ja jo kuulua – kirkkoon.

+ Virsi 289

torstai 18. kesäkuuta 2009

putki vapaita

vietän neljättä perättäistä vapaapäivää. siinä on vasta puolet riparin ja työputken mukanaantuomista vapaista. alkupäivät menivät lepäillessä ja huolettomuuteen nojaillessa. sain juostua pitkiä lenkkejä, pidin rentouttavan vapaaillan ja soin sellaisen myös rouvalle. nyt elimistö on kaiketi sisäistänyt sen, että on todella aikaa - vaikka sairastaa. aamulla heräsin kurkku kipeänä kuin olisin niellyt kaktuksen. olo on jokseenkin saamaton ja nuutunut.

samalla on vapaapäiviltä kadonnut kiintopiste, johon purkaa tämä löysä aika. juhannus ei tuo mukanaan mitään kummempaa, kun päätimme jo hyvän aikaa sitten skipata sen lähtemättä mihinkään. on taitolaji olla tekemättä mitään. kirjaan tarttumisen alttius on unohtunut. blogin kirjoittaminen ei inspiroi. lenkille ei kipeänä kannata lähteä. sisko lensi saksasta leikkimään lasten kanssa. kai tässä vain istun, ihmettelen ja ikävystyn. tai etsimättä löydän oivalluksen, kuinka olla vapaalla todella vapaa.

toim.huom.
viime yönä tein väärin eli töitä vapaapäivänä/-yönä. kuten oikein on, laitoin saarnatekstin muhimaan mieleen ja heti pulpahtelikin ajatuksia ensi viikon sunnuntain saarnaa ajatellen. kirjoittelin niitä ihan ylös. eli vaikea olla vapaalla. mutta ehkä saarnaa ei pidä lukea yksin työtehtäväksi vaan ennemminkin oman spiritualiteetin ja rauhan rakentamiseksi.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2009

sydän puhuu hiljaa

ihan hiljaa
tarttuu tuuli purjeisiin
purtta heijaa
keinuttaa unelmiin

se ei pakota
mukaan lähtemään
mutta jos ei
kukaan viereen jää

sydän puhuu hiljaa
sydän puhuu vaan

oi Jumala
muista minua
kun silmäni suljen
tai iltaan saakka
kuljen ja taakka painaa

oi johdata
etten suuntaa kadota
kun aallokoissa
matkaani teen
poissa ethän oo milloinkaan

ihan hiljaa
saat matkaasi jatkaa
yhä luottaa
kyllä tuuli kuljettaa

se ei pakota
mukaan lähtemään
mutta jos ei
kukaan viereen jää

sydän puhuu hiljaa
sydän puhuu vaan

oi Jumala
muista minua
kun silmäni suljen
tai iltaan saakka
kuljen ja taakka painaa

oi johdata
etten suuntaa kadota
kun aallokoissa
matkaani teen
poissa ethän oo milloinkaan

---

verse: am | g | f | c | x 4
pre-chorus: f | em | am | am | x2
chorus: f c | g | x 8

---

nelosriparilaisille 14.6.2009

keskiviikko 3. kesäkuuta 2009

Eräs syntymäpäiväpuhe eli helluntaipäivän saarna 31.5.09

Helluntaipäivä, Pyhän Hengen vuodattaminen

Joh. 3:16-21

Saarna


Hyvää syntymäpäivää! On seurakunnan syntymäpäiväjuhla, onnea siis! Vain kakku puuttuu.

Syntymäpäivisin on tapana pitää syntymäpäiväpuheita. Olkoon tämäkin sellainen. Sitä ei kuitenkaan pidetä niinkään syntymäpäiväsankarista ja tämän eri vaiheista, vaan pikemminkin tämä on puhe syntymäpäiväsankarille, seurakunnalle, jonka jäseniä kaikki kristityt ovat.

Seurakunta syntyi ensimmäisenä helluntaina. Jeesuksen opetuslapset eivät ylösnousseen opettajansa taivaaseen astumisen jälkeen jääneet yksin, vaan kuten Jeesus oli luvannut, he saivat toisen puolustajan, Pyhän Hengen. Kun opetuslapsiin vuodatettiin Pyhä Henki, syntyi yhteisö, seurakunta, Kristuksen kirkko, Kristukseen uskovien yhteisö.

Tuon seurakunnan synnytti nimenomaan Pyhä Henki, joka Katekismuksen mukaan ”tuo Jumalan hyvyyden ja Kristuksen rakkauden meidän keskellemme”. Siis meidän, ei vain Pietarin ja Andreaksen ja Sebedeuksen poikien, vaan meidän, tässä ja tänään ja nyt.

Jumala toimii seurakunnassa sanan ja sakramenttien kautta. Niitä kutsutaan armonvälineiksi, sillä niiden kautta Pyhä Henki toimii ja välittää Jumalan armon. Kasteessa ja ehtoollisessa – helluntaina pidettiin muuten ensimmäiset kristilliset kasteet! – Jumala salatulla tavalla toimii Pyhän Hengen kautta. Mutta Pyhä Henki toimii ja synnyttää meissä pelastavan uskon myös Jumalan sanan kuulemisen kautta.

Mitä päivän evankeliumi eli Jumalan sana meille siis tänään julistaa? Se alkaa tutulla pienoisevankeliumilla, jossa on jollain tapaa ilmaistu kristinuskon ydin: Jeesus tuli maailmaan tuomaan iankaikkisen elämän. Tämähän on evankeliumia korvillemme, ilosanomaa, hyviä uutisia. Pelastuksen viesti. Mutta se sisältää myös toisen puolen.

Jostainhan ihmiset on pelastettava. ”...jottei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen”.

Siis ilman uskoa Jeesukseen maailma, ihmiskunta on matkalla kadotukseen. ”...valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden. Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi.” Piirtyy mieleen toimintaelokuvien kuva helikopterista, joka valonheitimellä heittää alas maahan yksinäisen mutta kirkkaan valokeilan löytääkseen alhaalla pimeässä roskatynnyreiden tai autojen takana piileskelevän vihollisen tai rosvon tai vastapuolen sankarin. Piileskelijä ei tietenkään halua osua valokeilaan, ettei jäisi kiinni.

Elokuvia katsoessamme useimmat meistä tahtoisivat olla niitä sankareita, jotka saavat lopulta vihollisen kiinni. Sen sijaan, tässä elämän toimintakentällä me olemme niitä, jotka piileskelemme mielellämme tuon valokeilan ulkopuolella. Emme halua, että kukaan tulee osoittelemaan läpitunkevalla valolla meitä ja meidän tekosiamme.

Jumalan edessä me kaihdamme valoa. Me kaihdamme sitä, että laiminlyöntimme, rikoksemme Jumalan lakia vastaan tulisi julki. Eihän meistä kukaan ole täyttänyt Jumalan rakkaudenvaatimuksia. Jumala on saanut usein väistyä elämämme ykköspaikalta. Lähimmäisen tarpeet ovat tulleet vasta omiemme jälkeen, jos sittenkään olemme ehtineet niitä huomata. Me pelkäämme tuomiota, sillä tuomion me ansaitsemme.

Mutta Kristus ei tullut maailmaan tuomitsemaan sitä, vaan pelastamaan sen. Kun syntisinä rohkenemme astua pimeästämme valoon, Kristuksen luo, tulevat tekomme ja pahuutemme, syntimme ja syyllisyytemme kyllä julki, mutta askel kohti Kristusta on myös askel anteeksisaamiseen, askel kaiken synnin ja syyllisyyden puhdistavaan armoon.

Mutta millä voimalla tämä ratkaiseva askel otetaan? Luther sanoo: ”Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa.”

Ihminen ei itse, omin voimin itseään pelastaa. Pelastavan uskon Kristukseen synnyttää helluntaina vuodatettu Pyhä Henki. Tuon saman Pyhän Hengen ihminen saa pyhässä kasteessa. Kasteesta lähtien Jumalan Pyhä Henki tekee työtään ihmisessä. Pyhä Henki on kuin tuuli, joka puhaltaa ihmistä kohti Kristusta, kuin tuuli, joka ilmassa kuljettaa kuivuneita voikukan haituvia. Kun niitä katselee, näyttää siltä kuin niillä ei olisi mitään määränpäätä. Ja eikö välillä oma elämäkin tunnu siltä, kuin sillä ei olisi määränpäätä tai suuntaa, ja jos olisikin niin ei se aina oikealta suunnalta tunnu. Pyhä Henki on johdattaja, jonka kautta Taivaallinen Isämme johdattaa meitä tutkimattomalla viisaudellaan niin, että voimme löytää Kristuksen ja hänen luotaan armon ja rauhan.

Ihmisen pelastus on lopulta siinä, että hän antaa Jumalan tehdä työtään Pyhän Hengen kautta ja ohjata häntä Kristuksen luo. Ihmisen tehtäväksi jää antaa Jumalalle tilaa, suostua Hengen vietäväksi, Kristuksen parannettavaksi, Isän Jumalan rakastettavaksi.

Kun ihminen tulee valoon, Kristuksen luo, tapahtuu hänelle kuin luonnolle. Luonnossa valo saa lehdet puhkeamaan silmuista, kukat nupuistaan, eläimet heräävät pesistään, luonto virkoaa eloon. Tai kuten päivän psalmissa sanotaan: ”Sinä, Jumala, annat runsaat sateet, nääntyneen maasi sinä saat jälleen kukoistamaan. (Ps. 68:10)”. Jumalan Henki, joka maailman luomisessa liikkui vetten yllä, voi herättää eloon masennuksesta, lohduttomuudesta, toivottomuudesta. Hän ohjaa synnin ja kuoleman pimeydessä asuvia valoon, Kristuksen luo. Siellä annetaan anteeksi, siellä annetaan uuden aloittamisen mahdollisuus. Pyhä Henki, eläväksi tekevä pyhittäjä, tekee syntisistä pyhiä ja kadotukseen tuomituista ihmisistä iankaikkisen elämän perillisiä.

Siinä on tämän syntymäpäivän evankeliumi. Se jo riittää, mutta en päätä syntymäpäiväpuhettani ihan vielä. Vielä on kysyttävä: onko kakku sittenkään ainoa asia, mikä näistä juhlista puuttuu? Tärkeämpää kuin kakku on juhlissa se, kuinka juhlaväki viihtyy.

Viihtyvyyteen vaikuttaa tietenkin moni seikka, mutta seurakunnassa, Kristukseen uskovien yhteisössä, väitän, että ihmisten välinen yhteys ja keskinäinen rakkaus ovat tärkeimpien joukossa.

Lutherin mukaan Pyhä Henki ”maailmassa kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa.” Pyhä Henki kutsuu, ei vain yhden pimeyden poluilla harhailijan, vaan kaikki pelastusta tarvitsevat Kristuksen luo. Hän kokoaa kristityt yhteen. Hän yhdistää meidät toisiimme. Uskovien yhteys on sekin lopulta Jumalan työtä.

Kun ihminen suostuu olemaan Kristuksessa, kuten puunoksa suostuu pysymään kiinni rungossa, alkaa hän Pyhän Hengen vaikutuksesta rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiään. Pyhä Henki synnyttää hänessä hedelmiä. Paavali luettelee galatalaiskirjeessä (5:22-23) hengen hedelmiksi rakkauden, ilon, rauhan, kärsivällisyyden, ystävällisyyden, hyvyyden, uskollisuuden, lempeyden ja itsehillinnän. Kaikki varsin oivallisia ominaisuuksia tai kehittämiskohteita missä tahansa työyhteisössä, joukkueessa tai tiimissä. Miksei myös seurakunnassa!Uskovien kesken Hengen hedelmät antavat voimia, kun kilvoittelemme rakkaudenvaatimusten kanssa. Ne ohjaavat meitä rakastamaan lähimmäistämme. Tuo rakkaus puolestaan kehottaa meitä vaalimaan yhteyttämme siitäkin huolimatta, että löydämme paljon helpommin toisistamme eroavaisuuksia ja meitä erottavia tekijöitä.

Voisiko seurakunta – siis kaikkien kristittyjen seurakunta – olla paikka, jossa olemme juhlamielellä, ei vain näin juhlapäivisin, vaan myös arjessa? Voisimmeko kristittyinä iloita yhteydestämme etenkin arjen kohtaamisissa?

Voisiko seurakunta olla paikka, jossa me yhdessä etsimme ja raivaamme tilaa Pyhälle Hengelle toimia paitsi omassa elämässämme, myös keskellämme, jotta hengen hedelmät saisivat meissä kasvaa ja jotta löytäisimme yhä uudelleen elävän yhteyden toisiimme ja elävän yhteyden Kristukseen?

maanantai 1. kesäkuuta 2009

comeback

elinan blogin elina harmitteli eilen minulle sitä, etten ole kirjoittanut tänne pitkiin aikoihin. totta se on. ja harmikin. pappina olen yrittänyt opetella siihen, että kaikki palaute on hyväksi, kaikessa palautteessa avautuu ovi muutokseen. astun nyt kynnyksen yli ja koetan tehdä paluun kynän varteen.

riittää, kun puran eilisen. se oli tunnelmarikas päivä. aamulla saarnasin väsynein silmin ja epävarmoin mielin. oli sanoista kuitenkin pidettykin, sain kuulla kirkon ovella. messusta kiiruhdin kastamaan. pienellä ristiäisväellä vietettiin koskettava, rento ja iloinen juhla. en miltei malttanut kahveilta lähteä.

eilisessä kasteessa toteutui helluntain juhlaluonne pienimuotoisestikin paremmin kuin aamun messussa. jos helluntai on kristikunnan kolmanneksi suurin juhla, ei se ainakaan kirkkokansaa saa liikkeelle. alttarilla oli kyllä kuusi kynttilää, mutta tuskin kirkossa kuutta seurakuntalaista normaalipyhää enempää, luulen että vähemmän oli. jumalanpalvelusten juhlallisuuteen vaikuttavat toki enemmän muut seikat kuin väkimäärä. siitä ei tässä sen enempää.

mutta kymmenen hengen kesken vietetyssä kastejuhlassa oli joka tapauksessa jotain enemmän. pidettiinhän ensimmäisenä helluntaina, kirkon syntymäpäivänä, ensimmäiset kasteet. oli hienoa jatkaa tuota perinnettä. olen yhä vahvemmin sitä mieltä, että toimitukset ovat ensisijaisia kohtaamisen paikkoja, joissa nimenomaan toimitaan seurakunnan keskellä.

työn ja elämän ilon täyttämän päivän päätteeksi sain suruviestin esikoistaan odottavilta ystäviltä. se hiljensi mielen, täytti silmät vedellä ja huusi korvissa: miksi? tutkimaton on Kaikkivaltiaan johdatus. aamulla puhuin siitä Vapahtajan luo puhaltavana tuulena, päivällä rukoilin sitä pienelle kastetulle, illalla olin sen edessä ymmälläni. puhaltakoon se silti edelleen, erityisesti surua kantavien lohduttomuuteen. vieköön luo Auttajan.

siunatkoon meitä.

maanantai 18. toukokuuta 2009

kun on aikaa metaforille

lasten kasvatus on pitkänmatkanjuoksua. suhtaudun halveksuen vanhempiin, jotka yrittävät kasvattaa pyrähdyksin ja pikavauhdilla.

koska kuulun itse heihin.

kasvatuksessa asenne on tärkeä, kuten on juoksuasento juoksemisessa. katse kaukana edessä, ei metrin parin päässä, seuraavan askeleen kohdalla.

kyllä ne jalat tulevat perässä.

viime päivinä olen törmännyt kaihoisaan ajatukseen tulevaisuudesta, kun lapset ovat isompia, vastuullisempia, omissa oloissaan viihtyvämpiä, aikaa vanhemmilleen antavampia. mutta tulevaisuutta ei ole ilman tätä hetkeä. tätä hetkeä ei voi pikakelata. tämä täytyy elää askel askeleelta. päivä päivältä. oikku oikulta. on palauduttava yhdestä väsymyksestä kerrallaan.

ja lopulta. lopulta pilvimuurista valo välähtää ja maaliviivalla itsellään ei olekaan merkitystä.

tiistai 28. huhtikuuta 2009

juoksupäiväkirja

juoksen osoitteessa funforrestfun.blogspot.com. kaikki kannustus matkan varrella on tervetullutta.

torstai 23. huhtikuuta 2009

tuohtumus

Anonyymi on lisännyt kommentin tekstiisi "isin poika":

...selviäisitkö...? Lasten rakkaus on "ansaittava",sitä ei saa automaatista ABC:n uloskäynnin luota...

Anonyymi on lisännyt kommentin tekstiisi "isin poika":

"laatuaikaa"=uusavuttomien urpojen ymmärtämättömyys siitä,että laatuaikaa on joka hetki,sillonkin kun ei jaksa.


kirjoitin tammikuussa poika-isä-suhteestamme. hienoa, että teksti provosoi lukijan kommentoimaan. ja oikein kaksi kertaa! koska kommentointi blogissani on valvottua, olivat hiiren näppäimen alla vaihtoehdot "julkaise" ja "hylkää". kommenttien sävy ei sopinut sen hetkiseen mielentilaani, joten hylkäsin. kun tulin toisiin aatoksiin, oli jo liian myöhäistä. julkaisen ne siksi nyt itse.

nöyrä vastine:

olen hyvin pahoillani, että tässä vaatimattomien selviytyjien ja suorittajien maassa kehtaan edes hissukseen löytää oman epävarman vanhemmuuteni keskellä joitain onnistumisen hetkiä ja niistä mainita julkisella foorumilla osaamatta piiloutua anonyymiteetin taakse, kuten tekevät ne, joilla ymmärrys on.

pyydän syvästi anteeksi, että saatan - ja vielä tosissani - käyttää uusavutonta terminologiaa iloitessani siitä, että olen saanut olla poikani kanssa kahden.

olen pahoillani, että todellakin tankkaan autoni mieluiten abc-asemalla, vaikka ne kakskytneljäseitsemänaukiolollaan laittavat pikkuhuoltamot ahtaalle.

pyydän anteeksi, että luotan armoon ja siihen, että taivas on lasten kaltainen. sellainen, joka ottaa ansiotta vastaan.

eniten pahoittelen sitä, että minä kurja ja vähäinen sain sinut tuohtumaan, arvon anonyymi. en velvoita enää seuraamaan ajatuksiani. olet vapaa sivuuttamaan ne.

maanantai 13. huhtikuuta 2009

hetken

kulki ystävä mukana hetken
nyt poissa, poistunut
kesken retken
iloon yhtyy ikävä
riemuun raskas huokaus

jää yksin lupaus
ei yksin sure itkevä
vain hetken
on poissa, poistunut
ystävä yhteisen retken.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

aamu

älä pelkää
kuolema on nielty
se kompastui jalkoihinsa
putosi omaan kuoppaansa
sieltä se ei enää nouse

älä pelkää
kivi on vieritetty
edestäsi estämästä
valo tulvii sinne
missä oli häpeä, kipu
lika, pyyhkien kaiken pois.

älä pelkää
tämä päivä on tullut
se muuttaa yön iloksi
pelon toivoksi
kyyneleet maidoksi
joka ei koskaan lopu.

lauantai 11. huhtikuuta 2009

valo

pimeä metsä.
puiden oksat mustina käsinä
hapuilevat taivasta.
tähtien peitto on liian kaukana.
turha on niihin kurkottaa.

mutta keskellä metsää loimuaa tuli.
nuotion valo on pehmeä, hellä.
sen äärelle on helppo istahtaa.

sen lämpö kulkee poluilla mukana.
sitä ei mikään vie enää pois.

hauta

kuoleman ja elämän erottaa toivottomuus.
toivon tuo verho, joka vedetään silmiemme edestä,
tietämättömyyden tieltä.

me annoimme toisillemme niin monia kasvoja,
etten tunnistanut sinua silmät kiinni.

arkun kansi jäi auki, juoksin ulos,
säikähdin, en vieläkään ole saanut lepoa.

kuinka jossain niin kylmässä voisi olla elämää?
kuinka kallion seinämästä voisi versoa?

perjantai 10. huhtikuuta 2009

ristin luo

viiltää tuuli
haavojani
kuiskauksen kuuli
kai Jumalani
häneen minä turvaan
kun myrskyää
tiedän etten turhaan
tähän jää

ristin luo
itseni tuon
haavoistasi
haavoihini juon
uudestaan
saan aloittaa
saan tunnustaa
se satuttaa
joku minua
näin rakastaa

lempeä tuuli
nyt hyväilee
rakkaus suuri
mua kannattelee
kun matkaa tätä teen
kun harhailen
Jumalani eteen
ihmeellisen

ristin luo
itseni tuon
haavoistasi
haavoihini juon
uudestaan
saan aloittaa
saan tunnustaa
se satuttaa
joku minua
näin rakastaa.

---
v: am | f | c | g | x4
c: c | g | f | g | x2
am | g | f | g | x2

häpeäpaalu

perjantai saapui hiljaisena.
apeana kuin katuva koulupoika.
sen askelissa oli jotain samaa
kuin väsymykseensä väsyneellä.

hiljaisuus kasvoi. se oli yhä hiljaisempaa
ja ahdistavampaa.
pilvet värittivät sen harmaaksi
ja hengitys kavahti sitä,
jäi sen edessä ilmaan leijumaan,
odottamaan.

ja hän henkäisi viimeisen kerran.

sen kaikki kuulivat.
se repi hiljaisuuden sirpaleiksi.
kaikkialla alkoi äänekäs valitus ja
järkytys muutti kellotorneihin asumaan.

ja me jäimme siihen itkemään
kuin katuvat koulupojat
ja toivoimme, että isä antaisi anteeksi.

emme tienneet mitä teimme.

torstai 9. huhtikuuta 2009

toivoa täynnä

torstain illassa käy kolea tuuli.
kuin kuoleman hiipivät askeleet lähenisivät.
maahan jää laahavan viitan jälkiä.
aika on täyttynyt.

huominen tulee, sen jo tiedän.
istumme kahden sillalla. sinä
sanot: pysy siinä.
virta kulkee allamme, sinä otat minusta kiinni
kun painovoima käy liian vahvaksi.
minä olen heikko.
sinähän tiedät, millaista se on.
olla rikki.

mutta vain pari päivää vielä.
aurinko nousee, varjot katoavat
ja huurteinen maa kukkii.
jaksan odottaa, jaksanhan.

sinä näytät, että kuolemalta on revitty siivet.
kivenkovat valheet murrettu kuin pehmeä leipä.
istu vielä viereeni. istu, että jaksan uskoa.

tiistai 7. huhtikuuta 2009

Kuinka paljon armo maksaa?

eli puhe Hiljaisen viikon tiistain iltakirkossa 7.4.09 klo 18.

Ps. 69:2-5,7-10; 1. Kor. 1:18-19; Matt. 26:57-27:10.

Kuinka paljon armo maksaa?

Kolmekymmentä hopearahaa oli Jeesuksen hinta. Sen verran otti Juudas ystävänsä ja opettajansa kavaltamisesta. Hän tienasi ihan hyvin. Summa vastasi viinitarhan työntekijän kuukauden palkkaa. Sillä saattoi ostaa itselleen vasikan, pari lammasta ja vieläpä vastasyntyneen aasinvarsankin.

Mutta Juudas heitti verirahansa menemään. Hän tuli katumapäälle. Ehkä hän ei ollut odottanut, että lopputulos olisi niin raju. Että hänen kavalluksensa päätyisi Jeesuksen kuolemantuomioon.

Kun kuuntelimme tuota Matteuksen kertomusta, eikö tehnyt mieli mennä väliin ja keskeyttää väärien todistajien syytökset? Eikö tehnyt mieli kysyä Jeesukselta niin kuin Kaifas: Etkö lainkaan vastaa? Jeesus, miksi et vastaa perättömiin syytöksiin? Miksi et pelasta itseäsi, kun kerran olet syytön?

Meillä on oikeudentajua, kun ajattelemme näin. Syyttömän tuomitseminen on väärin, syylliselle tuomio kuuluu. Inhimillisinä, syvää sympatiaa tuntevina me haluamme Jeesuksen pois ylipappien käsistä. Ei häntä saa ottaa kiinni, ei häntä saa tuomita. Ei häntä saa surmata.

Mutta meissä on myös toinen ääni. Ääni, joka hiljaa ymmärtää ja hyväksyy sen, että syytön mies ottaa vaieten syyllisen viitan harteilleen. Se on meidän armonkaipuumme. Sillä, mitä jos Jeesus pelastaisi itsensä tuomiolta, mitä jos Jeesus välttäisi ristin?

Ei mitään.

Silloin ei olisi sovitusta. Ei lunastusta. Ei pelastusta. Silloin ei olisi anteeksiantoa. Ei armoa. Ei syyllisyyden sammuttavaa rakkautta.

Kolmellakymmenellä hopeadenaarilla emme voi ostaa armoa. Meillä ei ikinä ole sellaista omaisuutta, joka riittäisi armon hinnaksi. Armo on meille ilmainen. Ja silti sen hinta on kova maksaa. Armon hinta on oman syyllisyytemme tunnustaminen. Se, että minäkin olen syypää Jeesuksen kuolemaa. Jumalalle armo ei nimittäin ole ilmainen. Se maksoi hänelle hänen ainoan poikansa. Syyttömän hengen meidän syyllisyytemme tähden.

Jeesuksen ristintyö ylittää ymmärryksemme. Se ylittää oikeudentajumme. Rukoilkaamme tällä hiljaisella viikolla kuitenkin sitä, että ymmärtäisimme kääntyä juuri tuota ristiä kohti. Sen juurella on armon lähde pohjaton.

---

"Rakkauden, armon lähde
Jeesus ompi pohjaton!
Ken ois kuollut synnin tähden,
niin kuin Jeesus kuollut on?"
(Virsi 80:1)

tiistai 31. maaliskuuta 2009

300 kilometrin haaste, vol 2

aika: 31.3.-19.6.
tavoite: 300 km.

syksyllä kristian "of london" heitti minulle juoksuhaasteen, jonka sitten täpärästi mutta onnistuneesti juoksinkin. tänä keväänä juokseminen on ollut hankalaa, satunnaista ja motiivitonta, toisin kuin syksyllä. tänä iltana lähdin kiukkuisena lenkille, mikä helpotti oloa ja sai minut haastamaan itseni (huom!) uuteen haasteeseen, 300 uuteen kilometriin.

tuntuu luonnolliselta, että haaste on nimenomaan 300 kilometriä pitkä. vaikeampaa on päättää sopiva ajanjakso. toukokuun loppuun tulee liian kiire. toisaalta ei tee mieli ulottaa kovin pitkälle kesään, jotta säilyy tietty haasteellisuus. mukavaksi ajanjakajaksi nousee kalenterissa juhannus, keskikesän juhla. tällöin jää 81 päivää aikaa juosta. se tekee noin 3,7 km per päivä ja 26 km per viikko.

= mahdollista.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

Poissaoleva Jumala

Saarna Orimattilassa 29.3.2009
5. paastonajan sunnuntai
Kärsimyksen sunnuntai

Ps. 43: 1 + 2–5; Jes. 29: 13–16; 1. Piet. 2: 4–10; Mark. 12:1-12.

Saarna

Olen lenkillä, kun paikallisliikenteen bussi kurvaa pysäkille. Hölkkään bussin ohitse ja silloin se osuu silmiini. Bussin kyljessä on monimetrinen mainostarra. Se julistaa: "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä." Hätkähdän, kompastun ja kaadun. Sitten onneksi herään ajatuksistani ja palaan tähän todellisuuteen.

Bussikampanja ei siis ole ulottunut vielä Orimattilaan eikä Lahteenkaan. Mutta suuremmissa kaupungeissa, Helsingissä ja Tampereella, bussimainoksia ollaan kesäksi liimailemassa joukkoliikenteeseen. Kyseessä on brittiläislähtöinen uskonnonvastainen kampanja, jolla ateistit ja vapaa-ajattelijat haluavat äänensä kuuluville. Heidän viestinsä tai tunnuslauseensa siis on: "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä." Tunnuslause vaikuttaa tehokkaalta: eilisiltaan mennessä Britanniassa oli kampanjalle kerätty lähes 152 tuhatta puntaa eli yli 160 tuhatta euroa.

Tänään kärsimyksen sunnuntaina tunnuslauseen ajatus kuulostaa kiehtovalta. Mieluumminhan sitä nauttisi elämästä kuin murehtisi tai kärsisi. Mutta pohditaan tuota tunnuslausetta silti hetki.

Evankeliumissa Jeesus esittää vertauksen. Mies istuttaa viinitarhan, vuokraa sen ja muuttaa pois. Mies lähettää palvelijoitaan noutamaan osuuttaan, mutta vuokralaiset eivät palvelijoita kumarra vaan pahoinpitelevät ja lopulta tappavat. Viimeisenä toivonaan mies lähettää oman poikansa, mutta tämäkin tapetaan.

Vertaus puhuu Jumalan ja Israelin välisestä suhteesta. Jumala on vertauksen mies ja viinitarhan vuokralaiset ovat Israel, Jumalan kansa. Vertauksen palvelijat ovat profeettoja, joita Jumala lähetti kansansa keskelle julistamaan oikeutta, ”koska" – kuten Jesaja julisti – "tämä kansa lähestyy minua vain suullaan ja kunnioittaa minua vain huulillaan, koska sen sydän on vetäytynyt minusta kauas ja koska sen kuuliaisuus minua kohtaan on vain opittujen ihmiskäskyjen noudattamista”. Vanhasta testamentista voimme lukea, että profeetat, nuo Jumalan lähettiläät, saivat osakseen väkivaltaista torjuntaa. Ja lopuksi, mikä on oleellista, vertauksen poika on Jumalan Poika, Jeesus itse, jonka tappamisella Jeesus viittaa omaan kuolemaansa.

Nyt takaisin bussimainokseen. Vertauksessa mies siis istuttaa viinitarhan, vuokraa sen ja – muuttaa pois. Onko Jumala muuttanut pois? Onko englantilainen bussikampanja oikeassa? Onko Jumala poissa? Poissa kuvioista?

Ateistien kuvioista Jumala on poissa. Hän ei niihin kelpaa tai mahdu. Tämä on yksi tapa suhtautua Jumalan poissaolemiseen. Jos Jumalaa ei ole, hän ei tietenkään voi olla paikalla, läsnä, vaan hän on poissa.

Toinen näkökulma poissaolevaan Jumalaan on kärsimyksen näkökulma. Jos Jumala on rakastava ja kaikkivaltias, miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä? Miksi Jumala ei tee mitään? Maailman pahuuden edessä on helppo kääntää selkänsä Jumalalle ja ajatella, että Jumala on poissa, ei häntä kiinnosta, kuinka meillä ihmisillä täällä menee.

Vai kiinnostaako sittenkin? Emmekö juuri kuulleet vertauksen miehestä, jolla oli viinitarha ja joka toistuvasti lähetti alaisiaan katsomaan mitä viinitarhalle kuuluu? Eikö Raamattu ole täynnä kertomuksia siitä, kuinka Jumala osoittaa välittämistä ihmisiä kohtaan, etenkin niitä kohtaan, joita sorretaan, jotka kokevat epäoikeudenmukaisuutta, jotka kärsivät? Ja eikö oma elämämme todista, että Jumalan läsnäolo tuntuu vahvimmin silloin, kun itse on heikoimmillaan, kun on vaikeinta, kun kärsimys on suurta. Siksi lähetettiin profeetat, siksi lähetettiin Jumalan Poika. Siksi, että me täällä kärsimme.

On yksi näkökulma, josta katsottuna Jumala ei ole poissaoleva. Se on ratkaiseva näkökulma, se on Kristuksen näkökulma. Kristuksessa Jumala tuli ihmiseksi, hän tietää, mitä ihmisen elämä on. Jumalan Poika eli ihmisen elämän ja tuli kiusatuksi, kavalletuksi, tuomituksi, pilkatuksi, kidutetuksi, hyljätyksi, murhatuksi. Jumala antoi ainoan Poikansa kärsimään ja kuolemaan rakastamiensa ihmisten tähden, meidän tähtemme. Jeesuksen kärsimyksen tähden Jumala tietää syvästi, mitä kärsimys on. Siksi hän osaa meitä myös lohduttaa ja auttaa. Hänen apunsa ei estä kamalia asioita tapahtumasta, mutta hän on vierellä niin, ettei niitä tarvitse kestää yksin.

Jumala ei ole poissaoleva Jumala. Mutta olemmeko me poissa? Huomaammeko me häntä oman kärsimyksemme keskellä? Käännymmekö hänen puoleensa, kun kaipaamme lohdutusta ja apua, vai syytämmekö sen sijaan häntä siitä pahasta, mikä elämäämme vaivaa? Pidämmekö Jumalaa poissa elämästämme juuri silloin, kun häntä eniten tarvitsisimme?

Me kompastelemme uskossamme kuin Israelin kansa. Me seuraamme Jeesuksen kärsimystietä kovin haparoivin askelin. Mutta juuri tuon kärsimystien tähden me saamme omissa kärsimyksissämme kaatua Jumalan armon varaan. Se on turvapaikkamme, olipa sydämemme kevyt tai raskas, tai olivatpa askeleemme katuvia tai kaatuvia. Me saamme taivalluksellamme istahtaa lepäämään kivelle, levähtämään Kristuksen jalkoihin. Hän on kulmakivi, kivi jonka varassa seisoo koko kurjien ja syntisten kirkko.

Bussimainos on väärässä. Jumalankieltäjät ovat ymmärtäneet asian aivan nurin kurin. Jumala on olemassa. Lopeta siksi murehtiminen ja nauti elämästä. Elämästä voi nauttia juuri sen tähden, että Jumala on.

Sen tähden, että Jumala on - antanut Kristuksen: hän on uskomme lähde ja perusta.

Elämästä voi nauttia juuri sen tähden, että Jumala on - meidät armahtanut: hän nostaa pystyyn, vie uuteen alkuun.

Elämästä voi nauttia sen tähden, että Jumala on - väkevämpi kuin kuolema: kärsimyksen sunnuntainakin sarastaa pääsiäisaamun valo. Ylösnousemuksen kirkkaus avaa meille näköalan todellisuuteen, jossa ei enää ole kärsimystä eikä kuolemaa.

Jumala on. Nauti elämästä.

---

p.s. Kiitos virikkeistä myös Pekka Särkiölle ja Facebook-ryhmälle "Jumala on olemassa, joten lopeta murehtiminen ja nauti elämästäsi!".

maanantai 16. maaliskuuta 2009

vedenpaisumus

ihailtava on ranskalaista elokuvantekemistä. viikon olemme katselleet lastenfilmiä sammakoiden ennustus, jossa sammakoiden laskelmien mukaan tulee sade ja tulva ja vedenpaisumus. hieno toteutus, mainio musiikki, hyvää viihdettä koko perheelle. (ainoa puute on siinä, että en ole saanut katsotuksi elokuvaa vielä kokonaan. sitä kun töllötetään siivuina, tuokio kerrallaan, eikä minulla ole ollut mahdollisuutta istahtaa puoleksitoista tunniksi alas. en ainakaan ole sellaista mahdollisuutta ottanut.)

nyt otin kuitenkin elokuvan varjolla tilaisuuden päivittää kuulumisia. ne ovat työntäyteiset. viime viikko oli nuorisopapin viikko. isoskoulutus, kappelivartti, pikkuisoset, nuorten leiri. ja nyt kun sain ihan luvan kanssa ja todella tehdä nuorisotyötä, koin nauttivani työstä. sanoin sen oikein kotonakin ääneen. olen ilolla nuorisopappi - jos saan olla.

eilen kotiuduin 35 työtunnin (miinus yksi nukuttu yö 7,5 tuntia) jälkeen siunattuani, leireiltyäni, messuttuani, kastettuani ja juonnettuani lauluillan pohtien sitä, minkä verran töitä voi, saa ja kannattaa ottaa. ihmiset ovat jo alkaneet toppuutella, neuvoa "ei"-sanan käyttämisestä, huolestua uuden papin jaksamisesta. ja olkoon hyvä niin. paitsi että seurakunta rukoilee paimenen puolesta, saa se olla huolissaan.

sillä kun työt alkavat tulvia ylitse, kun vedenpinta nousee, silloin suorituskyky ja mielekkyys laskevat. mihin muualle silloin pakenen kuin turvapaikkaan, kotiini? mutta kestävätkö kodin seinät, pitävätkö ne vettä? mitä kodista tulee, kun työstä tulee vimmattua soutamista? silloin ehkä pitäisi etsiä ne sammakot, jotka auttavat ennakoimaan tulvan. sadetta ihminen ei pysty estämään, mutta töiden satelun voi. kai.

tiistai 10. maaliskuuta 2009

lasten kaa

huippuillansuu perheen kesken. päiväunien jälkeen ajelu lahteen ja seikkailupuistoon. siellä vajaat pari tuntia kiipeilyä ja pomppimista. valvojat (=vanhemmat) velvoitettiin maksutta liukumäkiin ja radalle mukaan. kerran tosin kolahti: pää pehmustettuun tankoon. tärähti koskemiseen asti. nyt alkaa helpottaa.

viime aikoina olen kärsinyt "äidin poika" -käyttäytymisestä. en kuitenkaan itseni vaan elian. hän on kolme ja iälleen uskollisena hakee rajojaan ja rooliaan suosimalla äitiään ja dissaamalla isäänsä. siksi isi kelpaa lähestulkoon vain jos äiti on poissa tai kun ollaan koko sakilla jossain.

tänään siis olimme ja isi sai kontata mukana. fantastista!

joku toinen kolmevuotias ohitti minut ylämäessä, katsoi kuin klovnia ja sanoi: "sulla ei ole yhtään hiuksia!" lause oli yhtä aikaa totta (minulle) ja hassua (hänelle).

elia puolestaan kysyi ensimmäisiä perimmäisiä kysymyksiään paluumatkalla: "miksi ihmisillä on kaksi kättä?" äitinsä vastasi mielestäni ihan hyvin, ymmärrettävästi ja käytännöllisesti tyyliin: "jotta voimme syödä" jne. itse nousin tankkaamaan autoa ja mietin kysymystä loppumatkan sen mitä päänsäryltä pystyin. hyvä kysymys. vaikea vastata kolmevuotiaalle sorvatulla tavalla. koulussa anatomia ja ihmisen biologia jäivät mielenkiinnon puutteesta (vieroksuin silloin evoluutioteorian ja sen mukana koko biologian opetusta) johtuen vähälle oppimiselle. täytynee koettaa nyt selvittää tämä. ilmoitan siis, kun tiedän, miksi ihmisellä on kaksi kättä.

elia ilmoitti sitten kotona oman totuutensa: "kaikki ihmiset ovat vauvoja." en voi kuin ihmetellä lapsen metafyysisiä näkemyksiä!

sohvin meno oli onneksi rauhallisempaa, vaikka hänkin osaa jo olla vikkelä. hänelle isi kelpaa useammin etenkin nyt, kun maito on tissistä "loppunut". tuntuu se silti hyvältä ottaa ansiottomia hymyjä ja ilonpurkauksia vastaan, kun lapsi aidosti nauttii pomppulinnasta ja pallomerestä.

kyllä lapsilta on niin paljon opittavaa.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2009

konfirmaatiosaarna 8.3.09

Vaikka käsitinkin tänään, että konfirmaatiopuheet ovat nimen omaan kasuaalipuheita, laitan tämänaamuisen tänne, kuten olen ennenkin tehnyt. Kyseessä oli kuitenkin samalla pääjumalanpalveluksen saarna.

2. paastonajan sunnuntai – Rukous ja usko

Luuk. 7: 36-50


Saarna

Rakkaus on kärsivällinen,
se jaksaa pitkän matkan.
Rakkaus antaa tilaa,
se mahtuu pieneen mökkiin.
Rakkaus ottaa rennosti,
kuin Lapin pappi kirkossaan.
Rakkaus ymmärtää, keskustelee, jakaa.
Rakkaus oppii, opettaa.
Se on ankkurihissi aivan laelle.
Rakkaus ei syöksy, ei laske päin,
mutta sitä ei voi väistääkään.
Rakkaus katsoo silmin tuulisin,
itkevin, kaipaavin, nauravin.
Rakkaus on piiri,
jossa katsotaan toisia silmiin.

Tämä on runo, jonka Karoliina ja Antti huusivat huutokaupassa, jonka järjestimme leirillä seurakunnan kummilasten hyväksi.

On kaksi tapaa käydä rippikoulu: pakosta ja rakkaudesta.
On kaksi tapaa ajatella pelastuvansa: omilla ansioilla ja rakkaudesta.
On kaksi tapaa palvella Jeesusta: tottumuksesta ja rakkaudesta.

Rakkaat nuoret. Kiitos hienosta rippileiristä. Kanssanne tuntui melkein siltä, että rippikoulu on ihan leikin asia. Niin hauskaa meillä oli bussimatkoilla, laskettelurinteessä, rinnekahvilassa, yhteisissä leikeissä, pulkkamäessä, huutokaupassa, työskentelyhetkissä sekä iltaohjelmissa, joissa oli aika repäiseviäkin juttuja. Rippikoulun voi käydä pakosta tai rakkaudesta, väkisin tai innoissaan, torjuen kaiken tai ihmettelevin mielin mukana matkaten. Itse ainakin nautin siitä innosta, jolla lähditte mukaan. Sa siitä välittämisestä, joka leirissä oli läsnä. Rakkaus oli läsnä. Ja nyt nyt tässä. Rippikoulun huipulla, aivan laella, konfirmaatiossanne, teidän juhlassanne.

Konfirmaationne evankeliumitekstissä Jeesus antaa teille ja meille kaikille matkaeväät elämään tästä eteenpäin. Elämä ei ole aina avoin latu-ura, jota on selkeä hiihdellä eteenpäin. Eikä se ole myöskään pelkkää ankkurihissin tasaista ja helppoa vientiä ylöspäin. Välillä täytyy kiivetä itse ja välillä täytyy etsiä suuntaa umpihangessa. Etsiskele tuota suuntaa sieltä rippiraamatun sivuilta, joita me leirilläkin tutkimme.

Miten Jeesus siellä sitten meitä tänään evästää?

Mutta Jeesus sanoi naiselle: "Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa."


On kaksi tapaa ajatella pelastuvansa: omilla ansioilla ja rakkaudesta.

Me tutustuimme leirillä kaikkiin kymmeneen käskyyn varsin perusteellisesti. Käskyihin, joissa ilmoitetaan, mitä Jumala meiltä ihmisiltä tahtoo, mikä meille ihmisille on hyväksi. Jeesus tiivisti käskyt rakkauden käskyyn: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Kuinka hyvin sinä kirkon penkissä istuva olet näitä pystynyt noudattamaan? Tätä me pohdimme yhdessä leirilläkin. Lopputulos oli usein, että ei niitä aina voi noudattaa. Emme pysty siihen. Olemme ihmisiä, teemme väärin, teemme paljon sellaista, mikä rikkoo suhdettamme Jumalaan ja suhdettamme toisiin ihmisiin. Emme omin taidoin ja voimin, emme omin teoin pysty pelastamaan itseämme. Olemme syntisiä, kuten evankeliumikertomuksen nainen.

Mutta tänään naistenpäivänä tuo evankeliumin nainen saa kuitenkin olla meidän kaikkien esimerkkinä. Hän turvautuu syntiensä kanssa armoon, rakkauteen jota hän ei ansaitse, mutta jonka hän saa osakseen. Jeesus sanoo naiselle: "Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi."

Rakkaat nuoret. Konfirmaatiossa sinusta tulee itsenäinen seurakunnan jäsen, itsenäinen kristitty. On kaksi tapaa palvella Jeesusta. Kaksi tapaa olla kristitty. Tottumuksesta ja rakkaudesta. Tottumuksesta palveleminen on evankeliumin miehen tapa. Hän tuntee lain ja käskyt. Hän on vieraanvarainen ja kutsuu Jeesuksen syömään. Hän puhuttelee Jeesusta opettajana, mikä kertoo kunnioituksesta. Mutta kertomuksen nainen on toista maata. Nainen koki, että Jeesus oli enemmän kuin opettaja, hän uskoi, että Jeesus hyväksyi hänet, vaikka hän oli syntinen, hän osoitti Jeesukselle tottumuksista poikkeavaa rakkautta, ja hänelle Jeesus julisti kaikki synnit anteeksi.

Miten sinä näet Jeesuksen? Niin kuin on totuttu näkemään, niin kuin kaikki muutkin näkevät. Tarvitsetko häntä itse? Jos tarvitset, niin tarvitsetko vain hänen hienoja ihmisläheisiä opetuksiaan? Vai tarvitsetko Jeesusta kuten tuo nainen, hyväksymään sinut, osoittamaan sinulle armahdusta, sovittamaan sinun syntisi?

Jeesus sanoi naiselle: "Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa." Vain usko ja armo pelastavat. Usko on kuin pitkä bussimatka. Kestää kauan, että on perillä, mutta matkan aikana voi olla varsin mukavaa. Usko Jeesukseen saa kasvaa rauhassa. Rippiraamatun selailun lisäksi voit hoitaa uskoa rukoilemalla, vaikka niin kuin konfirmaatiolaulussanne sanotaan: ”Anna rauha, varjele meitä!” Tai niin kuin Jaakob: "En päästä sinua ennen kuin siunaat minua." Yhteyttä toisiin nuoriin itsenäisiin kristittyihin voit pitää tulemalla mukaan seurakunnan nuorten toimintaan, jossa Henninkin mukaan on kivaa ja hauskaa.

Tänään moni teistä polvistuu ensimmäistä kertaa ehtoolliselle. Ehtoollinen on anteeksiantamuksen ateria. Me kaikki tarvitsemme armoa. Me kaikki tarvitsemme kokemuksen, että me kelpaamme. Että meidät hyväksytään. Ehtoollisessa Jeesus vahvistaa uskoamme siihen, että hän on antanut ruumiinsa ja verensä meidän puolestamme. Ja vain koska rakastaa meitä niin vietävästi.

Usko ja armo ovat Jumalan lahjoja meille. Kuten leirilaulussa teille lauloin:

Niin kuin lumi pukee maan valkeaan,
niin Isä peittää sinut armollaan,
ja kun kylmä sinua pitää kourissaan,
voi Hän kaiken sen jään sulattaa.