keskiviikko 31. joulukuuta 2008

kaksi vuotta sitten

suora sitaatti moleskine-muistikirjasta:

"vuosi vaihtuu. jos juna on aikataulussa, vaihdan sitä pitäjänmäen asemalla, raiteella kolme. ehdin, ja hyvä niin, töistä aiottua aiemmin liikkeelle (siivosimme tiinan kanssa vimmattuina) ja saatan ihastella rahalla taiottuja värejä taivaalla lähijunan ikkunasta.

juhla ei ole ollut minulle tärkeä lapsuuden jälkeen. siksi ei tee kipeää viettää vuodenvaihteen kriittistä hetkosta tätä vähemmän arkisissa merkeissä.

ihmiset tarvitsevat määrähetkiä muistaakseen ajankulun. aika kuluu ja tiimalasi elää. aika katoaa. ihminen on kuin kukka joka kuivuu, kukoistaa mutta lopulta kuivuu. lopulta elämä on Jumalan kädessä, hänen joka on ajan tuolla puolen.

mies yritti ennustaa tulevaisuuteni tarot-korteilla. kieltäydyin. tulevat päiväni ovat Jumalan kädellä."


aika kuluu ja sen tästä sitaatista lukee. on tultu pitkä matka tästä tähän. sata kilometriä muuttoautolla, kaksi vuotta isolla vaihteella. onneksi viime kuukausina on ajettu rajoitusten mukaan. huihai!

perjantai 26. joulukuuta 2008

tapaninajelu

terveisiä nelostieltä. lähdimme aamulla kohti pohjoista, mummolaa, pysähdyimme kuitenkin matkalla papan luona, ja nyt olisi vielä 150 kilometriä matkaa jäljellä. elia heräsi juuri turhan aikaisin päiväunilta, sohvi nukkui varkain jo alkumatkasta eikä saa nyt uusista unista kiinni. minä istun takapenkillä ja vastaan epäaktiivisena lasten viihdyttämisestä. sohvi syö rusinoita vatsansa sekaisin, elialle laitan kohta dvd:n pyörimään. akussa ei tosin ole hirmuisesti virtaa.

blogin kävijälaskuri kertoo, että tätähän luetaan siellä täällä. aivan varma en voi kuitenkaan olla missä, sillä oma liikkuva laajakaistani saattaa välillä olla espoossa, välillä raahessa. on kuitenkin hauskaa, että sivulla vieraillaan muualtakin kuin tältä koneelta. kiitos kannatuksesta!

mummolareissu kestää tiistaihin. toivon mukaan saamme sukuloinnin ohessa levättyä edes hieman. vuosi vaihtuu ensi viikolla. sitten on taas uudenlainen ohjelma töissäkin. tiivis joka tapauksessa, luulisin. siksi olisi paikallaan löytää elämään jonkinlainen ryhti. sitä edesauttaa näin hetken tajunnanvirralla seuraavat seikat:

1. lenkkeilyn uudet haasteet. 100 kilometriä kuussa riittänee. toukokuun alussa puolimaraton. uudet kengät.
2. aikaa itselle, vaimolle ja perheelle. tasapainoilun taitaminen. suunnittelu auttaa, mutta tarvitaan varmaan myös lastenhoitajaa. ilmoittautumisia otetaan vastaan!
3. ekologinen eläminen. alkuvuoden budjetti näyttää siltä, että jostain on säästettävä. ensimmäisenä tulevat mieleen juusto, viinit ja irtonumerolehdet. ei se montaa euroa kylläkään tee.
4. töissä jatkuu työnkuvan kokonaisuudellinen hahmottaminen. siihen kytkeytyy kalenterin järkevä käyttö ja täyttö sekä töiden suunnittelemisen ajoitus ja hallinta.

no, ei sen enempää töistä vapaapäivänä. nyt lopetan itsekkään akun kulutuksen ja varaan loput virroista muumeille, myyrälle tai maisalle. hyvää tapania!

torstai 25. joulukuuta 2008

joululaulu

pieni poika makaa vuoteellaan,
äiti valvoo vielä tämän unta,
piirtää tähden ikkunaan.
jossain sataa maahan lunta,

valkeampaa lunta, aa-aa.

lapsi kääntyy, ääni itkuinen,
äiti huokaa: kuuleekohan kukaan?
on pojan iho pehmoinen,
yö kutsuu: lähde uneen mukaan,

lapsen mukaan, aa-aa.

jouluyö
kaiken muuttaa voi,
tää yö meidätkin.
jouluyö
rauhan tuo näihin huoneisiin.
tuo rauha seimenkin!

on myöhä, kotiin kävelee
isä, muut kun ovat nukkumassa.
katsoo ylös huolineen
ja näkee tähden ikkunassa

valvomassa, aa-aa.

jouluyö
kaiken muuttaa voi,
tää yö meidätkin.
jouluyö
rauhan tuo näihin huoneisiin.
tuo rauha seimenkin!

---

verse: | em c | d |
pre-chorus: | em | d |
chorus: | g | d | em | c | g | d | c | c |


24.12.2008 rouvalle

keskiviikko 24. joulukuuta 2008

Joulun rauhaa!

Jouluaaton saarna Kuivannon kirkossa 24.12.2008 klo 14

Evankeliumi ja Enkeli taivaan:

Luuk. 2:1-14

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.

Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet mutta...

1. Enkeli taivaan lausui näin:
Miks hämmästyitte säikähtäin?
Mä suuren ilon ilmoitan
maan kansoille nyt tulevan.

2. Herramme Kristus teille nyt
on tänään tänne syntynyt,
ja tää on teille merkiksi:
seimessä lapsi makaapi.

Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:

10. Nyt Jumalalle kunnia,
kun antoi ainoon Poikansa.
Siit enkelitkin riemuiten
veisaavat hälle kiitoksen.


Saarna

Mitä sinä odotat joululta? Hyvän tahdon, toivon ja rauhan juhlaa? Joulun tunnelmaa? Lunta ja valkeaa joulua? Tuttuja joululauluja? Kodin lämpöä, lasten naurua, terveyttä, aikaa itselle ja läheisille ihmisille?

Jos nämä asiat ovat osa unelmajouluasi, niin pidä unelmastasi kiinni. Unelmia tarvitaan näinä päivinä ehkä kovemmin kuin koskaan. Monet meistä joutuvat näet tinkimään unelmistaan. Myös jouluna. Joulu ei ole aina sellainen kuin toivoisi eikä elämä mene aina suunnitelmien mukaan. Moni tuntee juhlapäivinäkin huolta ja murhetta: rahanpuute, työttömyys, yksinäisyys, huoli läheisistä ja väsymys tunkeutuvat mieleemme. Siinä väistyvät jouluevankeliumissa kuulemiemme enkelten riemu ja paimenten ilo taka-alalle.

Tänä jouluna voimme silti kysyä: Kuinka saisimme houkuteltua enkelten riemua ja paimenten iloa esiin? Kuinka voisimme yhtyä enkelten ylistykseen: Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Kunnia kuuluu Jumalalle, koska ”antoi ainoon Poikansa”. Samasta syystä ihmiset saavat rauhan. Seimen lapsi on Rauhan ruhtinas, joka luo rauhan ihmisen ja Jumalan välille. Jeesus syntyi pelastaakseen meidät. Sovittaakseen syntimme ja lunastaakseen meidät vapaiksi kuoleman vallasta.

Seimen lapsi tuo rauhan paitsi ihmisen ja Jumalan välille, hän tuo rauhan myös meidän ihmisten välisiin suhteisiin. Jouluna Jumala lähestyy meitä. Jotain merkittävää on siinä, että Jumala syntyi pieneksi lapseksi. Vauvaksi, joka herättää meissä hellyyden pitää huolta. Vauvaksi, joka saa meidät avaamaan sylimme ja ottamaan vastaan. Lapseksi, jota pitelemällä pidämme sylissämme maailman kalleinta aarretta, Vapahtajaa.

Ihmisten välinen rauha syntyy silloin, kun tämä lapsi saa tulla elämämme valtiaaksi ja joulumme keskukseksi. Kun ihminen saa ottaa vastaan Joulun lahjan, Vapahtajan, rakkauden lahjan, syntyy hänessäkin halu antaa eteenpäin. Halu rakentaa rauhaa, olla ystävällinen toiselle ihmiselle. Auttaa sitä, joka apua tarvitsee.

Jeesus syntyi ja syntyy jokaisena jouluna, jotta sinä ja minä löytäisimme hänet. Jeesus syntyi, koska me elämme varjojen maassa, huolien pimeydessä, yksinäisyyden pimeydessä, sairauksien ja väsymyksen varjojen alla. Hänen kanssaan joulumme voi olla juhla riippumatta siitä, millainen elämäntilanteemme on. Levottomuudestamme tai huolistamme huolimatta. Huolimatta siitä, mitä joulupöydässämme on tarjolla tai siitä, kuinka monta lahjaa kuusen alta löytyy. Seimestä löydämme todellisen lahjan. Hän on Kristus, Herra. Hän tuo rauhan.

perjantai 19. joulukuuta 2008

joulukiireet

on oikein, että paimenill' yksin työ. paimenia ovat paitsi papit, myös "päivystävät poliisit, suntiot, rantojen miehet, lähihoitajat, putkimiehet", kuten pastori siukonen listaa. itse saan palvella aattona ja jouluaamuna heti seitsemältä. tänään ja huomenna vietetään koulujen joulukirkkoja ja sunnuntaina on vielä neljännen adventin messu.

tässä hässäkässä korostuu joulurauhan ja joulukiireen välinen kontrasti. pappi suihkii paikasta toiseen, mutta toivottamaan rauhaa. rauha on maassa ja ihmisillä, myös papilla, hyvä tahto. sillä kuinka sitä toivottaa, ellei sitä toivo ja siinä toivossa käy työhön kiireiseen? hyvä tahto olkoon tänä jouluna kotimme, työmme ja kaiken kanssakäymisemme paimensauva.

maanantai 15. joulukuuta 2008

300 kilometrin haaste

elokuun 31. päivänä kirjoitin juoksemisesta, tarkkaanottaen ystäväni kristianin heittämästä 300 kilometrin haasteesta. kilometrien kerääminen alkoi elokuun lopulla ja päättyy tänään. ilolla ja ylpeydellä julistan saaneeni kilometrini täyteen jo eilen!

haaste oli haastava, mutta kannattava. kun syksyn alussa lenkit olivat pituudeltaan pitkälti niin pitkiä kuin mitä jaksoin juosta, olivat ne viimeisinä viikkoina niin pitkiä kuin aikaa juoksemiseen perheeltä sain anottua. tarpeeksi pitkiä, mutta helpompia kuin aiemmat lyhyemmät. kunto koheni syksyn aikana huomattavasti, henkinen jaksaminen suoraan verrannollisesti.

kilometrini jakautuivat varmastikin (harmi, etten kirjannut kaikkea ylös) melko sopuisasti asvaltille ja maastoon. pääosan juoksin ehkä kuitenkin läheisellä pururadalla. maantiellä tein pidemmät ja loppusyksyn loskakelin lenkit. joitain kymmeniä kertoja kiersin urheilukentän ratakierrosta. nyt muistan, että ensimmäiset juoksut teinkin vielä pitäjänmäessä. lenkkikengät yhdistivät siis vanhan ja uuden kodin.

muutamia tunnuslukuja:

juoksupäiviä eli lenkkejä oli tasan 40. keskimääräisen lenkin pituus oli siis 7,5 km. haasteeseen kului 115 päivää, joten lenkki osui noin joka kolmanteen päivään. pisin nollaputki eli peräkkäisten juoksemattomien päivien pituus oli 20 päivää.

tässä tarkemmin juoksemisen jakautumisesta:

0-100 km: 63 päivää, 16 lenkkiä, pisin lenkki 9,02 km, lyhyin 4,4 km.
100-200 km: 26 päivää, 12 lenkkiä, pisin 15,31 km, lyhyin 4,45 km.
200-300 km: 26 päivää, 12 lenkkiä, pisin 15,76 km, lyhyin 3,5 km.

yli kympin lenkkejä (10,36-15,76 km) kertyi yhteensä kuusi.

eiköhän se tästä. vuoden alusta alkavat uudet haasteet, mutta niistä sittemmin lisää. nyt anna jalkojen levätä ainakin viikon, saa nähdä tapahtuuko joulun seudulla mitään. töissä ainakin olen.

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Tehkää tie kuninkaalle. Saarna 3. adventtisunnuntaina.

Orimattilan kirkossa 14.12.2008 klo 10.

Joh. 1: 19-27

Tämä on todistus, jonka Johannes antoi, kun juutalaiset lähettivät Jerusalemista pappeja ja leeviläisiä kysymään häneltä: "Kuka sinä olet?" Johannes tunnusti totuuden, hän ei sitä kieltänyt. Hän sanoi: "En minä ole Messias." "Mikä sitten?" he kysyivät. "Oletko Elia?" "En ole", Johannes vastasi. "Oletko se luvattu profeetta?" Hän vastasi: "En." Silloin he sanoivat: "Kuka sitten olet? Meidän on vietävä vastaus niille, jotka meidät lähettivät. Mitä sanot itsestäsi?" Johannes vastasi: "Minä olen ääni, joka huutaa autiomaassa: 'Tasoittakaa Herralle tie!' Niinhän profeetta Jesaja on ennustanut."
    Niiden joukossa, jotka oli lähetetty Johanneksen luo, oli myös fariseuksia. He kysyivät häneltä: "Miksi sitten kastat ihmisiä, jos et ole Messias, et Elia etkä se profeetta?" Johannes vastasi: "Minä kastan vedellä, mutta teidän keskellänne on jo toinen, vaikka te ette häntä tunne, hän, joka tulee minun jälkeeni. Minä olen arvoton edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja."


Saarna


Lähdin eilen lasten kanssa leikkipuistoon. Koska esikoinen ilmoitti, ettei jaksa kävellä, otimme rattaat. Märän lumen valtaama tie ja kolmenkymmenen kilon painolasti pienipyöräisissä tuplarattaissa sai aikaan sen, että jäimme jumiin. Selkä hiessä puskin lapsia läpi sohjon ja pääsimme kuin pääsimmekin lopulta liukumäkeen.

Näinä lumisina päivinä me autoilevat, pyöräilevät ja rattaita työntävät ihmiset osaamme arvostaa sitä, että tiemme pidetään kunnossa. On hauskempaa lähteä aamulla hoitamaan päivän asioita, kun lumet on aurattu auton tai askelten tieltä. Muussa tapauksessa sitä voi vaikka peruuttaa ojaan, kuten minulle kävi muutama päivä sitten.

Voisiko ihmisen elämää verrata muutenkin autolla ajamiseen?

Jos sataa oikein kovasti lunta tai vettä, on näkyvyys tuulilasista kehnonlainen. Näemmekö aina elämässäkään eteemme kovin kirkkaasti? Välillä näkyvyyttä on syytä kirkastaa, vaihtaa pyyhkijänsulat ja pestä ikkunat, sitten voi katsoa elämäänsä, missä olenkaan juuri nyt.

Välillä elämässäkin vauhti kiihtyy ylinopeuden puolelle. Näin on vaarana etenkin näin loppuvuodesta. Jos vaikka saisi vielä tämän ja tuon asian tehtyä vielä tämän vuoden puolella, me suunnittelemme. Välillä menemme eteenpäin niin lujaa, ettemme ehdi huomata, missä todella kuljemmekaan.

Tai välillä tuntuu, että elämä on jatkuvaa katsastusta, jossa syynätään kaikki asiat, jotka pitäisi huoltaa ja korjata, ennen kuin sanotaan, että: ”Kelpaa. Läpi menee.”

Tänään, 3. adventtisunnuntaina, on katsastuspäivä. Katsastusmiehenä olkoon Johannes Kastaja, ääni joka huutaa erämaassa: ”Tasoittakaa Herralle tie!” Tai kuten päivän aihe kehottaa: ”Tehkää tie kuninkaalle!”

Meidän katsastuksemme ei ole kuitenkaan armottoman syynäyjsen ja vikojen etsinnän katsastus, vaan hiljentymisen, pysähtymisen katsastus, joulunaluskatsastus. Tänään on sallittua hiljentää vauhtia. Uskallatko kokeilla? Tai uskallanko minä? Uskallammeko painaa jarrupoljinta, pysähtyä, vaikka sammuttaa moottori ja kuunnella pelkkää hiljaisuutta. Pestä tuulilasin ja katsoa eteemme, millainen tie edessä aukeaa. Ja ehkä nähdä, mitkä ovat ne esteet, jotka elämässämme ovat kuninkaan tiellä? Mitkä ovat ne lumiaurat, jotka voisivat raivata elämäämme tilaa joulun lapselle, Jeesukselle?

Mitkä ovat esteenä? Miten nuo esteet tasoitetaan?

Toimittaja Lea Lappalainen ihmettelee: ”Tee enemmän ja nopeammin, kiristä tahtia, onnistu, niin täytät ihmisen mitan. Miten tällaiseen elämänrytmiin soveltuu pysähtyminen, saati odottaminen? Odottaminen on vieras asia, kun on henki kurkussa rientänyt aina hakemaan uutta.” (Kirkko & Kaupunki 6.5.2008)

Me elämme ajassa, joka vaatii meiltä paljon. Meiltä vaaditaan tehokkuutta, kaiken peliin laittamista, rasittavaa yrittämistä, onnistumista hinnalla millä hyvällä. Myös joulu saattaa siksi aiheuttaa meissä stressiä ja armotonta ponnistelua. Joulun odotuskin on odottamista katse sekuntiviisarissa.

Kiire ja stressi ovat meidän aikamme vitsauksia. Ehkä ne ovat meidän elämässämme myös esteitä sille, että rauhallinen joulu voisi saapua, että rauhan ruhtinas voisi aasillaan ratsastaa sydämeemme. Jos näin on, tilaa joulun kuninkaalle syntyy vain raivaamalla nuo esteet tieltä. Mutta millä aurataan kiire ja stressi elämän tieltä?

Ennen kuin piispa Matti Repo vihki eli ordinoi minut ja kaksitoista muuta maisteria papeiksi, saimme osallistua Tampereen hiippakunnan ordinaatiokoulutukseen, jossa mutustelimme pappeutta ja mitä se sisällään kantaa. Eräs työryhmä oli pohdinnoissaan päätynyt siihen, että papille on ensisijaista oleminen, toissijaista tekeminen.

Vaikka pappisurani onkin vasta kovin nuori, uskaltaisin silti soveltaa määritelmää meihin kaikkiin ihmisiin. Meille ihmisille on ensisijaista oleminen, toissijaista tekeminen. On ensisijaista vain hengittää ja hengitellä sitä ilmaa, jonka Jumala meille antaa. Sanansa ensilehdillä Jumala luo ihmisen maan tomusta ja puhaltaa tähän elämän henkäyksen. Tuo on se henkäys, josta me elämme ja olemme. Jokainen hengenveto on pieni ihme, joka kertoo siitä, että Taivaallinen Isämme on hengityksessämme ja koko elämässämme mukana. Elämme hänen antamaa elämäänsä, lahjaksi saatuja päiviä.

Ensisijaista on oleminen. Hengittäminen. Huokaileminen. Pelkkä huokaus keskellä kiirettä ja stressaavaa tekemisen tilannetta riittää rukoukseksi, sydämen puheeksi Jumalalle. Pelkkä huokaus siirtää koko elämämme perustaa. Poispäin itsestä, kohti häntä, joka pitää elämäämme yllä. Kun uskallamme vain olla ja kuunnella hengitystämme, huokaista ja antaa hiljaisen rukouksen nousta sydämestämme, huomaamme, että meitä ja elämäämme eivät ehkä sittenkään määritä yrittämisemme tai ulkoiset saavutuksemme. Meitä määrittää se, kenen varassa huokauksen hetkellä roikumme.

Sillä lopulta emme pääse katsastuksesta läpi, vaikka kuinka koettaisimme huoltaa sisintä ja kiillottaa pintaa. Jumalan edessä pysymme syntisinä ja tarvitsemme yhä uudelleen armoa ja anteeksiantamusta. Joulun kuningas lahjoittaa meille sen, minkä tarvitsemme. Se, joka turvaa häneen, saa syntinsä anteeksi. Kuningas itse tulee meidän luoksemme, mutta hän ei saavu väkisin, rymistellen, esteet tieltään kaataen. Kun rukoilemme häntä, Vapahtajaamme, Jeesusta Kristusta, hän itse synnyttää meissä halua ja intoa hiljaa lapioida edessä olevia kinoksia matalammaksi. Hiljaisuuden kautta avautuu sydän, tie tasoittuu kuninkaalle. Ja kuten nuorten veisussa lauletaan: ”Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon”.

Rukoilemme:

Vapahtaja, opeta minulle
nöyryyden hiljaisuus,
viisauden hiljaisuus,
rakkauden hiljaisuus,
täytetyn teon hiljaisuus,
sanoitta puheleva hiljaisuus,
uskon hiljaisuus.
Herra, opeta minulle oman sydämeni hiljaisuus,
että voisin kuunnella
Pyhän Hengen hellävaraista liikettä sisimmässäni,
ja tiedostaa, miten syvällä sinä minua elät.

Aamen.

lauantai 6. joulukuuta 2008

suomi 91

muistan vielä maamme 75-vuotisjuhlat. poljimme koulun kentälle lumeen numerot 7 ja 5 ja sytytimme vuosiluvun kynttilöillä valoon. siitä on 16 vuotta. kyläkoulu on ohi ja muutkin koulut.

elämänkoulu tosin jatkuu. tänään juhlin suomea jumalanpalveluksella ja seppeltenlaskulla sankarihaudalle. kaupunginvaltuutettu nosti puheessaan esille tärkeän joukon: nuoret. nuoria ei unohdeta. eihän.

olen tuntenut eilen ja tänään kummallista onnea. pääsyy on perhe. minulla on upea vaimo ja mahtavat vintiöt. kaikki nukkuivat eilen automatkalla ja katselin heitä salaa. mutta ovat he rakkaita myös hereillä, vaikka välillä energiavaje kasvaa enemmän kotona kuin lenkillä.

onnen toinen syy onkin lenkkeily. suuri kiitos kuuluu kristianille lontooseen, kun haastoi minut kilometritaisteluun. kristian on itse rikkonut 400 kilometrin rajan, minä tavoittelen yhä alkuperäistä kolmeasataa. aikaa on vielä yhdeksän päivää, matkaa puoli kilometriä vaille maraton. yhdellä juoksulla en aio sitä nykäistä, vaikka tavoitteeseen ehdinkin. varmasti ehdin. yleiskunto on huomattavasti kohentunut, samoin henkinen jaksaminen ja vointi. vuoden alusta täytyy aloittaa uusi haaste ja toukokuussa uskaltaa helsingin puolimaratonille.

kolmas syy on työ. työtä riittää, mutta mikä on tärkeämpää, se on ollut myös mielekästä. nuoret (päästäkseni takaisin päivän asiaan) ovat aktiivisia, varsin joviaaleja ja näkemyksellisiä. olen erittäin tyytyväinen, että he ovat minun seurakuntani ja minä olen heidän pappinsa. nuoria ei unohdeta. eihän.

maanantai 17. marraskuuta 2008

ruokalevolta

vetäydyin toviksi yksinäisyyteen suljetun oven taakse makuuhuoneeseen, korkealle jenkkisängyllemme. otin oikeuden omiin käsiini ja sen seuraksi läppärin. koti-isiaamu työviikonlopun ja nuorten leirin jälkeen oli niin rankka kokemus.

leiri oli ensimmäinen todellinen tutustumisen paikka omiin nuoriin. sosiologisesti (tms.) viikonloppuleiri osoittaa tyyppiesimerkkinä, kuinka luonne ja persoona astuvat esiin, kun ihminen laitetaan aitoon vuorovaikutustilanteeseen. avautuminen on täysin eri luokkaa kuin keskiviikkoillan isoskoulutuksessa, jossa ryhmissä keskustellaan annetusta aiheesta. muun muassa tämän johdosta leiri oli hyvä ja antoisa juttu. toinen syy oli luonnollisesti nuorten joukko, joka oli edukseen. jos se voi muuta ollakaan. hienoja nuoria. mukavaa työtä.

juoksemisesta sitten. neljä viikkoa 300 kilometrin haastetta jäljellä ja kilometrejä 109. se tekee 29 per viikko. se on mahdollista. olen saanut hyvän vaihteen päälle, pari yli kympin lenkkiä, yksi viidentoista saatu aikaan. kuutta seitsemää kilometriä pidän peruslenkkinä. jännittää vain se, miten käy kun (=jos) saapuvat lumi ja jää. täytyykö siirtyä sisätiloihin matolle juoksemaan?

muutenkin menee aivan hyvin. lapset kasvavat ja ovat elävä kalenteri, joka näyttää miten nopeasti viikot ja kuukaudet kuluvat. tuntuu siltä, että täällä on ruvettu viihtymään. kotiakin on sentään saatu laitettua.

mutta nyt koti-isi nouskoon.

lauantai 1. marraskuuta 2008

pyhäinpäivän saarna

Saarna Pyhäinpäivän messussa 1.11.2008 klo 10
Pyhien yhteys

Matt. 5: 1–12

Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:

”Autuaita ovat hengessään köyhät,
sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita murheelliset:
he saavat lohdutuksen.
Autuaita kärsivälliset:
he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano:
heidät ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat:
heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset:
he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita rauhantekijät:
he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan:
heidän on taivasten valtakunta.

Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.”


Saarna

Kynttilän liekki lepattaa tuulessa. Hauta on tuore. Se on peitetty ihan äskettäin. Sytytin tämän kynttilän muistoksesi. Sen liekki lepattaa tuulessa, mutta kaipaukseni pysyy minussa lujasti kiinni.

Autuaita murheelliset, sanoo Jeesus. He saavat lohdutuksen.

Katson liekkiä. Se on kuin elämämme. Yksikin puhallus ja se sammuu. Mieleni on äkkiä yhtä rauhaton kuin pieni liekki tuulessa. Kun kuolema tulee lähelle, se tuo mukanaan pelon. Kuolema on niin lopullinen, niin tuntematon. Ajattelen elämääni. Kuinka kauan liekki vielä palaa?

Autuaita kärsivälliset, ne, jotka panevat kaiken toivonsa Jumalaan.

Kynttilän liekki on rukouksen liekki. Se suuntaa ajatuksemme kohti Jumalaa. Hiljaisena liekki vie kaipauksemme, surumme ja pelkomme Jumalalle. Sytytän liekin hämärään, jossa se tuikkii ympärilleen lohdutusta ja toivon kipinöitä. Pimeydessäni turvaudun Häneen, joka yksin voi minua lohduttaa.

Autuaita ovat hengessään köyhät, lupaa Jeesus. Sillä heidän on taivasten valtakunta. Jeesus puhuu lempeästi. Hän ei vaadi. Hän tietää, että jokainen meistä on Jumalan edessä köyhä, kaikesta köyhä, myös hengestään. Jokainen voi köyhänä, vailla ansioita, tulla Jumalan luo. Jeesuksen kutsu on armollinen. Hän toivottaa jokaisen kuulijansa tervetulleeksi Jumalan valtakuntaan. Hän ei kysy ansioitamme tai suorituksiamme. Sen sijaan tuntuu siltä, että mitä köyhempi, mitä väsyneempi, mitä langenneempi olen, sitä kovemmin Jeesus kutsuu ottaakseen vastaan.

Ja minä katselen tätä armon valoa. Ja kuulen lauluntekijän kehottavat sanat:

Kuulkaa, väsyneet maan,
väsyneitten satamaan Hän kuljettaa.
Kuulkaa, masentuneet maan,
teidän kyyneleenne talteen korjataan.
Kuulkaa, vähäisimmät maan,
teitä rikkain tahtoo pitää aarteenaan.
Kuulkaa, unohdetut maan,
teistä yhtäkään hän ei voi unohtaa.
Kun taivas laulaa, meidän sielussamme soi.
Kun taivas itkee, lohdun helmet pisaroi.
Kun taivas hymyilee, meidän naurussamme
kaipuun kaiku ilmoille kai soi. (Juha Tapio: Väsyneet maan)


Taivas. Heidän on taivasten valtakunta. Valtakunta, jossa ei ole kuolemaa, ei murhetta, ei valitusta tai vaivaa. Kyyneleet pyyhitään. Ne kuivuvat Jumalan valon lämmössä ja paisteessa. Kaikki entinen on kadonnut.

Taivas. Taivaan koti. Jeesus on kuollut puolestamme, ylösnousemuksellaan hän on voittanut kuoleman. Hänen ansiostaan taivasten valtakunta on avoinna. Hän kutsuu meitä ja toivottaa tervetulleeksi.

Olemme tervetulleita jo tänään. Tänäänkin saamme maistaa taivasten valtakunnan armoa. Ehtoollispöydässä Kristus tarjoaa itsensä meille. Saamme uskoa syntimme anteeksi. Jumala armahtaa meidät. Saamme polvistua puolikaaren muotoiselle alttarikaiteelle nauttimaan yhteyden aterian. Uskomme, että tämänpuolinen alttarikaide jatkuu ympyräksi tuonpuoleisessa. Ja kaikki pyhät, kaikki poislähteneet läheisemme, näkymättömästi liittyvät seuraamme tuonpuoleisen puolikaaren äärellä.

Eivät vain uskossa kuolleet vainajat ole pyhiä. Jokainen Kristuksen oma on pyhä. Jumala on kasteessa pyhittänyt meidät omikseen. Jeesus on julistanut meidät autuaiksi ja kehottanut:

Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri.

Tuo palkka on lahja. Se on iankaikkinen yhteys Jumalan kanssa ja kaikkien pyhien kanssa.

Katson kynttilän liekkiä. Jumala on läsnä. Hän luo valoaan elämääni ja sen syksyn synkkyyteen. Tuo valo on pilkahdus taivaan kirkkaudesta, jossa elämän liekki ei koskaan sammu.

johtopäätös

saarnan on synnyttävä hyvissä ajoin. on vääryys saarnata yön pikkutuntien tekelettä.

sunnuntai 26. lokakuuta 2008

merkkipaaluja

tänään vuoden 2008 kunnallisvaalipäivänä on sopivaa luetella muutamia tapauksia, joita viime päivät ovat tuoneet tullessaan.

sohvi täytti siis vuoden ja sitä juhlittiin suvulla ja ilolla. juhlien jälkeen tyttö on alkanut toden teolla ottamaan askelia. nyt hän tepsuttaa jo metrikaupalla täysin sujuvasti. se näyttää tuntuvan tytöstä yhtä hienolta kuin ihmeissään ajan kulumisesta, lasten kehityksestä ja elämän ihmeellisyydestä olevasta isistä.

tänään olen ollut pappi kahden viikon ajan. eilen koitti ensimmäinen kirkollinen toimitus. siunasin ensi kertaa. huumoria oli ollut pelissä, sillä arkku oli niin kapea, että ristin muotoileminen hiekalla oli varsinainen haaste, ainakin ensikertalaiselle. rististä tuli kiero, mutta muuten siunaus tapahtui ohjeiden mukaan ja laillisesti oikein. muistotilaisuuskin sujui hyvin ja sain osakseni kiitosta ja rohkaisuja.

keskiviikkona maskun miehet kantoivat olohuoneeseen uuden kulmasohvan. laitoin sen heti kasaan ja oikaisin itseni sille kesken työajattoman työpäivän. olemme oikein tyytyväisiä hankintaan. lasku tulee vasta kuukausien päästä, mukavuudesta nauttiminen ei siksi tunnu vielä kuitenkaan aivan omalta.

perjantaina kylpyhuoneremottimme pääsi siihen vaiheeseen, että siivooja kävi luuttuamassa paikat ja odottelemme enää ilmanvaihdon ja peilikaapin asentamista. suihkussa olen jo käynyt. kylpyhuone on upea ja antaa nyt sysäyksen järjestellä kodin muutoinkin valmiimmaksi.

nyt lapset ovat nukahtaneet ja ryhdyn rouvan kanssa romanttisen (kuinkas muutenkaan!) elokuvan ääreen. sekin on merkkipaalu. edelliskerrasta onkin jo yllinkyllin.

perjantai 17. lokakuuta 2008

lahti-jyväskylä

bussi lähtee 16 minuuttia myöhässä lahdesta. on perjantai ja istumapaikat täytetty. matkustan viikonlopuksi jyväskylään. perhe on jo siellä.

perimmäinen syy on iloinen. sohvi täytti tiistaina vuoden. (meillä ei ole enää vauvaa!) juhlimme häntä kuitenkin vasta sunnuntaina ja siis mummolassa. tämä taas johtuu kahdesta seikasta. yksi: tiistain ja keskiviikon suoritin ensimmäisiä papillisia työtehtäviä miellyttävissä merkeissä papiston päivillä helsingissä. kaksi: viime viikolla kylpyhuoneemme räjäytettiin. kosteusarvot olivat lievät mutta siltikin remontin kokoiset. kylpyhuoneemme uusitaan, mikä on upeaa, mutta se vie tietenkin aikaa ja vaivaa. siksi yritämme olla evakossa kyllin paljon. alunperin siivotussa ja järjestetyssä kodissa aiotut juhlat siirtyivät siksi 200 kilometriä pohjoiseen. samalla siirtyi myös kodinlaittamispaineet.

mutta papiston päivistä. mielestäni päivien sisältö ja anti oli pääpiirteissään onnistunut. vaikkakin alku näytti hukkuvan kirkkohistorialliseen juoksuhiekkaan, sieltä noustiin loppua kohden mielenkiintoisiin sfääreihin. erityisesti petri merenlahden alustus jumalapuheen vaikeudesta oli paikallaan. kuinka puhua Jumalasta siten, että puhuu ymmärrettävästi ja puhuu totta? siinä on kilvoitusta meille kaikille ja etenkin meille viisi päivää vanhoille papeille.

toisaalta oli antoisaa pohdiskella myös ilkka halavan kanssa kirkon tulevaisuuden näkyjen äärellä. ajat muuttuvat ja muutoksia odotetaan tapahtuvan myös kirkossa. muutosten kohdalla on hyvä muistaa, että ne voivat olla parhaimmillaan myönteisiä. toisenlaisiakin esimerkkejä varmasti löytyy. kirkossa tarvitaan kuitenkin myönteisiä muutoksia, jotta sen pysyvä ja muuttumaton sanoma voisi kulkea paremmin eteenpäin. sellaisen kirkon pappi minä haluan olla.

tietysti päivien yksi isoin anti oli tuttujen näkeminen ja kollegiaalisuuden kokeminen. vaikka pappeus voi olla välillä ankarankin yksinäistä puuhaa, näin on minua peloteltu, emme ole yksin, vaan meitä on monta tässä korvaamattoman tärkeässä tehtävässä.

nämä mielessä laitan kannen kiinni ja katson eteenpäin, punaisten takavalojen letkana kipinöivää moottoritietä, jonka toisessa päässä odottaa toinen kutsumukseni. perhe.

maanantai 13. lokakuuta 2008

"papiksi, sä vihit papiksi"

eilen vihki piispa matti repo pappisvirkaan minut ja 12 muuta maisteria. vihkimys oli suuri juhla. ilmassa oli jännitystä, iloa ja sitoutumisen meininkiä. sitouduimme Kristuksen kirkkoon, mutta kirkko sitoutui myös meihin. voisi kai sanoa myös, että Jumalaa sitoutuu meihin, kutsumiinsa.

messun jälkeen kyseltiin, miltä nyt tuntuu. en osannut vastata. tuore kollega vastasi hyvin, että sillä, miltä tuntuu, ei ole kyllä nyt mitään merkitystä.

tänään tuntuu kummalliselta olla pappi. tunteita sekoittaa päivää vaille yksivuotias sohvi, jonka kanssa on oltu lääkärissä ja osastollakin. olen saanut olla siis pappina vasta ihan lähijoukoille.

huomenna lähden kuitenkin innolla helsinkiin papiston päiville. on hienoa saada aloittaa taival isosti, kollegiaalisin menoin.

p.s. otsakkeella viitataan bluesiin, jonka sanoitimme matti-piispalle kuvataksemme vihkimykseen liittyviä tuntojamme. esitys piispantalossa oli historiallinen ja menestys.

lauantai 11. lokakuuta 2008

pappeudesta

hei. olen ville ja tahdon papiksi.

elämäni kenties merkittävin päivä koittaa huomenna, kun tampereen uusi piispa vihkii minut tuomiokirkossaan pappisvirkaan. olen suhtautunut asiaan suurella vakavuudella ja nöyryydellä - ja suhtaudun edelleen. alkuviikolla pidetty ordinaatiokoulutus vahvisti entisestään kutsumusta ja asian merkittävyyttä. tajuan kyllä paremmin, mihin olen ryhtymässä, mutta olen silti yhä äimissäni siitä, että olen siihen ryhtymässä.

ordinaatiokoulutuksen kaksi keskeisintä antia olivat nämä:

1. kenestäkään ei tavallaan ole papiksi. se on asia, jonka kanssa olen paininut. onko minusta tähän? koulutuksessa tai oikeastaan sen jälkeen silmäni avautuivat: ei minusta olekaan tähän, ei yksin. minusta on papiksi vain Jumalan avulla. hän on minut kutsunut ja minun on luotettava siihen, että hän myös pitää minusta huolen. kuten piispa vihkimyksessä Kristusta siteeraa:

Ota minun ikeeni harteillesi. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.

ja

Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.


2. erityiseen rooliin koulutus nosti meidän vihittävien välisen yhteyden. kollegiaalisuus on arvokasta ja tärkeää. toistemme kanssa voimme jakaa ja luoda, hoitaa ja purkaa. kun moni pappi sanoo, että pappeus on yksinäistä puuhastelua, pappien välinen tuki on asia, johon haluan nojata. siksi onkin hauskaa, että ensimmäinen työpäiväni pappina on ensi tiistaina alkavat papiston päivät.

nyt käyn päivälevolle. hotellin petiin. tyttö sairastaa, enkä tiedä, koska unet katkeavat. tämä on tämä toinen kutsumus.

sunnuntai 28. syyskuuta 2008

Usko on näkemistä eli saarna 28.9.2008

Pidin tänään (20. sunnuntai helluntaista: Usko ja epäusko) ensimmäisen saarnan uudessa virassani Orimattilassa. Seurakunta otti minut vastaan kukkasin ja suurella joukolla. Saarna oli myös laatuaan ensimmäinen, jonka pidin perinteisestä saarnatuolista, ylhäältä.

Joh. 9:24-38


Mies, joka oli ollut sokea, kutsuttiin kuultavaksi. Fariseukset sanoivat hänelle: »Anna kunnia Jumalalle! Me tiedämme, että se mies on syntinen.» Mies vastasi: »Onko hän syntinen, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen.» He kyselivät: »Mitä hän sinulle teki? Millä tavoin hän avasi silmäsi?» Mies vastasi: »Johan minä sen teille sanoin, te vain ette kuunnelleet. Miksi te taas tahdotte sen kuulla? Tekeekö teidänkin mieli hänen opetuslapsikseen?» He vastasivat hänelle pilkallisesti: »Sinä hänen opetuslapsensa olet, me olemme Mooseksen opetuslapsia. Me tiedämme, että Jumala puhui Moosekselle, mutta mistä tuo mies on peräisin, sitä emme tiedä.» »Merkillistä», mies vastasi, »että te ette tiedä, mistä hän on - ja kuitenkin hän on antanut minulle näköni. Kaikkihan me tiedämme, että Jumala ei kuuntele syntisiä, mutta sellaista hän kuulee, joka kunnioittaa häntä ja elää hänen tahtonsa mukaisesti. Ikipäivänä ei ole kuultu, että joku olisi avannut sokeana syntyneen silmät. Jos hän ei olisi Jumalan mies, hän ei olisi pystynyt sellaiseen.» Silloin fariseukset sanoivat: »Sinä olet syntymästäsi syntinen, syntiä täynnä koko mies - ja sinä rupeat opettamaan meitä!» He ajoivat miehen ulos.

Jeesus sai kuulla, että mies oli ajettu ulos, ja tavatessaan tämän hän kysyi: »Uskotko Ihmisen Poikaan?» »Herra, kuka hän on?» mies kysyi. »Sano, jotta voisin uskoa.» Jeesus sanoi: »Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.» »Minä uskon, Herra», mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä.


Saarna

Oletko koskaan ollut pilkkopimessä huoneessa, hapuillut valokatkaisijaa, muistellut huoneen järjestystä ja kävellyt varovasti, jotta et törmäisi mihinkään? Tai oletko ollut ulkona ihan pimeällä, ilman taskulamppua, ilman katulamppujen, tähtien ja kuun valoa, miettinyt mihin suuntaan pitäisi mennä? Jos olet, voit ehkä aavistaa, miltä evankeliumin miehestä oli tuntunut. Hän oli ollut syntymästään asti sokea. Kulkenut pilkkopimeässä, joutunut kerjäämään tienatakseen leipänsä, saanut osakseen ihmisten paheksuvia katseita. Ja kaiken muun lisäksi juutalaiset ajattelivat, että sokeus oli peräisin synnistä.

Jeesus paransi tämän sokean kerjäläisen. Sokea sai näkönsä, mutta se ei ole päivän evankeliumin keskeinen sanoma meille. Evankeliumitekstissä on kyse kahdenlaisesta sokeudesta: fyysisestä ja hengellisestä. Jeesus paransi miehen fyysisestä sokeudesta antamalla tälle näön. Mutta mitä on sitten hengellinen sokeus?

Evankeliumissa kuvataan, kuinka fariseukset kiistelevät parannetun sokean kanssa. Sokean mukaan Jeesus oli Jumalan mies ja profeetta, koska tämä oli parantanut hänet- Fariseukset eivät voineet hyväksyä tällaista näkemystä. He pitivät Jeesusta syntisenä, muun muassa siksi, että Jeesus rikkoi heidän näkemyksensä mukaan sapattikäskyä. He etsivät jatkuvasti syytä, jolla saada hänet tuomiolle. Itse asiassa he vastustivat Jeesusta niin paljon, kuten Johanneksen evankeliumissa vähän aiemmin todetaan, että he olivat päättäneet erottaa yhteydestään jokaisen, joka tunnustaisi Jeesuksen Messiaaksi.

Tässä ovat hengellisen sokeuden oireet: hengellinen sokeus on sokeutta nähdä, että Jeesus on Messias, Kristus, Vapahtaja. Hengellinen sokeus on epäuskoa. Se ei näe eikä halua nähdä sitä, kuka Jeesus todella on. Sen vuoksi evankeliumitekstin fariseuksia voidaan pitää hengellisesti sokeina.

Jos epäusko on sokeutta, silloin usko on näkemistä.

Jeesus sai kuulla, että mies oli ajettu ulos, ja tavatessaan tämän hän kysyi: »Uskotko Ihmisen Poikaan?» Ihmisen poika oli arvonimi, jolla Jeesus viittasi itseensä ja asemaansa Jumalan valittuna. »Herra, kuka hän on?» mies kysyi. »Sano, jotta voisin uskoa.» Jeesus sanoi: »Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.» »Minä uskon, Herra», mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä.

Sokeudesta parannetussa miehessä tapahtui siis myös hengellinen muutos. Hänen silmiään eivät enää peittäneet hengellisenkään sokeuden siteet, koska hän uskoi Jeesukseen. Usko on näkemistä. Usko on sen näkemistä, että Jeesus on Kristus, Messias, Jumalan Poika, jolla on valta tehdä Jumalan tekoja. Usko on sen näkemistä, että Jumala antoi poikansa maailmaan, jotta ihmiset voivat saada synnit anteeksi ja iankaikkisen elämän. Siitä kristillisessä uskossamme on kyse.

Mutta onko niin, että meidänkin on ensin nähtävä, vasta sitten voimme uskoa. En usko ennen kuin näen. Jeesusta emme samassa hahmossa voi enää nähdä. Hänen aikansa maan päällä päättyi taivaaseen astumiseen 40 päivää ylösnousemuksen jälkeen. Mutta Jumala ei jättänyt meitä yksin. Hän lähetti Pyhän Henkensä meidän luoksemme. Kasteessa jokainen on saanut Pyhän Hengen. Ja Pyhän Hengen tehtävänä on synnyttää meissä usko. Usko on luonteeltaan lahjaa, eikä kukaan voi itse saada sitä aikaan. Se on Jumalan työtä meissä. Ja kuten apostoli Paavali kirjoittaa: Jumala itse vahvistaa meitä ja teitä uskossamme Kristukseen. Meidän tehtäväksi jää hoitaa sitä kuin ruukkukasvia. Uskoa pidetään kunnossa rukouksen, Raamatun lukemisen, seurakuntayhteyden ja ehtoollisen avulla. Ne ovat uskon ravintoaineita, jotka vahvistavat uskoa hyvään, kolmiyhteiseen Jumalaan.

Usko on näkemistä, mutta välillä on jaksoja, jolloin usko horjuu, silmät tuntuvat sidotuilta ja on vaikea nähdä edessään ja ympärillään muuta kuin pimeää. Kun katselemme maailmaamme tänä päivänä, näemme paljon toivottomuutta. Kauhajoen traagiset tapahtumat herättävät inhimillisen kysymyksen: kuinka on mahdollista, että rakastava Jumala sallii tällaisen pahan tapahtua?

Tällaisten tapahtumien äärellä on vaikea löytää sanoja ja vastauksia. Mutta uskon silmillä kärsimyksen synkkyyden seasta voi nähdä pilkahduksia toivosta. Uskon silmillä voi nähdä, että kaikesta, aivan kaikesta huolimatta Jumala pysyy meidän kanssamme, hän kantaa meitä, kun emme itse jaksa kulkea eteenpäin.

Tällaisinakin aikoina saamme pyytää uskollemme vahvistusta. Tänäänkin olet tervetullut ehtoollispöytään, jossa Jeesus lahjoittaa itsensä sinulle. Uskosi vahvistukseksi saat omin silmin nähdä Kristuksen ruumiin ja veren ja ottaa ne vastaan. Näkeminen voi olla uskomista ja saat maistaa sen, että syntisi on annettu anteeksi.

Tänäänkin saamme ihmetellä sitä, kuinka Jumala näkee meidät. Jumalan edessä olemme kaikki syntymästämme syntisiä, syntiä täynnä. Olemme langenneita Jumalan kuvia. Mutta Jeesuksen tähden Jumala ei näe enää meidän syntiämme, vaan katsoessaan meitä Hän näkee syntiemme sijasta Jeesuksen, joka on kuolemallaan syntimme sovittanut. Synti ei erota meitä Jumalasta, koska Jeesus on Kristus, syntiemme sovittaja.

Hän on maailman valo, jonka paisteessa hengellisesti sokeat saavat näkönsä, toivottomat saavat toivon ja syntiset saavat rauhan Jumalan luona.

lauantai 27. syyskuuta 2008

18. päivä orimattilassa

istun toimistolla ja mietin huomista saarnaa. mietin myös, että kahden viikon kuluttua voi olla jännät paikat. pappisvihkimys lähestyy.

eilen palasin lenkkipolulle ja kolmen viikon nollaputki katkesi. orimattilan valaistu kuntorata on oivallinen, riittävän pitkä ja vaihteleva. ja vain puoli kilometriä kotiovelta. kiire tulee 300 kilometrin haasteen kanssa. valmistaudun jo hyväntekijäksi.

koti näyttää yhä miltei samalta kuin kaksi viikkoa sitten. siihen on vaikuttaneet ainakin kaksi seikkaa: olimme ensin koko perhe vuoron perään flunssassa ja kuumeessa. sitten olemme suurella kärsivällisyydellä odotelleet vaatekaappien vaihtamista, mikä tullee vihdoin tänään päätökseensä. sitten pääsemme siirtämään tavarat laatikoista kaappeihin ja tyhjät laatikot pois silmistä. ensi viikolla saamme uuden sängyn ja toivottavasti pian sohvankin. sohvi täyttää pian vuoden, mitä juhlimme tasan kolmen viikon päästä. siihen mennessä koti olisi saatava vieraskoreaksi.

töihin on ollut joka päivä mukava mennä. neljän minuutin kävelytyömatka kohottaa elämänlaatua. vaikka uutta onkin tullut täydestä tuutista, on työssä löytynyt jo sopiva tasapaino. no, varsinaisia papillisia tehtäviä ei vielä ole kalenteriin ehtinyt, mutta sellainen turvallinen olo työn ja kodin välisestä suhteesta on. vaikkakin elia oli eräänä päivänä todennutkin, että "isi asuu töissä".

syksy on saapunut ja lehdet kellastuneet. ajan kuluminen näkyy silti enemmän lapsissa kuin vuodenkierrossa. molemmat ihastuttavat kehityksellään ja persoonallaan. olen oikeastaan varsin onnellinen. minulla on hyvä työ, mainio koti, paras vaimo ja ihanat lapset.

siksi huokaan ja lähden kotia päin. syön, laitan vaimon päiväunille, chillailen, poraan kattoon pari reikää uudella iskuporakoneella illalla saunomme ja kirjoitan saarnan. siinäpä leppoisat lauantaisuunnitelmat. suosittelen!

lauantai 20. syyskuuta 2008

ensimmäinen viikko

orimattilan seurakunta on ottanut minut lämpimästi vastaan. lämpö on nostanut minulle jopa kuumeen. oikeasti tässä sekoittuvat kaksi eri asiaa. työt ovat alkaneet mukavasti ja touhukkaasti. heti ensimmäisenä päivänä pääsin tulevien rippikoululaisten eli siis oman seurakuntani pariin. myös kokouskulttuuri on alkanut tulla tutuksi (viisi palaveria). uutta tulee vastaan kuin selkiä hiihtokilpailussa. siitä, muutosta ja kaikenlaisista ajatusprosesseista johtuen stressi laukesi eilen kuumeena ja hirveänä särkynä. nyt jo toivun, rouva on antanut minun auliisti levätä. nyt on sentään vapaata aina tiistaihin. jospa saisimme kotia kuntoon.

lauantai 13. syyskuuta 2008

uusi koti

muuttamisen sumoaja on selätetty. tatami on ottelun jälkeisen hajaannuksen vallassa. laatikoita on yhä siellä täällä. huonekalut ovat sentään löytäneet paikoilleen. lamput sain kattoon eilen. nyt näkee illallakin. sisäänkin näkee, sillä meillä ei ole vielä verhoja. tai keittiössä on valmiiksi kaihtimet ja lasten makuuhuoneessa nopea kyhäelmä tummennukseksi.

tilaa täällä on! välillä sekoan huoneissa. keittiö on miellyttävä, remontoitu. sen kautta pääsee ympäri sekä eteisaulaan että tilavaan ruokailutilaan. olohuone odottaa uutta sohvaa, mutta uuden digiboksin asensin eilen. nyt voidaan katsoa muumeja ja muita. työhuoneen ovi on kiinni kahdesta syystä: (a) etteivät lapset mene sinne, (b) koska kaikki lainehtii hujanhajan lattialla. lasten leikkihuone kaipaa käyntiä ikeassa. master bedroom on myös ihan kesken. nukumme patjalla ja odotamme kallista mutta ihanaa jenkkisänkyä. vaatehuone on mahtava mutta täyttämättä. kylppärissä on amme mutta pesukoneeseen tarvitaan pidempi letku. en aio pyykätä ammeessa.

sisustamisen riemua varjostaa flunssa, joka on iskenyt meihin kaikkiin. viimeistely jää vähän kerralleen. työt alkavat maanantaina, uusia asioita tapahtuu solkenaan, tuntuu hurjalta. mutta onhan tämä jännittävää, tämä meidän perheen seikkailu.

torstai 11. syyskuuta 2008

saarnanäyte

Annoin äsken saarnanäytteen. Tässäpä se:

Saarna Tampereen Vanhan kirkon viikkomessussa 11.9.2008
17. su hell: Jeesus antaa elämän


Evankeliumi – Joh. 11: 21-29, 32-45


Martta sanoi Jeesukselle: »Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut. Mutta nytkin tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken mitä häneltä pyydät.» Jeesus sanoi: »Veljesi nousee kuolleista.» Martta vastasi: »Tiedän kyllä, että hän nousee viimeisenä päivänä, ylösnousemuksessa.» Jeesus sanoi: »Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?» »Uskon, Herra», Martta vastasi, »minä uskon, että sinä olet Messias, Jumalan Poika, jonka oli määrä tulla maailmaan.»
    Tämän sanottuaan Martta palasi kotiin, kutsui sisartaan Mariaa ja sanoi hänelle kahden kesken: »Opettaja on täällä ja kutsuu sinua.» Kuullessaan sen Maria heti nousi ja lähti Jeesuksen luo.
    Ehdittyään sinne, missä Jeesus oli, ja nähtyään hänet Maria vaipui hänen jalkoihinsa ja sanoi: »Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.» Kun Jeesus näki itkevän Marian ja hänen kanssaan tulleet juutalaiset, jotka hekin itkivät, syvä liikutus valtasi hänet, ja hän kysyi: »Missä hänen hautansa on?» »Herra, tule katsomaan», he vastasivat. Jeesus itki. Juutalaiset sanoivat: »Katsokaa, kuinka rakas Lasarus hänelle oli.» Mutta jotkut heistä sanoivat: »Kun hän pystyi avaamaan sokean silmät, eikö hän myös olisi voinut estää Lasaruksen kuoleman?»
    Järkyttyneenä Jeesus tuli haudalle. Se oli luola, jonka suulla oli kivi. »Ottakaa kivi pois», käski Jeesus, mutta Martta, vainajan sisar, sanoi hänelle: »Herra, hän haisee jo. Hän on siellä nyt neljättä päivää.» Jeesus vastasi: »Enkö sanonut sinulle, että jos uskot, saat nähdä Jumalan kirkkauden?»
    Kivi otettiin pois. Jeesus kohotti katseensa ja sanoi: »Isä, minä kiitän sinua siitä, että olet kuullut minua. Minä kyllä tiedän, että sinä kuulet minua aina, mutta minä sanon tämän näiden ympärilläni seisovien ihmisten tähden, jotta he uskoisivat sinun lähettäneen minut.» Tämän sanottuaan Jeesus huusi kovalla äänellä: »Lasarus, tule ulos!» Silloin kuollut tuli haudasta, jalat ja kädet siteissä ja kasvot hikiliinan peittäminä. Jeesus sanoi: »Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä.»
    Monet niistä juutalaisista, jotka olivat tulleet Marian luo ja nähneet, mitä Jeesus teki, uskoivat häneen.


Saarna

”Katu täyttyy askelista, elämä on kuolemista, pane käsi käteen, ollaan hiljaa.”

Syksyn saapuminen saattaa tuoda mieleen nämä Juice Leskisen Syksyn sävelen alkusanat. Lehdet kellastuvat, luonto ympärillämme alkaa riisuutua kesän vihreydestään. Kukat kuihtuvat ja muistuttavat meitä siitä, että myös meidän aikamme on rajallinen.

Tunne siitä, että elämä on kuolemista voi nousta myös katsoessamme kalenteriin. Syyskuun 11. päivä seitsemän vuotta sitten muistetaan New Yorkin terrori-iskujen tapahtumapäivänä. Lähes 3000 ihmistä sai tuolloin surmansa.

Mutta elämä on kuolemista myös Valkeakoskella, jonka sellutehdas sai eilen sulkemisuhkauksen. Uutiset maailman laidoilta ovat viime päivinä kertoneet myös muiden muassa maanjäristyksistä ja hirmumyrskyistä. Voimme nopeasti huomata, että maailmassamme on joka päivä monia kärsimyksen ja kuoleman täyttämiä katuja.

Entä mikä täyttää ne sinun elämässäsi? Tekeekö jokin elämästä kuolemista? Työttömyys, yksinäisyys, sairaus? Ehkä suru, ahdistus, epätoivo?

Pysähtykäämme hetkeksi – ei Juicen, vaan – Jeesuksen sanojen äärelle. Viime sunnuntain aihe kirkkovuodessa oli nimittäin Jeesus antaa elämän. Mitä Jeesus evankeliumikohdassa sanoo?

1) Heti ensimmäiseksi Jeesus lupaa veljeään Lasarusta surevalle Martalle: ”Veljesi nousee kuolleista.” Näin lopulta tapahtui. Herättämällä Lasaruksen Jeesus osoitti, että hän on Jumalan Poika, tosi Jumala, jolla on valta kuoleman yli.

2) Tämä tulee hyvin esille rukouksessa, jossa hän sanoo: ”Isä, minä kiitän sinua siitä, että olet kuullut minua. Minä kyllä tiedän, että sinä kuulet minua aina, mutta minä sanon tämän näiden ympärilläni seisovien ihmisten tähden, jotta he uskoisivat sinun lähettäneen minut.” Jumala siis lähetti Jeesuksen maailmaan. Lasaruksen herättänyt Jeesus on sama Jeesus, joka oli mukana jo luomisessa, kuten Johanneksen evankeliumin alussa sanotaan: ”Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä.”

3) Jeesus on tosi Jumala, mutta hän on myös tosi ihminen. On merkille pantavaa, että Lasaruksen haudan takana Jeesus oli järkyttynyt ja itki. Jeesuskin itki kuoleman edessä. Hän tietää, mitä ovat kyyneleet, miltä läheisen menettäminen tuntuu. Se, että Jeesuksella oli valta tehdä ihmeitä, ei vähennä tai poista Jeesuksen inhimillistä puolta. Sen sijaan voimme turvautua häneen omien kipujemme ja vaivojemme kanssa.

Evankeliumikohdan keskeinen sanoma on näissä Jeesuksen sanoissa Martalle: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?”

Vaikka maailmamme näyttäisi hukkuvan kärsimyksen ja kuoleman voimien alle, ei niillä ole viimeistä sanaa. Jeesus voitti kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan kuoleman vallan. Elämä on välillä kuolemista ja fyysinen kuolema kuuluu jokaisen elämään, mutta Jeesuksen tähden kuolema ei ole lopullinen. Hän tuli maailmaan pelastamaan syntiset iankaikkiselta kuolemalta ja kadotukselta. Hän tuli antamaan iankaikkisen elämän. Jeesukseen uskovina meillä on toivo, joka kantaa yli kuoleman rajan.

Jeesus antaa elämän tänäänkin. Hän kutsuu meitä ottamaan vastaan, hän kutsuu yhteyteensä ja huutaa, kuten Lasarukselle: ”Tule ulos! Tule ulos siitä luolasta, joka tekee elämästäsi kuolemista. Tule minun luokseni. Minä olen ylösnousemus ja elämä.”

Jumalan Poika, jolla on valta antaa elämä, kutsuu meitä yhteyteensä ja kohtaa meidät ehtoollisella, jossa hän antaa meille itsensä. Saamme tänäänkin käydä ehtoollispöytään ottamaan vastaan. Mitään ei vaadita. Saat ottaa vastaan armon ja anteeksiannon, saat syödä elämän leivästä ja juoda elämän maljasta.

Sen tähden, kun alkaa kuulostaa siltä, että elämässä soi pelkkä Syksyn sävel, palauttavat ehtoollisvirren sanat mieleemme toisen todellisuuden:

”Hän elämä ja autuus on,
hän lohdutus on loputon
ja sielullemme päivän koi,
se koskaan sammua ei voi. ” (Vk 229:2)

sunnuntai 7. syyskuuta 2008

muutto

...on kaaoksesta, banaanilaatikkokasasta, sanomalehtipaperimytyistä ja hyllyjen tyhjyydestä päätellen käynnissä. siinäpä tärkeimmät.

sunnuntai 31. elokuuta 2008

juoksuun

mökillä sain tehtyä pari onnistunutta lenkkiä parin perusvaelluksen lisäksi. tunne siitä, että fyysinen kunto ja jaksaminen kulkevat käsikkäin, vahvistui. ja nyt kun töiden alkaminen lähestyy (15.9.), jaksaminen ja voimavarat tähdentyvät. siispä olen viimeisen neljän päivän aikana tehnyt kolme lenkkiä (6&7&4km) - ja fiilis on siististi cool.

kenties suurempi kannustin on kuitenkin ollut ystäväni kristianin 300 kilometrin haaste. sen tarkoituksena on yksinkertaisesti juosta 300 km 15.12. mennessä. itselläni on kasassa nyt 22 km. haasteen lisäjännite on siinä, että jokaisesta vaillejäävästä kilometristä maksetaan punta (=omalla kohdallani 1,5€) hyväntekeväisyyteen. kuten kristian, minäkin annan päätäntävallan lahjoituskohteesta lukijoille. miksi olla lainaamatta hyviä ideoita? joku siis voittaa joka tapauksessa, minun kuntoni tai avuntarvitsija.

juoksemisen ohella olen pakannut. tämän päivän (=tähänastinen) saldo: 11 laatikkoa täyteen ja kaksi hyllyä seinältä. tulee kai kiire, viikon päästä on muutto jo aivan käsillä. huomenna ratkennee kuljetuksen kohtalo.

huomiseen siis! (tai mihin nyt ehdinkään...)

perjantai 29. elokuuta 2008

elegia

iski kaihomieli ihmiseen:
pian rakkahaiset taakse jää,
sydän pumppaa ikävää,
kun muistoihin, eiliseen

loin katseen kaipaavan.
auttaa läpi kaihon tän,
kun käy luokse ystävän
mieli mun,
kaihomieli muuttajan.

keskiviikko 27. elokuuta 2008

kiireellä parvekkeelta

vaimo lähti tampereelle. siksi yksin lasten kanssa. siksi ytimekäs päivitys.

mökkiviikko sujui tarkoituksenmukaisesti. sain kyllin lepoa, kyllin yksinäisyyttä ja kyllin elokuvia katsottua. olen rakastunut pariisiin ja pinot noiriin.

elia täytti eilen kaksi ja puoli. juhlimme sitä valitsemalla koko päivän tapetteja uuteen kotiin. niin, tämä lienee blogin lukijoille uutinen: sain nuorisopapin viran orimattilasta. muutamme sinne parin viikon päästä. vihkimys on lokakuun 12. tampereella. tervetuloa!

muuttoa ajatellen olisi sullottava tavarat laatikoihin. siinä on olennainen ohjelma täksi ja seuraavaksi viikoksi.

ja helsingin jättämisen haikeus olisi kanavoitava johonkin, kuten esimerkiksi peter hoegin uutuuteen hiljainen tyttö. puolet jäljellä. suosittelen.

kuulemiin.

lauantai 16. elokuuta 2008

rukalle

tänään lähtee yöjuna pohjoiseen klo 22.30. suunnitelma muuttui sikäli, että koin valaistumisen sen suhteen, josko sittenkään saan levättyä 80 kilometrin kävelyn ja kovalla alustalla nukkumisen avulla. sain ystävän perheen mökin käyttööni. se soveltuu nollaustavoitteeni toteuttamiseen paljon paremmin.

kannettava jää kotiin, joten palaan tämän äärelle sitten raportin kera. viikon kuluttua, tai about.

keskiviikko 13. elokuuta 2008

pariisi ja sohvi



kuvassa suuri taulu, joka esittää pariisia. tai osaa siitä. näin sen ikeassa ja lankesin heti. pariisi on minun kaupunkini. nro 1. asetamme pariisimme työhuoneeseen, kunhan meillä sellainen on.

taulun edessä on tytär. hän poseerasi hieman vastoin tahtoaan. nytkin hän kiukuttelee rintarepussa. muuten hän on ihana ja kasvanut kovin. alistun tahtoonsa ja lopetan.

maanantai 11. elokuuta 2008

loma

kesätyöurani päättyi virallisesti minuutti sitten. viimeinen työtehtävä oli kuitenkin jo perjantaina pappilan avoimissa ovissa (mistä todisteena kuvamateriaaliakin.)

tulimme eilen lauantaina elian kanssa mummolaan tai oikeammin vaarilaan. isomummin synttärijuhlia vietettiin tänään. aluksi katselimme sukukuvia, mikä herätti minussa odottamatonta ylpeyttä juuristani. lopuksi lausuin puheen muodossa mummille kiitoksen sanoja muun muassa siitä, että hän opetti minut syömään lapsena puuroa.

huomenna huristelemmekin jo takaisin kotiin. äitini lähtee mukaan, pakoon omia juhliaan. juhlimme häntä kuitenkin perillä. torstaina tapaan piispan tampereella. sunnuntaina lähden omalle reissulle kuusamoon. tapahtumia riittää, mutta tuntuu jo nyt, että loma on alkanut. ei ole todellista huolta tulevasta, ei stressiä itämässä.

mahtavaa!

sunnuntai 3. elokuuta 2008

Itsensä tutkimisesta eli saarna Keravan kirkossa 3.8.2008 klo 10

12. sunnuntai helluntaista

Matt. 21:28-32

Jeesus sanoi ylipapeille ja kansan vanhimmille:
"Mitä te tästä sanotte? Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Hän meni toisen luo ja sanoi: ’Poikani, mene tänään viinitarhaan työhön.’ ’En minä halua’, poika vastasi. Sitten hän kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin ja meni.
Isä meni toisen pojan luo ja sanoi tälle saman. Poika vastasi: ’Menen kyllä, isä’, mutta ei mennytkään. Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi?"
"Edellinen", he vastasivat.
Jeesus sanoi:
"Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te. Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä."


Terveisiä Vaasasta ja tämän vuotisilta asuntomessuilta, joilla vierailin menneellä viikolla. Vaasan Suvilahdessa oli merenrantaan pystytetty toinen toistaan hulppeampia taloja monenlaisine sisustusratkaisuineen yleisön ihasteltaviksi, kriitikoiden arvosteltaviksi ja lopulta omistajien asuttaviksi. En tiedä tahtoisinko itse, että asuntoani tultaisiin katselemaan sankoin joukoin. Tahtoisitko sinä?

Päivän evankeliumissa Jeesus esittää juutalaisten johtomiehille vertauksen. Vertauksessa isä pyytää kahta poikaansa menemään töihin viinitarhaansa. Ensimmäinen poika kieltäytyy. Jeesuksen ajan yhteiskunnassa se oli täysin sopimaton vastaus isän pyyntöön. Isän tahtoa tuli paitsi kunnioittaa, myös totella. Kuitenkin, poika tulee myöhemmin toisiin ajatuksiin, hän katuu ja lopulta menee viinitarhaan. Toinen poika puolestaan ilmaisee heti tottelevaisuutensa isää kohtaan. Mutta se tapahtuu ainoastaan suun liikkeillä, sanoin. Hänen tekonsa puhuvat muuta eikä hän mene, vaikka niin ensin väitti.

Vertauksen avulla Jeesus halusi osoittaa ylipapeille ja kansan vanhimmille, että he ovat kuin tuo poika numero kaksi. He olivat saaneet Jumalalta lain ja he kyllä pitivät sitä arvossa. Mutta he eivät teoillaan noudattaneet sitä. Sitä Jeesus kritisoi. He eivät myöskään kuunnelleet sanansaattajia, jotka Jumala oli lähettänyt. He torjuivat ensin profeetat, sitten Johannes Kastajan, lopulta Jeesuksenkin.

Sen sijaan portot ja publikaanit, siis veronkerääjät, jotka olivat yhteiskunnan silmissä hylkiöitä ja vailla arvostusta, ovat Jeesuksen vertauksen poika numero yksi. He tottelivat. Nuo syntiset kuulivat ja uskoivat Johannesta, Jumalan sanansaattajaa. Luukkaan evankeliumissa (3:12) kerrotaan: ”Myös publikaaneja tuli kastettavaksi.”

Johannes Kastaja oli tienraivaaja. Hän ”avasi vanhurskauden tien”, kuten Jeesus päivän evankeliumissa sanoo. Johannes raivasi tietä Messiaalle, Jeesukselle. Siksi ne, jotka torjuivat Johanneksen, torjuivat myös Jeesuksen, mutta ne, jotka uskoivat Johanneksen sanoman, uskoivat Jeesuksen olevan Messias, Vapahtaja. Se, joka voi antaa synnit anteeksi.

Siksi publikaanit ja portot, yhteiskunnan pohjasakka, menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin ne, jotka ottavat vastaan pelkillä sanoilla ja torjuvat tyhjillä teoilla. Ne, jotka ymmärtävät tarvitsevansa armoa, voivat olla sille avoimia ja lopulta myös saavat sen osakseen.

Johanneksen julistus oli paitsi anteeksiannon myös kääntymyksen julistusta. ”Kääntykää ja ottakaa kaste” hän julisti. ”Tehkää hedelmää, jossa kääntymyksenne näkyy.” Kristillinen uskomme ei saa olla sellaista, ettemme välitä, teemmekö oikein vai väärin, koska tiedämme saavamme kaiken kuitenkin anteeksi. Jeesus itse korosti pyrkimystä tehdä oikein. Nuorukaista, joka kysyi tietä iankaikkiseen elämään, Jeesus neuvoi sanomalla: ”Noudata käskyjä!”

Päivän evankeliumissa Jeesus kysyykin: ”Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi?” Tänään meiltä kysytään samaa. Kuka meistä on tehnyt elämässään, kuten taivaallinen Isämme tahtoo?

Jumalan tahto on ilmoitettu meille kymmenessä käskyssä. Jeesus tiivisti käskyt rakkauden kaksoiskäskyn sanoihin: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi, ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Kuka meistä on siis tehnyt niin kuin Jumala tahtoo?

Kaisa Raittila on kirjoittanut lähimmäisenrakkaudesta seuraavanlaisen mietiskelytekstin:

”Ihminen rakentaa ympärilleen talon. Hän tekee ikkunoita nähdäkseen ulos ja kaksi ovea, paraatipuolelle ja talon taakse. Hän laittaa ikkunoihinsa verhot voidakseen piiloutua ja oviinsa lukot estääkseen toisia tulemasta.

Vaikka luulen, että toisen talossa on vain yksi huone, se, johon näkyy kadulta, on hänessä ovia moneen suuntaan. Jos riisun kengät ja asetun olemaan, hän ehkä avaa niistä jonkin. Olohuoneesta pääsen katsomaan hänen keittiöönsä, jonka pöydällä makaa lehti murujen päällä. Näen, minkä kuvan hän on ripustanut pöytänsä yläpuolelle ja millainen maisema aukeaa hänen makuuhuoneensa ikkunasta. Mutta jos olen hänen luonaan päivällä, en tiedä, miltä huoneessa näyttää illalla, kun valot sytytetään, tai jos näen huoneen lampun valossa, en tiedä, mihin asti aamuaurinko hänen keittiössään paistaa. Kellariin ja ullakolle en toisen talossa pääse ehkä koskaan. Loppuun saakka ei kukaan voi tutkia toisen taloa.

Rakkaus varoo tunkeutumasta ja repimästä verhoja väkisin sivuun. Se estää arvostelemasta toisen taloa ja tuulettamasta sen pölyjä muiden silmille. Ikävöikää ja tarvitkaa toisianne, rakkaus sanoo. Se on ainoa ovi toisen taloon.”

Tulemme takaisin asuntomessuille. Elämän asuntomessuilla kohtaamme monia taloja, monia lähimmäisiä. Mutta emme voi emmekä saa tunkeutua toisen kammareihin. Lähimmäisenrakkaus on jotain muuta.

Samalla tulemme takaisin päivän aiheeseen, itsensä tutkimiseen. Omaa taloamme voimme tutkiskella ja koluta sen joka nurkan. Emme vain tee sitä kovin mielellämme. Tiedämme, että talomme pimeimmissä sopukoissa on asioita, joita emme halua päivänvaloon. Niitä on vaikea katsoa ja hyväksyä ne oman talon historiaan kuuluviksi. On vaikea tunnustaa, että emme ole osanneet rakastaa lähimmäistä niin kuin itseämme. Tekee kipeää tunnustaa, että emme ole myöskään osanneet rakastaa Jumalaa yli kaiken. Usein oman talon askareet, sen ehostaminen ja sisustaminen tai sen huoneissa kaikuvat huolet menevät elämässä Jumalan edelle. Kuitenkin Jumala on elämämme perustavin asia. Hän on talomme rakentanut.

Oman talon siisteystarkastuksessa ja kuntoarvioinnissa saamme huonot tulokset. Silti kannattaa tutkia itseään. Sillä kaiken sen lian ja lahouden keskellä, minkä löydämme, saatamme ymmärtää, että talomme ei pysy pystyssä omassa varassamme. Se on Suuren Rakennusmestarin käsissä. Ja Hän kutsuu meitä katumukseen. Jumalan edessä voimme ymmärtää, että tarvitsemme armoa, aivan kuten päivän evankeliumin hylkiöt, portot ja publikaanit, ymmärsivät. Ja Jumala haluaa meille tuota armoa antaa. Tuo armo on ansiotonta rakkautta meidän osaksemme. Sen on Jeesus meille ristinkuolemallaan ansainnut. Tuo armo on sama tänäänkin. Sen voi löytää ehtoollispöydästä, johon meitä kutsutaan ottamaan se vastaan. Tuo armo puhdistaa meidät kaikesta siitä, mikä elämässämme peittää näkemästä oman talomme kauneutta. Se puhdistaa meidät kaikesta siitä, mikä estää meitä noudattamasta sitä, mitä Isämme tahtoo.

”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10)

paluu arkeen

auto oli parkissa klo 18.10. tunti siitä ja olin töissä. neljä ja puoli siitä ja olin kotona. aamu alkoikin jo puoliseitsemältä. päivä on ollut pitkä.

saarna syntyi parissa tunnissa, kunhan lapset olivat lähteneet nukkumaan. pikasaarnoja varten on olemassa olosuhteiden käsikirja. kerrankin mukaan tuli lakia evankeliumin kylkeen. hyvä, hyvä. liekö saarna hyvä, se selviää aamulla.

nyt päätän päiväni.

torstai 31. heinäkuuta 2008

kaksoispiste

nimimerkki mm oli eksynyt näille sivuille ja lukenut konfirmaatiopuheeni, tarttunut ajatukseen rippikoulusta kaksoispisteenä ja soveltanut ajatusta elämään. niin teen nyt minäkin:

matkamme on saapunut virtain vaskivedelle, maaseudun rauhaan. kun iltasella kärryttelin sohvia uneen, puunrunkojen väleistä välkehtivä järvi teki vaikutuksen. ymmärsin, että elämässä on pysähdyttävä nähdäkseen ja tartuttava hetkeen nauttiakseen. aivan liikaa stressaan ja murehdin asioista, joiden aika ei vielä ole. tällainen turha huolehtiminen vie ilon niiltä asioilta, joiden aika on.

jokainen päivä on pysähdys matkalla. päivä kerrallaan tapahtuva elämä on tavoittelemisen arvoista, arvokasta, arvaamatontakin. tällä lomalla olen maistanut murusia siitä. se, että olen pystynyt olemaan täysillä läsnä perheen kanssa, on antanut paljon, myös voimia jaksaa niitä hetkiä, joissa olen perheestä erossa.

molemmista on kasvanut jo niiiin isoja. elia kiipeili tänä aamuna isompien poikien perässä suurilla kivillä. ihastelin ja kauhistelin. kun sitten kiersimme pomppulinnan, autoradan, keinut ja hiekkalaatikon (sen jälkeen kun olin tiskannut keittiöllä astiat), valtasi sekä minut että poikani syvä haikeus. tulkitsin sen merkiksi siitä, että reissu onnistui.

sohvi puolestaan kiipeää (hänkin) jo portaita ylös ja hiekkakasan huipulle. missä välissä hän on senkin oppinut! on kaunista katsoa häntä, ottaa katse takaisin, ja hymy, valloittava hymy. kahta en vaihtaisi. toinen on elia ja toinen on sohvi. (enkä vaihtaisi muuten vaimoakaan.)

kun ajattelen tulevaisuutta, näen kaksoispisteen. työelämän, muuton, uuden alun. näen mahdollisuuden kasvaa pysähtymään. ja siinä näen jaksamiseni kannalta keskeisen tekijän.

"matkamme on vielä kesken, Isä hoitaa uupuneet."

tiistai 29. heinäkuuta 2008

vaasassa vol 2 & 4 & 3

klo 15.06:

aamu alkoi myöhemmin kuin kotona. puolikahdeksalta. maksettu aamiainen syötiin kertakäyttöastioista ja ylihintaan. aamuun ehti mahtua lisäksi yksi kierros polkuauton työntämistä, kotvanen pomppulinnassa ja mustikanpoimintaa niin kauan, että housut kastuivat (täällä on liikaa mielenkiintoisia asioita, että elia viitsisi ilmoittaa tarpeestaan potalle) ennen kuin pojat lähtivät markettiin. ostimme niin, että reissun hinta kohosi hotelliloman tasolle. uusia perunoita ja niille kattila, vaippoja ja muita vauvanvälineitä, omat aamiaistarpeet, jne, jne.

nooh. poikanen lähti unille, minä tyttösen kera pois alta. utelimme joutsenveneiden vuokrasta ja pelasimme minigolfia. tuloksena yksi hole-in-one ja yksi 25 lyönnin reikä. radan jälkeen köllöttelimme varjossa nurmikolla.

nyt keittelen kahvia ja vietän omaa tovia. kaiken keskellä iloitsen tästä lomasta. irtiotto toimii siitäkin huolimatta, ettei sellaista suunniteltu. iloitsen lapsista, joiden touhuja on aikaa katsella.

seuraavaksi kämpälle. sieltä on yhteislähtö rannalle.


klo 22.21:

rannalla uitiin, juostiin, kiivettiin, pyörittiin, poljettiin joutsenveneellä, lykittiin vaunuja, soitettiin puhelua, syötiin keksejä, yy em es, yy em es.

illalliseksi oli kananfileitä ja kesäperunoita. fileet grillasin. leiriruoanlaitto on kärsivällisen puuhaa. lopulta söimmekin.

otimme poikien kesken jälleen iltasuihkun. kiersimme receptionin kautta. huomenna menemme messuille, sinne vie vene. elia piirteli post-it-lapulle kukkakedon, josta henkilökunnan edustajat pitivät niin paljon, että kertoivat huomisen sään (aurinkoista) ja lahjoivat tulevan taiteilijan (heidän nimityksensä) puuhakirjoilla ja kynällä.

iloinen ilta.


klo 19.05:

keittiötilassa on vanhojen, rikkinäisten pelien huone. elia on pöytäjalkapallon kimpussa. pallo puuttuu, samoin osa pelaajista. ei näytä haittaavan.

perunat ovat uudessa kattilassa. vesi kiehuu pian. on oikein kokata itse ruoka leirintäalueella. se sopii kuvaa. kesäruokaa.

nyt lähdemme. poika tahtoo pomppia. toivottavasti kukaa ei vie pottujamme.

maanantai 28. heinäkuuta 2008

vaasassa

istun mökkimme terassilla vaasan keskustan leirintäalueella ihmetellen luonnon läsnäoloa. juuri kipitti ohitseni siili. lokit lentelevät (luultavasti ruoan toivossa) aivan liki. terassin kulmalla, kuten jokaisen puun juurella täällä, on muurahaispesä. sitä jaksoi pieni herra tikkanen tuijottaa pitkään ja monta kertaa. ja hyttysiä on. ei niistä sen enempää.

luonnon helmassa (ja satojen muiden matkailijoiden keskellä!) tulee vahvasti sellainen tunne, että kun saisi lapsensa pitää ötököiden lähellä. maalla ja edelleen metsässä on paljon plussaa. miinustakin on. kysymys on siitä kummalle puolelle summa jää. tänä iltana katson maaseudun suuntaan.

asumiseen liittyen olemme tänne tulleetkin. keskiviikkona, näin ohjelmoimme, menemme asuntomessuille. talofirman olemme jo lukinneet. tuskin meillä on varaa sitä vaihtaa. silmäilemisen ilosta messuille menemme. imemään esteetiikan eetteriä, jotta huumaannumme kuin yöperhoset, lapsena haavitetut. syreenipuskasta, maalla tietenkin.

sunnuntai 27. heinäkuuta 2008

Uskon jalo kilpailu eli konfirmaatiopuhe Nuottakoto V:lle 27.7.08

1. Tim. 6:11b-12

Pyri nuhteettomaan elämään, hurskauteen ja uskoon, pyri rakkauteen, kestävyyteen ja lempeyteen. Käy uskon jalo kilpailu ja voita omaksesi ikuinen elämä, johon sinut on kutsuttu ja jonka olet tunnustanut päämääräksesi, kun monien todistajien läsnä ollessa lausuit hyvän tunnustuksen.


Paikoillanne, valmiit, hep! Uskon jalo kilpailu alkakoon!

Rippikoulu ei ole piste, vaan kaksoispiste. Yhteinen viikkomme Nuottakodossa oli mielestäni varsin hauska, lupsakka, vauhdikas, äänekäskin tapa tutustua siihen, mistä kristillisessä uskossa on kyse. Rippikouluhan on kasteopetusta. Päivien sisään mahtui työskentelyn lisäksi paljon leikkejä, laulua, laululeikkejä, lentopalloa, olympialajeja, RUOKAA, uimista, sateella rinnettä alas kierimistä, pingistä, kämppätarkastuksia, ja paljon muuta. Kun viimeinen ilta ja iltahartaus koitti, koitti myös kyynelten aika. Oli haikeaa lähteä ja jättää taakse kaikki tuo mukava yhteinen hauskuus. Mutta matka on vielä kesken. Rippikoulu ei ole piste. Uskon jalo kilpailu jatkuu.

Tuo uskon jalo kilpailu, johon Lindan lukema Ensimmäinen kirje Timoteukselle kehottaa, on useimpien kohdalla alkanut jo vuosia sitten. Ilmoittautumiset on nimittäin otettu vastaan jo kasteen hetkellä. Kasteessa Jumala on ottanut meidät lapsikseen, lahjoittanut meille uskon lahjan ja kutsunut meidät osallistumaan uskon jaloon kilpailuun. Rippikoulu on yksi etappi tuota kilpaa. Sen aikana, te rakkaat nuoret, saitte opetusta siitä uskosta, johon teidät on kastettu. Uskosta kolmiyhteiseen Jumalaan, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen.

Sydämestäni toivon, että riparin aikana käsitys tästä uskosta selkeni. Uskosta Jumalaan, joka on rakkaudessaan luonut meistä jokaisen kallisarvoiseksi ihmeeksi. Uskosta Luojaan, joka lausuu meille sanat: Saat olla, mitä olet, sinua rakastan. Uskosta Jeesukseen, joka antoi henkensä meidän puolestamme. Uskosta Jumalaan, joka Pyhän Henkensä kautta kulkee rinnalla, tapahtui elämässä mitä tahansa.

Sen tähden uskon jalo kilpailu ei ole sellainen kilpailu, jossa etsitään turnauksen voittajaa, kuten riparillamme pidetyssä pingisturnauksessa (kaikki kunnia silti ylivoimaisesta voitosta Joelille). Uskon jalossa kilpailussa kaikilla on väliä, myös niillä, jotka muussa elämässä ovat häviäjiä tai väliinputoajia. Jumalan rakkaus kuuluu kaikille luoduille. Hän on Jeesuksessa lunastanut kaikki ihmiset. Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus merkitsevät voittoa kuolemasta. Siinä on meidän kristittyjen voittomme ja pääpalkintomme: ikuinen elämä.

Uskon jalo kilpailu ei tarkoita sellaista elämää, jossa ei ole vaikeuksia, kärsimystä tai kuolemaa. Ei. Se, että Jumala kutsuu meitä uskon kilpaan, tuo eteemme kyllä kaikkea tätä. Mutta Jumala on luvannut olla kanssamme silloinkin, kun on vaikeaa. Hän kulkee vierellä, kannustaa kuin kestävyysjuoksijaa, tarvittaessa kantaa, kun omat voimamme eivät riitä.

Tiedämme nämä voimattomuuden tunteet todellisiksi. Muuten niin hauskaa leiriämme varjostivat uutiset, jotka kantautuivat korviimme kotoa täältä Keravalta. Kärsimyksen ja kuoleman uutiset, joille emme löydä selitystä: Miksi tällaista kauheaa tapahtuu?

Vastauksia ei ole. Silti tällaisen edessä meille antaa lohtua iankaikkisen elämän toivo. Kuolemalla ei elämässä ole viimeistä sanaa. Meidät on kutsuttu iankaikkiseen elämään.

Siitä on uskossamme kysymys. Kasteessa olemme tulleet osallisiksi syntien sovituksesta ja iankaikkisesta elämästä, jotka Jeesus Kristus on meille ansainnut. Rippikoulun aikana uskomme sisältö on toivottavasti avautunut, ja tänään tässä konfirmaatiossa te, rakkaat nuoret, tunnustatte ääneen tämän uskon. Teiltä myös kysytään: Tahdotteko Jumalan armon avulla osoittaa tämän uskon elämässänne? Sen tähden tänään toteutuvat nämä Timoteukselle lausutut sanat:

Käy uskon jalo kilpailu ja voita omaksesi ikuinen elämä, johon sinut on kutsuttu ja jonka olet tunnustanut päämääräksesi, kun monien todistajien läsnä ollessa lausuit hyvän tunnustuksen.

Sen tähden rippikoulukaan ei ole piste, vaan kaksoispiste. Kerran usko lapsuuden sulla oli suloinen. Rippikoulu on yksi paikka, jossa Jumala kutsuu takaisin tämän uskon äärelle. Voit saada takaisin lapsen uskon, aarteen kalliin, ihanan. Ja Jumala kulkee kanssasi uskon kilvassa. Hänen armonsa avulla me voimme elää uskon todeksi. Konfirmaatiossa lausumasi uskontunnustus aloittaa uuden etapin uskon jalossa kilpailussa. Olet tervetullut seurakunnan nuorten toimintaan, ihmettelemään toisten kanssa elämää, Jumalaa ja uskoa. Olet tervetullut ehtoolliselle kuulemaan: ”sinun puolestasi annettu, sinun puolestasi vuodatettu”. Olet tervetullut oivaltamaan, että rippikoulun jälkeenkin Jumalan rakkaus on totta, kuten teille laulussa lauloin:

Yhdessä ihmetellä sain kanssasi elämää. Nyt täytyy minun mennä ennen pimeää. Kristus on lähellä, hän vierellemme jää ja meidät kerran vielä rakkaudessaan yhdistää.

torstai 24. heinäkuuta 2008

näkemiin!

minä muistan sinut aina,
kun itken kyyneleen.
sinun hymyilevät kasvosi aina
kätken sydämeen.

minä muistan kynttilöiden
liekit, jotka syttyivät.
niitä katson jälleen ikävöiden,
ne vielä näkyvät.

yhdessä ihmetellä
sain kanssasi elämää.
nyt täytyy minun mennä
ennen pimeää.

Kristus on lähellä,
hän vierellemme jää
ja meidät kerran vielä
rakkaudessaan yhdistää.

---
f e am am

e am e am e am f e
---

nuottakoto v:lle 24.7.08

maanantai 21. heinäkuuta 2008

riparilla, yöllä

valvon. sain juuri täytettyä yhdeksän kappaletta oppimispäiväkirjoja. vetäjänaiset sanoivat, että nuku aamu. tule lounaalle. siispä iloitsen.

leirin puoliväli on taittunut. alku oli jossain mielessä haastava, jossain mielessä helppo. ryhmä on niin innokas omien ääniensä kanssa, että siinä on vetäjän diplomatia testissä. huutokisaan ei pidä ryhtyä, huutamista ei korvilla jaksa. into on kuitenkin arvokasta.

tänään nuotioillassa laulu soi katkeamattomana, naurusuin paistettiin lettuja. oli hyvä meininki. päivän työskentelyissä sai sen sijaan sanoa kovasti olkaa hiljaa! isyys kuiskasi silloin heti: se on heidän itsensä parhaaksi. komennan koska välitän. kumpikin on ohjaajan työ.

pidän nuorista. se on tämän leirin opetus. kaikista haasteista huolimatta hedelmät kypsyvät. ja se hetki on korvaamaton, kun ensimmäisen kerran saa sadosta maistaa.

tiistai 15. heinäkuuta 2008

parvekeaatoksia

istuskelen vielä leudossa kesäyössä. langattomalla netillä on myös hyvät puolensa. muut nukkuvat. kaksi mummia sekä toisen perhe on kylässä. pitkän päivän päätteeksi ulkoilma hyväilee.

sain kutsun työhaastetteluun, johon lähden avoimin mielin. ilman paineita. olen laskenut itseni suurempiin käsiin, sellaisiin jotka jaksavat minut kantaa huolineni kaikkineni. kyllä minua paikka odottaa. minulle on laumani. ajatus lohduttaa ja hirvittää. elämänmakuinen, mehevä ajatus.

huomenna jatkuu ripari. toinen kaupunkipäivä. ryhmä oli särmikäs. paljon energiaa, rauhattomuutta, reippautta. potentiaalia. on mukavaa lähteä taas leirille. ihmettelemään yhdessä. opettelemaan luottamusta.

kahden viikon kuluttua olemmekin lomareissulla vaasassa. sitä voi jo odottaa. lisäksi näinä päivinä on minulle antanut puhtia terapeuttisesta vaelluksesta haaveilu. kesän päätteeksi on nollattava taulu ja aloitettava uusi laulu. iloitsen ajatuksestakin.

nyt hyvää yötä. jeesus myötä.

lauantai 12. heinäkuuta 2008

kirppikselle!

kaikki huomenna valtterin kirppikselle! pöydästä nro 870 lähtee halvalla, ja kavereille kahvia!

lauantai 5. heinäkuuta 2008

vapaapäivän anti

aamulla kaikki nukkuivat pitkään. sohvi nukkui päiväunetkin ylimittaisina. niin että hän lähti jo yöunille, vailla toisia päiväunia. elia puolestaan nukahti kauppareissulla pyörän kyytiin. isikin sai torkahdettua iltapäivällä.

se nukkumisesta. perhekuntamme teki neljän kilometrin matkan ja poikkesi espooseen, herättäjäjuhlille. neitsytmatka kesäjuhlille oli onnistunut, vaikkakin odotettu sanankuulo jäi vähäiseksi. söimme makkarat, ostimme tarjouskirjoja ja törmäsimme tuttuihin. ihan hauskaa.

illan uutinen on kuitenkin se, että elia laittoi järjestyksen uusiksi. siis istumajärjestyksen. sohville haettiin kellarista istuinpehmuste, mikä merkitsee vallan vaihtumista syöttötuolissa. elia otti minun paikkani. äiti sai pitää omansa. isi sai sekä elian määräämän että haluamansa ikkunapaikan. sain siis kaksi paikkaa, mikä nauratti sekä minua että poikaa.

ihan hauskaa.

torstai 3. heinäkuuta 2008

paimenlaulu

niin kuin paimen lampaitaan,
herra lapsiaan
rakastaa ja ohjaa matkalla
kun on lapsi eksynyt,
uupunut, väsynyt,
herra jaksaa kantaa olallaan.

hän kantaa huolet ja muun,
myös ristinpuun.
hän tuntee mut ja mun vaivani.
kun kuolen, elän,
lähellä on hän,
joka puolestani kuollut on.

hyvä paimen tuntee mut.
hän on antanut
elämän ja turvan ihanan.
niin kuin paimen lampaitaan,
herra lapsiaan
rakastaa ja ohjaa matkalla.

hän kantaa huolet ja muun,
myös ristinpuun.
hän tuntee mut ja mun vaivani.
kun kuolen, elän,
lähellä on hän,
joka puolestani kuollut on.

kun on lapsi eksynyt,
uupunut, väsynyt,
herra jaksaa kantaa olallaan.

---
verse: em hm c g em hm em
chorus: g c em hm em hm em
---

nuottakoto 2:lle 2.7.2008

tiistai 1. heinäkuuta 2008

terveisiä riparilta!

näin se on, että sanat ovat olleet hukuksissa. kun elia niitä alkoi löytämään, itse vaikenin. nyt poika puhuu jo upeasti lukuisia sanoja.

itse toista leiriä vetäessä olen joutunut kaivelemaan sanoja, joilla puhua Jumalasta. ja yhä selvempää on se, etteivät ne riitä. mutta niillä on tultava toimeen. vaikka riittämättömyys uuvuttaakin.

muutenkin uupumus on käsillä. jos joku kirkkoherra lukee tämän, kerrottakoon, että todella toivon saavani töitä, mutta yhtä kovasti toivon, etten ihan heti kesän jälkeen. tauko olisi näet paikallaan. eli järjestettäköön asiat siten, että syyskuu on lepokuu. nollauksen paikka. sitten jaksan jälleen.

ahdistus, jota työnhausta olen potenut, on kumma kyllä täällä leirillä hellittänyt. sama ajatus toistuu joka päivä: asiat järjestyvät. sinä tiedät mitä tarvitsen. varjele minut huolehtimasta. kaikki menee parhain päin. minulle on paikka jossain.

aamen.

lauantai 14. kesäkuuta 2008

Tjänare tuhlaajapoika! eli Viitakko II riparin konfirmaatiopuhe

Luuk. 15:11-24

***

Tjänare!

Rippileiri on muutosten aikaa. Leiriviikon aikana moni asia muuttui. Leirin aikana nimittäin tyttäreni oppi konttaamaan ja poikani käymään potalla.

No, toivottavasti, ja uskon niin, myös näiden nuorten elämässä ripari jää mieleen erityisenä viikkona, ilonaiheena. Moni asia taisi muuttua myös heidän elämässään. Moni kertoi saaneensa uusia kavereita. Jalkapallotuokioista nautittiin. Samoin hyvästä ruuasta, hauskoista illanvietoista, saunasta ja uimisesta. Eikä oppitunneillakaan ollut kuulema tylsää kuin joskus.

Leiripäivämme täyttyivät siis opiskelusta, ruokailuista ja yhteisestä ajanvietosta. Mutta aloitimme ja päätimme kunkin päivän yhdessä hartauden merkeissä. Luimme yhdessä Raamattua, hiljennyimme ja rukoilimme. Yhdessä iltahartaudessa kerroin omista lapsistani – niistä kahdesta joiden konttaus- ja pottaurotekoja en leirin vuoksi ollut todistamassa – ja kerroin tunteista, joita nuori isä kokee pienen elämän ihmeen äärellä.

Teillä vanhemmilla on omat kokemuksenne lapsistanne. Muistatte, kun nämä nuoret ovat olleet aivan pieniä. Muistatte lapsenne kastejuhlan, päiväkotiajat, ensimmäisen koulupäivän. Ja muistatte aamun, kun lapsi lähti rippileirille. Tuo oma pieni pallero, josta tuli iso tyttö, iso poika niin kovin nopeasti. Aika on rientänyt vauhdilla, mutta jättänyt jälkeensä paljon muistoja.

Nuo muistot ovat kirjavia. Joukkoon mahtuu ylpeyden hetkiä, riemua lapsen puolesta, omia vanhemmuuden onnistumisen tunteita. Mutta joukossa on myös epäonnistumisia. Ehkä riitoja. Ehkä väsymystä. Ehkä hetkiä, kun on raskasta rakastaa. Elämämme ei ole täysin ehyttä. Siihen kuuluvat säröt ja ristiriidat.

Kuitenkin jokainen vanhempi saattaa yhtyä iloon, josta Sannamari ja Ilpo äsken lukivat. Iloon, jonka sai aikaan Tuhlaajapojan paluu, siis pojan joka otti ja lähti ja jätti perheensä, mutta palasi lopulta takaisin.

”Niin hän lähti isänsä luo. Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.”

Tällä tavalla Jeesus, sama kaveri josta riparilla oli kovasti puhe, kuvaa Jumalan rakkautta. Jeesus käyttää vanhemman ja lapsen välistä vertauskuvaa, koska se on jokaisen käsitettävissä, koettavissa ja tunnettavissa. Kertomuksen sanoma on siinä, että Jumala rakastaa meitä kuin isä, kuin äiti lastaan. Jumala kuitenkin jaksaa rakastaa aina ja koko ajan, vaikka meillä vanhemmilla tai ihmisillä ylipäänsä eivät aina voimat tunnu riittävän rakastaa. On lohdullista, että hänen rakkautensa pysyy omasta kyvystämme, tahdostamme tai jaksamisestamme huolimatta ja riippumatta.

Mutta paitsi nämä nuoret, olemme me kaikki Jumalan rakkauden alla ja kohteena. Kasteessa – itse asiassa olemme täällä tänään juuri kasteen tähden, konfirmoimassa eli vahvistamassa sitä uskoa, johon nuoret on kastettu – siis kasteessa jo Jumala on ottanut meidät lapsikseen. Siitä lähtien Hän on halunnut rakastaa meitä, sulkea meidät syliinsä kuin Tuhlaajapojan isä, varjella jokaisen askeleemme elämän polulla, siunata meitä aina ja joka paikassa.

Rakkaat nuoret, siksi toivonkin, että riparilta reppuun jäi eväiksi muutakin kuin Jaanan mahtavat ateriat ja muut iloiset muistot.

Toivon, että kynttilän liekki, joka lepatti viimeisenä iltana piirimme keskellä, ei hiipuisi riparimuistoistanne, mutta ei myöskään sydämestänne. Uskon liekki kun saa olla pienikin pilkahdus. Elämän myrskyt voivat uhata sen sammuttaa, mutta uskon liekki voi olla myös majakka, majakan valo, joka auttaa kun myrskyää.

Toivon, että rukoushelminauha, jota kannoimme ranteessa läpi leirin, ei jäisi jonkin laatikon pohjalle, vaan että sitä hypisteltäisiin edelleen. Se muistuttaa siitä, että Jumala on lähellä niin kuin on Jumala-helmi minä-helmeä lähellä. Silloinkin, kun tuntuu, että olet yksin, kaukana kotoa, kaukana toisista, vailla mitään iloa, kuten kertomuksen Tuhlaajapoika, silloinkin Jumala on aivan lähellä, syli avoinna.

Ja toivon, että muistat olevasi ihme, suuri ihme. Rippikoulun keskeinen viesti on siinä, että sinä olet Jumalalle rakas ja arvokas, niin rakas, että Hän antoi kalleimpansa, ainoan Poikansa. Sinun vuoksesi. Sinun puolestasi annettu, sinun puolestasi vuodatettu, kuten ehtoollispöydässä sinulle sanotaan.

Sitä on armo. Jumala rakastaa sinua ilman ehtoja. Saat olla mitä olet. Jeesus on sovittanut kaiken. Ehtoollispöydässä saat ottaa vastaan. Elämässä, sen myrskyissäkin, saat olla Isän syliin suljettuna, turvassa, edelleenkin kasteen armossa.

Virressä lauletaan:

”Jumala ei milloinkaan
hylkää meitä lapsiaan.
Tien hän näyttää eksyneille,
armon lahjoittaa myös meille.”

Laulamme nyt yhdessä virren 813.

***

Keravan kirkossa 14.6.2008 klo 14

torstai 29. toukokuuta 2008

sanoja

kaveri kalle käyttää rouvastaan nimitystä bona uxor. katsoin viimein latinan sanakirjasta, mikä on täsmällinen merkitys. hyvä vaimo. vt:n eksegeetti yhdistää sen heti sananlaskujen kirjan lopusta löytyvään hyvän vaimon ylistykseen. vanha käännös puhui kelpo vaimosta. molempi parempi. itsehän luin ylistyksen kosiessani. viimeinen ja tärkein sana oli kyllä.

päivän päällimmäinen sana on odotus. odottelen puhelinsoittoa, joka kertoo saanko työpaikan. samalla odotan ensi viikkoa, jolloin ensin valmistun, sitten lähden heti riparille. maisterina. oppineena miehenä. kesätyön jatkoksi odotan uutta aikaa. mahdollista muuttoa, uutta kaupunkia, uutta tehtävää.

pojallakin on sana hallussa. ensimmäiset kakka, pappa, kakku ja kukka ovat saaneet seuraksi jo monta muuta. mahtavaa on, kun voi käydä dialogia. - haluatko katsoa maisaa? - joo! - laittaako isi ankka-jakson? - ei.

maisa on hiiri, jonka voi nähdä dvd-soittimen avulla.

nyt sanat loppuvat. bona uxor lähtee uimaan.

keskiviikko 7. toukokuuta 2008

reflektointia

tästä keväästä puhuminen graduhelvettinä on lopulta melko perusteltua. se ei ole ollut elämäni kevät. sen sijaan se on ollut joka päivä uudelleen väsymisen ja kuolemisen ontto kevät. helvetissä ei ole rakkautta. se on jatkuvia vaatimuksia ilman armahdusta. helvetti on armoton. se on kontaktiton. helvetissä ollaan totaalisen yksin. rinnalla ei ole elämän antaja eikä elämän jakaja.

graduntekoni oli suorittamista ilman armoa. siinä kärsivät ihmissuhteeni, henkinen jaksamiseni ja olemisen mieli ja halu. kumma kyllä, vaikka pelkäsin itseni soimaamista ja katumusmieltä, oi, miksi? -kysymyksiä ei ole noussut. minulle on todella ihan sama, mitä latinaksi siitä lausutaan. tämän tein käänteisesti elämää varten. tein sen, jotta en elämää kokonaan hukkaisi ja helvettiini uppoisi.

asiasta toiseen. nyt, kun olen työnhaun aloittanut, olen herännyt minustako tähän -pelkoihin. minustako papiksi? minustako paimenen työtä tekemään? vaikka publiikki kesäkuussa koittaa, ei se minusta valmista saa. tämä ottelu kestää loppuun asti ja päättyy ratkaisemattomaan. ehkä on hyvä niin, mutta tämän varpailla olevan askeleen ottamisen epävarmuus tekee menosta hiipimistä ja sipsuttelua. ehkä on hyvä niinkin.

lopuksi lapsiraportti. molemmat ovat flunssaisia, mutta jaksavat silti nauttia elämästä siemauksin, toisin kuin isänsä. sohvi liikkuu vatsallaan jo ympyrää muutaman asteen kerrallaan. hänestä on tullut nopeasti jo iso vauva. hymyilevä tyttö. tyttäreni. elia puolestaan koettelee sekä hermojen että ilon rajoja. toisaalta hän osaa jo vaikka mitä, mikä ihmetyttää ja ihastuttaa. esimerkiksi mielikuvitusasioiden kerääminen lattialta koriin. tai kukkien kerääminen ja vieminen äidille. toisaalta, tuo tutkiskelu ja maailman avartuminen tekee kipeää. poika on esimerkiksi löytänyt huoneestaan tuuletusikkunan. eilen hän työnsi kymmenkunta kirjaansa siitä ulos. toisesta kerroksesta on kyllin pitkä pudotus saada minut hermostumaan. mutta se on kaikki isyyden autuutta ja kasvatuksen riemua. kolikon kääntöpuoli on tietysti otettava lukuun.

perjantai 18. huhtikuuta 2008

lopun ajat

on perjantai. heräsin uuteen aamuun. heräsin väkisin. kuin olisin yön lingonnut pyykin mukana, aamun kynnyksellä viskattu veden mukana rannalle.

olin kotona puolikolmelta. nukahtaminen oli vaikeaa. vatsassa hurja nälkä, mielessä kirkas valo. se näkyy sittenkin.

kolmanteen junaan ehdin. sitomon mies kysyi tulenko yhdeltätoista. jätin pinon pöydälle. kävelin takaisin tähän, mistä kuusi tuntia sitten nousin.

lapsi syntyi yöllä. strategiset mitat olivat 75 sivua, 2 tutkimuslukua, 16,5 peräkkäistä tuntia viimeistelyä. raskaus meni yli, mutta onneksi ei jouduttu turvautumaan sektioon. sain ulos mitä piti. isän silmissä tulokas oli varmasti kauniimpi kuin muiden.

lapsi saa itsenäistyä nopeasti. hylkään sen muutaman tunnin kuluttua. sen jälkeen en tahdo ajatellakaan sitä hetkeen. lähettäköön kortin, kun aika on.

elämäni kevät alkaa tänään. se on täytetty. ihanaa on taas hengittää!

keskiviikko 16. huhtikuuta 2008

tulevien tunteiden varalle

tämän tunteen haluan muistaa, kun itsesyytökset alkavat:
näiden resurssien puitteissa olen tehnyt sen, minkä jaksoin, pystyin ja sain aikaan. piste.

jos ylihuomista ei olisi muistuttamassa olemassaolostaan, ei graduni valmistuisi varmasti koskaan. nyt olen tekstini kanssa ihan sujut. en usko, että parempaan olisin tällä kriittisyydellä pystynyt.

siksi on turha myöhemmin voivotella, että voi, miksi en ahkerammin toiminut, voi, miksi en käyttänyt resursseja tehokkaammin! voi voi, kun tässä elämässä asiat olisivatkin yhtä yksinkertaisia kuin ajattelin opintojeni alussa. voi, miten onnettomampi olisin! onnelliseksi minut tekee gradu ja sen jääminen.

maanantai 14. huhtikuuta 2008

viimeiset päivät

tänään on maanantai.
huomenna on tiistai.
ylihuomenna keskiviikko.
torstai.
sitten alkaa elämä.

tiistai 25. maaliskuuta 2008

sinut

pääsiäinen meni. pitkähkön tauon jälkeen lähdin aamulla tiedekunnalle. vajaa neljä tuntia oli aikaa gradulle ennen työvuoroa. rautatieaseman itäisestä ovesta astuttuani ja portaat laskeuduttuani rautatientori aukeni eteeni kevättä täynnä. valaistuin.

jokin kauan hiljaa sivussa huilannut ääni muutti sävelen pääni kaikukopassa. kireän, tukalan ja turhamaisen mielentilan tilalle kipusi tyyni, tyytyväinen tuuli. maistoin jo varovasti autuutta, jonka huhtikuu vielä päiviensä mukana kantaa. siitä on pian sopivaa kahmia.

ihmettelin hieman hienoa suhtautumistani. elämääni silmästä silmään tapittamista. hiljaisella lämmöllä. vesi ei päässyt kiehumaan. sinut olen valinnut, se vakuutti. olen sinun. ole sinut.

tiistai 11. maaliskuuta 2008

töitä

viikko sitten palasin kirkolle tuntitöihin. kolmea vuoroa viikossa painetaan. tienesti on hyvästä, tietää mies, jonka alkuvuosi on mennyt nollatuloilla ja opintolainalla. tällä hetkellä tärkeämpi työ olisi kuitenkin saattaa iso g kansiin. hiekka valuu ja silmiä kirvelee. niskat jumiutuvat, päätä jomottaa, kirjojen sivut tekee mieli repiä ja silputa.

luomisessa pahinta on katsoa työtään silmästä silmään. kumpi voittaa: karhu vai leijona? kellistys uuvuttaa ja siltaan joutuminen masentaa. karhusta tulee teddy. hampaaton, kynnetön. luoja luovuttaa.

opiskelu ei ole tuntunut koskaan näin vastenmieliseltä. jospa se onkin suunniteltu niin, että graduun opiskeluinto kaatuu. sitten on entistä mieluisampaa astua työelämään, elannon keruuseen. gradu ei anna elantoa, se tappaa ja tärvelee ihmisen elämän ilon.

on siinä edistyttykin. struktuuri vaikuttaisi olevan selvä. kartta on piirretty. nyt eikun matkaan! rinkka painaa selässä. on kiiruhdettava joutuin, että sen saa laskea ja istahtaa nuotiolle, katsoa taakseen ja todeta taivalluksen kannattaneen.

perjantai 7. maaliskuuta 2008

aamu ilman kiirettä

onpa autuasta! oli vuoroni nukkua "pidempään". vaikka on muskariaamu, ei tarvinnut nousta hätäisesti. tänään lähti äiti. elia otti mukaansa kissan ja nalle nöpön. piippolan vaari -lauluun pyydettiin viime kerralla ottamaan jokin eläin mukaan.

tänään en lähde ollenkaan. teen kirjoitushommia kotona. sen mitä nyt teen. lapset lähtevät aikaisin päiväunille. ehkä käväisen mummin kanssa prismassa. iltapäivällä ajamme riihimäelle katsomaan taloa. malliksi. ystävällisiä ovat ihmiset, jotka päästävät ventovieraat kotiinsa sitä tarkoin silmin katsomaan.

luin alkuviikosta käydessäni terveyskeskuksessa (flunssa, ihmeellinen ihottuma) vanhaa naistenlehteä. siinä kerrottiin ihmisistä, jotka vaihtoivat työstä "vapaalle". toimittaja ryhtyi koti-isäksi. ihmetteli kiireettömyyttä, joka aamut piti otteessaan. lapset opettavat elämän isoja asioita. se on tässä ja nyt. katso tätä. katso, isi, kun olen ja innostun.

torstai 6. maaliskuuta 2008

paikoillaan

tuiskuaa. yliopiston kolmannen kerroksen saleissa ei ole vielä luentoja. siellä ei näy valoja.

kuusi viikkoa enää ja hyvä niin. gradusta ei tullut minulle intohimoa, kuten joillekin on käynyt. sen kirjoittaminen on osoittanut myös sen, että tutkijan työ ei ole minua varten. enkä minä sitä. olen aivan liian kriittinen tuottaakseni kriittistä tutkimusta tai kirjoittaakseni mitään muutakaan ilman hampaiden kiristelyä ja tyhjän paperin kammoa. saarnan tai puheen voin silloin tällöin luomisvimmastani uuttaa. on tehtävä sitä, minkä pää kestää.

lumi sataa silmille. kirjastolla pitäisi alkaa töihin. kirjaimet, leijailkaa lailla hiutalten!

lauantai 9. helmikuuta 2008

sees

aamulla sain nukkua tovin lapsia pidempään. kiirettä ei ollut. puuhasin katraan kera rauhassa. mielenrauha säilyi, kun äiti sai tuutia. söimme lounaan ja sitten kirjastolle. väänsin ansioluetteloa ja kirjoitin suitsukkeesta. kotona ehdin vain piipahtaa. bailasimme naapurin lasten kemuissa, kakku oli hyvää. söin liikaa makeaa kesken paaston. kotona hypistelimme elian kanssa kolikoita kansioon. olo oli levollinen, huomenna on vapaapäivä. lasissa on viime vuoden viiniä. televisiossa james bond, jota en katso. aamulla aie poikien kesken kirppikselle. neljä vuotta sitten olin viimeistä iltaa sinkkuna. ihmeellistä.

tiistai 29. tammikuuta 2008

tiistaita

heräsin kuudelta. tuuditin esikoisen jatkamaan uniaan. vein auton huoltoon. kauhulla ryhdyin odottamaan laskua. taiteilin jäisiä katuja junaan. join latten. luin ja luin dispositiota. päätin palata gradun alkuaskelille. ottaa ensimmäisen kysymyksen mukaan. istuin päätteelle. se jumittaa hartiat ja piinaa päätä. vastasin taloedustajalle. yhä pyysin hintatietoja. realismi hiipii unelmiin. mitä sitä isommassa asuisi, kun mahtuu vähemmän isoonkin. seuraavaksi painan hiirellä klik.

sunnuntai 20. tammikuuta 2008

reissussa

eilen lähdimme matkaan. auto starttasi, vaikka edellisiltana alkoi jännittää. jäimme elian kanssa pösön tankattuamme huoltamon pihaan. huoltoaseman pojat, jotka eivät tienneet miten kaapelit laitetaan, ensin työnsivät, sitten antoivat akustaan virtaa. pääsimme kotiin mutta akku jäi tyhjäksi. naapuri lainasi laturia, joka toimi.

tulimme jyväskylään, jossa vaimo pääsi hiuksistaan, jotka eivät olleet hänen. nyt on tukka lyhyt ja kiva. lapset nukkuivat matkateon tähden miten sattuu. kuitenkin aamuun asti. kahdentoista tienoilla jatkamme matkaa. vietämme viikon pyhiksellä. koetamme ottaa rennommin kuin mitä olettaa sopii. lasten kanssa reissatessa ja ihan tarpeeksi monessa kylässä käydessä voi vanhempien "loma"viikko tuntua...no, jossain. tuntua jossain. tunteet ovat tärkeitä, mutta en haluaisi joka kerta potea huonoja tuntoja siitä, kenen luona ollaan oltu enemmän ja ennemmin kuin toisen.

itse aion tosin puuhailla gradun parissa edes hieman. tavoitteellinen johdantoluvun ja lähestymistavan avaaminen (joka voi päätyä johdantoon, en tiedä vielä) eivät valmistuneet viikon loppuun mennessä. reissun jälkeen maanantaina pyrin aloittamaan tutkimusluvun. sen uskon etenevän nopeammin.

torstai 10. tammikuuta 2008

iso G

neljäs graduntekotosissaan -päivä on lopuillaan. olen pysynyt tuottamistavoitteessa. sivu per päivä. ensimmäisenä tein disposition, tänään kolmannen sivullisen tekstiä.

lähden kotiin. siellä odottavat kahden talofirman postintuomat esitteet. olemme vaimon kanssa alkaneet unelmoida talosta. eilen kävimme yhtä mallia katsomassakin. se ei tuntunut hyvältä. asuttavalta toki, mutta hinta-laatu-suhde ei taida olla kunnossa.

kesän jälkeen voi olla lähtökin lähellä. jos töitä irtoaa keski-suomesta, muutamme. lapset lähemmäs mummoloita. tekee se vanhemmillekin hyvää. elämme jännittäviä aikoja. opiskelutovereilla on samanlaisia tuntoja. ei tiedetä missä ollaan kahden tai muutaman kuukauden päästä. ammatinvalintakysymys. ja elämän (ei kuoleman).

minä ainakin haluan vanhentua omakotitalossa. lapset saavat telmiä pihassa, käydä naapurissa yökylässä, tutustua pihapiirin kasveihin, käydä kävellen koulussa ja päiväkodissa. näitä voi toki tehdä kaupungin kerrostalossakin, mutta ei vaan voi. oma lapsuushan tässä painaa. vaikka joskus olin kuinka kosmopoliittivalmis, valmis muuttamaan vaikka new yorkiin, olen nyt eri mies. family man.

no, nyt kotiin.

tiistai 1. tammikuuta 2008

pullon henki

lienen väsähtänyt blogin sanoittamiseen. joulukuu joi minut tyhjäksi juhlineen, ohjelmineen. ristiäiset, valmistujaiset, joulu, välipäivät. ja joka kerta vieraita yötä.

pulloista on ollut muuten riesaa ja riemua. viini-lehti suositteli kinkun seuraksi italialaista primitivo salento diversoa. kuuden ja puolen euron viiniksi se oli varsin miellyttävä tapaus. joimme sitä anopin ja miehensä kera aattona. jonain toisena päivänä testasin argentiinalaista tanguero tempranillo bonardaa. senkin oli lehti, jonka vaimo minulle ystävällisesti tilasti ikäänkuin lahjaksi viime joulun, tosin vasta nyt marraskuussa, pisteyttänyt löydöksi, mutta itse en siitä innostunut. äitini osti minulle puolestaan summassa/myyjän vinkistä em. lehden vähille pisteille jättämän australialaisen yellow tailin. ilokseni (en ole vielä maistanut mieleistäni aussia eikä syrahkaan ole rypäleenä ollut suosikkini) pidin siitä, kun eilen hyvästelimme vaimon kanssa vanhaa vuotta. (oli muutenkin luksusta viettää kahdenkeskistä aikaa. tulivat mieleen ihan seurustelun alkuajat.)

pullon kirous on ollut elian hillitön innostus tyhjiä (ei niinkään viini-, vaan kivennäisvesi-) pulloja kohtaan. niitä on palautettu yhdessä ja pieni pullomies on saanut itse sujauttaa pullon automaattiin ja lopuksi painaa kuitin ulos. lopulta tämä harrastus alkoi kuitenkin häiritä jokapäiväistä elämäämme. jostain syystä (vieraiden antamasta huomiosta humaltuneena tai flunssan uusiutumisesta, tiedä häntä) hän alkoi herätä aamuviideltä säntäämällä suinpäin tarkistamaan onko jääkaapissa tai tiskipöydällä pulloja jäljellä. jos ei ollut, alkoi huuto ja puuska.

useimpina öinä sain hänet takaisin petiin.

yhteenveto:
1) on ollut ihanaa maistella joulun aikana useita viinejä.
2) kivennäisvettä ei ole ostettu moneen päivään, mikä on aiheuttanut vieroitusoireita.
3) pullot pidetään tästä lähtien piilossa.

lopuksi: henki palanee tähän isompaan pullomieheen vuoden 2008 alettua. lykkäsimme mummolareissua (se tästä olisikin puuttunut!) tuonnemmaksi ja aloitamme uuden vuoden iisisti. tänään teen viimeisen työvuoron pariin kuukauteen. maanantaina ryhdyn graduntekijäksi. loppuviikon asetumme. muistelemme, mitä joulun rauha oikeastaan tarkoittaa.